Part 3

Nyt oli hän sen asettanut salin ikkunan alle, eteisen siimekseen, mihin oli nostettu pöytä nuottikirjoja varten ja tuolit soittajille, sekä lyöty muutamia koivuja verhoksi pihan puolelle. Ja kun merkki annettiin, paukautti hän kämmentä pöytään, ja silloin remahtivat kiiltävät messinkitorvet leveitten suittensa täydellä voimalla. Mutta johtajalla ei ollut aikaa huomata sen vaikutusta. Hän huitoi molemmin käsin tahtia vaan, ja löi välillä kämmeniään pöytään niin että nuottikirjat poukahtelivat ja pöytä säesti soittoa kuin rumpu.

Marssin kestäessä oli Jussila kulettanut korkean vieraan ja seuran puheenjohtajan saliin, ja sille puolelle niitä näkyi eteisen ovesta puikahtelevan useita muitakin saapuvilla olevia herroja ja kunnan virkamiehiä.

6.

Kokouksen virallinen puoli on alkanut. Puheenjohtaja on juhlallisena astunut navetan siltaa ylös parvelle, joka on sisustettu kokoushuoneeksi, ja asettunut istumaan perälle parven lattiasta kohotetulle lavalle, pöydän taa, kirjoineen, papereineen ja läkkipulloineen niinkuin lehtimajaan, sillä koivun ja pihlajan oksilla on koristettu lavan tausta ja molemmat sivut. Pöytäkirjan pitäjä on ottanut tilansa hänen vasemmalle puolelleen, pöydän päähän.

Kaikki mahtihenkilöt, kuntain etevimmät ja ylisummaan ne, joilla tässä tilaisuudessa on tai jotka luulevat itsellään olevan jotain sanottavaa, ovat asettuneet etumaisiksi, lähimmäksi puheenjohtajaa, ja istuvat siinä varsin painavan ja vaikuttavan näköisinä, tuntien hetken tärkeyden ja tämän kokouksen yleistä hyvää tarkoittavan luonteen. Heidän takanansa, niin pitkälle kuin notkuvia lautoja riittää, istuu muita vähemmin näkyviin pyrkiviä henkilöitä, mutta siitä ovelle asti ahtautuu koko suuri parvi täyteen muuta rahvasta, tunkeillen, toisiaan tölmien ja kaulojaan kurkottaen, sellaisella sohinalla ja kohinalla, ettei siitä tahdo tulla loppua ollenkaan. Puheenjohtaja seisoo jo lavallansa nojaten molemmin käsin pöydän syrjään ja kiikuttaa yläruumistaan edestakaisin, kohautellen silmäluomiaan. Mutta temmellys oven puolella melkein äityy vaan ja kuuluu sieltä selvästi muun turinan seasta meheviä kirouksia "varpaille astumisesta" ym.

Kun puheenjohtaja huomaa, että kohina hänen seisovasta asennostaan ja merkitsevistä katseistaan huolimatta yhä jatkuu, ottaa hän lyijykynän käteensä ja painaa sitä hetken pystyssä pöytään, niin että outo luulisi hänen aikovan työntää sen siitä lävitse. Sitten naputtaa hän sillä muutaman kerran pöytää, yskähtelee sieraimistansa juurikuin suulaen ja nenän yhtymäseudussa olisi joku tukkeuma puheenjuoksulle, ja alkaa puhua.

Hän lausuu kaikki kokoukseen saapuneet tervetulleiksi, huomauttamalla erityisesti yhtä, hän kääntyy tässä kohdassa sivummalla yksikseen istuvaan senaattoriin, -- yhtä väsymätöntä ja harrasta isänmaan ystävää, jonka aina valvova silmä nyt on sattunut tätäkin isänmaamme sopukkaa näkemään ja läsnäolollaan virkistämään.

Kaikki luovat silmänsä senaattoriin päin, joka istuu tuolillaan takakenossa hattu polvella ja kiertelee mietteihin vaipuneena partaansa, katse väsyneen ja raukean näköisenä epämääräisesti väkijoukkoon kääntyneenä.

