Part 9

»Olisiko teillä halua lähteä ulos hakemaan jotakin hauskaa?» sanoi nuori cambridgeläinen kooten kaiken rohkeutensa.

»Valitan», sanoi Christina Alberta ja kääntyi mennäkseen.

»Ettehän pahastunut?» kysyi nuori cambridgeläinen.

»Teitte kiltisti ajatellessanne minua», sanoi Christina Alberta, joka olisi mieluummin nähnyt, että häntä pidettäisiin hiukan hävyttömänä kuin vähääkään sievistelevänä. »Hyvää metsästystä.»

Ja nuori cambridgeläinen ymmärsi, että hänet oli hyljätty.

Christina Alberta palasi salonkiin kokeakseen taas tuota pelottavaa mitättömyyttä. Mutta hänellä oli kuitenkin Rousseauta luettavana ja huomenna hän olisi Lontoossa.

Mitä Rousseausta? Hän oli aina halunnut tietää, kuinka hän suhtautuisi Rousseauhon.

Hän luki teosta kello kymmeneen. Mutta hän ei osannut pitää Rousseauta erikoisessa arvossa. Hänen olisi pitänyt tuntea muutama Uuden Toivon tytöistä. He olisivat näyttäneet hänelle...

8.

Kolmeen viikkoon ei Christina Alberta palannut Tunbridge Wellsiin, ja kun hän palasi, oli hän kokenut koko joukon sellaista, millä on oma vaikutuksensa tämän tarinan kulkuun. Tämä tarina kertoo hra Preembystä, ja me emme erikoisemmin pidä tuosta uudenaikaisesta kertomuksesta, joka ei jätä nuorta tyttöä omiin oloihinsa, vaan seuraa häntä hänen yksityisimpiin ja sisäisimpiin asioihinsa saakka. Christina Alberta olisi ollut ällistynyt ja pahoillaan ja olisi suuttunut sellaisesta uteliaisuudesta. Riittäköön se, että hänen ympärilleen oli kokoontunut sellainen joukko tapahtumia, että hän ei moneen päivään ollut ehtinyt ajatella mahdollisesti ihan yksinäistä pikku isäänsä Tunbridge Wellsissä. Sitten tuli kirje, joka sai hänet kiireenvilkkaa palaamaan sinne.

»Pidän asiaankuuluvana kertoa sinulle», kuului kirje, »että minulle on ilmoitettu mitä tärkeimpiä tietoja kaikkein tärkeimmistä asioista, ja että minun pitää kertoa sinulle niistä. Ne näyttävät muuttavan koko elämämme. Tiedän, että olet uponnut opintoihisi, mutta nämä tiedot ovat niin tärkeitä, että minun täytyy keskustella niistä sinun kanssasi heti. Aioin tulla atelieriin kertomaan sinulle niistä, mutta luultavasti hra Crumb olisi siellä, ja pitäisin parempana kertoa niistä sinulle täällä, sopivammassa ympäristössä. Eräitä niistä pidät todella uskomattomina.»

»Tietoja?» virkkoi Christina Alberta lukien uudelleen kirjeen. »Tietoja?»

Hän lähti Tunbridge Wellsiin sinä iltana.

Viides luku.

SUOMUT PUTOAVAT HRA PREEMBYN SILMISTÄ.

1.

»Suomut», sanoi hra Preemby, »ovat pudonneet silmistäni.»

He olivat valinneet kirkon luota paikan, josta oli laaja näköala kaupungin yli, kaupungin, jota koristivat oopperatalon vihreät kuvut ja joka lepäsi siinä ikäänkuin talot olisivat kumotut vaunuista loivaa rinnettä pitkin. Takana olivat Kentin kukkulaseudun hämärät ääriviivat, siniset ja kaukaiset.

Christina Alberta odotti jatkoa.

