Part 8

Christina Alberta istuutui lasikantisen pöydän reunalle ja sytytti savukkeen. Hän näki noiden kahden tunnin ojentuvan edessään ja häntä halutti huutaa.

Lihava palvelustyttö toi kahvia ja näytti hieman ällistyvän Christina Albertan savuketta. Kuiskailua näyttämön ulkopuolella. Sitten tuli nti Emily hämärästi näkyviin helmisen oviverhon takaa, käytävän päässä. Hän tirkisteli ja hävisi taas, ja Christina Alberta lopetti rauhassa savukkeensa. Hra Preemby joi kuppinsa tyhjäksi. Hiljaisuus. Christina Alberta heilutti jalkojaan tahdikkaasti. Sitten hän liukui pöydältä jaloilleen.

»Isä», sanoi hän, »mennään salonkiin katsomaan, tapahtuuko siellä jotakin.»

5.

Entisajan täysihoitoloissa oli yhteinen päivällispöytä se sosialinen keskus, jossa ihmiset kohtasivat toisensa, ajatukset törmäsivät ajatuksia vastaan ja tasoittuivat toisiaan vasten. Mutta hajoituksen henki, erikoisten pöytäin järjestelmä on muuttanut tämän kaiken, ja nyt on tupakkahuone tai salonki se paikka, jossa löydämme jäännökset seuraelämän muodoista, lähentelystä, loittonemisesta, hakkailusta, peleistä ja piloista. Mutta täysihoitola Petunian seurue ei ollut yhteiskunnallisen yhteensulamisen tilassa. Ainoana yhdyssiteenä oli keskustelu. Burmassa olleen metsänhoitajan rouva oli varannut itselleen nojatuolin uunin luona, ja hän kuvaili hiljaa kuiskaten, kuinka paljon palvelijoita hänellä oli Burmassa, iloiselle rouvalle ja neulovalle Solbén neidille. Lasisilmäinen nti Solbé oli varustautunut pöydän taakse takan toiselle puolelle ja oli syvästi vaipunut hyvin monimutkaiseen pasianssiin. Poskipartainen herra istui jäykkänä toisella sohvista, _Timesin_ numeron takana, ja hänen tyttärensä istui pöydässä ihan lähellä ja haki hänkin selvitystä pasianssin sokkeloista. Satunnaiset vieraat olivat tiedustelleet eläviäkuvia tai huvipaikkoja ja menneet ulos.

Kukaan ei välittänyt vähääkään hra Preembystä ja Christina Albertasta. He seisoivat molemmat jonkun aikaa keskellä huonetta, ja sitten alkoi hra Preemby hätääntyä, hätääntyi siinä määrin, että luopui kunniasta ja jätti tyttärensä näiden mykkien, liikkumattomien susien uhriksi.

»Hrrump», sanoi hän. »Luulenpa melkein, että lähden tupakkahuoneeseen. Mennään sinne polttelemaan. Tuolla, kirjakaapin päällä, on kuvalehtiä, jos sinua huvittaisi selailla niitä.»

Christina Alberta siirtyi mataloiden kirjakaappien ääreen ja hra Preemby poistui ryiskellen.

Hän seisoi paikallaan, ollen katselevinaan kuvitettuja piloja ja näyttelijöiden ja seuraelämän edustajien kuvia _Sketchistä_ ja _Tatlerista_. Silmäkulmallaan hän seuraili muita vieraita, ja kuunteli välinpitämättömin korvin rva Bonen selostuksia palvelijatarkysymyksestä Burmassa. »He tuovat mukaansa vastuksiksi koko perheensä, jos voivat. Sedät ja serkut. Ennenkuin oikein käsitätte, kuinka asianlaita on...»

»Valkea nainen on tietysti täysi kuningatar siellä...»

»Päävika ruoassa oli minun kannaltani se, että se vaikutti kiihdyttävästi hra Boneen. Hänen vatsansa... paljoa arempi kuin minkään naisen...»

