Kunnanmiehiä

Part 1

Chapter 13,105 wordsPublic domain

E-text prepared by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

KUNNANMIEHIÄ

Kirj.

KALLE KAJANDER

Porvoossa, Werner Söderström, 1899.

1.

Ollaan keskellä kesää, juhannuksen jälkeisellä viikolla. On ollut pitkältä poutasäätä ja etelätuulta, ja sen vuoksi on päivä heti aamusta helteinen, ilma kirkas ja kuiva, sellainen kuin se useimmin keskikesästä on meidän korkeilla kangasmailla, joissa kivensekainen hiekka vielä aamulla henkii edellisen päivän lämpöä ilmaan, eikä mikään yöllä jäähtynyt järven pinta levitä kosteutta ympäristöön.

Tosin on talon alla pieni suo ja kaitainen, kaislarantainen lampi, mutta suon on talon omistaja, Anton Jussila, ojittanut ja viljellyt. Vaan talon takana heti kohoaa tuhkakuiva nummi, joka pelkkää kanervaa ja pientä kuivaa mäntyä kasvaen siitä leviää pohjoiseen päin yhtä tasaisena peninkulman matkan.

Vaikka on vielä varhainen aamu, häärii Jussilan pihalla sentään jo miehiä paitahihasillaan. Mutta paidan hihat ovat hehkavan valkeat ja naama on miehillä pestynä ja siistittynä kuin kirkkoon hankittaissa, josta heti huomaa, etteivät he ole tavallisessa arkitouhussa. Ja punaisenkirjavissa pyhähameissaan ovat lypsäjätkin tarhassa, kulkien siellä helmat koholla, etteivät likaisi liepeitään, ja paljain jaloin, etteivät siistityitä kenkiään lehmänjälkiin astuisi. Ainoastaan yksi piioista on vielä ihan arkitamineissaan, sillä hän pesee, sukii ja hankaa olkitukolla kahta talon komeinta sarvipäätä, jotka ovat muusta karjasta erotetut ja ulkopuolelle tarhan aitaa kytketyt.

Miehet pystyttävät parhaillaan, toiset katolta köysillä vetäen, toiset maasta puskureilla työntäen pitkää riukua talon muhkean päärakennuksen päätyyn, ja komentoa pitää isäntä itse.

Hän seisoo tikapuitten juuressa keppi kädessä, johon takakenoon nojaa, pitäen toista jalkaansa tikapuitten alimmalla pykälällä. Suussa palaa hänellä hopeisessa hammasluussa sikaari, jonka puhuessaan ottaa käteensä, kuivasti yskähtäen ja sylästen.

Hän on juhlapuvussa jo hänkin kaikin puolin, paitsi takkia, sillä hän on vielä näin työn touhuun tullessaan vetänyt ylleen vaan kevyen, valkoisen arkinutun. Mutta jäykiksi silitetyt kalvosimet ovat jo paikoillaan ja pyrkivät yhä solahtamaan hänen nyrkeilleen, kun hän kätensä alas laskee, niin että niitä pitää yhtenään tunkea takin hihaan; ja valkea pönkkäkaulus kalvaa itsepäisenä niskaa joka kerta kun hän päätään ylöspäin kääntää katsoakseen miehiä katolla, niin että silloin aina täytyy sormin kaivaa niskan ja kaulustan väliä, juurikuin siellä olisi jotain liikoja esineitä.

Vaatteiden hienouteen ja ryhtiin nähden luulisi Anton Jussilaa täydeksi herrasmieheksi, joksikin insinööriksi, joka on tänne tullut valvomaan lipputankojen pystyttämistä. Hän on keski-ikäinen mies, pikemmin vanhemmalla puolella jo, kookas ja vankkatekoinen, pää hartioista vähän eteenpäin kumartuneena, niinkuin aina vaanisi jotakin. Naama sileä ja parraton, nenä suora. Kasvoilla on jonkunlainen sekoitus nykyistä herrassäädyn hienohipiäistä, raukeata valjakkuutta, ja vanhaa maalaista, hien ja pölyn panemaa pohjaväriä.