»Noita kokemuksia», jatkoi hra Preemby rykäisyn silloin tällöin keskeyttäessä puheen, »kaikkia noita kokemuksia... on vaikea selittää. Luonnollisesti arvelen, että olet taipuvainen epäilemään — niinkuin äitisikin. Hän oli aina epäilevä. Etenkin sielullisiin ilmiöihin nähden. Hän sanoi, että ne ovat pötyä. Ja kun äitisi sanoi, että jokin oli pötyä, niin se oli pötyä. Vain silloin hän vihastui, jos sanoit, että ne olivat jotakin muuta. Kuten minä... aina avomielinen. Ei mitään dogmeja kuitenkaan. Hän vain hillitsi minua.»

»Mutta, onko sinulla ollut sielullisia kokemuksia? Kuinka sinulla saattaa olla sielullisia kokemuksia täällä?»

»Anna minun kertoa koko tarina järjestyksessä. Tahdon, että sinä näet kaiken niinkuin minäkin, järjestyksessä.»

Kuinka se alkoi?»

Hra Preemby ojensi armollisesti kättään. »Salli minun kertoa se omalla tavallani.»

Christina Alberta puri huultaan ja tutki hänen piirteittensä rauhallista päättäväisyyttä. Mikään ei jouduttanut häntä; hän sai kertoa tarinansa sellaisena, miksi hän oli sen suunnitellut.

»Mielestäni», sanoi hra Preemby, »en ole kovinkaan herkkäuskoinen. On kyllä totta, että en ole oikein taipuvainen väittelemään. En puhu paljoakaan. Ajattelen ja teen huomioita, ja minulla on jonkunlainen taipumus arvostella ihmisiä. Minua ei nähdäkseni ole erikoisen helppo pettää. Ja on huomattava, että minä panin alulle koko jutun. Se alkoi minun vihjauksestani. En tiedä, mikä sen pani päähäni, mutta tiedän, että juuri minä panin koko asian alulle.

»Tiedäthän, että lähdettyäsi Petunian täysihoitolan seura supistui kuuteen henkeen ottamatta lukuun tuota nuorta cambridgelaista herraa, joka oli, kuten nti Rewster sanoo, tuollainen muuttolintu. Luonnollisesti me kuusi vetäydyimme yhä enemmän yhteen. Siinä olivat molemmat Solbén sisarukset, jotka kumpikin ovat hyvin älykkäitä nuoria naisia, ja hra ja rva Hockleby ja nti Hockleby, ja minä. Jouduimme yhteen päivällisillä sinä iltana kuin sinä olit lähtenyt. Oli hiukan kylmä, ja meillä oli tulta salongissa, ja nti Solbé, se, jolla on silmälasit, koetti opettaa minulle erään pasianssin. Jouduimme hyvin mielenkiintoiseen väittelyyn siitä, olisiko mahdollista tahdon avulla pakottaa joku kortti nousemaan. Olen aina ollut taipuvainen uskomaan, että eräitten ihmisten, sellaisten, joilla on lahjat, on mahdollista tehdä niin, mutta hra Hockleby osoittautui perin epäileväiseksi tässä asiassa. Hän sanoi, että jos pakan päällä tosiaan olisi eräitä määrättyjä kortteja valmiina käännettäviksi, ja jos joku tahtoisi, että toisia kortteja kääntyisikin, niin se merkitsisi sitä, että jollakin olisi todella mahti puhtaalla tahdon voimalla tehdä uudestaan pakan kaksi korttia, vaihtaa ne taas keskenään, tehdä ne valkoisiksi, painaa niitten kuviot uudelleen ja niin poispäin. Minä koetin selittää hänelle, ettei se ollut filosofisesti mahdollista muutoin kuin ennakkomääräyksen avulla. Jos teidät oli määrätty tahtomaan, että sellaisen kortin piti olla pakan yläpäässä, niin se kortti oli ennakolta määrätty olemaan siinä. Hän väitti...»

»Mutta onko välttämätöntä kertoa minulle kaikesta tuosta, isä, ennenkuin tulemme teidän sielullisiin kokemuksiinne?»

»Sillä valaisen vain sitä tosiseikkaa, että hra Hockleby oli perin epäilevä henkilö.»

»Oliko nuori cambridgelainen läsnä väitellessänne?»