Sitten tekee puheenjohtaja, tavantakaa nenästään yskähtäen ja samalla toistaen jonkun tärkeämmän sanan, "lyhyesti" selkoa tämän "jalosta aatteesta syntyneen ja kansan yhteistä parasta tarkoittavan" seuran viimevuotisesta vaikutuksesta ja julistaa kokouksen avatuksi.

Jussila on koko puheen ajan katsellut kulmat rypyssä puheenjohtajaa ja välillä vilaissut, minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi sivummalla istuvaan korkeaan henkilöön. Mutta kun hän on huomannut, ettei senaattori ole mitään erityistä liikettä tehnyt, eikä millään tavalla katsettaankaan kääntänyt, on hänen otsansa taas hetkeksi silinnyt. Sillä hänen on aina pistänyt sisullensa ja pistää nytkin sen miehen puhetaito, joka siinä pöydän takana niin vapaasti ja rohkeasti, käsillään liikkeitä tehden sanoja singauttelee ja voi melkein tyhjästä puhua noin pitkältä.

-- Kun voisi oppia sen konstin, mietti Jussila. -- Mutta se on opittava, koko elämän uhalla on se opittava, sitä on harjoiteltava ja oltava rohkea!

Ja kun sitten ruvetaan valitsemaan palkintotuomareita, niin nousee Jussila ensimmäisenä reippaasti ylös, kakasee onnistumattomasti kurkkuaan, luettelee läpitse koko ystäväpiirinsä, isäntiä ja emäntiä, mitä niitä kokouksessa läsnä on, ja sanoo lujalla äänellä, että se ja se siihen ja siihen talouden haaraan, heilauttaen kättään kutakin nimittämäänsä henkilöä kohden. Sitten hän istuu ja alkaa tyytyväisen näköisenä leukaansa silitellen kuiskailla jotain vieruskumppanilleen, Mikkolan isännälle.

Mikkola nousee ylös ja luettelee taas samat henkilöt, jättäen sentään itsensä pois, mutta mainitsemalla sen sijaan tilallisen Anton Jussilan ja hänen emäntänsä.

-- Jahah. Jahah! sanoo puheenjohtaja. -- Merkitkää ylös, sihteeri!

Ja niin ehdottavat useimmat etevimpien nimessä kulkevat isännät ja emännät toinen toistaan, kunnes palkintotuomarien luku on täysi, jolloin puheenjohtaja kuuluvalla äänellä kysyy, onko se kokouksen yksimielinen tuuma ja päätös.

Oven puolelta parvea kuuluu sama epäselvä sorina, joka kaiken aikaa on puhetta säestänyt ja josta ei tiedä onko se myötä vai vastaan, ja puheenjohtaja napauttaa kuuluvasti kynällään pöytään ja käskee sihteerin merkitsemään pöytäkirjaan kutka ovat valitut.

Julistetaan sitten keskustelukysymykset alkaviksi ja niistä on ensimmäisenä "juurikasvien tarkoituksenmukainen viljelys ja käytäntö".

Jussila oli tähän saakka ollut aivan levollisena, seurannut innokkaasti vaalin menoa, eikä hetkeen ollenkaan muistanutkaan, että juuri hänen piti se kysymys pohjustaa.

Nyt on tosi edessä, eikä se tunnukaan hänestä oikein lyövän yhteen niiden kuvitusten kanssa, joita oli hänen eteensä auennut silloin kun hän kysymystä valmisteli, kirjoitti ja kamarissaan ääneensä luki. Hän oli sitä silloin lukenut vaan niinkuin olisi ollut omassa kuntakokouksessa tuttujen kesken, eikä ollut laisinkaan osannut ottaa lukuun senaattoria, agronomia eikä monia muita vieraita herrasmiehiä. Ja nyt alkoi hänen rohkeutensa pettää. Yhtäkkiä pälkähti päähän ajatus, että jos ilmoittaisikin ettei ollut muilta kiireiltä ennättänyt kysymystä valmistaa, vaan että siitä kyllä sopisi muutenkin yleiseen keskustella.