Sillä aikaa kun lipputankoa pystytetään, heittää isäntä vähän väliä silmäyksen maantielle, joka pitkänä mutkikkaana viivana näkyy siihen, laskeutuen loivaa nummen rinnettä alas, ja kulkee parin kivenheiton päässä talon ohitse, seuraten nummen kuvetta vähän etempänä olevaan, taajasti rakennettuun Vuorenpään kylään.

-- Etkö näe siellä jo Mattia tulevan? kysyy hän rengiltä, kun tämä on saanut jokkapuulla tangon huoneen päätylautaan kiinnitetyksi.

Renki siristää kädellään varjoten silmiään nummelle päin, vaan ei sano vielä etempääkään mitään näkyvän.

-- Se tästä vielä puuttuisi, ettei pehtoori antaisikaan lippuja ja kaikki muu alkaisi olla valmista! Tuohonko ne sitten jäisivät tyhjinä törröttämään, mutisee Jussila puoleksi itsekseen. -- Pannaan pystyyn toinenkin salko sentään, sanoo hän miehille, ja he siirtyvät kaikin rakennuksen toiseen päähän.

Hän istahtaa kivelle miettivän näköisenä ja jatkaa äskeistä puhettaan melkein itsekseen nytkin, mutta kumminkin sillä selvästi huomattavalla sivutarkoituksella, että "nähkääs te rengit, kyllä minun päätäni sentään monellaisilla huolilla vaivataan, joista te ette tajua mitään".

-- Ptohhoh! tohauttaa hän yskähtäen ja sylästen ja ottaa tasalierisen olkihattunsa päästään, jolloin tulee näkyviin otsasta lakuaiseen saakka paljas pää, antaen hänen kasvoillensa kunnioitusta herättävän ulkomuodon. -- Ei pitäisi kaikkiin poikaviikareihin luottaa, jotka eivät kumminkaan saa mitään toimeen. Olisi parempi olla esimiehenä ja toimikuntana yksinään, kun kumminkin saa kaikesta yksin huolen pitää. -- Lupasi hankkia ja jo eilen toimittaa tänne liput -- ja jos nyt Matti ei asemalta saa lainaksi niitä keisarinlippuja, niin johan tästä tulee kantaali!

-- Kanttoriko se lupasi toimittaa? kysäisi yksi miehistä kuunneltuaan isännän puhetta.

-- Se lupasi toimittaa ja sen piti toimittaa, vaan eihän siitä tule koskaan mitään, vaikka se joka kohtaan nenineen tunkee. Hyvä mies muuten, mutta ei saa mitään valmiiksi. Mitä tästäkään nyt tulisi ilman minua.

-- Eihän niistä näytä koko pitäjään muistakaan hommista tulevan kahta kokoon --. Mutta miksei meidän isäntä ota sitä kunnantuomarinkin virkaa, niin taitaisipa tulla asioista valmista, sanoi taas renki, kurkistaen salkoa nostaessaan lakkinsa lipun alta isäntään, jota hän tällaisen puheen tiesi aina hivelevän.

-- Hmm! Ehkäpä kyllä kävisikin asiat paremmin, virkkoi isäntä, niinkuin mietteihinsä painuen.

-- Jo tulee Matti pölynä nummella, huusi samassa mies katolta.