»E-ei ollut. Hän oli luultavasti mennyt autovajaan katsomaan, joko hänen pyöränsä oli tuotu. Ainakin hän oli menossa autovajaan sitä katsomaan.»

2.

Hra Preemby yskähti ja aloitti uuden osaston kertomuksessaan.

»Se alkoi oikeastaan illalla päivällisen jälkeen», sanoi hän. »Menin tupakkahuoneeseen tupakoimaan ja sitten menin salonkiin, ja kun tulin salonkiin, en ajatellut okkulttisia ilmiöitä enempää kuin kuun yli lentämistä. Mutta kun tulin salonkiin, näin nti Solbén katselevan pasianssikorttejaan, jotka hän juuri oli levittänyt, ja se tapa, jolla hän piti käsiään pöydällä, muistutti mieleeni sitä tapaa, jolla ihmiset, joista olen lukenut, pitävät käsiään pöydällä, kun haluavat saada pöydän tanssimaan. Ja melkein ajattelematta sanoin: 'Kas, nti Solbé, tehän pidätte käsiänne pöydällä juuri samalla tavalla kuin jos haluaisitte saada pöydän pyörimään.’ Sanoin sen juuri tällä tavalla. Hra Hockleby luki juuri lehteään — _Timesiä_, muistaakseni, mutta se saattoi olla _Morning Postkin_ — mutta hän laski sen alemmas kuullessaan minun puhuvan ja sanoi: 'Ettehän toki uskone sellaisia hullutuksia, hra Preemby?’

»Hänen vaimonsa istui selin minuun, ja siitä tavasta, jolla hän puhui, päättelin hänen syövän jotakin makeaa tai keksiä sillä hetkellä. 'Minä uskon’, sanoi hän. 'Teimme sitä kotona hyvin usein, ennenkuin menin naimisiin.’

»Ja en tiedä, mikä sen lennätti päähäni, Alberta. Tuntui siltä kuin joku sisälläni olisi sanonut sen, enkä minä, taikka sitten se oli jonkunlaista vastustushenkeä, jota aina olin tuntenut tuota Hocklebytä vastaan, mutta joka tapauksessa sanoin: 'Minua huvittaisi todella koettaa jotakin tuollaista pöydän pyörittämistä.’

»Nuorempi nti Solbé on todella viehättävä nuori nainen, kun oppii hänet tuntemaan, ja näyttää siltä kuin hän olisi hiukan lukenut okkulttista kirjallisuuttakin.»

»Kuinka vanha hän on, isä?» kysyi Christina Alberta silmäillen häntä hiukan epäilevän näköisenä.

»En luule hänen juuri olevan enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta, korkeintaan neljäkolmatta. Ja hyvin paljon lukenut, hyvin paljon lukenut. No niin, hän sanoi, että häntä huvittaisi koettaa sitä. Nti Hockleby, vaikka isä nähtävästi oli kasvattanut häntä hyvin suureen epäilyyn, oli myös utelias. Sanalla sanoen me siis koetimme. Vain hra Hockleby vastusti, mutta rva Hockleby ei välittänyt siitä. Hän oli ainoa joukossamme, joka milloinkaan oli nähnyt sellaista, ja niinpä hän järjesti kaiken ja sanoi, mitä oli tehtävä. Valitsimme hyvin lujan pöydän, sen, jonka päällä tavallisesti on tuo suuri kukkaruukku, ja kun sammuttelimme valoja...»

»Mutta miksi te sen teitte, isä?»

»Niin menetellään aina», sanoi hra Preemby. »Se tekee ilmapiirin suosiollisemmaksi. Sytytimme kynttilän, jonka nti Margaret hankki meille, ja sammutimme kaikki sähkövalot. Sitä tehdessämme tuli sinne nuori herra Charles Fenton ja kysyi... Mitä hän nyt kysyikään? Hän käytti omituista sanaa. Niin, 'Hemmetti’, sanoi hän, 'mitä nyt on tekeillä?’»

»Hänkö oli se nuori moottoripyöräilijä?»