-- Mutta ei, se ei sovi, sillä itsehän hän oli sitä tehtävää pyytänyt jo kuukausia sitten, ja toisekseen tulisi siitä ilmeinen häpeä ja hänen arvonsa olisi kerrassaan mennyttä juuri sillä hetkellä, siinä kauvan odotetussa ja kauvan valmistetussa tilaisuudessa, jossa hänen sille pitäisi antaa pääpotku nousemaan päin.

Hän nousi päättävästi seisaalleen. Mutta polvissa alkoi vähän vavahdella, suupielet värähtelivät ja yskäkin tuli arkana, kiljahtavana, eikä ollenkaan niinkuin jokapäiväisiä asioita puhutessa.

-- Kun sopisi puhua istuillaan, mietti hän, -- ettei olisi niin jokaisen nähtävänä, tahi kun olisi pöytä mihin nojata niinkuin puheenjohtajalla, sillä tämähän on niin turvatonta. Hänkin katselee tuolta niin odottavan näköisenä, eikö lie ollut itselleenkin ennen vaikeata, ja kaikki katselevat, ja ovat nyt niin hiljaa oven puolessakin, äsken siellä kyllä sohisivat.

Ja hän katsoi taakseen niinkuin olisi tahtonut sanoa, että rähiskää nyt edes siellä!

Tuntuu kuin penkki vetäisi Jussilaa istuilleen takaisin ja hän todella kyyristyykin vähän matalammaksi, koukistaen polviaan ja painaen päätään olkapäittensä väliin. Vieruskumppanit, jotka huomaavat hänen tuskallisen tilansa eivätkä soisi omalle pitäjälle mitään häpeätä tulevan, vaan vallan päinvastoin, nykivät häntä salaa reiteen ja kuiskivat, että "anna tulla vaan!" Ja Jussila alkaa.

-- Naurista, hm hm, naurista on monta eri lajia, valkoisia ja, hm hmm... ja vaikka hän katselee lattiaan, tuntee hän sentään senaattorin raukean katseen ja puheenjohtajan puoleksi pilkallisen, puoleksi säälivän hymyn päällään, ja muisti pettää, vaikka aamulla vielä oli osannut sanottavansa ulkoa kuin isämeidän. Eikä ollut aikaa ajatella mitä ne nyt olivat ne toiset naurislajit, sillä siitä tulisi liian pitkä keskeytys.

Hiki oli ollut jo ennestäänkin ylen kuumassa ja kansaa täyteen ahdetussa navetan parvessa, jonka asfalttikattoon aurinko paistoi täydeltä terältä, vaan nyt alkoi vesi valua vallan virtana hänen kasvoiltaan, ja tuntui niinkuin joku sisällinen voima sillä hetkellä olisi pakottanut häntä hyökkäämään väkijoukon lävitse ja ulos ja juoksemaan karkuun koko talostaan.

Jussilan emäntä istuu kanttorin rouvan kanssa sivuseinällä. Hän on puhunut tälle paljon heidän Anttonista, sen toimista ja ankarasta kiireestä, ja pysyttänyt lehevää muotoansa hyvin näkyvissä, mutta nyt on kuin painuisi hänkin pienemmäksi istuimellaan ja hän vetää kasvonsa kattotuolista riippuvan pihlajan oksan verhoon, vaikka pikkuista ennen oli sen taivuttanut sivulle.

-- Onkohan se Anttoo kipeä? Mikähän sille nyt tuli? Täällä on niin kauhean kuumakin, kuiskailee hän vierustoverilleen tuskallisena.

