Part 11
»Mutta hän on unelmoinut koko elämänsä ajan. Ja nyt hän uneksii enemmän kuin milloinkaan. Hän on menettänyt kaiken tajun siitä, että se on unta. Ja joku teki hänelle kepposet Tunbridge Wellsissä. Ollenkaan tietämättä, mitä se merkitsi hänelle. He näyttävät puuhailleen spiritismillä niinä iltoina, jolloin minä olin Lontoossa, pöydän tanssittamisella ja niin poispäin, ja eräs henkilö, jolla ei ollut parempaa tekemistä, uskotteli joutuneensa transsiin. Hän kertoi isälle, että isä oli Sargon, Sargon I, kuninkaitten kuningas, oli hänen nimensä, joka oli Akkadian tai Sumerian herra — tiedättehän — aikoja sitten, ennenkuin Babylon oli syntynytkään ja ennenkuin sitä ajateltiinkaan. Mies, joka sen sanoi, ei olisi voinut keksiä mitään onnettomampaa, sikäli kuin isästä oli kyse. Hän oli, näettekö, ihan valmis siihen. Luopuminen Woodford Wellsistä, missä hän oli kuluttanut samoissa oloissa koko elämänsä, oli erottanut hänet, vielä suuremmassa määrässä kuin hän jo muutenkin oli eristettynä, kaikesta todellisuudesta. Hän oli juuriltaan jo ennenkuin tuo luulo tavoitti hänet. Ja nyt se on nielemäisillään hänet. Se sopi erinomaisesti hänelle. Se — sai hänet vakautumaan. Paljon ennenkuin hänet vielä voi saada perääntymään puhumalla äidistäni, pesulaitoksen ajopeleistä, taikka muista tutuista asioista. Mutta nyt en enää saa häntä takaisin. En kykene. Hän on Sargon valepuvussa, palannut maailman herraksi, ja hän uskoo sen yhtä vakavasti kuin minä uskon olevani hänen tyttärensä, Christina Alberta Preemby, joka paraikaa puhelee kanssanne. Se ei enää ole uneksimista. Hän on saanut todisteensa ja hän uskoo.»
»Ja mitä hän sitten aikoo tehdä?»
»Kaikenlaista. Hän aikoo julistaa itsensä maailman herraksi. Hän sanoo, että asiat ovat huonolla tolalla, ja tahtoo korjata kaiken.»
»Ne ovatkin huonolla tolalla», sanoi Lambone. »Ihmiset eivät aavista lähimainkaan, kuinka huonolla. Mutta — otaksun, että vaikka hän onkin harhaluulojen vallassa siitä, kuka hän on, niin ei se vielä ole mielenvikaisuutta. Aikooko hän tehdä jotakin häiriötä?»
»Pelkään sitä.»
»Jo piankin?»
»Se juuri huolettaa minua.»
»Katsokaas», jatkoi tyttö, »pelkään, että hän vaikuttaa useista ihmisistä mielipuolelta. Hän on palannut Lonsdalen talleihin. Meidän oli eilen lähdettävä Tunbridge Wellsistä. Muutaman tunnin irtisanomisella. Se juuri harmitti minua. Muutaman päivän oli kaikki ihan hyvin. Oikeastaan meidät ajettiin pois tuosta täysihoitolasta. Siellä oli pelottavan epämiellyttävä mies siellä, eräs hra Hockleby, ja hän näytti saaneen ankaran vastenmielisyyden isää kohtaan. Tunnettehan tuollaisen vastenmielisyyden, joka äkkiä tarttuu ihmisiin?»
»Se on ihmisluonteen hyvin epämiellyttävä puoli. Tiedän kyllä. Ovatpa eräät ihmiset alkaneet tuntea vastenmielisyyttä minuakin kohtaan... Mutta jatka...»