Helpotuksen huokaus pääsi isännän rinnasta, jo oli kuin hänen päänsä olisi kohahtanut pari tuumaa ylemmäksi pönkkäkauluksen sisästä. Tätä hetkeä, tätä maanviljelyskokousta, joka hänen tilalleen nyt oli tulossa, oli hän odottanut jo viisi vuotta, aina siitä saakka, kun viimeinen sellainen kunnassa pidettiin. Ja nyt oli kaikki valmiina! Itse oli hän kaiken valvonut ja hiuskarvalleen piti kaiken olla kunnossa, niin että näyttää kehtasi. Kyllä kelpasi ottaa vastaan naapuripitäjän ylpeitä rusthollareitakin, ja vaikka ketä tulkoon! Kaikki oli käypä juuri niinkuin hän oli kuvitellutkin: Talo liputettu, rakennukset, pellot, kalut ja karjat, miehet ja hevoset ja isäntä itse mallikelpoisessa kunnossa. -- Tämä se oli hankkiva hänelle arvoa laajemmaltakin, ei vaan omassa kunnassa. Kyllä ne ovat aina muitten pitäjien kokouksissa meitä morkanneet, mutta näkevätpähän nyt. -- Saadaanpa kohta lukea sanomissakin -- vielä tällä viikolla saadaan lukea yli koko maaherran läänin -- ja ehkäpä Suometarkin mainitsee, että on tälläkin kulmalla miehiä, jos johonkin tarvitaan, vaikkei niistä ole tähän saakka tietty -- on Anton Jussila -- kuntakokouksen ja maanviljelysseuran haaraosaston puheenjohtaja.

Hän alkoi kävellä edestakaisin sannoitettua käytävää päärakennuksen edustalla, heilutellen keppiään ja hyräillen jotain.

-- Hoi, Tiina! huusi hän mahtavalla äänellä, seisattuen äkkiä ja kääntyen tarhan puoleen päin. -- Viitosen saat juomarahaa, jos tulee lehmistä palkinto! Hankaa niitä nyt vielä olilla, tee jauhoista juoma ja pane parasta apilasta eteen.

Samassa ajoi jo Matti pihaan, hevonen läähöttäen, ja isäntä riensi vastaan, mutta Matti ajoi suoraan tallin eteen ja alkoi päästää hevosta aseista.

-- Antoihan se liput? huusi isäntä.

-- Niin kuka?

-- Pehtoori tietysti.

-- Sepä juuri ei antanutkaan --

-- Ei antanut! Se roisto! Ne herrat, ne ruunun rotat! Mistä me nyt -- ja tangot ovat jo pystyssä, ja -- mitä se konna sanoi?

-- Sanoi vaan, ettei niitä ruunun kaluja saa lainata ehdolla millään, se seisoo reklementissä -- ei vaikka oma veli hakisi.

-- Kyllä minä niiden hunsvottien reklementit, huusi isäntä ja iski kepillään ilmaa niin että viuhahti. -- Tulkoonpaskin vielä meidän lammelle sorsia ampumaan.

Salon nostajat olivat jättäneet naulauksensa ja kuuntelivat korvat pystössä isännän mehkaa.

-- Lyökää salko kiinni vaan että paukkuu, liput niihin pitää tulla vaikka maa nielköön, huusi Jussila ja alkoi juosta puuhkuttaa huoneeseen päin.

-- Elkää hätäilkö, ennätti Matti huutamaan jälestä -- onhan niitä täällä ratasten korissa puoli tusinaa.

-- Mitä tulimmaisen juonta? Mitä sinä houkkailet, kun juuri sanoit ettet saanut.

-- Enhän minä pehtoorilta saanutkaan, mutta lukkarilta sain. Onpa mokomain tähden saanut ajaa retuuttaa koko yön, sanoi Matti, ja alkoi astuskella pihaporttia kohti punaisen ja sinisen kirjava vaatemytty kainalossa.

-- Paljon kuuluu tulevan näyttelyyn väkeä rautatietäkin, sanoi hän antaissaan isännälle myttyä. -- Sanoi asemamies langalla tilatun kymmenen hevosta, ja kuuluu tulevan sinatöörikin, mikä lie herra --

-- Mitä -- mikä? tiuskahti Jussila hätäisesti, silmät välähtäen, ja astui kiivaasti askelen Mattia kohti pää vielä enemmän etukuukassa kuin tavallisesti.

-- Mistä minä tiedän mikä se on, mitä ruunun herroja, sanoi Matti melkein pelästyneenä -- mutta sinatööriksi sitä asemamies touhuissaan sanoi, ja sieltä se Helsingistä päin kuuluu tulevan ja hevosen on tilannut.

