Part 10

»Se oli vain alkua. Sillä sen jälkeen aloin minä muistaa. Aloin muistaa yhä enemmän ja enemmän.»

»Muistaa?»

»Yksityisseikkoja omasta elämästäni. Kokoontuneita muistoja. Tuo nuori hra Fenton oli vain n.s. ensimmäinen aukko unohduksen verhossa, joka riippui nykyisen elämän ja koko entisen olotilani välillä. Nyt se on revennyt ja valahtanut auki, niin että voin nähdä sen läpi kymmenistä paikoista. Nyt alan muistaa, mikä todella olin ja mitä minusta todella voi tulla...

»Tiedäthän, Christina Alberta, en ole milloinkaan oikein uskonut, että olin oma itseni, en edes koulupoikana. Ja nyt on hyvin mielenkiintoista, kuinka tiedän ja käsitän selvästi, että olen joku muu. Olen aina ollut joku muu.»

»Mutta kuka luulet sitten olevasi, isä?»

»Sikäli kuin saatan muistaa, olin ensiksi Porg-niminen päällikkö kaupungissa, jonka nimi oli Kleb ihan maailman alussa, eeoneja, eeoneja sitten, ja minä kesytin kansani ja opetin sille monenlaisia asioita. Sitten myöhemmin olin tuo Sargon — Sargon, kuninkaitten kuningas. Täkäläisessä kirjastossa on hyvin vähän hänestä Encyclopedia Britannicassa. Se, joka otti hänen nimensä, — minun nimeni kolmetuhatta vuotta myöhemmin, oli nousukas, assyrialainen petkuttaja, ja siitä ne kertovat — hän sekaantui riitoihin juutalaisten kanssa ja valloitti Samarian — mutta minä olin oikea Sargon paljoa aikaisemmin kuin oli juutalaisia tai mitään sellaista, paljon ennen Abrahamia ja Jakobia. Ja myöhemmin olin Belzasar, babylonialaisten viimeinen kruununprinssi, mutta se ei ole ihan selvää. Se pysyykin epäselvänä. Vain osa muistiani on tähän mennessä vaiennut. Ja mahdollisesti olen vielä ollut joku muukin. Mutta se henkilö, joka nyt on selvimpänä muistissani, on Sargon. Hän on palannut minun muodossani.»

»Mutta, isä, uskotko todella tuohon kaikkeen?»

»Uskonko!... Minä tiedän. Paljon ennen kuin sain nämä ilmoitukset, oli minulla nuo aavistukset, tuo varmuus, että olin joku muu. Nyt näen selvästi. Voin muistaa päiviä Akkadiassa juuri nyt yhtä hyvin kuin muistan hetkiä Woodford Wellsissä. Saattaisin melkein epäillä, että milloinkaan olen elänyt Woodford Wellsissä; se tuntuu nyt niin kaukaiselta. Sinä iltana kun hra Fenton oli lähtenyt, ja kun olin käynyt vuoteeseen, alkoivat nuo muistot tulla. Olin vuoteessa, ja sitten en yhtäkkiä ollutkaan vuoteessa: nojasin pieluksiin katoksen alla, puhtaasta valkeasta villasta hyvin kauniisti kudotun ja kultarihmalla, tunnuskuvilla, vaakunoilla ja muilla sellaisilla merkeillä kirjaillun katoksen alla, ja huomasin olevani loistoveneessäni Eufratilla. Kaksi kuninkaan tytärtä, sisarusta, joilla oli hoikat kaulat, ja jotka muistuttivat paljon Solbén molempia neitejä, paitsi että he olivat paljon kauniimpia... ja varmasti nuorempia... paljon nuorempia... ja puettuina lämpimän ilman vaatimusten mukaan pääasiallisesti kudottuun kultaan... istui vieressäni ja leyhytti minulle viileyttä kuninkaallisella purppuralla värjätyillä, kotkan sulista tehdyillä viuhkoilla. Ja jalkojeni juuressa istui neuvonantajani Prewm, joka, omituista kyllä, oli kovasti hra Hocklebyn näköinen: — juuri sama raudanharmaa poskiparta ja sama pieni tukkatupsu korvien yläpuolella. Hänellä oli yllään hyvin pitkä viitta jostakin mustasta, villan tapaisesta aineesta, ja hän teki muistiinpanoja puisella puikolla kostealle savitaululle. Näytti siltä kuin hän olisi kirjoittanut savipiiraaseen. Hänen takanaan olivat aluksen upseerit jonkunlaisella sillalla — heillä oli päässään pronssilla reunustetut nahkakypärät — ja sitten saattoi nähdä soutajat alhaalla, jotka oli kahlittu airoihinsa, ja molemmin puolin levisi ruskea virta, jonka pintaa tuuli hieman liikutteli. Pienet veneet pakenivat antaakseen meille tilaa. Niillä oli karkeat, vinot purjeet ja ne laskivat niitä ja kääntelivät niitä kaikki samalla tavalla ja juuri samaan aikaan. Se oli hyvin somaa katsella. Rannikoilla oli pieniä kyliä, savitiilisine taloineen, ja palmuja yksinään ja ryhmissä, ja jokapaikassa oli alkuperäisiä laitteita, suuria, kaartuvia vinttureita kuin jättiläismäisiä kalanruotoja veden nostamiseksi virrasta maan kastelemista varten. Ja ihmisiä oli kokoontunut kaikkialle virran rannoille, ja he kumartuivat käsineen ja otsineen veteen huutaen: 'Sargon valloittaja! Sargon kuningasten kuningas!’»

