Part 4

-- Saisipa makeastikin.

-- Mutta kun ei sada.

-- No ei koko kesänä. Hohhoh sitä hellettä! Omankyläiset ovat lähteneet yksi toisensa jälestä kotiinsa. Pitkämatkaiset ovat käyneet rattaittensa luo, juotelleet hevosiaan ja sitten istuneet aisalle tai nurmelle ratasten taa haukkaamaan kotoisia eväitä. Mutta kaikki ne, jotka tahtovat uhrata kaksi markkaa keskiruumiinsa vahvistukseksi, syödä herroiksi herrain seurassa, oleilevat piha-aituun sisäpuolella ja odottavat juhlapäivällisen alkamista. Siinä he kävelevät istuskelevat ja juttelevat ryhmissä.

Senaattori on istunut puheenjohtajan ja sen lihavan sahaherran kanssa lehtimajaan pihan keskessä ja härppivät siinä limonaatia vilpoisikseen.

Sillä paikalla tuntuu olevan erityinen vetovoima muutamiin nähden.

Jussila siinä jo on istunut kotvan aikaa, miettien mitä ottaisi puheeksi hänkin puolestaan. Pappi on kävellyt useita kertoja ohitse ja ympäri ja lopulta mennyt majan sisäpuolelle hänkin ja istunut laudalle kädet polvilla. Lukkari on väsynyt tahtia lyömään ja siirtynyt hänkin esimiehensä jälestä lehtimajaan röyhyävä sikaari hampaissa. Ja vähä vähältä ilmaantuu siihen muitakin, sekä herrasmiehiä että etevämpiä talonpoikia. Jokainen on halunnut päästä kuuntelemaan mistä siellä keskustellaan ja jos mahdollista lausumaan sanansa joukkoon itsekin.

Mutta siellä ei keskustella juuri mitään, ja jota useampia miehiä siihen yhtyy sitä laimeammaksi käy kanssapuhe. Istutaan vaan siinä leppoisassa kesäpäivän lämpimässä niin kuin kanat orrella.

Siinä kävi niin kuin usein käy seurassa, jossa on eri asemassa olevia henkilöitä, herroja ja talonpoikia yhdessä. Kummallakin puolella on eri harrastukset. Ja jos on samojakin, niin katsantokanta sekä ajatuksensa ilmilausuminen niistä on niin eriävä, että tavallisinkin kanssapuhe useimmin käy ontuvasti. Jos herrasmiestä ei haluta puhuttaa talonpoikaa, istuu tämä melkein säännönmukaisesti vaiti, paitsi jos on sattunut ottamaan puhelahjaa sisäänsä pullon suusta. Mutta tässä seurassa ei nyt ollut sellaista ketään.

Se on jonkunlainen epäluulo, joku varovaisuus ja pelko ettei puhuisi tyhmyyksiä, joka useimmin tekee rahvaan miehen tuppisuuksi, kun säätyhenkilöitä, varsinkin tuntemattomia on saapuvilla.

Sattuu sentään toisinaan olemaan joku joukossa, joka tahtoo näyttää, että voi sitä siltä löytyä tietoja ja voidaan tajuta muutakin kuin pellon kyntöä, vaikkei ollakaan korkeitten koulujen ovia avattu. Jussila sen mielestään oli tänään jo yhden kerran näyttänyt ja niinkuin rohkaistuneena siitä katkasi hän nytkin äänettömyyden ja alkoi vahvalla äänellä puhua yhteisistä asioista.

Hän alkoi kosketella kunnan asioita puolelta jos toiseltakin, mutta enimmäkseen "varjopuolilta", niin kuin hän itse sanoi. Ja niitä varjopuolia, jotka korjausta kaipasivat, oli hänen mielestään paljon, melkein joka alalla, kun vaan olisi korjaajia.