»Niin, se nuori cambridgelainen herra. Selitimme, mitä aioimme, ja pyysimme häntä mukaan. Hän kertoi, ettei hän tiennyt mitään psyykillisistä ilmiöistä, ei ollut milloinkaan kokeillut niillä ja näytti olevan hyvin epäilevällä kannalla, ottaisiko osaa yritykseen. ’En luule, että siitä tulee mitään’, sanoi hän. 'Tuhlaamme vain aikaa.’ Nyt muistankin, että hän oli lähdössä johonkin varieteehen, mutta tulikin takaisin ja sanoi, että satoi. On hyvin tärkeää huomauttaa, ettei hän ollut ollenkaan innokas ottamaan osaa yritykseemme, ja ettei hän tiennyt yhtään mitään psyykillisistä ilmiöistä, koska, näetkö, ja kuten kerronkin sinulle, huomasimme pian, että hänellä oli ihan merkilliset psyykilliset lahjat, paljon suuremmat psyykilliset lahjat kuin kellään meistä.

»Me järjestäydyimme siis pöydän ympärille tavalliseen tapaan, peukalot ja pikkusormet toisiaan koskettaen, ja vähään aikaan ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Huomasimme nti Emilyn kurkistelevan raollaan olevasta ovesta, ja sillä oli ehkä epäedullinen vaikutus. Arvelen hänen ihmetelleen, mitä me puuhasimme ja miksi olimme pyytäneet kynttilää hänen sisareltaan. Silloin hra Fenton tuli hyvin vastahakoiseksi ja mutisi itsekseen ja sanoi, että tämä oli tyhmin tapa viettää iltaa, mitä hän milloinkaan oli kokenut. Oli hiukan vaikeaa saada häntä pysymään vaiti ja jatkamaan. 'Hyvä on’, sanoi hän hiukan ärtyisesti. 'Tehkää miten tahdotte.’ Ja silloin kuului äkkiä kaksi kiivasta kolahdusta, kimeää kuin pistoolin pamahdus. Ne eivät kuuluneet ihan pöydän alta, vaan ikäänkuin ilmasta, noin jalan tai parin päässä permannosta. Ja sitten alkoi pöytä liikkua. Ensin hitaasti, hiipien permantoa pitkin, ja sitten hyvin kiivaasti kohoillen ja tyrkkien käsiämme. Se oli hyvin kaameaa ja vaikuttavaa, Christina Alberta, todella hyvin kaameaa ja vaikuttavaa. Pöytä kohosi luullakseni ainakin kaksi jalkaa, mutta silloin hra Hockleby rikkoi renkaan ja se putosi jokseenkin raskaasti paikoilleen, tuntui minusta, ja jalka kolautti häntä nilkkaan. Hän huudahti ja kumartui hieromaan jalkaansa, mutta hämärässä valaistuksessa hän löi otsansakin pöydän kulmaan. Näytti melkein siltä kuin se olisi ollut rangaistus hänen epäilyistään. Kiersimme palamaan pari lamppua, että hän näkisi. ’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Tämä on hiukan liian konstikasta minulle.’

»Pyysin häntä koettamaan vielä kerran.

»’En pidä siitä, että tuo pöytä keikkuu tuolla tavoin’, sanoi hän. ’Se osoittaa huonoa esimerkkiä tuoleille. Otaksukaapa, että joku niistä rupeisi leikkimään verkkopalloa meillä. Voisitte saada ilkeän kolauksen tuollaiselta hyppelevältä tuolilta. Ja sitäpaitsi se muistuttaa minusta liiaksi matkaa Kanaalin yli.’

»Luulen, että olimme kaikki aikalailla kiihtyneet siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikki muutkin, myös hra Hockleby, olivat innokkaita jatkamaan.

»'Ensi kerralla painan sen alas’, sanoi hän. Luulen hänen hiukan epäilleen, että hänen vaimonsa tai minä olisimme jollakin lailla aiheuttaneet ilmiön. Nähtävästi oli spiritismi pitkäaikaisen riidan aihe hänen ja hänen vaimonsa kesken. Hänen vaimonsa sanoi nähneensä pöytien liikkuvan ennenkin, mutta ei niin kiivaasti kuin tämä.