»Hän ja hänen tyttärensä alkoivat tulla levottomiksi isän kummallisuuden vuoksi. He säikyttivät Rewsterin neidit, sisarukset, jotka pitävät täysihoitolaa. He sanoivat, että hän saattaa raivostua millä hetkellä hyvänsä, ja niin oli joko meidän tai heidän lähdettävä. Siellä ne kaikki kuiskuttelivat porraskäytävissä, puhelivat poliisin hakemisesta ja hänen karkoittamisestaan. Mitä minun piti tehdä? Meidän oli lähdettävä. Katsokaas, isällä oli sellainen harhaluulo, että koska hän oli Sargon, niin hra Hockleby oli myöskin elänyt aikaisemmin ja ripustettu seipääseen kapinallisen käyttäytymisen johdosta. Sen sijaan, että olisi antanut menneen olla mennyttä, niin kuin sellaisessa tapauksessa olisi pitänyt tehdä, sanoi isä jotakin sensuuntaista hänelle, ja hra Hockleby katsoi sen uhkaukseksi. Kaikki on niin vaikeaa, näettehän.»
»Ei kai hän koettanut lävistää häntä uudelleen seipäällä tai jotakin sellaista?»
»Ei, ei hän sellaista tee. Hän vain on tekevinänsä tuollaisia kamalia tekoja mielikuvituksessaan. Ei hän sellaista tee.»
»Ja hän on nyt Lontoossa?»
»Hänellä on jonkunlainen käsitys siitä, että hän on kuninkaan yliherra, ja hän haluaa mennä Buckinghamin palatsiin ja sanoa hänelle sen. Hän sanoo, että kuningas on kaikin puolin hyvä mies, ja heti kun hän kuulee, kuinka asiat ovat, hän tunnustaa isän lääninherrakseen ja asettaa hänet valtaistuimelle. Jos hän todella yrittää tehdä jotakin sellaista, niin hänet varmasti suljetaan hullujenhuoneeseen. Ja hän on kirjoittanut kirjeitä pääministerille, lordikanslerille, Yhdysvaltain presidentille ja Leninille ja niin poispäin, käskien heitä odottamaan häntä ja hänen ohjeitaan. Sain hänet kuitenkin olemaan panematta niitä postiin, kunnes hänellä olisi oma sinetti.»
»Jokseenkin niin kuin Muhametin kirjeet maailman valtiaille», sanoi Lambone.
»Hän suunnittelee myös lippua tai jotakin sellaista. Mutta se on kaikki hyvin hämärää. Hän on paraiksi oppinut sanonnan 'lipun kohottamisesta’. En luule, että se tällä hetkellä merkitsee paljoakaan. Mutta ajatuksesta mennä Buckinghamin palatsiin voi todella tulla jotakin.»
»Tämä kaikki on perin mielenkiintoista», sanoi Lambone ja käveli edestakaisin huoneessaan, istuutuen sitten nojatuolinsa reunalle kädet syvällä taskuissa.
»Sanoppa, huomaako hänessä ulkonaisesti mitään omituista?»
»Ei vähääkään.»
»Onko hän huolimaton puvussaan?»
»Siisti niinkuin aina.»
»Muistan, että kun näin hänet, oli hän erittäin siisti. Onko hän — onko hän — yhtään hajanainen puheissaan? Vai onko kaikki yhtenäistä?»
»Täydellisesti yhtenäistä. Hän on ihan johdonmukainen ja asiassa pysyvä. Hän puhuu minusta melkein selvemmin ja paremmin kuin ennen.»
»Kohdistuuko harhaluulokin vain yhteen ainoaan seikkaan? Eikö hän myös kuvittele olevansa ruumiillisesti hyvin kaunis ja voimakas, tai jotakin muuta siihen suuntaan?»
»Ei. Hän ei ole vähääkään hassu. Hänet on vallannut vain tuo yksi suuri, mahdoton ajatus.»
»Eikö hän tuhlaa rahaa, tai jotain muuta sellaista?»