»Mutta hänhän näyttää terveeltä ja voimakkaalta,» sanoi nti Solbé.

»Kaikkea muuta, kaikkea muuta kuin sitä. Mutta ne riisiruoat, joita siellä valmistettiin...»

Hän alensi ääntään ja nuoremman nti Solbén ja miellyttävästi käyttäytyvän rouvan päät taipuivat häntä kohti saadakseen kuulla runsaita yksityisseikkoja.

Mitä joukkoa nuo oikein ovat, tuumi Christina Alberta. Ovat muka eläviä olentoja! Christina Albertasta oli hämmästyttävää, että he olivat eläviä olentoja. Ja vaikka he olivat elossa ja olivat luultavasti aiheuttaneet suurtakin huolta, surua, tunteita ja toiveita useille ihmisille, ennenkuin olivat tulleet eläviksi, välttivät he nyt mahdollisimman päättävästi kaikkea, jota sopivaisuuden äärimmäistenkin mittojen mukaan saattoi sanoa eläväksi. Heidän hetkensä, heidän päivänsä menivät menojaan, joku tuhat päivää vielä kullakin ja joku kymmenentuhatta tuntia, tai enemmän. Sitten ei enää olisi mitään mahdollisuutta elää edelleen. Ja sen sijaan että he täyttäisivät tuon niukan määrän hetkiä ja päiviä hakemalla kaikkia mahdollisia mielenkiihdykkeitä, kaikkein voimakkaimpia aistimuksia ja saavutuksia, he ovat koossa täällä, jonkunlaisessa noidutussa ilmapiirissä, jossa ei voisi tehdäkään mitään. Ei kukaan...

Christina Alberta tunsi olonsa samanlaiseksi kuin lasin alle suljettu kärpänen. Pari kolme päivää täytyisi kyllä viettää tällä tavalla: isähän piti saada rauhoittumaan. Mutta sitten? Täällä ei voinut tehdä mitään. Ei iloa, ei surua, ei syntiä, eikä luovaa ponnistusta — sillä nti Solbén käsityökin tehtiin likaiselle, painetulle paperille piirretyn kaavan mukaan. Kaikki, mitä he tekivät, oli väistymistä, kaikki: Nuo hienotuntoiset, kuiskatut viittauksetkin burmalaisen riisiruoan majuri Boneen hänen nuorempina päivinään tekemistä, vatsatauteja, hurjuutta ja villiä sukupuolisuutta aiheuttavista vaikutuksista, joita hänen hyvä rouvansa selosti tarkkaaville kuulijoilleen, nekin olivat toisen käden tiedon asettamista tosiasioiden tilalle. Ja nuo pasianssit! Joutuisiko hänkin, kysyi Christina Alberta itseltään, joutuisiko hänkin kerran pelaamaan pasianssia täysihoitolaan? Oliko uskottavaa, että hänkin jonakin päivänä joutuisi vapaaehtoisesti istumaan tällaisessa ilmapiirissä?

»Mieluummin myisin tulitikkuja kadulla?» kuiskasi Christina Alberta.

Mikä ihmeellinen olento ihminen onkaan! Mitä kekseliäisyyttä, mitä voimia ja kykyjä hänessä piileekään! Hän on kehittänyt mitä ihmeellisimpiä menetelmiä väripainoksia varten. Hän keksii paperin ja täydellistää painotaidon. Hän valmistaa silkkiä ja norsunluuta muistuttavia kortteja lumpuista ja kasvien syistä. Ja kuitenkin näyttää siltä, että ihmisolennot, jotka hiukan aikaa riippuvat kiinni elämässä kuoleman edellisen mitättömyyden ja kuoleman jälkeisen tyhjyyden välillä, viettävät pitkiä tunteja kuin heikon juopumuksen vallassa, yrittäen ratkaista neljän erivärisen korttisarjan sekoituksen aiheuttamia ongelmia. Kortit! Ihmeelliset kortit! Kaikkialla maailmassa miljoonat ihmiset, jotka liukuvat lähemmäksi kuolemaa ja tyhjyyttä, koettavat onneaan noilla neljä kertaa kolmellatoista paperipalasella: whistissä, bridgessä, skatissa ja sadoissa muissa pelilajeissa. He joutuvat suorastaan erilleen koko maailmasta istuutuessaan tällaiseen puuhaan, lampun valossa kiiltävien korttien ääreen, hämmästyäkseen, harmistuakseen, ihastuakseen ja innostuakseen sattumista, jotka kuka hyvänsä voisi kärsivällisellä työllä selvitellä ja luetella taulukossa viikon kuluessa.