Kaikki kunnan asiat, jotka hänen mieltään painavat ja joihin hän parannusta haluaa, tahtoo hän tuoda esiin. Välillä vilkasee hän lautain yhtymäkohdassa pöydän takana istuvaan vanhaan herraan, nähtävästi odottaen, että hänkin avaisi suunsa. Mutta hän, jonka päällä kaikkien muittenkin katseet lepäävät, ei tuhlaa sanojaan liiaksi. Puheenjohtaja siinä vieressä tekee vaan silloin tällöin, juuri kuin toisenkin puolesta, jonkun huomautuksen. Jussilasta tuntuu niinkuin sen miehen huulilla aina olisi pieni ivallinen hymy, ja se vihlasee hänen sappeaan, mutta hän ajattelee vaan, että annahan ajan kulua, enköhän istu vielä kerran minäkin valtiopäivillä. Virnistelepä sitten vielä.

Kun ei ole saanut toivottua tulosta yhdestä asiasta, siirtyy Jussila ilman isompia valmistuksia toiseen ja alkaa puhua kouluista sekä niiden rakennuksista, kuinka tässäkin kunnassa kynsin hampain isketään vastaan joka kerta kun uutta koulua olisi aikomus perustaa.

-- On se kumma, että niitä yksinkertainen kansa vastustaa, kun niitä vastusti vanha pastori vainajakin, yhtyy lukkari puheeseen. -- Tai ei hän niitä suorastaan vastustanut, mutta puhui niistä aina niin halveksuvasti, että se vaikutti pahaa sanankuulijoihin. Ankara tässä on taistelu valon puolesta ollut ja tulee olemaan kauvan vielä. Kuinka monta turhanpäiväistä kokousta sain minäkin ennen pitää ollessani kuntakokouksen puheenjohtajana, kyllä se muistetaan! lopettaa hän heittäen katsauksen ylitse koko miesparven. Ja ikäänkuin saattaakseen parempaan huomioon mistä päin se puhe oli tullut, alkaa hän kakoa kurkkuaan ja syleksiä niin, että vieraammat joukossa kummeksien katselevat häntä ja luulevat varmaan hänen jo nielleen sikaariholkkinsa.

-- Niin, toivotaan nyt, että saamme uudessa kirkkoherrassa yhteistä hyvää harrastavan miehen, riensi silloin Jussila sanomaan ja katsahti tarkoittavasti siinä sivussa istuvaa nuorta pappismiestä, virkaatekevää kirkkoherraa.

Tämä oli hyvin vähän ottanut osaa puheeseen, istunut vaan kumarassaan niinkuin sivulta kuulijana. Mutta Jussilan viimeiset sanat ja tuo hänen merkitsevä katseensa vaikuttivat pastoriin niinkuin sähkövirta olisi niiden mukana mennyt häneen, kulkenut pään puolesta pitkin ruumista alas ja maahan virratessaan pannut hänen pitkän, piukan kenkänsä kärjen viipottamaan. Ja siinä samassa nousi hän istuiltaan ja poistui joukosta.

-- Teillähän on paljon suuria muutoksia tulossa seurakuntaanne, sanoi puheenjohtaja. -- Joko pappilanne valmistuu?

-- Johan se kohta. Mutta pulassa on oltu senkin kanssa. Se pitäisi eräitten mielestä rakentaa niin kuin mikäkin läävä, vaikka riitinki on hyväksytty ja sen mukaan on rakennettava. Mitähän sitä ensiksi hyväksyivät, kun eivät kumminkaan tunne sitä enempää kuin sika hopealusikkaa! sanoi Jussila harmillisesti hymähtäen.

-- Komeampa huudetaan siitä tulevan. Kelpaa siinä uuden kirkkoherran asua, sanoo puheenjohtaja.

-- Ei liiaksi, ei ollenkaan liiaksi. Kohtuuden mukaan vallan.

-- Mutta kuuluupa tulevan kaksi kyökkiäkin, toinen kivijalkaan, missä piiat saavat salaa kahvia keitellä, sanoo taas puheenjohtaja naurahtaen, ja näyttää kuin hän tahtoisi hiukan ilvehtiä kunnanmiesten kanssa.

