Part 2

Jussila kierteli tyhjiä pöytiä salissa, mennen ikkunasta ikkunaan ja katsellen niistä vuoroin ulos. Välillä katsahti hän paperiin, jonka oli pöytälaatikosta ottanut, välillä piti hän taas sitä selkänsä takana ja luki ulkoa puoliääneen, teroitellen sen sisältöä vielä kertaalleen muistiinsa, vaikka hän oli samaa tehnyt jo kuukauden ajan joka päivä.

Hän oli aina kuullut sellaisia pappejakin kiitettävän, jotka eivät "karttaa" käytä, ja päättänyt puhua vapaasti hänkin, niinkuin hihasta vaan. Se näyttäisi paremmalta, kunhan vaan muistaisi tarkoin asiansa ulkoa.

Tämä oli pitkä juttu tämä ja tarkkaan puhuttava. Mutta onnistuisiko se, niin kuuluksi tulisi! Kyllähän hän oli joka kunnankokouksessa esiintynyt puhujana ja siellä tukkinut suun monelta tyhmyriltä, kun ei ollut ymmärtävämpiä kuulijoita muita kuin korkeintaan pappi. Kerran piti esiintyä paremman joukon läsnäollessa, josta oli toivo saada nimensä sanomalehteen, ja olihan se jo ollut edeltäpäinkin, jollei juuri suuremmissa, niin kumminkin noissa pikku sanomissa. -- Oli rohkaistava itsensä ja pantava alku asialle, josta voisi maailmassa vielä koitua monta etua.

-- Niinhän olivat sanoneet savolaiset papinkokelaatkin, jotka talvea olivat heillä asuneet ja tutkinnoitaan lukeneet, että monta huonompaa puhujaa sitä valtiopäivillä änkyttää, kuin mikä hänestä voisi tulla, kun vaan harjaantuisi. Ja uutterasti oli silloin harjoitettu, ja tarkoin oli hän kuunnellut ja muistiinsa painanut niiden puheet, kun ne joulunpyhinä olivat esitelmiä pitäneet, ja oli hän sitten Anttoon päivänä pitänyt jo itsekin puheen niille vastaan, kun ne ensin olivat hänelle puhuneet. Pihkassa tosin oli silloin oltu, mutta hyvin se oli käynyt, kiittäneet olivat ja paukuttaneet käsiään.

Oli hän rohjennut äänensä ilmoittaa jo parissa maanviljelyskokouksessakin tätä ennen, ja valtiopäivämiesvaaleissa pari vuotta sitten mielipiteensä lausunut siitä, että aina sama mies valittiin, vaikka kyllä löytyi muitakin yhtä eteviä, mutta ne nyt olivat olleet pienempiä asioita.

Toista se oli nyt. Nyt piti olla varma. Ja varma hän jo oli luullut olevansakin, mutta heti kun kuuli, että senaattorikin tulee kokoukseen ja tietysti häntä kuuntelee, tuntui aivan siltä kuin alkaisi muisti pettää, ja sellainen pelko valtasi hänet, että sanat itse juhlatilaisuudessa saattaisivatkin takertua suuhun.

Anton Jussila oli vähän tuskallisena tämän asian johdosta. Toiselta puolen oli se hänestä mainiota, että sellaisia korkeita kuulijoita oli tulossa. Siitä oli niinkuin jonkun tietämättömän hyvän aavistus hänelle tulevaisuudessa. Mutta toiselta puolelta ahdisti häntä se äkkiä tullut pelko, että jos ei onnistuisi.

-- Mutta sen täytyy onnistua! päätti hän puristaen huuliaan yhteen, pisti paperinsa sortuukin taskuun ja lähti vielä kertaalleen käymään ympäri talonsa, tarkastellen kaikki paikat ja antaen viimeisiä ohjeita ja neuvoja. Ja taas paloi hänellä sikaari hopeasuulaimessa, kun hän keppi kädessä kulki ympäri, jokaisen kanssa puhuessaan kuivasti rykien ja sylästen.