Isäntä pyörähti ympäri kantapäillään niinkuin nuori poika ja napsautti sormiaan.

-- Ahaa, kyllä arvaan, sanoi hän. -- Hae Matti kaksi sileää haasiariukua, pannaan liput portin pieliin myös.

Ja hän riensi kaulustansa kohennellen, ylenmäärin tyytyväisen, vaikka vähän hämmentyneen näköisenä avoimesta lasieteisen ovesta sisään.

Mutta Matti seisoi ja katseli vielä hetken eteisen oveen, mistä isäntä oli kadonnut hänen näkyvistään, ja kyhni niskaansa. -- Mikähän siihen nyt meni? -- Ensin tutkasee tuimana -- sitten lauhtuu taas ja pyörähtelee kuin tanssiin lähdössä --. Hän muisti sitten haasiariu'ut ja alkoi kävellä katselemaan mistä niitä löytäisi, mutta mennessään höpisi hän vielä: -- Sinatööri... sinatööri... pitääpä senkin kumman vielä näkemän... mikähän lie.

2.

Muutamia naapuripitäjiä oli yhtynyt yhteiseksi maanviljelysseuraksi toimeliaitten miesten hommasta, niinkuin tapana on ollut monella muullakin kulmalla maatamme, ja suurimpana yllykkeenä siinä on ollut noitten innokkaitten alkuunpanijain syvä harrastus "maamme pääelinkeinon, maanviljelyksen, ja sen sivuhaarain kohottamiseen", kuten sitä tavallisesti sanotaan. Ja niin on valittu toimikunnat ja puheenjohtajat, kasöörit ja kirjurit, ja sitten vielä erikseen haaraseurojen s.o. kuhunkin eri pitäjään toimikunnat esimiehineen jne., on haettu valtionapua, kartutettu kassaa jäsenmaksuilla ym. ja määrätty kaikille valituille virkamiehille palkkiota itsekullekin vaivansa mukaan. Touhua siinä on ollut kovasti, jäseniä on koottu seuraan, on pidetty kokouksia ja näyttelyitä, on kulettu ja hääritty ja innostuttu. Mutta se vaivannäkö on ollut hauskaa, niinkuin ainakin yhteisten ja uusien asiain hyväksi toimiminen, josta toivoo jotain hyötyä lähimmäisilleen.

Anton Jussila -- tai niinkuin häntä ennen, kun ei vielä ollut isäntänä talossa, yleiseen kutsuttiin: Jussilan Anttoo on ollut pitäjänsä puuhaavimpia miehiä, mitä maanviljelysseuraan koskee, vaikkakin se jo oli perustettu ennenkuin hän oli vaikuttavaan asemaan kunnassa päässyt ja vaikka se kunnia häneltä puuttui, että olisi ollut seuran kulmakiveä laskemassa.

Mutta nykyään hän on esimiehenä haaraosastossaan ja on innokkaaksi huudettuna maanviljelijänä sen kunniaviran saanut, kun entinen esimies vanhuutensa ja laimeutensa vuoksi oli pitänyt siitä toimesta syrjäyttää.

Ja kuka sitten olisi siihen toimeen kelvannut, jollei juuri Anton Jussila, joka aikoinaan oli kaksi vuotta käynyt maanviljelysopistossa, oli pannut isältään perityn, velattoman talon mallikelpoiseen kuntoon, ollut yrittelevä mies töissään ja toimissaan sekä monenmoisissa "ahvääreissä", kuten hän itse sanoi, ja niillä osannut kartuttaa varallisuuttaan -- joka ominaisuus useimmin vaaditaan luottamustoimiin päästessä. Ja oli hän jo parhaallaan jäsenenä säästöpankin johtokunnassa sekä kuntakokouksen puheenjohtajana, ja jotkut hänen ystävistään olivat jo siinä hommassa, että hänestä ensi vaaleissa tehtäisiin kunnallislautakunnan esimies, kun entinen vakinainen oli pari vuotta sitten kesken virkaansa kuollut, ja nykyinen virkaatekevä, nuori, koulunkäynyt herrasmies, ei ollut saavuttanut niitten suosiota, joiden sana kunnan asioissa enimmin painoi.