Lukkari saa uuden yskäkohtauksen ja koettaa sen lomassa väittää, että sellainen puhe on pilkkaajien ja kateellisten alkuunpanema, ja hänen katseestaan huomaa selvästi, että hän niihin lukee juuri tuon ulkopitäjäläisen puheenjohtajankin.

-- Meijerihän se on, hän sanoi. -- Eihän nykyaikana ole muusta tuloa kuin meijereistä, ja sitä silmälläpitäen on rakennustoimikunta menetellyt vallan viisaasti.

Lukkari, joka on erittäin innokkaasti toiminut maitotalouden alalla seurakunnassaan, olisi nyt valmis pitämään kokonaisen esitelmän meijereistä, joka olisikin mainiosti soveltunut tilaisuuteen, mutta Jussila ottaa sanan hänen suustaan ja pysyttää puheen papeissa.

On eräs seikka uuden kirkkoherran suhteen, joka vuosikauden on kytenyt hänen ja muutamien muidenkin kuntalaisten mielissä, eräs pulmallinen asia, josta hän nyt päättää ottaa selon, koska on tässä joukossa mies, jolta voi ratkaisun siihen saada.

-- Kuinkahan sen asian laita on, herra sinatööri, sanoo hän, -- kun tämä meidän pitäjäs on niitä keisarin pitäjiä ja tähän nyt tulee kirkkoherran vaali, niin, niin ottaakohan korkea keisarillinen sinaati ollenkaan sellaisissa vaaleissa huomioonsa seurakunnan toivomuksia, vai itsekö se määrää kenen tahtoo?

Nyt saadaan kuulla, että useimmin se määrätään seurakunnan valinnan mukaan.

-- Minä tätä seikkaa vaan sen vuoksi kysyin, kun meillä on täällä koko kunnan yksimielinen ja harras toivo saada tämä meidän nuori jalo pastorimme kirkkoherraksi, ja on tässä pelätty, että jos ei häntä nuoren ikänsä tähden kelpoitettaisi.

-- Onko hän vaalisijalle päässyt?

-- Ei. Ei ole vielä virkaa aukikaan pantu, mutta kohdakkoin se tapahtuu, kunhan pappila on valmis. Tämä pastorimme hakee myös, Jussila nyökäytti päätään siihen suuntaan mihin pappi oli poistunut, -- ja tietysti hän vaaliin pääsee, koska ylimmät kiitokset sai tänä kevänä pastoritutkinnossakin, mutta se on eri asia, jos sitten korkea sinaati hyväksyy hänet. Kyllä se olisi ainakin seurakunnan vakaa toivo.

Syntyi hetken äänettömyys. Asia oli kuin umpiperässä, josta korkean vieraan odotettiin se johtavan pois tai antavan edes jotain toivoa sen hyvään päättymiseen.

-- Kyllä hän on niitä jaloimpia pappismiehiä, säesti nyt Mikkola Jussilan sanoja, saatuaan ensi kerran tarpeeksi aikaa avaamaan suunsa, ja näyttämään, ettei hänkään ollut aivan mykkä. Hän oli istunut koko keskustelun ajan torkkuvan näköisenä ja jonkin kerran raottanut tiukkaan suletuita huuliaan ikään kuin ruvetakseen puhumaan, mutta aina vietiin häneltä sana suusta ja silloin käännätti hän joka kerta päätään sinne päin mistä ääni kuului, jolloin koko hänen yläruumiinsa kääntyi samaan suuntaan, niin kuin lukkarin penkissä kirkossa vanhanaikuinen numerotaulu.

-- Ja se olisi auttamaton vahinko koko seurakunnalle, jollei sellaista valpasta ja yhteistä hyvää harrastavaa miestä saataisi, jatkoi vielä Mikkola hammastensa välistä, kun kerran oli puheen alkuun päässyt.