4.

Tuskin oli leppoisa aamutuuli alkanut hulmautella lippuja pitkien riukujen nenissä kummassakin päässä Jussilan päärakennusta, kun jo alkoi saapua ensimmäisiä kokoukseen tulijoita, ja sitten niitä saapui yhä lisää koko aamupäivän.

Kaikkein ensimmäisiä olivat oman kylän lapset, jotka eivät milloinkaan olleet sellaisia "tuuliviiriä" nähneet, ja nyt suuressa parvessa, avopäin ja paljain jaloin hyökkäsivät santakuopasta nummen syrjässä Jussilan kujan suuhun.

He olivat saaneet ajetuksi karjansa laitumelle, yhtyneet paluumatkalla ja pistäytyneet vanhaan kokouspaikkaansa santakuoppaan, jossa tavallisesti keskustelut ja kilpailut eivät loppuneet, ennenkuin nähtiin yhtäkkiä koivupujon viippelehtävän törmän takaa kuoppaa kohti jonkun vanhemman ihmisen kourassa. Tällä kertaa ei iloinen aamuseura kuitenkaan keskeytynyt tavalliseen tapaan, sillä liput ennättivät nousta ennen.

Nyt sitä riennettiin aika elämällä maantielle, kun nähtiin lippujen hiljalleen kohoavan kuin taikavoimalla aivan riukujen latvaan saakka ja siellä aukeavan leveiksi ja hulmahtelevan. Ei sentään rohjettu aluksi julkisesti esiintyä eikä lähemmäksi mennä, vaan jäätiin pitkään riviin maantien ojaan kahden puolen punaista kujaporttia ja ihmeteltiin aidan raoista. Mutta hetken päästä rohkeimmat jo avasivat varovasti portin ja alkoivat kuja-aidan suojassa lähennellä taloa, toiset vähitellen perässä.

-- Kyll' on aika viirit, ja vaatteesta tehty, sanoi yksi.

-- Katsos Kalle, kun ei olekaan tehty kukkoa niinkuin Anttilan viiriin, huomautti toinen.

-- Eikä hevosta niinkuin Mäki-Seppälässä, tuumi kolmas, pienimpiä joukosta. -- Mutta on nämä siltä kauniimmat, vaikkei ole kuvaa mitään, ei kukkoa ei hevosta. Kun kävisi oikein ärjy tuuli, että kuulisi kuinka ne kitisee.

-- On ne koreat, punaista ja valkoista.

-- Ja sinistä, etkö näe?

-- Sopii ne noin suuret suureen taloon.

-- Älkää löpiskö, sanoi joku isompi joukosta. Ei ne viiriä ole eikä ne kitise. Tänne tulee tänään juhla, ja sitä varten ne ovat.

-- Mikä juhla?

-- En minä tiedä, mutta isä kertoi illalla.

-- Mutta jäädääskin katselemaan sitä.

-- Jäädään, jäädään! päättivät kaikki ja siirtyivät vähä vähältä, yhä rohkeammiksi tullen pihaportin eteen yhteen kasaan.

Oli ne liput heti huomattu kylässäkin, vaikkeivät Jussilan rakennukset sinne näkyneet korkeitten peltotörmäin takaa.

Lannanvetäjät näkivät ne kasoilleen, joita parhaillaan hajottivat, kyntäjä näki ne, kun sattui vakonsa päässä päätään nostamaan ja sinnepäin katsahtamaan.

Kyntäjä antoi hevosen seistä ja katseli niitä, ja kasalla nojauttiin tadikkoon ja tuumittiin: saadaanpa nähdä antaako isäntä vapaata iltapäivää, että päästäisiin katsomaan.

-- Pitäisi sinne päästä, koska noin komeasti alkaa.

-- Anttilan Jussi kumminkin pääsee, se menee sinne kilpakyntöön.