Mutta lähimmät ystävät ovat uhuttaneet ja kehottaneet Jussilaa yhä, että "ann' tulla vaan", hän oli lujalla tahdolla, melkein hammasta purren saanut murretuksi sisällisen heikkoutensa ja vapisevin käsin kaivanut moneen ryppyyn mytistetyn paperin taskustaan. Siitä alkaa hän lukea aluksi väräjävällä, vaan sitten yhä vakautuvammalla äänellä, ja lukee melkein sanasta sanaan "Arrheniuksen maanviljelysopista" otetun luvun juurikasvien viljelyksestä, ja on loppuun päästyään jo niin rohkea, että puristaa paperin kourassaan housunsa taskuun ja sanoo ulkomuististaan, kuinka paljon niitä päivässä sopii lehmälle antaa, ja että ne "järkiperäisessä karjanhoidossa ovat ihan välttämättömiä". Ilman niitä ei ole karjasta mitään tuloa toivomista.

Nyt sitä olisi tullut vaikka kuinka pitkältä, kun vaan olisi ollut ainetta jatkaa, ja vielä pohjustuksensa lopetettuaan seisoo Jussila kotvan aikaa pyyhkiellen kämmenellään otsaansa ja katsoen tyytyväisenä ympärilleen, nähdäkseen minkä vaikutuksen tämä hänen tietojensa näyte oli tehnyt. Parvella oli kaikki ennallaan, sama sohina oven puolella, missä kuljettiin sisään ja ulos, ja sama virallinen jäykkyys ja painava kuumuus perän puolella. Ja vaikkei mitään erityistä vaikutusta huomannutkaan, piti Jussila tätä sentään ensimmäisenä varsinaisena voittonaan julkisuuden alalla, joskin se oli ontuen saavutettu.

-- Kyllä sitä sentään lähtee, kun alkuun pääsee ja on oikea asia mistä puhuu, sanoi hän hiljaa vieressään istuvalle Mikkolan isännälle. -- Saas nähdä vieläkö on kellään mitään sanottavaa siihen? No, ehkä jotain, mutta ei se siitään enää selvene!

Asia ei sentään ollut Jussilan selityksellä vallan valmis, sillä lyhyen äänettömyyden perästä kohottautui agronomi, se ennenmainittu nuori herrasmies istuiltaan ja pyysi puheen vuoroa.

-- Ka! Mitähän tuolla on sanottavaa, kuiskasi Jussila, joka oli tullut erittäin vilkkaaksi, kääntyeli joka taholle ja sopotteli lähimpänä istuvien kanssa, juurikuin nyt jälestäpäin olisi tahtonut näyttää, ettei se ollut ollenkaan pelko eikä hämmästys, joka häntä puheensa alussa oli vaivannut. -- Jokohan alkaa muutella ohjeitani, poika!

Ja sillä aikaa, kun agronomi huonolla suomen kielellä ja pitkissä sotkuisissa lauseissa tekee laajalta selkoa juurikasviviljelyksen levenemisestä yleensä, selittelee Jussila kuiskimalla lähimmilleen, mitä miehiä nuo akronoomit oikeastaan ovat. -- Ne eivät tienneet oikeasta asiasta mitään, ei niin mitään. Eikä hän voinut niitä sietää kirjoista temmattuine viisauksineen, vaikka viime syksynä hänenkin sentään oli täytynyt hakea luokseen yksi mokoma ja sitä passata, kun oli koetettava palkintoa niityn hoidosta ja saatava puoltolause. Sekin oli ensin ruvennut moittimaan ojia ja antamaan neuvojaan, niin kuin ne aina tekevät, kun heitä itseään ei ole haettu ojamittaa antamaan, mutta kun hän oli suoraan sanonut, ettei hän haukkumisia kuullakseen ollutkaan herraa niitylleen vienyt, oli se heti ruvennut hyväksi mieheksi. Tietää se toistain turhia vedellä, lopetti Jussila yhä kovemmalla äänellä, joka loppui väkiseltä päässeeseen naurun hytkäykseen.

