Part 7
Oppaassa luki hra Preemby hyvin hyväksyvästi muutamia kehuvia sanoja. »Kuuleppa tätä, rakkaani», sanoi hän. »Hrrump. Yleisiä piirteitä. On tehostettava sitä Tunbridgen luonteenpiirrettä, että se vetää puoleensa yläluokan asukkaita ja vieraita. Kaupungissa ei ole milloinkaan liikaa huvimatkailijoita, eikä sen teitten varsilla koskaan näe mitään jokapäiväistä tai hengetöntä. Sen asukkaat ovat suurimmaksi osaksi varakkaita ihmisiä, jotka tietenkin luovat sivistyksen ja hienostuksen läpitunkeman yhteiskunnallisen ilmapiirin.»
»'Läpitunkema’ on hyvä sana kuvaamaan paikkaa minun odotusteni mukaan», sanoi Christina Alberta.
»Luulen, että vaistoni on tuonut minut suoraan tänne», sanoi hra Preemby.
Täysihoitola Petunia on vinosti vastapäätä kirkkoa, josta Petunian tie johtaa vanhalle ja miellyttävälle pääkadulle. Se ei ole linnamaisen mahtava niinkuin Wellington, Royal Mount Ephraim, Marlborough taikka muut samanlaiset, jotka niin urheasti katselevat aurinkoa silmiin kukkulan reunalta kirkontornia korkeammalta, mutta se on kuitenkin arvokkaan mukava laitos. Portaat, porraskäytävä, laaja eteinen, kultaisella ja mustalla piirretty nimi, saivat hra Preembyn sanomaan »hrrump» monta kertaa. Hyvin lihava palvelustyttö, yllään hyvin, hyvin tiukka musta puku, päähine ja esiliina, tuli ulos ja silmäili hra ja nti Preembyä hajamielisen välttelevin silmin, vastasi eräisiin alustaviin kysymyksiin hajanaisesti ja sanoi kutsuvansa nti Emily Rewsterin — nti Margaret oli ulkona. Silloin nti Emily Rewster, joka oli tarkkaavasti tirkistellyt paksujen verhojen takaa, työnsi ne syrjään ja tuli kuin suosiota pyytävästi etualalle. Hän oli pieni, punaposkinen vanha neiti, jonka käytöksessä tuntui ystävällinen hienostuneisuus. Hänellä oli pitsimyssy ja puvussaankin paljon pitsejä ja röyhelöitä, ja hänellä oli avomielisimmin värjätyt pähkinänruskeat hiukset, mitä Christina Alberta oli milloinkaan nähnyt. »Tulisiko hra Preemby viikoksi, taikka ehkäpä, pitemmäksikin, pysyväiseksi ajaksi?»
Selityksiä vaihdettiin. Hra Preemby jäisi pysyväisesti, Christina Alberta tulisi silloin tällöin — se oli vähän vaikeaa. Päämajan olemassaolo Chelseassa ilmaistiin suoraan, mutta ei sitä tosiseikkaa, että se oli talleissa.
Nti Emily Rewster oli sitä mieltä, että Christina Albertakin voitaisiin sovittaa sinne, jos hänelle ei olisi erikoisen tärkeää saada aina sama huone joka kerta kun hän tulisi. »Koetetaan sovitella», sanoi nti Emily Rewster.
»Se on samantekevää, kun vain saa ikkunan auki», sanoi Christina Alberta.
Huoneet, joita näytettiin, olivat hyvin tyydyttäviä (hrrump), hyvin tyydyttäviä. Nähtiin vilaus kylpyhuoneestakin. »Sanokaa vain, jos tarvitsette kylpyä», sanoi nti Emily Rewster. Talossa oli ruokasali erikoisina pöytineen, ja jokaisella pöydällä oli kukkia, — hyvin hienoa ja miellyttävää — ja suuri salonki pianoineen ja monine nojatuoleineen ja sohvineen, jotka oli koristeltu nti Emily Rewsterin puvussa olevia suuresti muistuttavilla nauhoilla ja pitseillä, ja antimakasseineen, jotka yleensä olivat ilmeeltään siinä määrin hänen oman alttiin vieraanvaraisuutensa sävyisiä, että tuntui siltä kuin ne olisivat olleet ainakin hänen serkkujaan avustamassa häntä yrityksen hoidossa. Pianonkin päällä oli jonkunmoinen pitsipeite, ja lisäksi oli salissa kiillotettuja pöytiä kannattamassa majolika-kukkaruukkuja liinoineen ja vähemmän hienoja pöytiä käytettäviksi, ja sitten siellä oli matala kirjakaappi kirjoineen ja suuri joukko kuvalehtiä sen päällä. Hallissa komeili taustalla jokseenkin nykyaikainen seurusteluhuone, jossa kaksi naista joi teetä, ja siellä oli vielä tupakkahuone, jossa, sanoi nti Emily Rewster Christina Albertalle jokseenkin arasti, »_herrat_ tupakoivat».