»Meneekö se tasan?» kysyi nuorempi nti Solbé.

»Padat ovat ihan _hassuja_ tänään», sanoi silmälasipäinen nti Solbé.

»Minun juoksee oikein hyvin», sanoi poskipartaisen herran tytär.

»Osaako tyttärenne _miss Milliganin_ pasianssin?» kysyi nuorempi Solbén sisaruksista.

»Ei muuta kuin _kahdeksan kahdeksikkoa»_, vastasi hilpeä rouva, _»Miss Milligan_ on liian vaikea hänelle.»

»Se on todella petomaisen vaikea», sanoi tytärpuoli. »Ei koskaan tiedä, minne se vie.»

»Pasianssi on pasianssia», sanoi vanhempi nti Solbé. »Nykyään minä saan sen usein tasan menemään. Mutta en mitenkään, kun padat juoksevat niinkuin tänä iltana, molemmat kakkoset ylärivissä, eikä viimeistä edellisessä yhtään ässää.»

Christina Alberta arveli, että oli aika vaihtaa Sketch Tatleriin. Hän yritti tehdä sen välinpitämättömän kevyesti, mutta pudottikin tusinan verran lehtiä maahan. »Voi peeveli!» kirkaisi hän aiheuttaen suuren hiljaisuuden. Hän ponnisteli nostaakseen epäjärjestykseen joutuneet vihot lattialta ja pannakseen lehdet taas paikoilleen. Sitten jatkoi rva Bone puhettaan.

»Ettekä te voi kuvitellakaan niiden härkäpäisyyttä», sanoi hän. »He ovat tahallaan tietämättömiä. Jos näytätte heille, kuinka on meneteltävä, silloin he eivät ollenkaan tee sitä. Otin kerran käsiini kokkipoikamme — sanon häntä pojaksi, vaikka hän olikin jo keski-ikäinen mies — ja sanoin hänelle: ’No, annappa, kun näytän sinulle yksinkertaista englantilaista ruoanvalmistusta, keitettyä lintua kauniine valkeine kastikkeineen, muutamia meheviä perunoita ja vihanneksia — niin että niissä säilyy koko luonnollinen tuoksu — sitä ruokaa, joka kasvattaa noita reippaita nuoria englantilaisia.’ En todellakaan ole hyvä keittäjä itsekään, mutta tunnen kuitenkin paremmin englantilaisen ruoanvalmistuksen kuin hän. Mutta emme milloinkaan päässeet kauemmaksi kuin kaikkein yksinkertaisimmin keitettyyn lintuun. Hän ilmaisi mitä ankarimman moitteensa — todella ankaran, tarkoitan — koko toimituksen johdosta. Kun puutuin asiaan ja rupesin itse työhön, käyttäytyi hän hyvin kummallisesti. Hän ei halunnutkaan koettaa tehdä sitä, mitä näytin. Ei koettanut. Hän sanoi, että jos hän keittäisi linnun moisella tavalla, menettäisi hän kastinsa, kadottaisi koko asemansa kokkien paikallisessa yhdistyksessä, saisi aina kärsiä loukkauksia ja heitettäisiin ulos. Miksi, sitä hän ei tahtonut sanoa. Kun vaadin häntä seuraamaan käskyjäni, juoksi hän edes takaisin repien mustaa tukkaansa — mustana mielipuolena, jonka silmät pyörivät pelottavasti. En milloinkaan saanut selville, mitä sellaisen kiihtymyksen syytä yksinkertaisesti keitetyssä linnussa oli. 'Tämä on minun keittiöni’, sanoi hän vain. 'Tämä on minun keittiöni.’