-- Äläpä! Vai menee se. Sehän niissä on käynyt ennenkin.

-- Tanssitaankohan siellä? tuumasi piioista joku.

-- Eiköhän illemmalla. Tanssittiin kumminkin koululla ennen kun sitä juhlaa siellä pidettiin, vastasi joku paremmin tietävä. -- Ja kuuluuhan sinne kanttori tulevan torvisoittoineen.

-- Vai tulee. Pitäisi sinne päästä.

Ja veltosti heiluivat tadikot katseen yhä ollessa lippuihin kääntyneenä.

Mattilan isäntä oli juuri ollut menossa pellolleen, kun huomasi portiltaan liput hänkin. Siihen hän seisattui niitä katselemaan, ja alkoi tuumia ja tuumaili kauvan, osaamatta eteenpäin tai takaisin, että mitähän tässä on tehtävä. Jokohan on otettava pyhä?

-- Ohoi! Kuules naapuri! huusi hän Ali-Mattilan isännälle, kun huomasi hänenkin seisovan piha-aitansa nojalla ja katselevan samaan suuntaan. -- Olisikohan sinne mentävä?

Ja naapurit yhtyivät lähemmin keskustelemaan asiasta, seisten kahden puolen aitaa, toinen selin toinen kyynärnojalla, katsellen Jussilaan päin.

He olivat vanhanaikuisia miehiä kumpikin, vähän liikkuneita. Eivät olleet noin komeita lippuja nähneet sittenkuin keisari Helsinkiin meni. Silloin niitä oli ollut rautatieaseman katto täynnä, ja kun kansaa oli sinne kehotettu juhlavaatteissa menemään ja siellä junan ohi kiitäissä hurraamaan, olivat hekin molemmat menneet, pitäen sitä esivallan määräyksenä. Ja nyt, kun näkivät nuo komeat liput Jussilan katolla, tuli melkein samallainen tunne kuin silloinkin.

-- On sinne mentävä, päätettiin. -- Ja menkööt väetkin. Kuka sen Jussilan tietää, jos sinne ei menisi, kun se on niin mahtava. Eihän se tosin mitään voi, vaikkei menisikään, mutta jos se pitäisi sitä ylenkatseena ja siitä rakentuisi eripuraisuutta.

Niin tuumittiin kylällä, korjattiin työkalut pois ja vietiin hevoset hakaan. Puettiin sitten pyhänuttua ylle ja alettiin siirtyä Jussilaan.

Oli sentään pitäjällä niitäkin, jotka tiesivät asiat paremmin ja niitä paremmin harrastivat, mutta aivan harvoja. Joku isäntä oli jo aikoja sitten itseksensä luvassa huolellisesti puhdistanut pienen pussillisen viljaa, joku emäntä oli varannut nipullisen pellavia, sommitellut parhaita kuituja somiksi pioiksi, tai jo keväällä kirkkaimmalla hangella valaissut palan palttinaa, toinen taas kirnunnut paraan taitonsa mukaan pienen pytyllisen voita, joku itsellisakka kehrännyt paasman hienointa neuletta, ja mitä mikin, kaikki siinä toivossa, että saataisi pieni palkinto, joku markkanen tupakka- tai kahvirahoiksi. Mutta niinkuin sanottu, niitä oli ani harvoja ja paraasta päästä sellaisia, jotka ennenkin olivat niissä kokouksissa olleet.

Lapset portilla eivät ole huomanneetkaan, että sieltä jo takaapäin lähenee aikuisia. He eivät vähääkään aavista, että jo ihan selän takana moni käsi on valmis iskemään tukkaan kuin rohdintuttiin.

Mutta paikan juhlallisuuden vuoksi he pelastuvat nyt. Heitä torutaan vaan siivosti ja käsketään rientämään kotiin, "risamekkoja", muuttamaan ehjiä vaatteita päälleen ennenkuin saapuu vieraampia tulijoita, ja tulemaan sitten vasta kauniisti takaisin, niin pääsevät katsomaan pihalle saakka. Ja hepankekkaa heittäen siitä juostiin suoraan ylitse Jussilan kesantopellon kylään, niin että multa pölysi.