»Ei ollenkaan. Hän on aina ollut varovainen raha-asioissa.»
»Ja on edelleenkin?»
»On kyllä.»
»Toivokaamme, että hän pysyy sellaisena. Minun mielestäni mies ei ole järjetön, vaikka hän uskookin olevansa kuningas tai keisari — jos joku sanoo hänelle niin. Eihän Yrjö V:lläkään oikeastaan ole muuta syytä kuvitella, että hän on kuningas. Ainoa erotus on siinä, että vähän useammat ihmiset ovat sanoneet hänelle sen. Kuninkaallisuuden kuvitteleminen ei ole hulluutta, ja tuon kuvitelman mukaan käyttäytyminen ei myöskään ole hulluutta. Se saattoi kerran olla hulluutta, mutta ei enää. Ei.»
»Mutta pelkään, että ihmiset pitävät sitä hulluutena... Katsokaas, vasta viime päivinä oikeastaan huomasin, kuinka paljon minä pidän isästäni, ja kuinka kamalaa olisi minulle, jos joku koettaisi viedä hänet pois. Pelkään noita mielisairaaloita. Pakkoa niille, jotka kaikkein vähimmin voivat käsittää pakkoa. Etenkin hän tulisi mielipuoleksi viikossa, todella hulluksi, jos hän sellaiseen joutuisi. Tuo hra Hockleby säikytti minut — säikytti minut. Hän oli niin kiihkeä ja julma. Hän tahtoi pahaa isälle, ilkeästi. Inhottava mies.»
»Arvaan sen», sanoi Lambone. »Vihaa.»
»Niin», vastasi tyttö. »Vihaa.»
Hän hypähti seisomaan, asettui paksulle matolle valkean ääreen näyttäen leikkotukkineen, lyhyine hameineen ja miehekkäine asentoineen hyvin huvittavalta ja viehättävältä tuoreen nuoruuden ja kypsän vastuunalaisuuden yhdistelmältä.
»Niin, nähkääs, en tiedä, mitä ne voivat tehdä hänelle, — saattavatko ne ottaa hänet pois minulta. En ole milloinkaan ennen osannut pelätä, mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua, mutta nyt pelkään. En tiedä, kuinka tähän kaikkeen on käytävä käsiksi. Luulin, että elämä oli vain pilaa, ja että ihmiset olivat hulluja pelätessään jonkin tekemistä. Mutta nyt näen, että elämä on vaarallista. En ole milloinkaan pelännyt sitä, mitä minulle itselleni tapahtuisi. Mutta tämä on eri asia. Hän kulkee ympäriinsä suurenmoisissa unelmissaan — täydellisen hulluuden levätessä uhkaavana hänen yllään. Ajatelkaapa sitä! Jos ihmiset saavat hänet käsiinsä! Ehkäpä lyövätkin häntä! Ajatelkaa hullujenhuonetta!»
»Tunnen hyvin vähän lakia ja tällaisia asioita», tuumi Lambone. »Epäilen, voivatko he tehdä hänelle paljoakaan sinun suostumuksettasi. Mutta olen samaa mieltä hulluinhuoneeseen nähden. Niiden täytyy jo luonteeltaan olla kamalia, kummitusten kiusaamia paikkoja. Useimmat hoitajat... kovettuneita. Vaikka he aloittaisivatkin hyvin. Joka päivä tuossa työssä... liikaa kelle hyvänsä... En tiedä, minkälaisia hullut ovat, oikeat hullut, tarkoitan, taikka kellä on oikeus ottaa heidät kiinni. Jonkun — luulenpa kahden lääkärin — on todistettava häneen nähden jotakin sellaista. Mutta olkoon kuinka hyvänsä, niin en usko, että isäsi olisi hullu.»
»En minäkään. Mutta sekään ei saata pelastaa häntä.»