»Istuuduimme taas pöydän ääreen. Olimme tuskin odottaneet minuuttiakaan, kun pöytä alkoi liikahdella mitä erikoisimmin, ja sitten suorastaan hyppäsi ilmaan niin äkkiä, että vanhempi nti Solbé lensi leposohvan yli, joka oli siellä, ja minä sain iskun leukaani. Oli aivan vapauttavaa saada valot taas palamaan ja nähdä hra Hocklebyn pitelevän pöytää sille kuuluvalla paikalla. 'Peeveli’, sanoi hän aika kovaa. 'Peeveli vieköön! Pysy paikallasi!’ Nti Hockleby ja hänen isänsä auttoivat jaloilleen nti Solbén, joka oli pitkänään permannolla, hysteerisen naurukohtauksen vallassa heilutellen jalkojaan.

»’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Se menee lävitseni kuin sähkövirta.’

»Hän puhui aivan vilpittömästi.

»Ainoa meistä, jolla oli kokemusta okkulttisista ilmiöistä, oli rva Hockleby, eikä hän ollut ottanut osaa sellaisiin kokeisiin avioliittonsa jälkeen hra Hocklebyn kanssa viisi tai kuusi vuotta sitten miehensä epäuskoisuuden vuoksi. Hän sanoi nyt olevan selvää, että joku hyvin voimakas ja päättäväinen henki oli läsnä ja koetti päästä yhteyteen kanssamme, ja hän selitti meille yksinkertaisen ja selvän menetelmän siitä, kuinka tuo yhteys järjestettäisiin. Meidän oli käytävä uudelleen pöydän ympärille ja meidän oli lueteltava kirjaimisto läpi, ja kun tulisimme siihen kirjaimeen, jota henki halusi, niin se koputtaisi kerran, ja niin pääsisimme johonkin varmuuteen. On olemassa merkkijärjestelmä, jonka henkimaailma näyttää oivallisesti tajuavan, ja jossa yksi koputus merkitsee ’ei’ ja kaksi koputusta 'kyllä’ ja niin poispäin.

»Rupesimme menettelemään siten», sanoi hra Preemby. »Kysyimme, haluaisiko henki tavata meille jotakin, ja se vastasi kahdella hyvin kuuluvalla kolkutuksella, ja sitten luetteli hra Hockleby kirjaimet: A B C ja niin poispäin. Kun päästiin S:ään, kolkutti henki niin kovaa, että hypähdin.»

»Ja mitä te saitte tavatuksi, isä?»

»Nimen, joka oli aivan outo minulle silloin: — _Sargon_, ja sitten: _kuningasten kuningas_. Kysyimme oliko kanssamme keskusteleva henki Sargon? Vastaus kuului: Ei. Oliko Sargon läsnä? _Kyllä_. Kuka keskusteli kanssamme? _Oujah_. Kuka oli _Oujah? Taikuri_. Oli hyvin hidasta tavata jokainen sana tällä tavoin, ja kun olimme päässeet niin pitkälle, olimme kaikki väsyksissä. Etenkin hra Fenton oli väsynyt. Hän haukotteli ja näytti perin uupuneelta ja sanoi vihdoin olevansa niin nääntynyt ja turta, että hänen täytyi mennä levolle. Se oli tietenkin hyvin luonnollista, sillä vaikka kukaan meistä ei sitä huomannut, oli hän varsinainen Oujahin hallitsema medio. Hän meni nukkumaan ja me koetimme jatkaa ilman häntä, mutta taika oli poissa, emmekä me saaneet kuulla pienintäkään koputusta. Niin istuimme siinä tunnin keskustellen tapahtumasta. Hra Hockleby etenkin oli hyvin ällistynyt, ja sitten menimme kaikki nukkumaan.»

»Tietysti hra Fenton kolkutti», sanoi Christina Alberta.