»Mutta tuohan on unta, isä.»

»Kuinka voisin uneksia sellaista, josta en milloinkaan ole kuullut enkä nähnyt mitään?»

»Sellaista sattuu.»

»Ei satu», vastasi hän voittamattoman itsepäisesti. »Muistan palanneeni etelästä, jossa olin rauhoittanut monia sotaisia heimoja, elamiittejä ja perriziittejä, jebusiittejä ja sellaista väkeä, ja nyt olin tulossa pääkaupunkiini. Muistan selvästi monta yksityiskohtaa sotaretkeltä, ja tiedän, että tahtoani ponnistamalla voisin muistaa enemmänkin oikeassa järjestyksessä. Unissa tapahtuu mahdottomia, jos jälkeenpäin ajattelet unia, ovat ne pelkkää sekasotkua, mutta tämä on kaikki järkevää ja järjestettyä. Saattaisi ajatella, Christina Alberta, etten milloinkaan ennen olisi uneksinut, ja että kaikki nämä entisen olotilan muistot, jotka nyt tulvivat mieleeni, ovat vain mielikuvitukseni harhaa. Mutta voin palata suoraan taaksepäin, niinkuin kaikki olisi tapahtunut eilen, ja olen paljoa varmempi siitä, että olen Sargon, kuin siitä, että olen Albert Edward Preemby, isäsi. Edellinen on oikea oma itseni, jälkimmäinen on hyvin yksinkertainen, vaatimaton verho, joka jostakin, minulle vielä selittämättömästä syystä on kätkenyt minut maailmalta.»

Hän heilutti kättään ylpeämmin kuin hänen tapansa oli. Hän istui paikallaan silmät avoimina, katsellen näkymättömiä asioita.

Tyttö katseli häntä ääneti jonkun sekunnin. Hän koetti päästä selville hänen hämmästyttävän puheensa täydestä merkityksestä.

»Ja siinäkö oli saamanne ilmoitus, isä?» kysyi hän vihdoin.

»Sinun tulee tuntea minut», sanoi hra Preemby, »palvella ja auttaa minua.»

(Auttaa häntä! Kuinka hän voisi auttaa häntä tai itseään? Kuinka pitkälle olivat asiat kehittyneet? Mitä hänen olisi tehtävä?)

»Oletteko kertonut tästä kenellekään muulle, isä?» kysyi hän äkillisesti. »Oletteko kertonut?»

Hän käänsi juhlalliset kasvonsa hiukan enemmän tyttöä kohti.

»Niin, siinä», selitti hän, »on meidän oltava hyvin vaiteliaita ja varovaisia — todella hyvin varovaisia. Täällä ja tähän aikaan ei ole hetki julistaa, että Sargon, kuningasten kuningas, on tullut takaisin sivistyksen keskuuteen, jonka perustamiseksi hän on tehnyt niin paljon. On oltava varovainen, Christina Alberta. On olemassa vastustava henki.