»Mutta jokin muu voi. Hän on, kuten sanoit, haaveileva, liiankin haaveileva mies, jonka fantastinen aate on ottanut haltuunsa. Eikö tämä tapaus sopisi psyko-analyytikon tutkittavaksi?»
»Mahdollista. Kun joku vain osaisi puhua hänet takaisin... jokseenkin sellaiseksi kuin hän oli.»
»Niin. Jospa sellainen mies kuin esim. Wilfred Devizes saisi puhua hänelle...»
»En tiedä paljoakaan sellaisista ihmisistä. Olen tietysti lukenut jonkun verran Freudia... ja hiukan Jungia.»
»Tunnen Devizesin vain pintapuolisesti. Puhelimme kerran eräillä aamiaisilla. Ja pidin paljon hänen vaimostaan. Ja jos teidän onnistuisi saada isänne pois, johonkin maalaishuvilaan. Muuten... onko teillä yhtään rahaa?»
»Hänellä on säästökirjansa, mutta hän antaa minulle taskurahaa. Tähän mennessä ei ole ollut rahan puutetta. Hän kirjoittaa nimensä maksuosoituksiin aivan kunnollisesti.»
»Mutta saattaa käydä toisinkin.»
»Niin, saattaahan hän kerran ruveta merkitsemään hakaristin tai kuninkaallisen merkin nimensä asemasta, ja silloin saattaisi kaikki mennä myttyyn. En tietäisi, minne kääntyä. En tullut ajatelleeksi sitä.»
»Ei», sanoi Lambone.
Muutamaan sekuntiin, joka aika tuntui Christina Albertasta hyvin pitkältä, hän ei sanonut enempää. Hän istui puoleksi takanojossa tuolinsa reunalla ja katseli tytön ohi tuleen. Christina Alberta oli sanonut, mitä aikoikin sanoa, ja nyt hän seisoi paikoillaan odottaen hänen puhuvan. Hänen viisautensa sanoi hänelle, että tässä asiassa olisi toimittava hyvin pian, hänen luonteenlaatunsa taas taivutti häntä pysymään tässä miellyttävässä huoneessa ja puhumaan. Sillä välin tyttö katseli huonetta ja huomasi, kuinka mukavasti viisaskin mies saattaa elää. Se oli paraiten kalustettu huone, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Tuolit olivat tyylikkäitä, kirjakaapeissa oli sidottuja kirjoja ja niitten päällä ihastuttava, vanha posliinihevonen. Siellä oli suuri kirjoituspöytä hopeisine kynttiläjalkoineen, Puolikuunkadulle päin olevat ikkunat olivat verhotut rikkaalla, pehmeästi laskeutuvalla kankaalla, joka miellytti suuresti silmää. Tytön silmät palasivat hänen suuriin lihaviin kasvoihinsa, hänen ärtyneeseen suuhunsa ja hienoihin, miettiviin silmiinsä.
»Jotakin», sanoi hän ja huokasi, »jotakin olisi tehtävä ja heti. Se on asia, jota ei voi jättää silleen. Hän saattaa tehdä jonkun tyhmyyden ja joutua ikävyyksiin.»
»Pelkään sitä.»
»Niin juuri. Onko hän turvassa siellä, minne hänet jätit.»
»Siellä on eräs henkilö hänen kanssaan.»
»Joka ei anna mitään tapahtua?»
»Niin.»
»Siihen asti on kaikki hyvin.»
»Mutta mitä minun on tehtävä?»
»Mitä sinun on tehtävä?» toisti hän, eikä sanonut muutamaan sekuntiin mitään.
»No?» virkkoi tyttö.
»Mitä meidän todella on tehtävä. Tahtoisin tavata häntä. Varmasti. Niin. Minun pitäisi tavata hänet.»
»Tulkaa siis häntä tapaamaan.»
»Tahtoisin tulla häntä tapaamaan. Nyt juuri.»
»Tulkaa siis.»
Hän nyökkäsi. Hän näytti käyvän ankaraa sisällistä taistelua. »Miksikä en?» kysyi hän.