Mutta agronomi on jo ennättänyt iskeä kiinni Jussilan pohjustukseen. Hän sanoo, että edellisen puhujan antamat ohjeet ovat vanhentunutta, ruotsalaista "metoodia", jonka hän huomasi varsinkin siitä, että puhuja oli maininnut vakojen välimatkan 67 senttimetriksi, sillä nykyjään käytetty ainoa oikea välimatka on 65 senttimetriä. Hän on sitä itse Saksanmaalla tutkinut ja mittaillut. Jussila teroittaa korviaan.

-- Mitä se sanoo! Ettäkö 65 senttimetriä. Ei ikinä, kun opistossakin sanottiin... ja neljäkösataa kuormaa lantaa? Se on hassahtanut, poika paha, kuiskii hän taas ja tekee sellaisen liikkeen niin kuin aikoisi siirtyä istumaan takanansa olevan polville, ja sanoo kovalla äänellä: "herra puheenjohtaja".

-- Isäntä Jussilan puheenvuoro.

-- Mitä edelliseen puhujaan tulee, niin en voi hyväksyä hänen vakovälimatkojaan. Kyllä se on 67 senttimetriä paras, niin sanottiin opistossa ja niin sanoo Arenjuskin. Ja jos sellainen määrä lantaa tarvittaisiin, niin eihän niitä viljelisi kukaan.

-- Luuleekohan tuo herraspoika, ettei meidän Anttoo tunne uusia mittoja, sopotti Jussilan emäntä kanttorin rouvalle. -- Heti uudenvuoden aamuna, kun uudet mitat tulivat voimaan, pyysi Anttoo tesilitran kahvia, hihii. Tunsipa silloin jo...

-- Mitä tapaa te itse olette käyttänyt? kysyy agronomi Jussilalta.

Nyt huomasi Jussila, että olisi pitänyt pitää suunsa kiinni.

-- Enhän minä ole tullut niitä itse koettaneeksi kuin vähän hajakylvöllä suossa, änkkäili hän hiukan hämillään. -- Mutta hyvää rehua ne ovat, lisäsi hän kuuluvammin, koettaen saada asian toiselle tolalle.

Mutta agronomi väitteli innostuneena välimatkasta yhä, vaikka varmaan hän ei ollut kylvänyt rehunaurista enempää kuin Jussilakaan.

Oven puolella seisoo vanhoja ukkoja käyden välillä ulkona piippuun pistämässä ja siellä omista asioistaan keskustelemassa, välillä taas tullen vinnin puolelle kuuntelemaan.

Siinä on joukossa miehiä, jotka kyllä ovat naurista "sylkeneet" ja muistavat naurispuuron maun niiltä ajoilta, kun vielä kaskia vierrettiin ja niissä naurista juurusrukiin seassa viljeltiin. Mutta se viljelystapa on jäänyt jo unohduksiin ja he ovat kylväneet vaan perunaa ja vähän lanttua seinivierille, silmämäärällä vaot ajaen, käyttämättä siinä sen tarkempia mittoja.

Heitä näyttää toisten väitös puheenjohtajan pöydän puolella tavallaan huvittavan ja pitävät he siitä omaa keskusteluaan puheenvuoroista huolimatta.

-- Kuules Mattila, sanoo siinä väkijoukossa muuan ukko toiselle miehelle, joka seisoo vähän sivulla hänestä -- kun meillä ei ole vielä sitä meeterimittaakaan...

Nuori kansa ympärillä purskahtaa nauruun ja perältä kuuluu monista suista: hs! hs!

-- Kyllä minulla on se vanhanaikainen naurismitta vielä suussani, jos se siksi tulisi, sanoo Mattila. -- Mutta pantaisiinko nyt kaikki sonta naurismaahan ja tulisi leivästä loppu. Ei taitaisi nykyinen polvi ruveta naurishaudalla elämään. Ehei, kun peltoni vä'itän, niin rukiin siihen kylvän.

-- Lehmillehän niitä syötetään, kuulitteko, sanoo joku.

-- Kuralle ne panevat lehmänkin.