-- Jaah, sen te tietysti saatte nähdä sitten kun aika tulee, sanoi puheenjohtaja, kun senaattori ei näyttänyt pitävän mitään kiirettä vastatakseen tähän miesten mielestä niin tärkeään asiaan.

Sahanomistaja on tämän jutun ajan hiljaa keskustellut erään toisen herrasmiehen kanssa ja nyt he nousevat ylös lähteäkseen jaloittelemaan.

-- Huhhuh! kyllä nyt on kuuma, sanoo lihava herra, pyyhkien otsaansa.

Mikkola mutistelee suutansa, kääntelee jäykästi päätään miehestä mieheen vastapäisellä laudalla ja sanoo ylen hartaasti ja varmasti hänkin:

-- On tosiaankin kuuma ja kuiva!

-- Eikä tule sadetta, yhtyy heti joku toinen.

-- Sanokaas! Mikähän tässä lopulta valkaisee, jatkaa Jussila. -- Kituen on kasvanut kaikki keväästä lähtien. Ruiskin vasta alkaa heilimöidä ja pitäisi aikaan nähden jo tekemän terää. Ja kun kerran satamaan repeää, sataa tietysti pitkälle, ja silloin se ei tuleennu ollenkaan.

-- Ei ainakaan siemeneksi, sanoo joku. Eikä ole entisiäkään rukiita, kun huonosti tuli jo viime vuonna.

-- Kellä niitä on! Rikkaimmilla vähän lienee vanhoja säästöjä ja nepä niistä nyt kiertävät rahaa entisen lisäksi. Ennen kuulumattomaan hintaan ovat jo kohonneetkin, mitä sitten kylvöajan lähestyessä, jos uutista ei siksi saada.

Mikkola, joka oli vuosikausia hierustellut suurta viljakauppaa, mutisteli suutaan, mutta ei sentään avannut sitä tällä kerralla.

-- Siitä saattaa tulla arveluttava asia, mutta kuinkahan moni sen huomaa, tuumaili Jussila. -- Korkean hinnan vuoksi myy nyt jokainen, kellä jyväkin on laarin pohjalla, ajattelematta kylvövaraa ollenkaan.

-- Liiaksi olen myynyt minäkin, sanoi Mikkola, mutta ei selittänyt tarkemmin missä suhteessa liiaksi. -- On minulla sentään aina oma vara siemeneksi, lisäsi hän.

-- Niin, se olet sinä -- ja on se minullakin, sanoi Jussila, mutta aatteles kuinka monta on ilman. Melkein koko pitäjäs. Eiväthän ne osaa säästää tai ajatella eteensä missään kohdassa. Ja kuinkahan käy tosiaankin, jos tässä pula tulee? Enpä ole tullut ennen tarkemmin aatelleeksi minäkään.

-- Juuri tätä samaa seikkaa olen jo kuullut pelättävän muuallakin, yhtyi nyt puheeseen senaattori, ja siinä olisi ajoissa ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin.

Kaikki kääntyivät häneen ja hän jatkoi:

-- Vaan koska nyt vielä kumminkin on liian aikaista mitään varmuudella päättää, sillä eihän tiedä mitä saattaa tapahtua, niin ei pidä hätäillä sentään liiaksi. Mutta jos niin epäsuotuisasti kävisi, että tuolla kylvöajan lähestyessä ei näyttäisi uutisesta siemenen toivoa olevan, niin olisi jokaisen yksityisen ja tietysti koko kunnankin edelle parasta toimia yhteisesti ja koettaa saada yhteisesti siemenviljaa muualta.

-- No sitä juuri minunkin piti sanoa, että yhteisen edun kannalta -- aloitti Jussila, mutta samassa törähtivät torvet ikkunan alla ja hänen loppupuheensa ei tullut yleisemmin kuulluksi, sillä kaikki nousivat ylös ja tuli yleinen liike joka taholle.