»Meillä on ollut hyvin paljon väkeä tätänykyä», lisäsi hän, »hyvin paljon. Meillä oli lähes kolmekymmentä päivällisvierasta. Mutta nyt on vuodenaika jo huonontumassa. Nyt paraikaa meitä on vain yhdeksän aamiaisella ja seitsemän päivällisellä. Kahdella herroista on toimi täällä. Mutta ihmiset menevät ja tulevat. Postissa sain kaksi tiedustelua tänään. Toinen oli sairaalloinen rouva sisarineen. He aikovat juoda terveysvettä. Ja sitten on tietenkin muuttolintuja niinkuin aina. Jäävät päiväksi tai pariksi. Autoilevia perheitä. He pysähtyvät tänne matkallaan. Siitä on oma etunsa, kun on niin lähellä puoteja.»
Hän hymyili kutsuvasti hra Preembylle. »Usein sisareni ja minä saamme ryhtyä töihin viime hetkellä. Kun kaikki muut ovat kiireissään. Emme välitä pienestä vaivasta, jos asukkaillamme vain on hyvä olla.»
»Olemme käyttäneet erillisten pöytien järjestelmää sodasta alkaen», jatkoi neiti Emily. »Se on paljon miellyttävämpää. Saatte olla ihan itseksenne, jos haluatte, taikka voitte liittyä seuraankin. Ihmiset juttelevat usein salongissa tai tupakkahuoneessa. Ja he tervehtivät toisiaan. Joskus heistä tulee ystäviäkin. Pelaavat, tekevät huvimatkoja yhdessä. Hyvin miellyttävää.»
Christina Alberta teki oleellisen kysymyksen.
»Oikein todella miellyttäviä ihmisiä», sanoi nti Emily. »Hyvin hauskoja ihmisiä. Eläkkeellä oleva herra puolisoineen ja tytärpuolineen, kaksi eläkkeellä olevaa neitiä, ja eräs herra rouvineen, jotka ovat olleet virkamiehinä Burmassa tai jossain sielläpäin.»
Christina Alberta pidätti vallattoman halun kysyä, mitä tuollainen »eläkkeellä oleva herra» tai »eläkkeellä oleva neiti» oikeastaan oli.
»Tumbridge Wells on aina houkutellut minua», sanoi hra Preemby.
»Royal Tunbridge Wells, olkaa hyvä», sanoi nti Emily säteilevänä. »Royal liitettiin nimeen, kuten tiedätte, yhdeksänkymmen-luvulla, hänen majesteettinsa armollisesta käskystä.»
»Sitä en tiennyt», sanoi hra Preemby hyvin kunnioittavasti ja lausui itsekseen: »Royal Tunbridge Wells.»
»Siin’ on nimeä koko suun täydeltä», sanoi Christina Alberta.
»Hyvin miellyttävä suupala meille, voin vakuuttaa», sanoi nti Emily lauhkeasti.
Täysihoitola Petunia tyydytti siinä määrin hra Preembyä, että sovittiin hänen tulostaan ylihuomiseksi, jolloin hänen piti tuoda muassaan hiukan vaatteita ja muita tavaroita, ja Christina Alberta saisi tulla hänen luokseen muutamaksi päiväksi — toisessa kerroksessa oli hänelle sopiva pieni huone — ja sitten hän saisi palata Lontooseen ja opintoihinsa ja tulla tänne milloin halusi, silloin kun vain oli huoneita varalla.
2.
Junassa Lontooseen palattaessa hra Preemby toisteli järjestelyä ja laati suunnitelmiaan.
»Palaan tänne ylihuomenna, kun olen saanut kokoelmani järjestykseen tallissa. Asetan parhaat esineet niin, että ne voi nähdä kaapin lasiovesta, mutta luulen sentään, että lukitsen kaapin. Ja tänne tuon mukaani eräitä välttämättömiä kirjoja, ja sitten kun olen saanut kaikki järjestykseen, menen oikein tarkkaan tutkimaan noita kuuluisia kallioita.»
»Mehän voisimme tulla tänne aamulla», sanoi Christina Alberta, »ja mennä katsomaan niitä iltapäivällä.»
»Ei samana päivänä», sanoi hra Preemby. »Ei. Tahdon, että mieleni on ihan valpas ja avoin, kun katselen noita kallioita. Minusta tuntuu, että on parasta katsella niitä hyvin aikaisin — kun on nukkunut yönsä rauhallisesti, kun siellä ei ole toisia katselijoita. Luulen, Christina Alberta, luulen, että ensimmäisellä kerralla minun on parasta mennä sinne aivan yksin. Ilman sinuakin. Joskus sinä sanot sellaista — Christina Alberta — et tarkoita sanoa semmoista, tietysti, mutta se häiritsee minua...»
Christina Alberta mietti. »Mitä toivot löytäväsi noista kallioista?»