-- Ettekö te voi olla hiljaa täällä, vanhat miehet! sanoo kovin loukatun näköisenä muuan nuori, hieno isäntämies, joka koettaa pujotteleida joukon lomitse ulos. -- Sinatöörikin istuu siellä ja te häpäisette mehkallanne koko kokouksen.

-- Hän viisi meidän nauriistamme. On hänellä parempaakin pään vaivaa!

-- Eipä tiedä, sanoo toinen, -- koska on niin kauvan siellä viipyneet minunkin maakirjani.

Ja juttu käy entistä menoaan vaan kiellosta ja tyssäytyksestä huolimatta, vaikka jonkun ajan kyllä vähän tukautettuna.

Perällä parven väitellään yhä samasta asiasta ja aina innokkaammin vaan. Jokainen, joka luulee asiaan jotain tietävänsä, pyytää puheenvuoroa.

Muuan lihava kartanon omistaja naapuripitäjästä, joka harjoittaa suurta sahaliikettä, väittää kysymyksessä olevaa viljelystä äärettömän tuottavaksi.

-- Syy on vaan siinä, sanoo hän, -- että talonpoikainen kansa on niin vanhoillista ja kaikkea yritteliäisyyttä vailla, ettei se tahdo eikä rohkene panna pääomaa kiinni mihinkään, ja tämä viljelys vaatii uudenaikaisia työkaluja ja paljon ostolantaa. Kun saataisiin ennakkoluulot voitetuiksi, leviäisi juurikkaiden viljelys kylläkin.

-- Kelpaa sen puhua, kelle saha jauhaa rahaa kuin köyttä, vaikka ruokkisi vehnäpullilla koko karjansa, sanoo taas oven puolelta joku kuuluvasti.

Silloin nousee istuiltaan sivuseinällä muuan vanha, hienopiirteinen ukko yksinkertaisessa puvussa ja ottaa puhevuoron.

-- Eihän vanhan tarvitsisi enää näihin nuorten seuroihin sekaantua, sanoo hän vakavalla, hiljaisella äänellä, mutta tekee sentään mieli jotain joukkoon puhua. Enhän minä tiedä mitään näistä uudenaikaisista viljelyksistä, kun olen kaiken ikäni karjaani heinillä ja suuruksen voimalla vaan lypsättänyt ja sillä maidossa pysynyt, enkä asiaan pysty sanomaan kokemuksestani sitä enkä tätä. Mutta voihan tätä uuttakin keinoa koettaa kuka tahtoo, ja jos se niin hyödyllistä on ja maidon annille etuisaa, kuin tässä on väitetty, niin eiköhän herra agronomi asian lopuksi näyttäisi meille kuinka se käy päinsä. Onhan täällä auroja ja pehmeätä peltoa, niin ehdottelen minä, että tämä herra kyntäisi meille muutamia harjavakoja niillä omilla mitoillaan, koska kuuluu vallan siihen toimeen olevan palkattu ja tuntuu tässä joukossa paraiten sen konstin tuntevan. Lähdettäisiin miehissä katsomaan ja oppimaan.

-- Kyllä Kartanon ukko tietää mitä puhuu, kuuluu ääniä takaapäin, jossa muuten nyt on oltu aivan hiljaa.

Agronomi kumartaa puheenjohtajalle ja lausuu jotensakin tiukasti, ääni hiukan värähtäen:

-- Pyydän huomauttaa edelliselle puhujalle, etten minä ole tullut tänne kenellekään kyntömieheksi. Se hänen pitäisi tietämän. Minun virkani on antaa tietopuolista opastusta ja kehotan arvoisaa puhujaa tässä kohdassa kääntymään kynnönneuvojan puoleen.

-- Onko se sellainenkin virkamies? Lieneeköhän tuo täällä nyt? kysyy Kartano.

-- Jaa, minä en voi tietää, tiuskahtaa agronomi ja painautuu istumaan taas, heittäen niskaansa niin että tukka höllähtää ja rillit solahtavat oikealta kohdaltaan alemmaksi nenän selälle.