»No niin.»
»Ja sitten... ja sitten voimme käväistä tapaamassa Wilfred Devizesiä. Teemme yleisen menettelysuunnitelman. Seuraavat tekomme riippuvat siitä, mitä Devizes sanoo. Mitä pikemmin hän tapaa Devizesin, sitä parempi. Kysymyksenalaista on kumminkin, eikö meidän molempien olisi parempi tavata Devizes ensiksi. Ei. Isänne ensiksi. Kun sitten olemme täysin selvillä asiasta — kuten asianajaja sanoisi — sitten Devizes.»
Hän tunsi rauhoittuvansa suuresti.
Hän katsahti ylös kuin syvistä mietteistä heränneenä. »Tulen mukaasi nyt», sanoi hän, »Lonsdalen talleille. Haluan keskustella isäsi kanssa ja sitten koetan tavata Devizesin ja saada heidät tapaamaan toisensa. Niin minun on tehtävä. Tulen nyt mukaasi, nyt heti.»
»Lähdetään siis heti», sanoi Christina Alberta. Hän heitti päällystakin ylleen, pisti hatun päähänsä kymmenessä sekunnissa ja jäi odottamaan. »Olen valmis», sanoi hän.
»Muutan toisen takin», sanoi Lambone ja piti häntä odottamassa kymmenen minuuttia.
4.
Ajuri kuljetti heidät tallien eteen. »Arvelen, ettei meidän pidä tulla yhdessä», sanoi Lambone. »Hän saattaa arvella, että olemme suunnitelleet jotakin. Saattaako hän epäillä sellaista?»
»En usko hänen epäilevän sellaisia.»
Mutta kun he pääsivät atelieriin, odotti heitä vähäinen yllätys. Fay Crumb avasi oven heille, mutta hänen silmänsä näyttivät vaaleammilta, hänen kaulansa pitemmältä ja hänen kasvonsa vielä hajamielisemmiltä kuin tavallisesti.
»Olen niin iloinen, kun lopultakin tulit», sanoi hän värittömällä, surkealla äänellä. »Katsokaas, hän on mennyt!»
»Mennyt?»
»Täydellisesti. Hän on ollut poissa kolmesta lähtien. Hän meni ulos yksinään.»
»Mutta Fay, sinähän lupasit!»
»Niin lupasin, mutta näin, että hän oli levoton, ja kerroin hänelle, että palaisit pian. Häntä ei ollut helppo pidättää. Hän käveli edes takaisin ja puheli. 'Minun täytyy mennä kansani luo’, sanoi hän. 'Tunnen, että he kaipaavat minua. Minun täytyy hoitaa omia asioitani.’ En tiennyt, mitä tehdä. Sain vain kätketyksi hänen hattunsa. En olisi uneksinutkaan, että hän lähtisi ulos ilman hattua, niin tarkka puvustaan kuin hän on. Menin yläkertaan hakemaan jotakin — en nyt muista mitä — mutta en viipynyt siellä kuin hetkisen ja taisin kuluttaa viisi minuuttia sitä hakiessani, mutta sillä välin hän oli pujahtanut ulos. Hän jätti oven auki, enkä kuullut hänen menoansa. Heti kun olin huomannut hänen menneen, juoksin Lonsdalen kadulle päin ja pysähdyin sinne katsomaan... Hän oli hävinnyt. Olen joka hetki toivonut, että hän palaisi, ennenkuin te palaatte. Mutta häntä ei ole kuulunut.»
Fayn vakaumus siitä, että hän ei koskaan palaisi, oli liiankin selvä.
»Olen tehnyt kaikkeni», sanoi hän.
Christina Alberta ja Paul Lambone katselivat toisiaan. »Tämä melkein täyttää mitan», sanoi Christina Alberta. »Mitä me nyt teemme?»
5.