Lukkari oli jo ennättänyt tahtia lyömään, kun oli käyty kuiskaamassa hänelle, että juhlapäivällinen oli valmis, ja taas paukahtelivat hänen kämmenensä pöytään niin kuin paritappumet hurstia sotkettaissa.

Ja isännät astelivat lehtimajasta herrain jälessä saliin, johon ahtautui ruokamiestä joka puolelta.

8.

Jussila, isäntänä talossaan ja muutenkin niin kuin viran puolesta, haaraosaston esimiehenä, häärii isäntänä päivällisessäkin, joka tilan puutteen vuoksi syödään seisaallaan kuumassa, ahtaassa salissa. Hän kulkee ympäri, katsoo onko kaikki niinkuin oleman pitää ja kehottaa ujompia joukosta ja seinälle vetäytyviä syömään.

-- Syökää te, sanoo hän, -- elkääkä ujostelko. Rahallaan tässä jokainen maksaa! Ja hän on hyvillään väen paljoudesta ja tekee jo summittaisen laskun, kuinka paljon markkoja hän ruuastaan ansaitsee.

Mutta niin reippaasti ja rohkeasti kuin hän touhuttaakin ympäri salin, voi sentään jokainen, joka häntä sattuu tarkemmin katsahtamaan, huomata hänen liikkeissään ja sanoissaan jotakin hajamielistä hämminkiä. Näkyy että hänen ajatuksensa liikkuvat muilla aloilla, ei yksinään ruuassa, ja että hän on ikään kuin levoton. Hän hikoilee vahvasti, enemmän kuin muut, pyyhkielee otsaansa ja tekee joskus, hetkiseksi seisattuen johonkuhun kohtaan, teatterimaisen liikkeen kädellään aivan kuin aatoksissaan. Lopulta menee hänen hajamielisyytensä niin pitkälle, että hän töyttää huomaamattaan yhteen ihmisten kanssa, jotka seisovat pöydän ja seinän välissä koettaen toivottoman näköisinä toisin käsin pienentää ruokaansa lautasellaan.

Hän huomaa Mikkolan, joka seisoo uunin nurkassa veitsi ja kahveli tyhjällä lautasella ja kiskoo toisessa kädessään olevasta, savustetusta sianlihan viipaleesta hampain palaa irti.

-- Kuules Mikkola! kuiskaa Jussila tullen luo. Mikkola kääntyy jäykästi häneen päin ja nielasee samassa koko läskiviipaleen yhtäaikaa, kun se on vähitellen solunut kokonaan suuhun, eikä sitä voinut enää siltä tieltään palauttaakaan. Sitten kun hänen silmänsä, suunsa ja muut kasvojensa lihakset taas ovat ottaneet luonnollisen, uneliaan jäykän muotonsa, kysyy hän mitä Jussila tahtoo.

-- Tule pikipäin tänne porstuakamariin, sanoo Jussila.

-- Jahaah! Onko siellä muita ketään, kysyy Mikkola katseltuaan hetken totisena eteensä, niinkuin olisi tarvinnut aikaa saadakseen selville mitä toinen tarkoitti.

-- Ei siellä ole ketään.

-- Mutta sitten minä otankin ensin toisen lihapalan, niin saan siellä pieneksi.

He pujahtivat porstuan lävitse kamariin, joka oli täynnä tyhjiä laatikoita ja muuta sälyä niin kuin joku varastohuone.

-- Kuule, hyvä veli, sanoi Jussila, -- mitä tuumit jos minä pitäisin sinatöörille puheen, sitten kun viiniä viedään sisään?

Mikkola puristi huuliaan yhteen, kauvan aikaa, yhä kiinnemmäksi, kunnes ne siitä niin kuin liiasta kiristyksestä lopulta ponnahtivat auki ja päästivät kuuluviin jotensakin tiukasti: -- jassoo! onko täällä viiniäkin.

-- On täällä viiniä, sanoi Jussila, joka parhaillaan koperoi nurkan puolella pullokorissa. -- Mutta mitä tuumit siitä puheesta?