»Siinä sitten seisoin rauhallisesti keittäen lintuani, kun tuota mellakkaa yhä jatkui. Hän kierteli ympärilläni. Hän puhui — onneksi omaa kieltään. Huomasinpa, että hän pyrki näyttämään sairaaltakin selkäni takana. Sitten hän tuli ja rukoili minua lopettamaan, kyyneleet suurissa ruskeissa silmissään. Hän koetti ilmaista ajatuksensa englanniksi. Majuri sanoo aina, että hän yksinkertaisesti kiroili, mutta minä luulen tuon mies paran todella uskoneen, että jos hänen pitäisi keittää lintu tuolla terveellisellä, yksinkertaisella tavalla, jota kunnon ihmiset noudattavat Englannissa joka päivä, hirtettäisiin hänet ilmaan, ja Burman suuret korpit tulisivat nokkimaan...»

Hän heitti syrjäsilmäyksen Christina Albertaan, joka nähtävästi oli kokonaan vaipunut tutkimaan lehteään ja hiljensi ääntään.

»... nokkimaan hänen sisälmyksiään, sanokaas muuta, tuhannen, tuhannen vuotta.»

Mieltenkuohua.

»Ei saata milloinkaan tietää, mitä nuo itämaalaiset saavat päähänsä», sanoi nuorempi nti Solbé. »Itä on itä ja länsi on länsi.»

Mutta nyt veti toisenlaatuinen ilmiö puoleensa Christina Albertan huomion. Hän näki, että ohut, kaljupäinen, poskipartainen herra, joka oli jäykkänä Timesinsä takana, ei ollenkaan lukenut tätä englantilaisen elämän mielenkiintoista edustajaa. Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut lehteen, vaan sen ohi. Tuon varustuksensa takaa hän tuijotteli lasiensa kulman läpi, oudon ankaralla tavallaan, ilman intohimoa ja tarkoitusta, Christina Albertan mustien sukkien verhoamien nilkkojen yläosaa, siinä missä ne heittivät viimeisen uhmansa inhimillisille tarkasteluille kadotukseen hänen vähäisen, mutta mukavan hameensa alle. Samalla hän huomasi, että peitetty, mutta innokas hänen bobatun tukkansa tarkastelu oli vakavasti häiritsemäisillään poskipartaisen miehen tyttären pasianssia, ja että se sekoitti myös vanhemman nti Solbén toisen ja erilaisen pasianssin korttien kunnollisen asettelun. Äkkiä, omaksi suureksi harmikseen, tunsi Christina Alberta, että närkästyksen puna oli nousemassa hänen poskilleen ja että taistelunhaluinen nykäys kulki hänen jäntevän pikku ruumiinsa läpi.

»Miksi helkkarissa», kysyi nti Preemby itseltään, »miksi helkkarissa nuori tyttö ei saisi leikata tukkaansa säästääkseen vaivaa ja harmia, ja käyttää pukuja, joissa hän voi kävellä vapaasti? Kuitenkin oli kasa hyvin pestyä tukkaa kymmenen kertaa parempi kuin nuo heikot, tarkoituksettomat palmikoiden ja kiharoiden nauhapäiset vyyhdet. Ja mitä taas tulee jalkojen ja ruumiin näyttämiseen, niin miksei saisi näyttää jalkojaan ja ruumistaan? Se kuului juuri noitten ihmisten yleiseen elämän välttämiseen, että he pitivät suurinta osaa ruumiistaan peitettynä, käärittynä jonkunmoiseen myttyyn. Uskaltavatko he milloinkaan katsoa itseään? Kerran ovat kai nuo Solbénkin neidit olleet pieniä, somia tyttöjä, joita suuresti huvittivat heidän korsimaiset, pienet jäsenensä, ennenkuin heille sanottiin hssh! ja käskettiin pistää ne piiloon.