-- Mutta kun kruunu niitä monenmoisia maanviljelysherroja palkkaa, jatkaa Kartanon ukko itsepäisenä, ja sentään tälläkään kulmalla ei ole juuri milloinkaan niitä toimessaan nähty, niin olisipa nyt kerran katseltu, mitä ne saavat aikaan.

Puheenjohtaja alkaa naputella kynällään pöytään, senaattori, joka kaiken ajan on istunut pää kumarassa niin kuin omissa mietteissään, katsahtaa ylös, ja agronomi alkaa kiivaasti puhua persoonallisuuksista ja loukkauksista.

Jussila on hyvillään kovin, kun agronomia annetaan nenälle, mutta se häntä pistättää, ettei pitänyt itse osata sitä tehdä, osata eikä rohjeta, vaan että piti tuon ukon päästä se sanomaan. Siitä sitä taas tyhmät isännät, torpparit ja muut itselliset ylistävät ja kahta innokkaammin sen vetelemisiä kunnankokouksissa kuuntelevat. Se se aina kaikki asiat sotkee.

Samassa tunki eräs mies väkijoukon lävitse perälle saakka joku paperi kädessä ja jäi vähän epäröisenä ensimmäisen penkkirivin kohdalle seisomaan.

Joku kysyi mikä paperi se oli. Mies ei tiennyt muuta kuin että se asemalta vaan tänne määrättiin tuomaan sille herralle, mikä se nyt olikaan, ja hän selkähevosella toi.

Asia selvisi siten, että siinä oli sähkösanoma senaattorille.

Senaattori repäsi sen hermostuneesti auki, nousi sitten istuiltaan ylös ja meni keskustelemaan puheenjohtajan kanssa. -- Hänen piti tänä iltana matkustaa suoraa päätä Helsinkiin, vaan tahtoi kumminkin miettiä asiaa hiljaisuudessa ja pyysi päästä yksinäiseen huoneeseen hetkeksi.

Isäntä itse, Jussila, johdatti hänet väkijoukon lävitse parvelta alas, vei kamariin salin sivussa ja kysyi ovella tarvitsiko herra sinatööri mitään.

Ei sanonut hän mitään tarvitsevansa ja isäntä poistui saliin, johon emäntäkin jo oli rientänyt jälestä ja nyt uteliaana kyseli mitä tärkeitä asioita heillä oli ollut, kun he niin yksissä olivat huoneelle tulleet. Ja unohtaen kokonaan väittelyt navetan parvessa jäivät he kumpikin saliin ja istuivat siellä hiljaa sopotellen. Emäntä oli tuhannessa tuskassa siitä, että olikohan vaan kaikki paikat tarpeeksi siistityt kamarissa. Ja kun ruuan laittajat kantoivat saliin astioita ja asettivat niitä siellä paikoilleen juhlapäivällistä varten, sanoivat he kumpikin hyvin salaperäisen näköisinä: hiljaa, hiljaa herrantähden! ja osoittivat kamarin oveen.

Mutta senaattori avasi kamarissa akkunan, josta omenapuitten ja koivujen lomitse näkyi pellon takaa nummi ja sen loivaa lapetta alas laskeutuva keltainen maantie.

Ikkunan kohdalla oli viheriällä veralla päällystetty kirjoituspöytä ja siinä erityisellä matolla kirjoituskojeet siistissä järjestyksessä, sekä näkyvimpänä kaikista isopäinen kuntakokouksen sinetti niin kuin kuningas sakkilaudalla. Toisella puolella pöytää oli ikkunan pielessä piikkiin pistettynä suuri pakka "Uusia Suomettaria", toisella puolella samallaisessa piikissä muita papereita. Kirjoitusmaton sivulla oli kuntakokouksen pöytäkirja ja nurkassa riippui iso, nahkainen kirjalaukku.