-- Niin, kuinka tuo nyt olisi, sanoi Mikkola tavallista pitkäveteisemmin, sillä hänelle oli tässä nyt äkkiä tullut kaksi tiukkaa asiaa harkittavasti, ensinnäkin tuo viini ja sitten Jussilan puheen pito.

-- Vai on viiniäkin, jatkoi hän. -- Mutta mitä jos puheenjohtajakin tahtoisi puhua, jollei se sinulta kävisikään paikalleen.

Jos vaan suinkin olisi voinut, olisi Mikkola kaikkein kernaimmin suonut sen kunnian itselleen, mutta hän oli sentään siksi ymmärtäväinen, että tiesi itsellään olevan hitaan puheen ja kankean kielen. Se oli seikka, jolle hän ei voinut mitään, vaikka se aina häntä katkeroitti. Vaan rohkeni hän epäillä Jussilankin kielen kantaa tässä tilaisuudessa.

-- Niin, jos puheenjohtaja tahtoisi puhua, toisti hän.

-- Ph! pyhäytti Jussila. Kyllähän se aina on suutaan soittanut ja soittaa vastakin, mutta näytettäisiin, että osaavat sen konstin muutkin. Kun olisin vaan tiennyt ennakolta paremmin ajatella, mutta äsken vasta pisti päähäni, kun muistin tämän viinin, ja puheen pitäminen kuuluisi oikeastaan oman pitäjän miehille eikä tässä kukaan muukaan toimikunnan jäsenistä, mutta maistetaanpa tätä hiukan.

-- Tuleeko se siihen samaan kahteen markkaan?

-- Ei tule, eikä sitä tietysti rahasta saada antaakaan, mutta me päätimme toimikunnassa, jaa, sinähän et ollutkaan siinä silloin viimeisellä kerralla, niin, me päätimme panna omasta puolestamme likoon muutaman kannun hinnan niin kuin juhlan kunnioiksi ja maksaa yhteisesti.

-- Jassoo! sanoi Mikkola, ja hänen kämmenensä painui vaistomaisesti housuntaskun kohdalle.

Joku talon väestä kutsui isäntää ulos ja hän viipyi hetkisen eteisessä, jolla aikaa Mikkola istui mietteissään tyhjällä pakkilaatikolla, käsi reidellä.

Ettei pitänyt oleman puhelahjaa hänellä itsellään, mietiskeli hän siinä istuissaan. Mitä varten jumala oli antanut hänelle niin jäykän kielen?

Mutta oikeastaan oli hänellä jäykkä ja hidas ajatuksen juoksu, vaikka sitä hän ei sentään itse huomannut. Ja sen vuoksi hänen täytyikin seuroissa ja kokouksissa parhaasta päästä istua äänetönnä vaan, mutistellen suutaan puhujien sanain mukaan. Hän tahtoi luulotella ihmisiä, että hän tahallaan puhui niin vähän, mutta ajatteli sitä enemmän. Ja sen vuoksi hän kokouksissakin, kun joku toinen oli hänen mielestään valmistanut asian oikealle paikalle, nousi puoleksi seisaalleen ja niinkuin väkipakolla pusertaen muutaman sanan hammastensa välistä, sanoi yhtyvänsä edelliseen puhujaan. Varsinkin Jussilan puheeseen teki hän jokaisessa kunnankokouksessa aina amenen. Ja samoin lopetti hän monen muunkin puhujan sanat, kun vaan oli päässään ennättänyt pohtimaan selväksi, oliko puhuja ollut samaa mieltä asiassa kuin hän itsekin. Mutta usein sattui, kun joku henkilö, jonka mielipiteitä hän ei ennestään tuntenut, oli asiassa jotain lausunut, että Mikkola jäikin odottavalle kannalle, kunnes joku hänen luotetuistaan oli ensiksi pannut siihen joko myötä tai vastaan.

-- Niin, onhan sinullakin sentään sujuva puheen juoksu, puhu jos tahdot, sanoi hän Jussilan tultua takaisin kamariin.