Christina Albertan miettivä taipumus oikein elävöityi hetkeksi. Mitä tulee jaloista, jotka pistetään piiloon, joita ei milloinkaan näytetä, eikä ihailla? Tulevatkohan ne kuihtuneiksi ja kummallisiksi, ruumiinkelmeiksi, hullunkurisen näköisiksi ja valonaroiksi? Ja kun sitten olet oikein käärinyt ruumiisi ja unohtanut sen, ei sinulle jää muuta kuin esiinpistävä pää ja sinne tänne heiluvat kädet ja jalat, joissa on piilotetut ja vääntyneet varpaat. Ja sitten voit sinä mennä kävelylle aterioitten välillä, ja tehdä huvimatkoja turistivaunuissa nähdäksesi, mitä jokainen näkee, ja tunteaksesi, mitä jokainen tuntee, ja pelaat pelejä sääntöjen ja esimerkkien mukaan, ikäsi ja tarmosi mukaan sovellettuja pelejä, ja joudut yhä enemmän pasianssin valtoihin, kunnes olet valmis peittämään itsesi vuoteeseen viimeistä kertaa ja kuolemaan. Pakoa! Ja minkä homman he ovatkaan aiheuttaneet syntyessään! Sitä puuhaa, moraalisuutta ja avioliittoa, ennenkuin nuo tyhjät elämät oli siitetty!

Mutta kaikki oli pakoa, ja näissä Skechteissä ja Tatlereissa kuvattu elämä oli ihan yhtä suuressa määrässä pakoa. Juuri yhtä paljon. Kaikki nuo loukkaavan siveät kaunottaret, kaupanalaiset näyttelijättäret ja myytävät tyttäret katselevat sinua silmissään juuri oma kysymyksesi: »Onko tämä elämää?» Nuo loppumattomat valokuvat lady Diana tästä, ja lady Marjorie tuosta, ja herra kenestä hyvänsä ja Yorkin herttuan ystävästä ja Shontsin herttuattaresta koiranäyttelyissä, hevosnäyttelyissä, ratsastuskilpailuissa, kuninkaallisissa juhlissa ja niin poispäin, ilmaisivat ehdottomasti itsepäistä epäilystä, joka oli ikuisen vakuutuksen tarpeessa. Tennistä tai muuta sellaista pelaavien ihmisten kuvat olivat elävämpiä, mutta niissäkin, jos katsoit niitä oikein huolellisesti, ilmeni tuo sama pakeneminen. Pako, pako!

Christina Alberta selaili loppuun kuvalehtensä katselematta silmiensä edessä olevia kuvia.

Mitä oli tuo elämä, jota hän ja nämä ihmiset ja kaikki muutkin koettivat paeta leikkimällä, pelaamalla, kokoontumalla ja pilaa tekemällä, menoissaan, suruissaan ja saloissaan? Mitä oli tuo suuri tuolla ulkopuolella, joka joskus muistutti ääretöntä, pelottavaa, puoleensavetävää ja karkoittavaa mustaa hirviötä, liikkeitten ja näkemysten takana, joka kutsui häntä ja vaati häntä tulemaan?