»Kerroin esimerkiksi jotakin ensimmäisestä näystäni — sano sitä uneksi, jos haluat — hra Hocklebylle. Kerroin hänelle, kuinka hän ja Prewm olivat yhdennäköisiä. Se ei miellyttänyt häntä ollenkaan. Hän on kapinallinen, tottelematon olio. Ja sitäpaitsi — sitten — muistin, mitä tapahtui Prewmille Oujahin neuvon mukaan...

»Ja sittemmin olen myös huomannut, että vaikka itse onkin varma jostakin, niin siitä ei seuraa, että saisi muut ihmiset vakuutetuiksi. On totta, että rva Hockleby ja molemmat Solbén neidit ovat pyytäneet minua kertomaan enemmän unistani... hekin sanovat niitä uniksi. Mutta heidän tapansa oli pikemmin uteliasta kuin kunnioittavaa ja olen ollut hyvin pidättyväinen.»

»Niin onkin viisasta, isä», sanoi Christina Alberta. »Sinun on ajateltava arvokkuuttasi.»

»Minun on tietysti ajateltava arvokkuuttani. Kuitenkin...»

Hän teki taas kädellään uuden suurenmoisen liikkeen.

»Tässä olen, ja tässä on minun maailmani. Minun maailmani! Hoidin sitä sen lapsuudessa. Opetin sille lakia ja tottelevaisuutta. Tässä olen, kaikkein vanhin hallitsijoista. Ramses ja Nebukadnezar, Kreikka ja Rooma, kuningas ja keisarikunnat, eilisen päivän tapahtumia, välikohtauksia nukkuessani. Olen selvästi nukkunut. Ja selvästi ei minua ole lähetetty takaisin maailmaan ilman tehtävää. Maailma on nyt suuri ja täynnä ihmisiä, Christina Alberta, mutta se on hajaannustilassa. Sanomalehdetkin huomauttavat siitä. Kansat eivät nyt ole onnellisia. He eivät ole onnellisia, niinkuin minun hallitessani Sumeriaa tuhansia vuosia sitten. Sumerian auringossa ja rikkaudessa.

»Mutta mitä voit tehdä, isä?»

Rakas lapseni, prinsessa, sitä minun on ajateltava. Ei mitään hätäilyä, ei mitään kiirettä.»

»Ei», sanoi Christina Alberta.

Syntyi hiljaisuus. »Vain yksi henkilö näyttää luottavan minuun. Nuorempi neiti Solbé. Sanoitko jotakin, lapseni?»

»En, jatka vain.»

»Kysyin häneltä, eikö hänkin ollut uneksinut jotakin, eikö hänelläkin ollut joitakin hämäriä muistoja entisestä olotilasta. Hänessä näyttää olevan jotakin, mikä tukee ajatuksiani omituisella, hämärällä tavalla. Hyvin epäselviä tietoja. Hän kertoo niistä arasti, kun hänen sisarensa ei ole kuuntelemassa. Mutta hän on erehtynyt siinä suhteessa, että hänen sukulaissuhteensa minuun olisi ollut hyvin läheinen ja erikoinen. Hän ei ollut kuningattareni. Siinä hän on väärässä. On ehkä luonnollista, että hän ajattelee siten, mutta muistan aivan selvästi, kuinka asiat olivat. Hän oli yksi kahdestakymmenestä jalkavaimosta, joitten tehtävänä oli kantaa kotkansulkaisia viuhkoja.»

»Oletko sanonut hänelle sen?»

»En vielä», sanoi hra Preemby. »En vielä. Näissä asioissa on oltava hyvin hienotunteinen.»

Taas syntyi hiljaisuus. Christina Alberta katseli rannekelloaan. »Kas niin!» huudahti hän. »Nyt tulemme liian myöhään aamiaiselle.»

Christina Alberta pani merkille heidän palatessaan Petunian täysihoitolaan, että isän tapa ja käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti suuremmalta ja pitemmältä, hänen kasvonsa olivat kirkkaammat ja hän piti päätään korkealla. Hän ei edes yskäissyt kertaakaan. Hän näytti odottavan, että ihmiset ja asiat väistyisivät hänen tieltään, ja ikäänkuin polku olisi ollut hänen astuttavakseen etukäteen levitetty matto. Jos hän olisi kyennyt näkemään itsensä, olisi hän huomannut samanlaisen muutoksen omassa käytöksessään. Tanssi oli poissa hänen askeleistaan. Hän asteli eteenpäin raskaasti, niinkuin sellainen, jonka hartioita painava elämäntaakka saattaa äkkiä tulla liian painavaksi.