»Silminnähtävästi hänen läsnäolonsa oli tarpeen, että kolkutuksia kuuluisi», oikaisi hra Preemby. »Hän oli medio ihan tietämättään.»

Syntyi hiljaisuus.

»Jatkakaa tarinaanne», sanoi Christina Alberta.

3.

»Seuraavana iltana satoi taas, ja kun hänen pyöränsä ei ollut tullut, oli hra Fenton taas valmis liittymään meihin vielä kerran. Hän vastusteli ensiksi hiukan, selittäen, että hän ja hänen sukulaisensa olivat baptisteja, ja hän epäili, ettei tämä vain ollut noituutta ja Raamatussa kiellettyä. Mutta sain hänet luopumaan siitä mielipiteestä. Tällä kertaa tavasimme hyvin merkillisen ilmoituksen: _Herää, Sargon! Nouse, taikka olet iäksi kaatunut!_

»Minulla oli heti alusta alkaen sellainen tunne, että nuo Sargonin ilmoitukset koskivat jollakin lailla minua itseäni. Nyt sain äkkiä vakaumuksen. Kysyin: 'Onko Sargon läsnä?’ _On_. Tiesin, että hän olisi. 'Onko hän joku tästä seurasta?’ _On_. 'Tämäkö herra?’ kysyin näyttäen hra Hocklebyä. Hyvin äänekäs _ei_. 'Minäkö?’ _Niin_.

»Huomasin, että hra Hockleby tämän kuullessaan näytti närkästyneeltä, ikäänkuin hänen olisi mielestään pitänyt olla Sargon.

»Hra Fenton nousi äkkiä ylös. 'En voi kestää tätä enempää’, sanoi hän. 'Pääni tuntuu ihan turralta. Olen varma siitä, että tällainen on syntiä.’ Hän kulki huoneen läpi ja istuutui äkkiä nojatuoliin, ja hänen kätensä jäivät riippumaan reunojen yli — se oli noita kretonkipeitteisiä suuria nojatuoleja. Olimme kaikki hyvin kummastuneita, mutta minä omalta kohdaltani olin hyvin ihmeissäni siitä, että minä olin tuo Sargon, ja että minua niin äkkiä oli vaadittu ryhtymään toimintaan. En vielä silloin ymmärtänyt täydellisesti, mitä tuo kaikki minuun nähden merkitsi, mutta aavistin, että se merkitsi hyvin paljoa.»

»Mutta mitä arvelit sen merkitsevän?» sanoi Christina Alberta terävästi ja hänen ällistynyt katseensa haki isän kasvoja. Hra Preembyn siniset silmät näkivät näkyjä kaukaisten kukkuloiden tuolla puolen, fantastisia valtakuntia, salaisia kaupunkeja, mystillisiä perintätietoja, ja hänen kulmakarvansa olivat rypyssä hänen ponnistaessaan saadakseen kertomuksensa pysymään yhtenäisenä.

»Kaikki aikanaan», vastasi hra Preemby. »Anna minun kertoa tarinani omalla tavallani. Kerroin kai sinulle hra Fentonin sanoneen, että hän tunsi olonsa raskaaksi ja tukalaksi. Onneksi käsitti rva Hockleby heti tilanteen. Hän oli ‘nähnyt samanlaista ennenkin. 'Älkää ponnistelko sitä vastaan’, sanoi hän. 'Antautukaa siihen. Nojatkaa taaksepäin tuolissanne. Jos haluatte maata paikallanne, niin maatkaa. Jos haluatte puhua jotakin, puhukaa. Antakaa taian vaikuttaa.’ Ja hän kääntyi minuun päin ja kuiskasi: 'Transsi.’

»'Mitä transsi on?’ sanoi hra Fenton samassa tilassa. 'Mitä on transsi?’

»Rva Hockleby alkoi liikutella kättään hänen kasvojensa edessä. Sivelyiksi kai ne niitä sanoivat. Hän sulki silmänsä, ja hänen päänsä vaipui taapäin. Istuimme kaikki odottaen hänen ympärillään, ja nyt hän alkoi mutista.