Lambone seurasi Christina Albertaa atelieriin ja istuutui yksinkertaiselle sohvalle, jota käytettiin hra Preembyn vuoteena yöllä. Sohva ratisi ja antoi perään. Hän katseli permantoon ja mietti. »Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana», sanoi hän, »ei mitään.»
»Emme paljoa hyödy, jos odotamme häntä täällä», sanoi Christina Alberta.
»Tunnen luissani, ettei hän palaa moniin aikoihin», sanoi Lambone.
»Ja sillä välin hän saattaa tehdä joitakin tyhmyyksiä», sanoi Christina Alberta.
»Joitakin hassutuksia», sanoi Lambone.
»Mitä hyvänsä», sanoi Christina Alberta.
»Kolme», sanoi Lambone ja katsoi kelloaan, »se on nyt lähellä viittä. Luuletko, Christina Alberta, että on olemassa joku erikoinen paikka, jonne me saattaisimme lähteä pikemmin kuin johonkin muuhun häntä hakemaan? Mistähän meidän tosiaankin pitäisi hakea häntä?»
»Mutta haluatteko te tulla hakemaan häntä?»
»Olen palveluksessasi.»
»Se ei kuulunut sopimukseen.»
»Teen sen mielelläni. Jollet vain kävele liian nopeasti. Tunnen, että minun täytyy tulla mukaan.»
Christina Alberta seisoi hänen edessään kädet lanteilla. »Lyön vetoa viisi yhtä vastaan», sanoi hän verkkaan, »että hän pyrkii Buckinghamin palatsiin ja pyytää audienssia... Ei, niin hän ei asiaa ajattele: — tarjoutuu antamaan audienssin vasallilleen, kuninkaalle. Hän oli niin innoissaan tänä aamuna. Ja sitten... pelkään, että he pidättävät hänet ja tutkivat hänen mielentilaansa.»
»Hm», virkkoi Lambone ja nousi sitten valmiina paikoiltaan. »Mennään Buckinghamin palatsiin. Mennään sinne heti», lisäsi hän ja lähti hitaasti ovelle päin. »Otamme auton.»
He saivat auton Kuninkaantieltä. Christina Alberta ei kuulunut autolla ajavien luokkaan, ja häneen vaikutti voimakkaasti se äkillinen tosiasia, että kaikki nuo tuhannet autot kaduilla olivat valmiit tottelemaan Lambonen käskyä. Määräysten mukaan vei auto heidät Victorian muistopatsaan juurelle, joka viittoili Buckinghamin palatsin edustalla, ja he seisoivat siinä rinnatusten rakennuksia katsellen. »Se on ihan samannäköinen kuin tavallisesti», sanoi Lambone. »Ette kai odottanut, että hän muuttaisi sen ulkomuotoa?» sanoi Christina Alberta. »Jos hän olisi tehnyt häiriötä, olisivat he hommanneet hänet pois hyvin nopeasti. Tuo lippu kai tarkoittaa sitä, että Georgius Rex on kotona... Ajattelen vain, mitä meidän nyt olisi tehtävä.»
Lambone oli jo melkein lopussa. Tämän avoimen paikan kiihottava ilmapiiri oli ihan toisenlainen kuin hänen asuntonsa tai Lonsdalen tallien kiihottava ilmapiiri. Asunnossa ja talleissa oli hän tuntenut kutsua toimimaan, nyt tuntui hänestä siltä, että hän tekisi itsensä huomiota herättäväksi. Hänellä oli kaikki säädyllisesti käyttäytyvän miehen vaistot. Ohi kulki auto, komea, kiiltävä Napier, ja hänestä tuntui kuin siinä ajavat katselisivat häntä ja tuntisivat hänet. Hyvin monet ihmiset olivat nykyään hänen tuttujaan ja saattaisivat tuntea hänet. Asunnossaan ja Lonsdalen talleissa hän saattoi neuvotella Christina Albertan kanssa ilman tunnonvaivoja, mutta nyt tällä hyvin näkyvällä paikalla, tällä paljon ajatuksia herättävällä aukealla, hän tunsi hetkellisesti, että hän ja tyttö eivät oikein sopineet yhteen, hän, joka teki sen vaikutuksen, että oli uransa päättänyt, suuri, hieno, kypsä, esiintymään tottunut mies, ja toinen äärettömän nuoren näköinen tyttö, lyhyine hameineen ja hattuineen, joka oli kuin lyhyeksi leikatun tukan päälle kumottu musta sieni. Ihmiset pitäisivät heitä kovin epätasaisena parina. Ihmiset saattaisivat ihmetellä, mikä heidät on vienyt yhteen ja mitä suhteita hänellä oli tyttöön.