Keskelle pihaa on lyöty koivuja puolikehään, tehty kuin juhannusmaja, johon on asetettu sahalautoja pukkijaloille istuimiksi ja pöytä keskeen. Samallaisia istuimia on rakennuksen seinämälläkin.

Olisihan sinne sopinut mennä istumaankin, mutta sentään pysytteleksen oman kylän joukko, ensimmäisinä tulleet, piha-aidan ulkopuolella ja portin vaiheilla, ujoina vähän, kun huomaavat tulleensa liian aikaiseen.

Kun olisivat olleet ajat ennallaan, ei siinä olisi ujosteltu, sillä Jussilan Anttoo oli kyllä poikamiehenä ollessaan ja vielä jälkeenkinpäin kulkenut omassa kylässä joka talossa kuin kotonaan, käynyt kaikissa kisapaikoissa ja monasti mallassaunoissakin huijaillut, ja olivat kyläläisetkin Jussilan vanhassa tuvassa monet tanssit pitäneet, mutta nyt vanhemmalla iällään ja varakkaaksi päästyään oli häntä alettu katsella suuremmalla kunnioituksella, ja sitä hän selvästi oli osoittanut itsekin vaativansa. Hänen taloonsa ei enää tultukaan niinkuin tavalliseen tasa-arvoiseen naapuriin. Hän oli tavallaan vieraantunut kyläläisistään ja entisistä ystävistään, vaikka kyllä hänet sentään aina emäntineen kutsuttiin kaikkiin suurempiin pitoihin, ja joka talossa hän aina oli ollut jotain papereita kirjoittamassa.

Miehet siitä painuivat vähitellen portilta alemmaksi tallin puoleen, katsellen talon rakennuksia, joita moni tuskin oli uudessa kunnossa vielä nähnyt lähempää kuin maantieltä. Siellä yhdyttiin vanhaan Mattiin, joka oli koko kylän tuttu, ja jonka kautta kaikki Jussilan asiat kylällä tiedettiin, sillä hän ei milloinkaan väsynyt kehumasta isäntäänsä ja hänen toimiaan.

Istuttiin tallinsillan kivijalustalle, pantiin piippuun ja kuunneltiin Matin selityksiä kaikesta siitä, mitä tänäpäivänä vielä saataisiin nähdä ja kuulla.

Samassa astelee Anton Jussila itse keppi kädessä, sikaari hopeasuulaimessa hampaissa, miettivän näköisenä navetasta päin, ja tulee jo tallin sillan kohdalle. Matti, joka mehkaamalla on kylän miehille kehunut kuinka monta säkkiä "tuomaan kuonaa" heillä kulloinkin kannattaa peltoon ajaa, hiljentää ääntään sitä mukaa kuin isäntä lähestyy. Tämä on jo menossa ohitse, vaan seisattuu äkkiä ja katsahtaa sivulleen, juuri kuin vasta olisi huomannut, että siinä oli ääneensä puhuvia ihmisiä.

Hän tekee hyvän päivän, tervehtää hätäisesti paria vanhempaa isäntämiestä kädestä ja jatkaa vakavana kävelyään pihaan.

-- Jaa, jaa, älkääpä sanoko! Kyllä sillä miehellä on meiningin haaskuuta, sanoo Matti, huomattuaan jonkun miesjoukosta nurpeasti urahtavan. Ja sitten alkaa hän juurtajaksain selittää yöllistä lippumatkaansa.

Portilla huomaa Jussila taas kuin sattumalta vaimoväen, nyykäyttelee päätään ja kehottaa heitä käymään pihan puolelle istumaan.

-- Elkää ujostelko, vaikka tässä on vähän paikkoja siivottu. Käykää istumaan vaan tänne seinälle. Onhan täällä tilaa, kehottelee hän emäntiä.