Miestä siinä tarvittiin kunnan toimissa jos tarvittiin maanviljelysseurankin eleillä pitämisessä, sillä suurin osa pitäjäläisiä oli itsepintaisia vanhoilla-olijoita, sitä oikeata vanhaa verta, jotka eivät suurin muusta maailmasta eivätkä asiain menosta välittäneet, elelivät kotonaan vaan kuin karhu konnussaan, huolimatta yhtä vähän Englannin voinoteerauksista ja heinänkylvöistä kuin kouluista tai maanviljelysseuroistakaan.

Se oli sellaista maaperää, mihin kaikki vanha oli juurtunut äärettömän syvälle, vaan missä uudenaikaiset, jalostetut siemenlajit eivät mitenkään tahtoneet ottaa itääkseen. Möyrittiin vanhoja kaksijakopeltoja vaan, joissa tarkimmilleen tunnettiin joka sarka ja saralla joka kivi. Mutta sarkaa ei pitennetty, eikä tahdottu suotta särkeä sitä kaivamalla siitä ylös kiveä, vaikka olivatkin isä ja isoisä siinä monta sahran kynttä katkaisseet ja vaikka samoin teki vielä poika, kun yritti liian läheltä kyntämään. Ei hennottu pellon aitaa muuttaa vaaksaakaan ulommaksi, eikä piennarta hävittää, jolla joka istumasija joka jalan mitta oli vanha, rakas tuttu, kun siinä työn lomassa oli istuttu ja pistetty piippuun, tai muulloin joutohetkinä kävelty ja katseltu nousevaa laihoa.

Siinä oli kaikin puolin niin hyvä olla niillä vanhoilla tiluksilla, kun olisi saanut olla rauhassa vaan.

Mutta sitä ei saanut enää. Piti väkiseltäkin lähteä liikkeelle, vaikkapa kesken työn, kun oli kirkossa istuissaan sattunut kuulemaan papin lukevan kuulutusta, että silloin ja silloin tarkastetaan takseerauslista -- uudenaikaista komentoa -- tai sinä ja sinä päivänä on kunnankokouksessa keskusteltavana kysymys uuden koulun perustamisesta johonkin kylään -- jota joku intoilija oli ehdottanut -- tai sinä päivänä on kysymys kiviportaitten rakentamisesta uuteen pappilaan tms. Ne olivat asioita, joista koitui ylimääräistä menoa kukkaroon, sellaista mistä ei ennen tietty mitään, ja niistä oli saatava selko ja lyötävä vastaan.

Vaan eivät kaikki tehneet sitäkään. "Tehkööt nyt kunnanmiehet, rikkaat siellä mitä tahtovat", äyhähti moni, "eihän niiden kanssa köyhän auta muuta kuin maksaa pois vaan, niin sillä pääsee. Osattiin tuota lukea oma tarve ennenkin, vaikkei yhtään rahoja maksettu." Tai "pankoot nyt siellä kunnanmiehet äyriä minkä tahtovat, eihän ne niitä alenna kumminkaan, vaikka vähemmillä rahoilla ne kunnan asiat ennen ajettiin."

Ja oli kyllä ajettukin. Vähemmillä rahoilla ja vähemmällä puuhalla. Sillä entisen papin ja lukkarin aikana, jotka lähes puoli vuosisataa olivat kunnan toimia hoitaneet, oli asiat vaan hiljalleen päätetty suntion porstuakamarissa tai sakaristossa.

"Ne olivat tarkkoja ukkoja ja kunnan puolta pitäviä, vaan jos vielä eläisivät, niin eihän ne kelpaisi muuhun kuin lakeisen tukoksi", päättelivät kuntalaiset ja muistelivat heitä kaipauksella.