Joku saattoi välttää sen kutsun pelaamalla pasianssia tai ehkä korttiakin. Niin näyttivät ihmiset menettelevän. Sitä saattoi välttää elämällä sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Saattoi tulla aika, jolloin tuo kutsu Christina Albertalle olla Christina Alberta viimeiseen saakka ja täyttää salaperäinen tehtävänsä tuolle salaiselle olennolle valojen takana, ei enää raskauttaisi hänen elämäänsä. Hän oli ajatellut sitä jonkunlaisen levottomuuden vallassa ja väkivaltaisena itseään kohtaan, että hän taistelisi itsensä tuota kutsua kohti. Hän ei ollut vielä rakastanut. Mutta hän ei kuitenkaan ollut sitä välttänyt. Mutta oliko sillä sellaista merkitystä kuin hän oli ajatellut sillä olevan? Hän ja hänen vaatimattomat ystävänsä pelasivat epätoivoista peliä rakkauden aineksilla maailmassa, jossa tri Marie Stopes ja hra D. H. Lawrence olivat kaksoistähtiä, ja se oli juuri sitä, mistä pääsit läpi, ja siitä tuli juuri sellaista, mitä oli ollut ennen. Levottomampaa, ehkä, mutta ei kaukaisempaa. Se jätti sinut juuri siihen, missä olit ollut, katselemaan suoraan kasvoihin tuota epätoivoa herättävää, vastustamatonta kutsumusta jättää kaikki ja elää ja kuolla todella.

Hän oli rakastanut... Se oli ollut kummallista...

Nuo piilossa olevat ihmiset tarkastelivat häntä tarkastelemistaan, mahdollisesti lukien hänen ajatuksensa, nähden hänen lävitseen...

Christina Alberta sulki Sketch-vihkonsa hiukan läimäyttämällä ja meni ulos salongista juhlallisin ilmein. Hän sulki oven takanaan ja meni alakerrokseen nähdäkseen, mitä hänen isälleen tapahtui tupakkahuoneessa.

»Jätän paraan osan jutuista taakseni», tuumi Christina Alberta.

6.

Hän huomasi, että hänen isänsä ja Burman metsien herra, hyvin pitkän ja loistavan rykimisen jälkeen, olivat istuutuneet juttelemaan. Mutta onnettomuudeksi ei keskustelu ollut sopiva hänelle.

»Siam, Cambodja, Tonkin, kaikki nuo maat ovat täynnä sellaisia temppeleitä. Teidät viedään sinne ja ne näytetään teille.»

»Ihmeellistä», sanoi hra Preemby. »Ihmeellistä. Ja te ette luule, että kaiverrukset, joista puhuitte? ... Jotakin korkeaa symbolismia?»

Molemmat herrat huomasivat Christina Albertan seisovan siinä tarkkaavaisena ja kuuntelevana.

»Symbolismia», sanoi puita tunteva herra, »symbolismia», ja hänelle tuli taas monimutkaisia kurkullisia vaikeuksia. »Pakanallista siivottomuutta. Vaikea keskustella siitä... Nuori nainen on lähellä ... Hrrump.»

»Hrrump», sanoi hra Preemby. »Tulitko tänne sanomaan hyvää yötä, rakkaani? Me juttelemme, juttelemme... jokseenkin teknillisistä asioista.»

»Siltä kuuluu, isä», sanoi Christina Alberta, tuli luo ja istuutui hetkeksi hänen tuolinsa selustalle.

»Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.

Miettivää hiljaisuutta.

»Minusta tuntuu siltä kuin Tumbridge Wells olisi sopiva paikka minulle», virkkoi hra Preemby.

»Toivon, että niin on, pikku isä. Hyvää yötä.»

7.

Olemme kuvanneet jokseenkin yksityiskohtaisesti Christina Albertan ensimmäisen illan Petunian täysihoitolassa, koska se on kaikkien niiden hiljaisten ja tapahtumista köyhien iltojen kokoomus, joita näytti olevan hra Preembyn edessä siellä. Se tuntui hänestä pohjattomalta äärettömyydeltä tapahtumattomuudessaan, jossa hänelle ei voisi sattua mitään harmillista tai häiritsevää. Viimeinen kaukainen häiriön mahdollisuus näytti poistuvan seuraavana päivänä, kun rva Bone ilmoitti poskipartaiselle herralle, että hän miehineen lähtisi seuraavana aamuna Bathiin. Näytti siltä, että heillä oli ollut hyvä onni, he olivat saaneet oikeat huoneet talveksi oikeassa täysihoitolassa, juuri siinä, jota he kauan olivat katselleet. »Tunbridge tuntuu liian kalpealta», sanoi hän, »Burman jälkeen.»