Mutta itse menee hän lehtimajaan keskellä pihaa, painuu huoahtaen notkealle laudalle istumaan, panee hattunsa pöydälle ja aikoo juuri pyyhkäistä otsaansa takkinsa hihalla, mutta tempaa samassa takataskustaan nenäliinan ja pyyhkii sillä. Sitten nousee hän seisaalleen taas ja alkaa kävellä edestakaisin lehtimajassa, katsellen vuoroin maahan, toisen vuoron ylös. On kuin puuttuisi häneltä jotain. Äkkiä kääntyy hän kyökin puoleen päin ja huutaa kovalla äänellä:

-- Tiina hoi!

Useita punakoita, hikisiä naisten naamoja ilmestyy avonaiseen kyökin ikkunaan ja koko emäntärivin päät seinivieren laudalla kääntyvät sinnepäin yhtäaikaa kuin komennosta.

-- Onko Tiina siellä?

-- Täällä on, vastataan.

-- Käskekääpä tänne sitä.

Tiina tulee kyökinportaita alas hihat kyynäspäihin käärittyinä, punakkana kuin saunan lavolta, ja juoksee poikki pihan isännän luo.

-- Hohhoh, Tiina! Kyllä meillä on ollut kuuma aamu tänään, mutta onhan sitä hommattava, jatkaa hän kovemmalla äänellä, -- onhan sitä hommattava, että saataisiin jotain edistystä aikaan. Tuopa sieltä minulle pullo limunaatia ja lasi... tähän näin pöydälle.

Saatuaan limonaadin, ottaa hän povitaskustaan rypistyneen paperin ja alkaa katsella sitä, aina väliin vetäen savuja, yskähdellen ja heittäen seinivierellä supattaviin emäntiin salaviistoja katseita.

5.

Kansaa on kertynyt Jussilan talon täydeltä. Sillä vaikkei sitä ole paljoakaan paikastaan lähtenyt, on sitä sentään tullut viidestä pitäjästä, ja kun ne kaikki ovat tulleet yhteen kokoon, on siinä jommoinenkin joukko.

Omasta pitäjästä sitä on kumminkin tullut eniten.

Monella on ollut mukanaan näyttelyynkin pantavaa ja se otetaan vastaan ratasvajassa, joka sitä varten on tyhjennetty ja siistitty. Sinne asetetaan esineet kaikki ryhmittäin pöydille ja seinille niinkuin voitot arpajaisissa. Ani harva on tuonut mitään isompaa näytteille pantavaa tai elukoita. Joku on tullut aura ja parinkalut rattailla ja toinen hevonen tyhjänä jälessä juosten. Joku omanpaikkainen ojuri on astellut lapio kainalossa ja jollakulla pyssymiehellä on ollut rehlansa olallaan, sillä ojankaivussa ja vieläpä ampumisessakin kilpaillaan päivän kuluessa.

Mutta suurin joukko kansaa on tullut pelkästä uteliaisuudesta, katsomaan mitä siellä näkisi. Ja jollei näkisi mitään muutakaan, niin näkisihän ainakin naapuripitäjien ihmisiä.

Ennen muita on saapunut seuran varsinaisia jäseniä ja haaraosaston toimitusmiehiä, ollen lähemmin asiaan kuuluvia ja määrättyinä järjestämään kokouksen menoa. Ne ovat useimmat samalla jossain kunnallisessa toimessa ja jonkunlaisia henkiheimolaisia Jussilan isännälle, kun ovat kansan yhteisen hyvän harrastajia niinkuin hänkin. Ja ne kuletetaankin jokainen järjestään taloon saavuttuaan huoneelle ensin saamaan jotain virkistystä.