Mutta heti kun he molemmat olivat täältä kirkkojuureen kannetut, muuttuivat asiat kuin iskemällä. Alettiin molempia pappiloita rakentaa perinpohjin uudestaan, "ajanmukaiseen kuntoon", rakennettiin kouluja, siltoja, maanteitä ja kunnalliset maksut nousivat entisestään moninkertaisiksi.

Oli yhtäkkiä tullut kuntaan niinkuin jonkunlainen uudistuskuume, jonka nopeaa kehitystä monen oli mahdoton seurata mukana. Voihkittiin sitä kovasti eikä ymmärretty mistä se oikeastaan oli tullut. Harvoihin se vaan aluksi oli tarttunut, mutta niihin sitä voimakkaammin. Ja kun ei niitä oikein miehissä vastustamaan menty, eikä aina oikein rohjettukaan "rikkaitten vihoja päälleen vetää, joilla oli varaa mihin tahansa", niinkuin tuumittiin, niin täytyi mukaantua ja maksaa pois vaan, mitä osalle tuli. Ja kun joskus oikeuksiin turvattiin, niin hävittiin, ja päätettiin, että "kyllä niillä on keinoja".

Sellaisia oli suurin osa kuntalaisia, mutta niitä miehiä ei ollut Anton Jussila. Hänen tapansa olikin sanoa, että "siksi ne menojen suuruutta valittavat, kun eivät viitsi tulojaan lisätä". Hän pyrki eteenpäin minkä ennätti, ja joka alalla. Luki Suometarta ja maanviljelyslehteä, oli ostanut itselleen "Arrheniuksen maanviljelysopin", jota tarkasti tutki, ja sai kaikista niistä monta tietoa, joita seuroissa ollessa sopi vetää esiin ja saattaa muitten huomioon se, että hän jotain tiesi, enemmän kuin tavalliset talonpojat. Suomettaren tilasikin hän aivan erinomaisuutena paikkakunnalla ihan yksikseen, sillä jos se johonkuhun muuhun kylään oli sattunut eksymään, tuli se yksi numero sinne useamman tilaajan yhteisestä tuumasta. Mutta muuten tyydytti yleismaailmalliset tiedot täydelleen joku pieni paikkakunnan lehti, joka tuonne tänne kylille singahteli, ja josta oli sentään hauska nähdä, oliko naapuripitäjissä tapahtunut mitään murhaa tai varkautta, tai oliko mitään pappien muutoksia lähiseuduille tulossa jms., josta oli naapurien kesken hupaisa jutella.

Ja siitä lehdestähän sekin nähtiin, että oli omaan seurakuntaan taas vuorostaan tulossa maanviljelyskokouskin, ja vieläpä Jussilan taloon, vaikka oli siitä varmuuden vuoksi kirkossakin kuulutettu.

Kokousta pidettiin vuoronsa jälkeen kussakin niistä kunnista, jotka seuraan kuuluivat, ja oli haaraosaston huolena toimittaa sille sopiva paikka.

Jo tämän edellisellä kerralla, viisi vuotta sitten, oli Anton Jussila hienosti toivotellut sitä omalle tilalleen, vaikkakin se oli vähän laitakulmalla pitäjää. Mutta kun hän silloin vielä oli vaan tavallisena jäsenenä toimikunnassa, eikä talokaan vielä ollut täydessä kunnossa, niin ei hän sentään oikealla todenteolla ollut asiaansa ajanut, vaan suostunut muitten mieleen, että kokous ja näyttely sillä kertaa pidettiin kirkonkylän kansakoululla ja käytettiin koulun viereisen talon vanhaa huonoa niittyä kilpakyntökenttänä.

Huoneet olivat kyllä menneet mukiin, mutta kyntö oli kovin naurattanut Jussilaa.