»Aluksi hän lausui vain mielettömyyksiä: 'Oojah, voojer, boojer’, sellaisia sanoja. Mutta sitten selvemmin: 'Oujah, taikuri, Sargonin palvelija. Oujah tulee palvelemaan Sargonia. Herättämään hänet.’ Tämän jälkeen hän taas näytti puhuvan vain hullutuksia. 'Mikä on hiiri, kun se kehrää?’ kuiskasi hän omalla äänellään ja sitten: 'Tuo kirottu moottoripyörä.’

»Rva Hockleby sanoi, että se oli varsin luonteenomaista tämän suuntaiselle transsille, ja sitten otti hra Hockleby kynän ja paperia kirjoittaakseen muistiin kaiken, mitä hän sanoisi.

»Kun hra Fenton taas puhui, ei hän enää puhunut omalla äänellään, vaan omituisesti, käheästi kuiskaten, joka oli ihan toisenlaista kuin hänen tavallinen puheensa. Se oli Oujahin, häntä hallitsevan Oujahin ääntä. Hän mursi hiukan, sumeriankieleen, luulen.

»Hän sanoi hyvin hämmästyttäviä asioita. Luulen, että tuo Oujah välttämättä tahtoi vetää huomioni puoleensa vakuuttamalla minulle tietävänsä asioita, salatulta asioita, joita kukaan muu ei tiennyt. Samalla hän ei halunnut, että muut ymmärtäisivät liian selvästi, minne hän pyrki. Kuinka hän menetteli? Mitä jaksanen muistaa? Hra Hockleby kirjoitti muistiin koko joukon, mutta tähän mennessä minulla ei ole ollut aikaa jäljentää sitä. 'Meren ja erämaan poika’, hän sanoi, 'sinisen meren ja hedelmättömän hiekan.’ Onko liian fantastista pitää sitä viittauksena Sheringhamiin? 'Koskia ja paljon vettä ja pyörä sinisellä pohjalla.’ Se on jo ällistyttävämpää. Mutta kosket ja paljo vesi saavat minut ajattelemaan pesuhuoneitamme. Ja muistathan hakaristin sinisissä kuljetusvaunuissamme? Muinaiset kansat sanoivat hakaristiä auringon pyöräksi. Armeijoita, joitten valkoiset vaatteet häilyvät, pitkä rintama järjestettynä — vapautuksen armeijat.’ Tämä taas on omituista. Minulle puhutaan armeijoista ja siis — älä luule minua hupsuksi! — kuivaushuoneistamme ja rattaista. Se muistuttaa esinettä, joka tulee läpinäkyväksi, kun toinen asetetaan sen taakse.»

»Oletko varma, että sanat kuuluivat juuri niin, isä?»

»Hra Hockleby on kirjoittanut ne muistiin. Jollen olisi kertonut niitä aivan oikein, niin saathan nähdä hänen muistiinpanonsa.»

»Hakaristi saattaa olla sattuma», tuumi Christina Alberta. »Taikka sitten olet piirtänyt sen jonkun sanomalehden reunaan. Teet sen välistä, ja hän on voinut nähdä sen.»

»Mutta se ei sovi siniseen pohjaan. Hän tehosti kovasti sinistä pohjaa. Ja olihan siinä muutakin, sellaista, jonka vain minä ja äitisi tiedämme. Ja pikku asioita, jotka koskevat vain minua. En voisi kertoa niitä sinulle kertomatta kaikkea. Disissä eläneen isoisäni nimi. Hänen nimensä oli Munday. On hiukan vaikeaa esittää asioita, vaikka itse olisikin täysin varma niistä. Ja kaikkeen tähän sekaantui katkonaisia viittauksia suureen kaupunkiin ja kahteen lännen kuninkaan tyttäreen ja taikuriin. Ja hän sanoi minua myös Belzasariksi. Belzasar näytti liikuskelevan edestakaisin hänen ajatuksissaan. 'Tule takaisin maailmaan, joka on joutunut sekaannukseen.’ Ne ovat huomattavia sanoja. Ja sitten: 'Varokaa naisia. He ottavat valtikan kuninkaan kädestä. Mutta tietävätkö he, kuinka on hallittava? Kysykää Tutankhamenilta. Kysykää erämaiden raunioilta.’»