He tulivat myöhään aamiaiselle, sillä kaikki muut vieraat olivat jo paikoillaan alkamassa. Jokainen kääntyi katselemaan hra Preembyn kasvoja heidän tullessaan huoneeseen, ja sitten he katselivat toisiaan. »Te olette siis palannut luoksemme», sanoi rva Hockleby Christina Albertalle katsoen häntä silmiin.

»On hauskaa olla taas täällä», sanoi Christina Alberta.

Kuudes luku.

CHRISTINA ALBERTA KYSYY NEUVOA VIISAALTA MIEHELTÄ.

1.

Christina Alberta ja Paul Lambone olivat olleet hyviä ystäviä melkein vuoden. Tämä piti tytöstä ja ihaili häntä, ja sikäli kuin hänen kirjalliseen toimintaansa sopi, tutki hän tyttöä. Christina Alberta piti hänestä ja luotti häneen ja esiintyi parhaassa valossaan hänen kanssaan ollessaan.

Paul Lambone kirjoitti novelleja, lyhyitä kertomuksia ja opettavaisia kirjoja, ja häntä pidettiin arvossa etenkin novelliensa läpitunkevan viisauden ja neuvojensa erinomaisuuden takia. Juuri hänen läpitunkeva viisautensa oli kohottanut hänet kirjailijoiden yleisestä köyhyydestä ja auttanut hänet verraten varakkaaseen asemaan. Ei suinkaan sen vuoksi, että hänen asioittensa hoito olisi ollut viisasta, mutta hänen viisautensa laatu oli hyvin myyntikelpoista. Eräät kirjailijat menestyvät erikoisen intohimoisen voimansa, toiset pidättyväisyytensä ja totuutensa vuoksi, ja eräät taas mainion kekseliäisyytensä takia, vieläpä muutamat sen vuoksi, että kirjoittavat hyvin, mutta Paul Lambone menestyi lempeytensä ja viisautensa vuoksi. Kun luitte hänen tuotteitaan, niin tunsitte todella, että hän oli todella suruissaan henkilöittensä onnettomuuksien ja sopimattoman käytöksen takia ja halukas auttamaan heitä niin paljon kuin vain saattoi. Ja kun he hairahtuivat tai tekivät syntiä, saattoi hän joka kerran sanoa teille, mikä olisi ollut parempi toimintatapa. Hänen opettavaiset teoksensa ja etenkin hänen »Jokapäiväisen viisauden kirjansa» ja »Mitä on tehtävä sadassayhdessä tapauksessa», kävivät kaupaksi laajalti ja aina.

Mutta niinkuin tuo Jaakko, Englannin kuningas, jolle Raamattu on omistettu, oli Paul Lambone paljoa viisaampi ajatuksissaan ja neuvoissaan kuin teoissaan. Pienissä asioissa ja useimmiten hänen tekonsa olivat hupsuja, itsekkäitä, päättämättömiä, tai kaikkea tätä samalla kertaa. Hänen viisautensa ei näyttänyt riittävän hänen silmiensä tasalle, ja hänen kasvonsa ja ruumiinsa, kätensä ja jalkansa näyttivät saaneen mitä onnettomimpia taipumuksia joita rajoitti hänen yleinen välinpitämättömyytensä enemmän kuin todellinen itsehillintä. Hän voi erinomaisesti etenkin sen takia, että hän oli veltto. Hän pyysi tuotteistaan kaikkein korkeimman mahdollisen palkkion, koska se oli ihan yhtä helppoa kuin matalimman pyytäminen, ja silloin oli olemassa aina se mahdollisuus, että kauppaa ei syntyisi ja häneltä säästyisi vaiva lukea korjausvedokset. Hän kokosi rahaa, sen vuoksi, että hän oli liiaksi yrittelemätön ostaakseen jotakin ja joutuakseen vastaamaan omaisuudestaan, ja niinpä hän antoi erikoisen liikkeen sijoittaa ne hänelle. Hänen kirjallinen maineensa oli suuri, koska kirjallinen maine Englannissa ja Amerikassa riippuu melkein kokonaan selvästä julkaisemisen haluttomuudesta. Hänen tyylinsä pyöristetty kauneus johtui hänen kiinteästä haluttomuudestaan kirjoittaa kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti. Ja siinä mukavuudessa ja joutilaisuudessa, jonka hänen välinpitämättömyytensä tuotti hänelle, istui hän paikallaan, puhui ja oli nerokkaan viisas ja paisui lihavammaksi kuin oli terveellistä. Hän koetti syödä vähemmän pitäen sitä parempana vaihtoehtona ruumiinharjoitukseen nähden, mutta ruoan ja juoman edessä hänen välinpitämättömyytensä jätti hänet pulaan ja petti hänet. Hän sai valmiiksi yhtä ja toista, ja oli aina innokas uusiin asioihin, koska ne pelastivat hänet ikävästä, paljon tarpeettoman toimeliaisuuden viekkaasta sukulaisesta. Hänellä oli kallis, pieni huvila Ryen luona Kentissä, jonne hän voi ajaa autolla ilman tarpeetonta vaivaa, aina kun oli väsynyt Lontooseen, ja heti kun hän kyllästyi huvilaansa, saattoi hän tulla takaisin kaupunkiin, milloin halusi. Hän kävikin usein vieraisilla, koska oli liian häiritsevää olla ottamatta vastaan kutsuja.