Kun siinä sitkeässä, mättäällisessä ja vedenmakaamassa kamarassa kyntäjäin aurat olivat sinne tänne vinkuroineet, niin että toisinaan löi aisa miestä kupeeseen ja viilu juoksi takaisin vakoon, oli hän muille isännille naurahdellut, että "minkä selvän tuollaisella maalla saa auran jälestä! Kenelle siinä nyt palkinto annetaan, kun joka miehen kyntö oli samallaista mökerrystä, niinkuin sian tonkimaa. Mutta oltaisiinpa meidän heinäpellolla! Sitä viiltäisi keskulainenkin kyntäjä niinkuin juustoa!"

Siinä hän jo silloin oli katunut, ettei sittenkin pitänyt päätänsä ja hommannut kokousta omalle tilalleen, Jussilaan. Mutta ensi kerralla hän sen tekee, tekee totta vie, jos elää vaan, ja näkevätpä silloin viiden pitäjän miehet, miten taloa on asuttava ja maata muokattava. -- Ja siihen mennessä hän jo ehtii saada kaikki rakennuksetkin mieleiseensä kuntoon.

Ja nyt se nähtiin.

3.

Jussila oli mietteissään Matti rengiltään kuulemansa uutisen johdosta juuri vetämäisillään auki ovea omaan kamariinsa salin sivussa, kun keittiön puolelta, asuntapäästä rakennusta, kuului äänekästä naurua ja hän jäi kuuntelemaan.

-- Mitähän ne nyt siellä? Olisi tästä sanottava emännällekin, tuumi hän.

Siellä oli touhua ja tulista kiirettä keittiönkin puolella, sillä juhlapäivällinen oli talosta tilattu maanviljelyskokoukseen tulijoille, ja mistäpä sen muualta saikaan.

Rasvan ja leivosten käryssä hyöri siellä emäntä ja vartavasten tilattu, ammattiinsa perehtynyt keittäjä sekä iso joukko muita apulaisia, sillä olipa arveltu tulevan ainakin satakunta osanottajaa päivällisiin, ja niille kaikille piti nyt varata suuhun pantavaa.

Sinne oli Jussila juuri kääntymäisillään kutsuakseen emäntää puheilleen, kun tämä töyttäsikin samassa eteiseen, suu vielä naurussa.

-- Mitä te siellä kakotatte?

-- Mitä me... hihihii! Olin juuri tulossa puhumaan sinulle sitä ryijyä. Sitä me nauroimme, kun kokki syötti Antin Mantalle senappia. Niin vanha ihminen eikä vielä tiedä mitä se on. Niin, Anttoo, muista nyt, että se Hilman ryijy tulee etummaiseksi siihen keskipöydälle, heti kun ovesta sisään tullaan, jollen minä itse sinne ennätä. Ja näytä nyt sitä minun juustoani toisillekin, kanttorille ja koeta nyt hyvä Anttoo puhua, että ne minutkin valitsisivat palkintotuomariksi käsitöihin ja kanttuurskan myös ja Mikkolan emännän, Mikkolan emännän kumminkin, sillä se on aina niin hyvä, ja kun minä näytän sille Hilman ryijyä, niin siitä varmaan tulee palkinto.

-- Olehan nyt, kyllä minä tietysti koetan, sanoi isäntä suopeana, vaikka tuskin hän oli kaikkia kuullutkaan, kun oli omissa mietteissään ja oli juuri aikonut omaa asiaansa ilmaista, vaan täytyi sen keskeyttää emännän sanatulvan vuoksi. Ja oikeastaan oli hän ne samat asiat kuullut ja niistä emäntänsä kanssa keskustellut jo monta päivää. Mutta yhtäkaikki tahtoi emäntä naisille tavallisella lipeydellä ja hellyydellä, kun on joku mielitietty asia ajettavana, vielä kerran teroittaa toivomuksiaan miehensä mieleen.