Senaattori ei niihin pannut mitään huomiota. Hän ei voinut aavistaa, että viereisessä huoneessa kaksi henkeä sykkivin sydämin ja hehkuvin silmin koetti arvailla, että mitähän se tuumii kun täällä sivukylässä näkee sellaisen komean kirjoituspöydän, siinä kunnan sinetin ja pöytäkirjan, eiköhän silmäille pöytäkirjaa, Suomettaret ja ja...

Mutta vieras siellä kamarissa istahti vaan huokaisten tuolille pöydän edessä saatuaan ikkunan auki, laski kyynärpäänsä pöytään, painoi leukansa kämmeniään vastaan ja katseli miettivänä ikkunasta ulos.

Äkkiä antoi hän kätensä luisua partaansa pitkin alas, vilkasi haukotellen ympärilleen pöydällä, nousi sitten ylös ja kurkisti ovesta saliin.

Jussila säpsähti juuri kuin olisi ollut jossain pahanteossa.

-- Voisiko isäntä antaa minulle pienen palan paperia ja kirjekuoren?

Isäntä hypähti kumarrellen kamarin pöydän luo ja otti laatikosta paperia pöydälle kokonaisen pakan, vilaisten hätämältään ympäri. -- Kaikki sattui hyvästi, mainiosti, ajatteli hän. -- On hän varmaan huomannut, että minä olen kuntakokouksen puheenjohtaja, ja suu hymyillen tyytyväisyyttä avasi Jussila sivulta pöydän kurkoittaen läkkipullon korkin, sekä vetäytyi sitten syrjään, samalla kun senaattori nykäsi tuolin lähemmäksi pöytää ja istui.

-- Äs! sanoi hän samassa ja vei kynänvarren lähemmäksi lasisilmiään.

Jussila, joka juuri oli ollut poistumaisillaan kamarista, säikähti niin kuin olisi tuli ollut irti, ja riensi takaisin.

-- Olikohan vaan kynä huonossa kunnossa? kysyi hän tuskallisella äänellä, minä otan uuden täältä laatikosta.

-- Ehei, naurahti senaattori. -- Minä vaan ajatuksissani pistin väärän pään mustepulloon ja tahrasin isännän paperin. Olen aina tottunut pitämään kynänvarren näin päin terä oikealle. Se menee siitä suorastaan pulloon näin, katsokaas, ja nyt en malttanutkaan katsoa.

-- Kunpa sen olisi tiennyt, ajatteli Jussila, seisten siinä kuin katuvainen syntinen ja pyyhkien kynänvartta nenäliinaansa.

Ja kun hän salissa yhtyy emäntään ja piikaan, on hän niin tulistuneen ja suuttuneen näköinen, että nämä melkein säikähtävät.

-- Ois, vois! Saakeli sitä kantaalia kumminkin! Ettei pitänyt tietämän, ettei pitänyt sinullekaan sattuman, sen siellä siivoilit, että olisit sen asettanut näin päin! ähkii hän kuiskimalla, heilautellen toista kättään nyrkissä, toinen niskatukassa, ja alkaa ällistyneille naisille tulitikulla näytellä ja selittää, kuinka päin kynänvarsi vasta on asetettava.

Navetan parvella alkaa keskustelu laimentua, puheenjohtaja painaa tuon tuostakin päänsä alas ja vie kätensä suunsa eteen, sihteeri istuu käsi poskella ja raapustelee lyijykynällä pöytää. Oven puoli parvea on tullut melkein tyhjäksi ja peräpenkeillekin ilmaantuu aukkoja. Ja kaikkiin kysymyksiin merkitään pöytäkirjaan vaan lyhyesti "keskustelu vastaukseksi".

7.

Kuuma päivä, seisoskeleminen ja varsinaisen toimen puute on alkanut raukaista enimpiä kokouksessa olijoita, ja yleisenä tunnussanana haukotuksien lomassa on: huhhuh, kyll on kuuma! Ja tuumitaan toinen toiselleen, että saisipa jo sataa kerran.