Ja sitten astuivat he yhdessä saliin taas, Jussila koko lailla rohkeampana, kun oli saanut vähän vahvistaa itseään ja ilmaista aikeensa toiselle.

Salissa vallitsee jotensakin hiljainen mieliala. Käydään niin kuin vähän ujostellen ottamassa syötävää pöydästä ja tarkastellaan mistä ja mitenkä edelliset ovat ottaneet, ettei otettaisi väärin eikä aivan kömpelösti, ja peräytään taas selkä edellä seiniviereen.

Herrasmiehet, agronomi, se pohatta sahanomistaja ja jotkut muut ovat ottaneet haltuunsa toisen kamarin salin perästä, kun toinen taas on arvokkaampien emäntien hallussa. Ovi on selällään saliin ja sieltä hyökkäävät herrat milloin yksittäin milloin joukossa ottamaan ruokaa, tarkastellen asiantuntevina pöytää, milloin nenäänsä rypistellen ja peräyttäen kahvelinsa, milloin taas tyytyväisen näköisenä iskien sen johonkuhun ruokalajiin. Seura on muutenkin kamarissa vilkkaampaa. Siellä puhutaan kovemmalla äänellä ja joskus rähähdetään nauruunkin.

Senaattori ja puheenjohtajat istuvat sivuikkunan edessä olevan pienen pöydän vieressä, omassa päässään kumpikin, matalalla äänellä keskustellen ja pitäen syöntiä niin kuin sivuseikkana.

Lähellä heitä, salin nurkassa, istuu itsekseen pappi, onkien sanoja näiden keskustelusta ja koettaen tavan takaa päästä siihen osalliseksi, vaikka huonolla onnella. Hän rykäsee toisinaan ja pyyhkiä sivauttaa pystyä tukkaansa, joka ei siitä kumminkaan taivu sen alemmaksi. Lopulta hän alkaa jo käydä vähän tuskalliseksi, kun tämä seura nyt on näin omituinen. -- Olisi mainio tilaisuus nyt painaa itsensä senaattorin mieleen, ajattelee hän. Siitä voisi olla varma apu, kun sinne kerran saisi pysyväisen sijan. Niistähän se riippuu pääsy näihin imperiaali-pitäjiin. Päästäpä kirkkoherraksi tähän! Kun vaan pääsisi vaaliin. Ja jollei pääse suorastaan, niin neljänneksi huutavat ihan varmaan, kun on osannut kaikki pitäjän mahtavimmat puolelleen saada. Ja hänen mielessään kangastaa se komea pappila, jota hän parhaallaan ihan kuin itseään varten kunnalla rakennuttaa, ja jossa hän joka nurkan ja pielen kohottamista tarkasti vaalii, huolimatta monista vastustuksista, joita jotkut kateet ja tyhmyrit yrittävät tehdä.

Hän rykäsee taas entistä kuuluvammin.

-- Pitäisihän hänet jo tunnettaman laajemmaltakin, vaikka onkin nuori vielä. Ottihan hän laudatuurin pastoraalissa ja herätti jo esiintymisellään huomiota viimekesäisessä pappeinkokouksessakin, jossa senaattorikin oli saapuvilla, tuo sama vanha herra tuossa. Kumma ettei hän laisinkaan näy sitä muistavan. Kun voisi jollain tavalla siitä huomauttaa, mutta tuo toinen tuossa, se nyt on mielestään koko herra...

Ja pappi parka on yhä katkeroitumassa lähimmäiselleen, joka syrjäyttää hänet, eikä ajattele ollenkaan hänen suuria pyrinnöitään, löpisee vaan äänimääristä ja sen semmoisista ja sättii "Päivälehteä!"