Sitten he hajautuvat ympäri talon, touhuavat ja järjestävät, yhtyvät välillä parittain, välillä isompaan joukkoon, keskustelevat hetken ja kiireessä vähän väittelevätkin, juoksevat välillä, nyökkäävät ohimennen hyvän päivän jollekulle tuttavalle kansan joukossa ja kysyvät hengästyneinä, onko nähty isäntää sillä puolella, sillä häntä tarvittaisiin välttämättä. He ovat kovin tärkeän ja painavan näköisiä kaikki, sillä jokainen luulee, että juuri hänestä riippuu koko kokouksen menestys.

Isäntä itse, Anton Jussila, seisoo keskellä pihamaata puhellen jonkun vastatulleen herrasmiehen kanssa sikaari hampaissa ja kädet housuntaskuissa, kun eräs toimikunnan jäsenistä juoksee hänen luokseen.

-- Pitääkö sen ryijyn oleman levällään etummaisella pöydällä, niinkuin se on asetettu?

-- Tietysti, kun se kerran on asetettu.

-- Niin mutta se täyttää koko pöydän ja kanttuurska tahtoisi siihen pöytäliinansa. Siellä on siitä riita.

-- Onko meidän emäntä siellä?

-- Ei ole.

-- No hae hänet sinne, kuuluuhan hänkin toimikuntaan. Sovittakoot siellä sitten parhaansa mukaan.

Samassa juoksee Matti puheille.

-- Pastoori tuli! Saakohan hänen hevosensa panna talliin, kun sanoo ettei se rattaissa pysy?

-- Ois, kaikkia sitä nyt kysellään! Tietysti, tietysti.

Hän on niinkuin sotapäällikkö, joka valmistaa paraatia jonkun korkeamman henkilön nähtäväksi, ja jonka luo adjutantit joka puolelta rientävät neuvoja kysymään. Ja hän tahtoo sen korkean vieraan silmissä esiintyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista, ja niin tahtovat kaikki muutkin toimikunnan jäsenet, kuultuaan että sellainen on tulossa.

Paljon on jo saapunut muitakin herrasmiehiä, oman paikan virkamiehiä, kartanonomistajia ym.

-- Godag bror! kuuluu yhdeltä puolelta.

-- Aah! Mjukaste tjänare fru Helenius! kumarretaan toisaalla.

-- Nä, men man får ju treffa herr agronomen här, sanoo joku, ja rientää tervehtimään erästä juuri saapunutta, nuorta herrasmiestä, jolla on rillit nenällä ja pienet viiksen alut kierrettyinä korvia kohti, ja joka niitä yhä kierrellen katselee ympärilleen aivan kuin olisi joutunut johonkin ventovieraaseen, outoon paikkaan, jossa ei tiedä miten olla kuin elää.

-- Jo, man ska' nu lära de där tuppelinerna att odla rofvor, vastaa puhuteltu mielihyvästä nauraen, kun huomaa, ettei hän sentään vielä ole joutunut kokonaan hunningolle.

Siihen samaan yhtyi Jussilakin kohteliaasti kumartamaan ja tervetulleiksi ottamaan tulijoita, niinkuin hän teki kaikille herrasmiehille, vaikka kovin häntä suututti, että heillä aina oli se "kapulakielensä" ensimmäisenä.

Ei hän sentään sisimmässään itse siitä kielestä ollut niin vihoissaan -- se häntä enimmin katkeroitti, ettei sitä pitänyt ymmärtää eikä itse osata käyttää. Ja sitä hän oli monasti ajatellut ja ystävilleenkin puhunut, että kun sitä vaan voisi vielä vanhana oppia, niin sitten niitä herroja ja ruunun rottia vasta oikein kelpaisi "tuukata".

Yksi toisensa jälestä alkoi jo saapua niitäkin pitkämatkaisempia, jotka olivat rautateitse lähimmälle asemalle tulleet ja siitä hevosella Jussilaan.

Ja yhtäkkiä käy hymäys portin puolella olevien joukossa, että nyt se tulee sinatööri.