Paul Lambonen viisaudella, se on sentään myönnettävä, oli kumminkin rajansa. Usein on vaikeampi nähdä sitä, mikä on lähellä meitä, kuin sitä, joka on kauempana. Moni paksu-pekka, joka katselee maailmankaikkeutta kirkkain, terävin silmin, näkee hyvin vähän varpaitaan eikä tiedä mitään väliin tulevasta vaikeudesta, ja joku alitajuinen seikka Paul Lambonen sielussa kieltäytyi itsepäisesti tunnustamasta monien hänen yksityistoimiensa puutteellista luonnetta. Hän tiesi olevansa veltto, mutta hän ei suvainnut tunnustaa itselleen, että tuo velttous oli perusteellista ja puutteellisuus. Hän arveli, että varastossa olisi toinen, hyvin tarmokas Paul Lambone. Hän ajatteli itseään mielellään nopeasti ja tarkasti päättävänä miehenä, joka kerran toimeen tartuttuaan kykeni olemaan pelottavan tarmokas. Hän oli viettänyt monta tuntia nojatuolissa puutarhan penkillä ja niittyjen mättäillä suunnitellen toimintatapaa useissa erilaisissa tilanteissa, kuten sodassa, liike-elämässä, rikoksien yhteydessä tai kotoisissa riidoissa. Hänen mielisankarinsa todellisessa elämässä olivat Napoleon, Julius Caesar, lordi Kitchener, lordi Northcliffe, Ford ja muut samanlaiset sankarilliset työmyyrät.

Hän piti Christina Albertasta tämän kiihkeän innon takia. Tyttö hommaili aina jotakin, piti seisomista istumista parempana ja löi jalkojaan yhteen keskustellessaan ihmisten kanssa. Hän ihannoi tytön intoa, hän suurenteli hänen kiihkeyttään todellista suuremmaksi. Hän oli salaisesti vakuuttautunut siitä, että tytöllä oli linnun veri, astetta tai useampaakin kuumempaa kuin tavallisesti. Hän tiesi, että tytöllä mielikuvitukseen nähden oli paljon yhteyttä hänen kanssaan. Hän nimitti häntä viimeisten päivien pyhäksi, etuvartiaksi, äärimmäisen nykyaikaiseksi tytöksi ja elämän voimaksi. Hän ilmaisi avoimesti säälivänsä sitä yksikätistä, avutonta miestä, jonka tulisi nykyisten yhteiskunnallisten lakiemme mukaan pian mennä naimisiin tytön kanssa, astua hänen askeleitaan ja koettaa pitää häntä järjestyksessä.

Christina Alberta oli kerran tai pari ollut teellä hänen luonaan. Hän käsitti hänen ihailunsa ja epäili eräänlaista kiintymystä ja lämmitteli tuossa ihailussa ja alttiudessa. Hän piti hänen kirjoistaan, ja ajatteli, että hän oli suuresti samanlainen kuin hän itsekin luuli. Tyttö kertoi hänelle kaikenlaisia asioita itsestään, niin että hänen silmänsä usein pyöristyivät.