Mutta kuinka ollakaan, yhtäkkiä kuulee pappi sanan "ehtoollispakko". Hän heristää korviaan, tuoli liikahtaa vähän pöydässä keskusteleviin päin niin kuin istujansa sisällisten ajatusten hypnotiseeraamana, ja kohta on pappi puheessa kiinni kirkonkokouksineen ja entisine esiintymisineen sellaisella innolla, ettei ollenkaan huomaa kuinka edeskäyvät suurella tarjottimella kantavat ruokapöydälle laseja ja alkavat niihin kaataa viiniä, ja kuinka Jussila kasvoiltaan punaisena ja hätäilevän näköisenä työntelee kalvosimiaan hihaansa ja asettelee kaulustaansa, kuiskaten jotain viinin laskijalle, joka samassa ottaa erilleen kaksi täytettyä lasia ja vie ne varotellen senaattorin pöytään.

-- Herra rohvessööri... hmhmhm, tuota noin, herra sinatööri, kajahtaa samassa Jussilan sanat, ilman että kenelläkään, paitsi Mikkolaa, olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä mitä oli tulossa.

Syntyi jonkunlainen yleinen hämminki. Jokainen teki jonkunlaisen liikkeen tai päästi jonkunlaisen äänen aivan kuin kirkossa, kun pappi saarnaan ruvetessaan on lausunut ensimmäiset sanansa. Silloinkin tavallisesti käy sanankuulijain joukossa yleinen itsetiedoton kohaus ja harras rykäys.

Useampi nytkin rykäsi kaikkein ensimmäiseksi ja seisattui sitten niin kuin naulattu odottamaan jatkoa, sille paikalleen missä oli sattunut olemaan.

Mutta heti ensimmäisten sanain pulpahdettua Jussilan suusta niin kuin tapaturmassa, tuntui siinä ryinnässä, varsinkin herrain puolella, tukautettua naurua. Joku heistä, joka oli sattunut olemaan salissa tai salin ovella, vetäytyi heti kamariin, ja sieltä ilmestyi taas joku toinen kurkistamaan ovesta salin puolelle, vaan vetäytyi heti takaisin hänkin, ja taas kuului kamarista sellaista ääntä, joka syntyy, kun väkipakolla koetetaan pidättäytyä ilminauruun remahtamasta.

Talonpoikaiset miehet katselivat vakavina toisiaan ja Jussilaa. Heidän mielestään ei asiassa ollut pienintäkään naurun tai pilkan sijaa. Mutta joukossa oli kyllä joku sellainenkin, joka ei ajatellut koko tästä uudesta välinäytöksestä syömähommissa mitään muuta kuin että joku menisi ja ottaisi viinilasin pöydältä, että saisi mennä heti jälestä. Kaadetaan sitä siihen katseltavaksi, eikä kukaan ota paitsi tuo Jussila.

Mutta pöydälle asettaa jo Jussilakin äsken käteensä ottaman lasin, sillä se alkaa tuntua hänestä niin painavalta, käsi ei jaksa sitä kannattaa, se on varmaan putoava. Ja läikähtääkin siitä jo hyvä osa valkealle pöytäliinalle.

Hän oli luullut tuollaisen pienen puheen käyvän kuin siimaa ja luottanut rohkeana siihen hyvään alkuun, mihin oli aamupäivällä päässyt navetan vinnillä, ja nyt piti hänen ajatuksissaan sotkeutua heti ensi sanaan. Mutta lempoko sen muisti, kun oli ajateltava niitä seuraaviakin sanoja, ja rohvessööriksihän sitä ennen kutsuttiin...

Puhe on kumminkin pidettävä, vaikka henki menköön, päättää Jussila lujana, ja saatuaan lasin kädestään pöydälle ja ensimmäisen erehdyksensä korjatuksi, pinnistää hän muististaan kaikki lauselmat mitä ikinä on kaunopuheisuuden alalla kuullut ja päästää niistä leuka väristen ja katkonaisesti kuuluviin ne, joita pitää tilapäähän soveltuvina, erinomaiseksi hauskuudeksi kamarissa oleville herrasmiehille ja suureksi hämmästykseksi puheensa esineelle.