Ja niin oli emäntä innoissaan ja liikkui kepeästi kuin nuori, vallaton tyttö, vaikka oli lehevä ja hyllyvä kuin heinäsuova ja jo kolmen lukuijässä olevan lapsen äiti, joista vanhin, tytär Hilma, jo oli seminaarissa valmistumassa tärkeään toimeen nousevan polven opettajana. Ja hän se oli heti kesälomalle tultuaan alkanut erään kylässä asuvan vanhan kankuri-eukon kanssa kutoa ryijyä, joka nyt piti hänen nimissään pantaman näytteille ja josta piti kaikin mokomin koetettaman palkintoa.

-- Kyllähän minä, kyllähän minä, myönnytteli isäntä, silminnähtävästi ajatellen kokonaan muuta.

-- Kuinka olet noin totinen, Anttoo? tiedusteli emäntä. -- Voitko pahoin, vai pelkäätkö sitä esitelmääsi?

-- Mitä vielä, kyllähän se menee! Mutta tiedätkö mitä? Etpä arvaa, kun sinatööri tulee tänään meille, vaikkei tullut viimekesäiseen kokoukseen. Ja sinne olisi hänen kesäasunnostaan kumminkin ollut paljoa lyhyempi matkakin.

-- Ihanko totta? huudahti emäntä silmät suurina ja löi käsiään yhteen. -- Mistä sinä kuulit?

-- Matti sanoi asemalla puhutuksi, kun oli niitä lippuja hakemassa, ja eivät kai ne turhia tohisseet. Hevosen oli tilannut postijunalle.

Ja oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi Jussila matalalla äänellä, juuri kuin olisi varonut sivulta kuulijoita.

-- Olisikohan se kuullut, tai itse lukenut jotain, eipä tiedä vaan. Se oli lehdissä, niinkuin muistat, että minä tulen pohjustamaan kysymyksen juurikasveista, eipä vaan tiedä, jos tahtoisi huvikseen kuulla, mitä tälläkin kulmalla tiedetään.

-- Vai tulee hän meille! No eipä ihmeempää, liekö käynyt muualla missään koko pitäjässä, ihmetteli emäntä letkautellen käsiään sivuihinsa, ja riensi juoksujalassa kyökkiin, niin että liha päällä hyllyi. Ja kahta tulisemmalla kiireellä siellä nyt liikuttiin ja kahta makeampana pullahteli kirisevien paistien haju ulos avoimista ikkunoista, niin että renkikin, joka parhaillaan keittiön päässä veti lippua tankoon, levitteli sieraimiaan ja seisatti pitkäksi aikaa toimensa.

Mutta Anton Jussila itse meni kamariinsa salin sivussa, muutti siellä mustan verkasortuukin päälleen, suki huolellisesti hiuksensa peilin edessä, otti sitten pöytänsä laatikosta kokoon taitetun paperiarkin ja siirtyi saliin. Siellä oli jo asetettu ristiin ylitse lattian valkeilla liinoilla peitetyt pöydät päivällistä varten valmiiksi, sillä itse keskustelukokous eli kokouksen virallinen puoli tuli pidettäväksi lehdoilla koristetussa navetan parvessa.

Kun tällaisissa kokouksissa aina on tavallista keskustella jostain tärkeimmistä yleishyödyllisistä ja maanviljelystä koskevista kysymyksistä, ja nämä keskustelukysymykset etukäteen määrätään, oli Jussila jo talvisessa johtokunnan kokouksessa päättänyt kerran esiintyä julkisesti hänkin ja näyttää tietojansa, ja ottanut "pohjustaakseen" kysymyksen "juurikasvien viljelyksestä ja niiden tarkoituksen mukaisesta käyttämisestä". Hän oli silloin itse ehdottanut tämän kysymyksen otettavaksi esiin kokouksessa. Tiesihän tavallisten viljain kylvöt ja pellon muokkaukset kuka hyvänsä, mutta tämä asia oli mutkallisempi ja uusi. Sitä ei tiennytkään joka mies, mutta hän oli sitä tarkoin kirjoista tutkinut ja paljon miettinyt, vaikka se kyllä häneltäkin oli jäänyt käytännössä toimeenpanematta.