»Pyh», sanoi Christina Alberta, »niinkuin naisilla milloinkaan olisi ollut kunnollista tilaisuutta yrittää.»

»Mutta kuitenkin, hra Hockleby on kirjoittanut kaiken muistiin... Ja minusta tuntui kuin sekin olisi soveltunut minuun, koska suuren hellyyteni takia äitiäsi kohtaan olin antanut niin monen vuoden elämästäni kulua hukkaan. Hän sanoi vielä paljon muuta, hyvin vaikuttavia asioita. Mutta olen kertonut sinulle kylliksi, että tietäisit, mitä on tapahtunut. Vihdoin hra Fenton toipui, paljon äkillisemmin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, sanoi rva Hockleby. Hän suoristautui, haukotteli ja hieroi silmiään. 'Herra Jumala!’ huudahti hän. 'Mitä roskaa tämä on? Minä menen nukkumaan.’

»Kysyimme, tunsiko hän olevansa väsynyt. Hän sanoi olevansa. 'Ihan näännyksissä’, kuuluivat hänen sanansa.

»Kysyimme, siihenkö hänen tiedonantonsa päättyi.

»'Mikä tiedonanto?’ kysyi hän. Hän ei vähääkään muistanut ilmoittaneensa mitään. 'Olenko puhellut?’ hän kysyi. 'Tämä ei ole sellainen tilanne, johon pitäisi joutua. Mitä olen sanonut? Toivottavasti en mitään loukkaavaa. Jos olen, pyydän anteeksi. Minun ei pidä enää milloinkaan tehdä mitään tällaista.’

»Rva Hockleby sanoi, ettei hän milloinkaan ollut tavannut henkilöä, jolla olisi ollut niin suuret ja lupaavat lahjat psyykillisten ilmiöiden alalla. Hän sanoi olevansa oikein pahoillaan sellaista kuullessaan. Rouva sanoi, että hänen tulisi hoitaa ja kehittää niin harvinaista lahjaa, mutta Fenton selitti, ettei hän voisi sitä tehdä sukulaistensa vuoksi. Sade oli lakannut, ja hän sanoi lähtevänsä hiukan kävelemään, ennenkuin rupeaisi levolle. Hän oli täysin vilpitön ja luonnollinen alusta loppuun saakka ja jokseenkin haluton. Ja hän näytti todella väsyneeltä.»

»Eikö hän yhtäkkiä ruvennut nauramaan?» kysyi Christina Alberta.

»Miksikä hän olisi nauranut? Hän näytti olevan hiukan peloissaan siitä, mitä oli ilmoittanut. Seuraavana päivänä saapui hänen pyöränsä. Rva Hockleby teki parhaansa saadakseen hänet vielä kerran mukaan iltapäivällä jatkamaan ilmoituksiaan, mutta hän ei tahtonut. Hän kyseli vain Tilburyn lauttaa ja nousuveden aikaa. Hän ei edes tahtonut ilmoittaa nimeään eikä osoitettaan. Kun puhuin siitä, että hra Hocklebyn muistiinpanot pitäisi lähettää _Occult Reviewiin_, tuli hänelle oikein hätä. Hän selitti, että jos hänen nimensä näkyisi tällaisten asioiden yhteydessä, syntyisi siitä vakava selkkaus hänen perheensä kanssa. Hän ei edes sallinut, että merkitsimme hra F. Cambridgestä. 'Pankaa kokonaan toinen nimi’, sanoi hän, 'joku ihan erilainen nimi. Pankaa mitä hyvänsä sellaista, joka vain ei muistuta minua, esim. hra Walker Lontoosta. Taikka jotakin sellaista.’»

»Meillä ei ollut tietenkään muuta mahdollisuutta kuin suostua.»

4.

»Ja siinäkö on koko sinun saamasi ilmestys, isä?»