Päivällinen oli samanlainen kuin edellisetkin päivälliset. Satunnaiset vieraat olivat lähteneet, ja hra Preemby hämmästytti itseään, Christina Albertaa, palleroista palvelustyttöä ja koko seuruetta kysymällä, voisiko olla mahdollista lähettää hakemaan (hrrump) pullon Chiantia. »Se on italialaista viiniä», sanoi hra Preemby neuvoakseen ja auttaakseen lihavaa palvelijatarta hänen sitä tiedustellessaan. Mutta viiniluetteloon ei ollut merkitty mitään Chiantia, ja keskustelun jälkeen, joka muistutti suuresti satunnaisten vierasten eilistä, tuotiin Preembyn pöytään pullo australialaista burgunderia ja Christina Albertan pyynnöstä pullo kivennäisvettä.

Tämän aloitekyvyn, itseluottamuksen ja seuraelämän sääntöjen noudattamisen näytteen jälkeen hra Preemby ei tehnyt juuri mitään muuta kuin ryiskeli koko aterian ajan.

Päivällistä seurannut elämä salongissa oli myös jokseenkin samanlaista kuin edellisenä iltana. Christina Alberta poltti luultavasti luvattomat savukkeensa hallissa, polttipa kaksikin, ja nti Margaret Rewster katseli häntä vuodeverhojen takaa keittiön luota ja nti Emily kurkisteli portaitten yläpäästä, vaikka mitään ei sanottu. Hra Preemby seurasi majuri Bonea tupakkahuoneeseen saadakseen mahdollisimman paljon tarkempia tietoja temppeleitten koristuksista ja Taka-Intian kansojen uskonnollisista tavoista. Hän oli taipuvainen ajattelemaan, että majuri Bone suhtautui niihinkin jokseenkin kierosti protestanttisten ennakkoluulojensa vuoksi. Mutta majuri Bone ei ollut oikein kiukustunut itäisiin uskontoihin sinä iltana. Hän halusi puhua Bathista ja hän puhuikin Bathista. Hän kertoi hra Preembylle hyvin yksityiskohtaisesti Bathissa sattuneesta merkillisestä tapahtumasta. Hän oli siellä tavannut Bone-nimisen herran, hyvin hänen näköisensä ja ikäisensä miehen, kapteeni Bonen, joka myös oli ollut Burmassa. Hän selosti eräitä hyvin draamallisia keskusteluja hänen itsensä ja tuon toisen Bonen välillä, joskus peruuttaen ja korjaten sanojaan. He olivat vertailleet sukupuitaan mitä laajimmin, eikä käynyt selville, että he olisivat kaukaisintakaan sukua. »Merkillisin tapaus, mitä minulle milloinkaan on sattunut», sanoi majuri Bone. »Bathissa. Vuonna yhdeksäntoistasataayhdeksäntoista.»

Salongissa oli pasianssi etualalla, ja rva Bone puhui Bathista. Poskipartaisen herran hilpeäluontoinen rouva sanoi ihan äkkiä »iltaa» Christina Albertalle.

»Hyvää iltaa», vastasi Christina Alberta.

»Olette ollut kävelemässä tänään?»

»Kyllä, olimme Kilpikonnakalliolla, Korkealla ja Eridgen puistossa.»

»Miellyttävä kävelyretki», sanoi hilpeäluontoinen rouva ja kiinnitti taas huomionsa rva Boneen. Christina Alberta huomasi, että häntä tarkasteltiin, mutta ei välittänyt siitä.

Ei taaskaan ollut muuta tekemistä kuin selailla kuvalehtiä. Tällä kertaa hän katseli kuvat loppuun saakka, mutta lehdissä oli kirja-arvosteluja ja muutamia lyhyitä kertomuksia. Christina Alberta luki ne kaikki.

Mennessään sanomaan hyvää yötä isälleen, täytyi hänen päästä johonkin ratkaisuun. »Isä», sanoi hän, »torstaina, siis ylihuomenna, minun täytyy palata Lontooseen. Eräät luennot alkavat jo.»