Ja Lambone oli viisas kaikin puolin häneen nähden, pelottavan viisas.

2.

Oli mielenkiintoista kuulla Christina Albertan soittavan ja kysyvän, saisiko hän tulla teelle ja kysymään neuvoa. »Tule vain heti», sanoi Lambone, »olen ihan yksin teen aikaan».

Hän laski kuulotorven paikalleen ja tuumi: »Ihmettelenpä, mitä se nuori nainen nyt puuhailee, ja mitä hän tahtoo minua tekemään puolestaan?»

Hän palasi olohuoneeseensa, heittäytyi komealle persialaiselle divanilleen ja katseli sievää hopeista kattilaa, joka kiehui spriilampun päällä. »Rahaa hän ei pyydä», tuumi hän. »Hän ei ole sitä lajia, joka koettaa saada rahaa. Hän on kai polttanut nahkansa jossakin... Nykyaikaiset tytöt ovat hiukan liian topakoita... ihan liian topakoita yleensä... Toivon, ettei se ole mitään vakavaa... Hänkin on aika poikaa puolestaan.»

Christina Alberta saapui aikanaan. Yhtä suorana kuin aina, mutta kuitenkin hiukan lyödyn ja surkean näköisenä.

»Setä», sanoi hän, sillä sellainen oli heidän suhteensa luonne. »Minulla on huolia. Olette antanut minulle kaikenlaisia neuvoja.»

»Ota päällystakki yltäsi», sanoi Lambone, »istu alas ja laita minulle hiukan teetä. Olen seurannut rakkausjuttujasi jonkun aikaa silmäkulmallani. En ole ollenkaan hämmästynyt.»

Christina Alberta pysähtyi puuhissaan päällystakki kädessään ja tuijotti häntä. »Se ei merkitse mitään», sanoi hän. »Sen pikku jutun minä kyllä hoidan. Sellainen kuin se on. Älkää huolehtiko minusta siinä suhteessa. Älkää kuvitelko mitään. Mutta on olemassa jotakin muuta, jotakin toisenlaista.»

Hän heitti takkinsa tuolin selustalle ja seisattui hopeisen teetarjottimen ääreen.

»Tunnette isäni», sanoi hän kädet lanteilla.

»En milloinkaan ole nähnyt lapsestaan niin eroavaa isää.»

»Niin», hän mietti, kuinka selittäisi asian. »Hän on ruvennut käyttäytymään kummallisesti. Ihmiset saattavat ajatella — sellaiset ihmiset, jotka eivät tunne häntä — että hän on menettämäisillään järkensä.»

Hra Lambone mietti. »Oliko hänellä milloinkaan sellaista erikoista järkeä, jossa olisi menettämistä?»

»Älkää tehkö pilaa. Hänen järkensä oli kyllin hyvä estääkseen häntä joutumasta pulaan, mutta nyt on tapahtunut jotakin sellaista, mihin se ei riitä. Ihmiset saattavat ajatella — muutamat luulevat jo — että hän on hullu. Ne saattavat tehdä lopun hänestä. Ja se koskee juuri häntä ja minua. Se on vakavaa, setä. Ja minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä. En tiedä kylliksi, voidakseni toimia. Olen huolissani. Minulla ei ole ketään ystävää, jolle voisin puhua siitä. Ei ketään. Saattanette ajatella, että minulla on ystävättäriä. Ei ole. En tule toimeen vanhempien naisten kanssa. Ne tahtovat holhota minua. Taikka luulen ainakin niin. Ja minä hermostutan heitä. He tuntevat, he tietävät — ne oikeat — etten minä, niin, etten minä kunnioita heidän periaatteitaan. Ja toiset taas vihaavat minua. Siksi että olen nuori. Tytöt osaavat... ei mitään sellaista, mitä minulta nyt puuttuu.»

»Mutta onhan olemassa mieskin», sanoi Lambone, »jolta voit vaatia palvelusta.»

»Tunnetteko, kuka hän on?»

Hän oli suora: »Näkeehän sen.»

»Jos te tunnette hänet...» Tyttö ei puhunut loppuun.

»Tunnen hyvin vähän tuota nuorta miestä», sanoi Lambone.