Se tieto leviää miehestä mieheen ja kaikki ahtautuvat portille, johon samalla ajaa kaksi herrasmiestä samoilla rattailla, astuvat alas ja puhuvat keskenään, tehden liikkeitä käsillään, juuri kuin siinä lopettaen jotain tiellä tapahtunutta keskustelua.

Toinen tulijoista on suuri, muhkea mies muodikkaassa puvussa. Hän vetäsee ryhdikkäästi keltaisen hansikkaan oikeasta kädestään ja maksaa tuojalle kyytirahan.

Moni kansan joukosta, joka ei tunne kumpaistakaan miehistä, ottaakin tämän senaattoriksi, sillä toinen herra on paljoa mitättömämmän näköinen, vanha ja hiukan koukistunut. Mutta useammat sentään tuntevat hänet ja kuiskailevat: "katsokaas paroonia".

Hän on sisuksiltaan ja perustuksiltaan talonpoika, naapuripitäjän mahtavin mies, ja istunut tuomiokuntansa edusmiehenä jo monilla valtiopäivillä, mutta aina mahtavan ja hienon esiintymisensä vuoksi on häntä piloillaan alettu kutsua "parooniksi". Hän on myös maanviljelysseuran puheenjohtaja, ja on tehnyt senaattorille seuraa samoilla rattailla, ja tämän kanssa innokkaasti puhunut kansalle, ehkäpä itselleenkin tärkeistä asioista, joita ei jokaisen syntisen korvan ole sallittu kuulla.

Jussila on portilla vastassa etummaisena, seisten pönäkkänä, vaikka vähän epävarmana, kuinka vastaanoton oikeastaan pitäisi tapahtuman ja mitä siinä olisi sanottava. Salainen kateus "paroonia" kohtaan on aina kytenyt hänen rinnassaan joka kohdassa, missä he vaan ovat yhteen sattuneet, ja nytkin se taas pyrkii vastustamattomasti ja entistään vimmatummalla voimalla esiin, kun hän näkee, kuinka tutunomaisesti tämä puhelee senaattorin kanssa. Se tunkee tekemään häiriötä jo muutenkin tuskallisessa asemassa. Ja vilaukselta likistyvät Jussilan huulet ohuiksi yhteen, mutta hän voittaa sentään heti itsensä ja ajattelee, että koittaa se kerran minunkin vuoroni.

-- No niin, no niin, jahaah, tjaah, puhuu esimies hienosti sointuvalla äänellä, vetäen toisenkin hansikkaan kädestään ja asettaen sen toisen kanssa sievään palloon.

Sitten heittää hän katseensa väkijoukkoon, tehden omituisen, kohauttavan liikkeen silmäluomillaan, juuri kuin paremmin nähdäkseen, ja lähestyy senaattorin kanssa porttia.

-- Sanomattoman hauskaa, jatkaa hän sitten erityisesti suhahtavalla S:llä, -- sanomattoman hauskaa, että olemme saaneet näin paljon kansaa, näin erittäin vilkkaan osanoton kokoukseemme. Se on edistyksen merkkejä. Jahaah, tässähän onkin tämän talon isäntä, ellen väärin muista, sanoo hän huomattuaan Anton Jussilan vastassaan.

Tuo "väärin muista" pistää Jussilaa kuin veitsellä, sillä he olivat siksi vanhat tuttavat, siksi usein yhdessä olleet, ettei hän voinut käsittää näiden sanain tarkoitusta. Mutta pitemmälle hän ei ehtinyt sitä asiaa ajattelemaan, sillä samassa tarjosi toinen jo kättä, ja sanoi sitten senaattoriin päin kääntyen:

-- Niin, tässä on tämän talon omistaja, haaraosastomme uusi esimies Anton Jussila.

Jussilaa hykäytti omituisesti rinnan alta ja huulet vavahtivat hiukan, kun näki senaattorin ojentavan kättään. Hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaikka niitä oli ollut valmiina paljonkin, tempaisi vaan hatun kouraansa, teki syvän, vähän kömpelönpuolisen kumarruksen ja työnsi kättä vastaan tervehtäjälle, niin että kalvosin lensi nyrkin päälle ja peitti kokonaan sekä hänen omansa että senaattorin käden.