»Luulenpa, että meidän täytyy kysyä joltakin», sanoi tyttö.
»Keneltä?»
»No, joltakin vartioista.»
»Voiko noille vartioille puhua kadulla? Suoraan sanoen pelkään noita pojan lurjuksia kivääreineen. Puhuttelisin mieluummin kaartilaisen patsasta Whitehallissa. Hän katselisi luultavasti pääni päällitse eikä sanoisi mitään. Ja me saisimme hiipiä tiehemme hänen alitseen. En sietäisi sitä, että...»
»Mutta mitä meidän on tehtävä?»
»Ei mitään hätiköityä.»
»Meidän on kysyttävä joltakin! Tuolla Victorian patsaan vasemmalla puolella on sellaisia, jotka näyttävät todella sopivilta. Siellä on kaksi poliisia. Minä en pelkää poliiseja. En. Ja sitäpaitsi tuo mies tuolla kulmassa on siviilipuvussa. Kysytään siis häneltä.»
Lambone ei liikahtanutkaan. »Mutta jos hän ei olekaan ollut täällä?»
»Tiedän, että hän on ollut.»
»Otaksunpa, että jos hän ei ole ollut», sanoi Lambone, »pitäisi meidän odottaa täällä, jos hän sattuisi tulemaan.» Hän tunsi jotakin suuresti pakenemishalua muistuttavaa sillä hetkellä. »Täällä pitäisi olla istuinpaikkoja. Tule», jatkoi hän muuttuen äkkiä miehekkään päättäväiseksi. »Kysytään joltakin noista sotilaista tuonnimmaisen portin luona.»
6.
Portilla seisova poliisimies, jota he puhuttelivat, kuunteli totisena heidän kyselyjään vastaamatta heti paikalla. Hän kuului siihen suureen englantilaisten puhujain enemmistöön, jotka harrastavat »kyllä» sanan kehittämistä. Hänen erikoistarkoituksenaan oli tehdä siitä pitkä ja venytetty.
»Kyllä», sanoi hän puhjeten äkkiä puhumaan. »Kyllä. Tääll’ oli semmonen pikkanen, hatuton herra. Kyllä. Sill’ oli siniset silmät. Viikset? Kyllä sill’ oli viikset, kun oikein muistelen. Aika suuret viikset. No, hän sanoi, että hän tahtoo puhutella kuningas Yrjöä jokseenkin kiireellisessä asiassa. Nill’ on aina kiireellistä asiaa. Ei milloinkaan 'hyvin’, aina 'jokseenkin’. Me vastattiin määräysten mukaan, että oli kirjallisesti pyydettävä pääsyä. 'Ehkä’, sanoi hän. 'Ette tiedäkään, kuka olen?’ Ne sanoo kaikki sillä tavalla. 'Arvaan, että ootte hyvinkin iso herra’, sanon mä. 'Eihän vain kaikkivaltias ite?’ Mutta tääll’ oli viime viikolla toinen, joka ei tahtonu mennä pois, ja se täytyi viedä väkisin autolla. Niin kattokaas, tääll’ oli semmoinen vekkuli, tais’ olla torstaina tai perjantaina. En ny’ muista, minkälainen... mutta semmonen valkopartainen, ja tukka riippui selässä. Semmonen se tais’ olla. No, joku semmonen kun se teijänkin kupsahtanut herrasmiehenne. Jonkun nimen se kanss’ mutisi.»