»Kävin Teddyn luona», sanoi Christina Alberta enemmittä selityksittä. »Käännyin hänen puoleensa, ennenkuin soitin teille. Hän tuskin kuunteli, mitä minulla oli sanottavaa. Hän välitti siitä vähät.» Tyttö vavahti. Äkkiä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. »Hän vetelehti paraikaa atelierissään. Hän suuteli minua ja koetti saada minut kiihtymään. Hän tuskin halusi kuulla, mitä minulla oli sanottavaa hänelle... Siinä se, mitä rakastajalta saa...»

»Vai onko se mennyt niin pitkälle», mietti Paul Lambone salaisesti pahoillaan ja huomautti sitten hiukan myöhästyneesti: »Ei jokaiselta rakastajalta.»

»Häneltä kuitenkin.»

»Ja sinä tulit pois?»

»Niin, kuinkas muuten?»

»Hm», sanoi Lambone. »Olet polttanut nahkasi paljon enemmän kuin luulinkaan, Christina Alberta. Paljon enemmän kuin luulinkaan.»

»Menköön Teddy helvettiin!» huudahti Christina Alberta tavallista kiivaammin ja äänekkäämmin rohkaistakseen itseään. »Mitä se enää merkitsee. Teddyn ja minun välini ovat lopussa. Olin hupsu. Se on mennyttä. Kysymys on isästäni. Mitä minun on tehtävä isälleni?»

»No niin, kerro minulle ensiksi kaikki», sanoi Lambone. »Tiedäthän, etten vielä ole juuri ollenkaan päässyt perille siitä, mikä on hätänä. Ja ennenkuin aloitat, niin istu tuohon nojatuoliin ja valmista teetä. Ei, ei kuitenkaan. Hermosi ovat ärtyneet ja saatat rikkoa jotakin. Olet saanut ensimmäisen kerran kokea täysi-ikäisen ihmisen huolia. Istu, äläkä puhu mitään muutamaan minuuttiin. Olen iloinen, että tulit minun luokseni, hyvin iloinen... Pidin todella tuosta sinun isästäsi. Hän oli pieni mies, viattomine silmineen. Siniset silmät. Ja hän puhui... mitä roskaa hän puhuikaan? Kadonneesta Atlantiksesta. Mutta se oli hyvin miellyttävää roskaa... Ei, älä keskeytä. Anna minun koota vaikutelmani hänestä, kunnes olet saanut teetä.»

3.

Kun tee oli keitetty, Christina Alberta nauttinut kupillisen ja tullut hiukan rauhallisemmaksi, sanoi Lambone, joka mielestään oli järjestänyt kaiken mainiosti, että hän voisi aloittaa.

»Hän on tulemassa omituiseksi, mutta tiedättehän, että hän ei silti todella ole menettämäisillään järkeään. Eikö niin? Ja niin se onkin», sanoi Christina Alberta, »katsokaas...» hän vaikeni.

Lambone istuutui toiseen nojatuoliin ja joi teetään mukavassa asennossa. »Se on hiukan vaikeaa», sanoi hän.

»Katsokaas», sanoi Christina Alberta rypistäen kulmiaan tulen loisteessa, »hänellä on erityisen vilkas mielikuvitus. On aina ollut, aina. Hän on aina elänyt puoleksi unessa. Olemme aina olleet paljon yhdessä, melkein siitä saakka kuin synnyin, ja aikaisemmasta nuoruudestani saakka muistan hänen puheensa, loputtomat puheensa kadonneesta Atlantiksesta, pyramidien salaisuuksista, jogeista ja Tiibetin laamoista. Ja astrologiasta. Kaikista tuollaisista kaukaisista, ihmeellisistä, mahdottomista asioista. Mitä kaukaisemmista, sitä parempi. Niin, hän sai melkein minutkin uneksimaan. Olin maailmaan eksynyt kaukaisen Atlantiksen prinsessa. Minä leikin sitä usein, ja joskus hipoivat leikkini melkein uskomista. Saatoin esittää prinsessaa kokonaisen iltapäivän. Sellaisia lapsenpäiväisiä unelmia.»

»Niin minäkin», sanoi Lambone. »Päiväkausia saatoin olla suuri intiaanipäällikkö, alituiseen tuomittu kuolemaan ja alituiseen — naamioitu pieneksi valmistavan koulun poikaseksi. Asian mahdottomuus ei vaikuttanut unelmiini vähääkään. Jokainen menettelee niin yhden tai useamman kerran.»