-- Tervetuloa, herra si-sinatööri! hän sai vihdoin sanotuksi, työntäessään punakkana kalvosinta takaisin takkinsa hihaan.

Mutta korkea vieras hymähti tuskin huomattavasti ja asteli vähän kumarassa eteenpäin, keppi keskeä kiinni vasemmassa kädessä ja oikealla silmälasiaan kohennellen.

Silloin törähtivät yhtäkkiä torvet, katkaisivat räikeillä marssin sävelillä tyynen hiljaisuuden ja saivat repäisevällä äänellään melkein koko yleisön kömmähtämään, paitsi muutamia poikaviikareita, jotka vilkuvin silmin tunkeilivat päärakennuksen ja eteisen nurkkaukseen ja tiesivät mitä tuleman piti.

Kaiku remahti seinästä seinään, rakennuksesta toiseen ja takaisin taas, huppelehti ja telmi pihamaalla juuri kuin ei olisi osannut ulos rakennuksien ahtaasta piiristä. Mutta lopulta kohahti se korkeammalle, löysi tien nummelle ylös, ja siellä sillä oli tilaa ja sinne se haipui kuulumattomiin rajattomassa vapaudessaan.

Kuunneltiin siinä soittoa suut auki, silmät pystyssä, eikä heti huomattukaan, mikä temmellys ja kauhu syntyi hevosten joukossa pitkin aitoja ja ulkohuoneitten seinämiä, missä ne seisoivat, toiset riisuttuina, toiset aisoissa. Kaikki ne lakkasivat syömästä, korskahivat ja teroittivat korviaan. Joukossa oli sellaisiakin, jotka ennen olivat sattuneet musiikkia kuulemaan tai olivat muuten rohkeampia, ja ne pysyivät rauhallisina, mutta toiset vauhkoontuivat aivan.

Kovalla metelillä ja huudolla juoksevat nyt miehet asian huomattuaan niitä hillitsemään. Yksi, kaikkein likimpiä, reuhtoo piha-aidassa rattaineen. Se hyökähtää eteenpäin, mutta kun tölmää rintansa korkeaan pisteaitaan, peräytyy se niin pitkälle kuin pääsee ja pingottaa riimunsa vartta korvat luihussa ja sieraimet suurina. Ja kun peräytymällä ei huomaa pääsevänsä tuota räminää pakoon, heittäytyy se kovalla voimalla sivuun, riimun varsi kätkee, ja kun omistaja kiroten ja kirkaisten ehtii paikalle, menee se jo täyttä laukkaa kujaan, häntä ojossa ja kokkareet ratasten koriin pompahdellen. Papin renki, joka herransa lähettyvillä on seisonut lasi-eteisen edustalla, ihan torvien vieressä, huomaa hänkin hevosten levottomuuden ja alkaa juosta huutaen talliin päin.

-- Ho ho, ho ho! ettei vaan pastoorin hevonen. Siunaa ja varjele kuinka tuo tuosta.

-- Älä hohota siellä, huutaa Matti vastaan tallin puolelta. -- Sehän on tallissa papin hevonen ja viidestä kohti kiinni, neljästä pilttuun pohjassa ja nuoren pätkä viidettä -- kuuntele siellä musiikkia vaan!

Tämän melskeisen välinäytöksen muuten niin rauhalliseen ja juhlalliseen kokouksen alkuun sai toimitusmiesten määräyksestä aikaan pitäjään lukkari, joka uudenajan miehenä ja nuorena, innokkaana soiton harrastajana oli kuntaansa perustanut torviseitsikon ja saanut torvien näppäimiin ja talonpoikaispoikien huuliin jo sen verran eloa, että julkisissa paikoissa rohkeni tuoda soittokuntansa esiin.