»Ei vain Sargon?» kysyi Christina Alberta.
»Saattaa olla. ’Ei siinä mikään auta’, sanoin mä. 'Ei vaikka oisitte läheinen sukulainenkin. Me ei ajatella täällä. Me ollaan vain koneita.’ Hän seisoo siinä ja näyttää hölmääntyneeltä, vähän aikaa. 'Tämä kaikki on muutettava’, sanoo hän sitten matalalla, totisella äänellä. 'Jokaisen kuninkaan velvollisuus on ottaa puheilleen kenet hyvänsä, joka päivä.’ Mää sanoin: 'Niinhän sen pitäis’ olla. Mutt’ ei meillä, poliiseilla, oo valtaa muuttaa sitä’, mää sanoin 'eikä muillakaan.’ Ja sitt’hän meni pois. Mää annoin merkin salapoliisille kulmassa, ja hän jäi katsomaan, kuinka se meni yli aukean ja muistopatsaan sivu ja seisattui kattelemaan ikkunoita. Ja sitte se puisteli hartioitaan ja hävis’. Enkä mä sitte oo nähny häntä.»
Lambone kyseli vielä.
»Saattoipa mennä Piccadillyn tietä», sanoi poliisi, »ja saattoipa mennä Trafalgarinkin kautta. En mää häntä kattonu.»
Oli selvää, että keskustelu kulki loppuaan kohti.
7.
»Siinä sitä siis ollaan», sanoi Lambone. »Hän on yhä kadoksissa.»
Hän kiitti poliisia.
»Ja nyt», sanoi hän sen näköisenä kuin aikoisi menestyksellisesti ratkaista hyvin vaikean pulman, »on meidän miten kuten löydettävä hänet.»
»Mutta mistä?»
»Siinäpä se mutka juuri onkin.»
Hän kulki edellä Victorian patsaalle ja seisoi Christina Albertan rinnalla tuon Britannian valtakunnan täydellisen tunnuskuvan, kuningatar Victorian muistopatsaan vieressä. He tuijottelivat Pall Mallia alaspäin kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti, ja muutamaan hetkeen ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Oli lämmin ja kirkas lokakuun iltapäivä. Whitehallin kuvut ja Westminsterin molemmat tornit ja raatihuoneen ruskea massa näkyivät paraiksi puitten yli oikealta, iltapäivän hehkun kauniiksi lämmittäminä. Yorkin herttuan ja Nelsonin korkeat pylväät kohosivat puitten ja rakennusten yli samalta suunnalta. Oli hiljaisempi hetki ennen päivällistä ja teatteriliikenteen alkua, ja vain eräät ajurinrattaat ja autot tehostivat ajotien tavatonta leveyttä. Puoli tusinaa Amiraliteetin ikkunaa paloi jo laskevan auringon loisteessa.
»Arvelen hänen menneen tähän suuntaan», sanoi Lambone.
Christina Alberta seisoi kädet lanteilla ja jalat hieman hajallaan. »Sitä minäkin luulen.»
Leveä katu juoksi suoraan kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti. Ja tuon pienen kaukaisen aukon takana oli Trafalgar Square ja Charing Cross ja sieltä säteili teitä ja katuja leviten laajemmalle ja taaemmaksi ja kauemmaksi siniseen hämärään.
»Mitä hän nyt mahtanee hommata?»
»Taivas tietää. Olen ihan ymmällä. Minulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan.»
Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan.
»Hän on mennyt», sanoi tyttö, »juuri mennyt», ja tuo yksinkertainen ja surullinen ajatus täytti hänen mielensä.
Mutta Paul Lambonen ajatukset olivat sekaisempia ja monimutkaisempia.