Hra Preemby ei vastustellut sen enempää.

Kolmas ilta oli yleensä samanlainen kuin toinenkin, paitsi että Bonet olivat lähteneet ja että Christina Albertaa elähytti ajatus, että hän pääsisi seuraavana päivänä Tunbridgen tyhjyydestä Lontoon kiivaaseen kuohuntaan. Siellä oli taas eräs satunnainen vieras, huolimattoman näköinen, ylioppilaan tapainen nuori mies, jolla oli aika tukku voiteilla kammattua tukkaa ja jonka moottoripyörä oli särkynyt juuri Tunbridge Wellsin lähistöllä. Hän asui jossain kaukana pohjoisessa, luultavasti Northumberlandissa. Hänen piti nyt odottaa pari kolme päivää Tunbridgessa, kunnes joku särkynyt osa hänen pyörästään olisi korjattu Coventryssä. Hän oli turvaantunut Petunian täysihoitohan, mutta muuten hänellä oli kovin paha onni, sillä hänellä ei ollut rahaa sen vertaa, että hän olisi voinut lähteä käymään Lontoossa, ja sen vuoksi hänen piti jäädä Tunbridgeen. Hän opiskeli geologiaa Cambridgessa ja hänellä oli kivinäytteitä mukanaan pyöränsä laukussa. Nämä tosiseikat hän ilmoitti koko huoneen yli hra Preembylle jokseenkin yksipuolisen keskustelun kuluessa.

Alusta saakka ei Christina Alberta voinut pitää tuosta nuoresta cambridgeläisestä. Hän oli nuorempi, kypsymättömämpi Teddy Winterton, hänellä oli nenäkäs, huono käytöstapa toisen nenäkkään, hyvän käytöksen sijasta, eikä hänellä ollut ulkonaisia etuja eikä komeutta. Puhuessaan hra Preembyn kanssa hän katseli tyttöä. Mutta tällä ei ollut mitään aavistusta siitä, mitä osaa hän saattaisi näytellä isän ja hänen elämässään.

Kun hän ja isä menivät halliin kahville ja polttamaan savuketta, tuli nuori mieskin sinne, ja asettui läheiseen pöytään jatkaakseen keskustelua. Oliko Tunbridge Wells hauska paikka? Oliko mitään mahdollisuutta päästä pelaamaan golfia tai tennistä?

»Täällä on koko joukko hauskoja kävelyteitä», sanoi hra Preemby.

»Käveleminen ei ole kovinkaan hauskaa yksinään», sanoi nuori mies.

»Mutta huomioiden tekeminen on aina iloa», sanoi hra Preemby.

»Koko tämä seutu on perin tarkoin tutkittu», sanoi nuori tiedemies. »Onko täällä museota?»

Sitä ei hra Preemby tiennyt.

»Joka kaupungissa pitäisi olla museo.»

Kahvi ja savukkeet loppuivat. Tänä iltana hra Preemby kannatti salonkia. Majuri Bone oli mennyt, tupakkahuone ei ollenkaan vetänyt puoleensa, ja hra Preemby oli vaihtanut muutaman ystävällisen sanan poskipartaisen herran kanssa ja luvannut tulla hänen seuraansa. Christina Alberta tuli mukaan. Nähdessään vanhat kuvalehdet muisti hän ostaneensa kirjan tänä aamuna, toisen käden käännöksen Rousseaun »Tunnustuksista». Hän lähti hakemaan sitä. Hän tapasi nuoren cambridgelaisen yhä istumassa hallissa savuketta polttaen.

»Aika ikävää täällä», sanoi hän.

»Oh, enpä tiedä», sanoi Christina Alberta hajamielisesti kulkien hänen ohitseen.

»Ei paljoa tekemistä, vai mitä?»

»Tänään ei ole mikään juhlailta.»

»Olen kiikissä.»

»Saattepa sietää sen.»