Hra Preemby liikutteli viiksiään ja koko kasvojaan puolelta toiselle. »Menen sielu avoinna», virkkoi hän. »Ehkä ei koko Atlantis olekaan kadonnut. Jotakin siitä saattaa olla kätkettynä. Filosofi Plato on säilyttänyt joukon tarinoita. Ne ovat osaksi salakirjoitusta. Kuka tietää? Jäännökset saattavat olla täällä. Saattavat olla Afrikassakin. Suunnitelma. Merkki. Kilpikonnavuori on kai hyvin merkillinen. British Museumissa on kilpikonnakallio Keski-Amerikasta...»
Hän myhäili hetken hyvillään.
»Otan muistikirjan mukaani», sanoi hän, »ja erivärisiä kyniä.»
Hän jatkoi mietiskelyään. Hänen seuraava huomautuksensa tuli vasta kolmen, neljän minuutin kuluttua, ja se yllätti Christina Albertan.
»Toivon, rakkaani», sanoi hän, »ettet sinä kaikkien noiden ihmisten ja taiteilijoiden keskuudessa joudu ra-rappiolle. Olisi hyvin surullista ajatella, että sinä joutuisit rappiolle.»
»Mutta, isä, mikä sinut saa ajattelemaan, että minä joutuisin rappiolle?» kysyi Christina Alberta.
»Pari kolme pikku seikkaa, jotka näin tallissa», sanoi hra Preemby. »Vain kaksi kolme pikku seikkaa. Sinun täytyy olla varuillasi, Christina Alberta. Tytön täytyy pitää huolta itsestään. Ja sinun ystäväsi... aikalailla rappiolla. Älä huoli kertoa, että olen sanonut sellaista, Christina Alberta. Se on sana aikanaan.»
Christina Albertan vastaus tuli pienen ajan kuluttua, ja siinä ei ollut tuota tavallista itsevarmaa sointua. »Älkää huolehtiko minusta, isä. Minun laitani on ihan hyvin.»
Hra Preemby näytti aikovan muuttaa puheenaihetta. Mutta sitten hän virkkoi: »En pidä tuosta pojasta, Teddy Wintertonista. Hän on liian tuttavallinen.»
»En minäkään hänestä pidä», sanoi Christina Alberta. »Hän on liian tunkeilevainen.»
»Se on ihan oikein», sanoi hra Preemby. »Arvelin, ettet välittäisikään», ja vaipui taas mietteisiinsä.
Mutta tuo äkillinen ja ennenkuulumaton puuttuminen hänen yksityisasioihinsa sai Christina Albertan miettiväiseksi koko loppumatkan ajaksi. Silloin tällöin hän silmäsi isäänsä.
Isä näytti unohtaneen hänet.
Mutta se oli pelottavan totta. Teddy Winter oli tullut — ainakin liian tunkeilevaksi.
3.
Kaikkina aikoina ovat pätevät tutkijat merkinneet muistiin kohtaloniskujen odottamattomuuden, ja nyt oli Christina Albertan lisättävä omat pienet kokemuksensa tuohon yhä kasvavaan todistusaineistoon. Hänestä tuntui siltä, että kun hän oli saanut isänsä asetetuksi tuonne terveelliseen, rauhalliseen Royal Tunbridge Wellsiin, oli hän hankkinut hänelle mahdollisimman hyvät olot onnellista ja huoletonta elämää varten. Pienessä miehessä oli todella tapahtunut huomattava muutos hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, tahdon vapautuminen, uusi ilmaisutavan rikastuminen, taipumus lausumaan mielipiteensä, vieläpä suhtautumaan arvostelevastikin oloihin ympärillään. Tytär oli itse verrannut sitä siemenen itämiseen, kun siemen on siirretty ahdistavasta kuivuudesta kosteuteen ja valoon, mutta hän ei ollut jatkanut vertausta niin pitkälle, että olisi harkinnut, mikä kukoistus saattaisi seurata hänen aloitekykynsä myöhästyneestä kehittymisestä. Hänen päähänsä ei milloinkaan pälkähtänyt, että täällä, eikä missään muualla, hän kohtaisi tuon kiihottimen, jota tarvittiin hänen mielikuvituksellisen elämänsä kaikkein merkillisintä kehitystä varten, että Tunbridge Wells näyttäytyisi tieksi pois tästä meidän jokapäiväisestä elämästämme sellaiseen, joka olisi hänelle kaikin puolin ihmeellisempi ja tyydyttävämpi olotila.
Hän jäi kolmeksi päiväksi Petunian täysihoitohan, kunnes kiihkeä tapahtumain kaipuu taas veti hänet Lontooseen, ja noina kolmena päivänä ei näkynyt merkkiäkään siitä suuresta muutoksesta hänen isänsä mielentilassa, joka oli välittömästi lähellä. Yleensä hän näytti tavattoman tylsältä ja rauhalliselta noitten kolmen päivän aikana. Hän piti hyvin paljon Tunbridge Wellsistä, sanoi hän, mutta hän pettyi suuresti, kun hän näki Korkeat ja Kilpikonnakallion tullessaan niitä tutkimaan. Epäilipä hän, että ne olivat ihan yksinkertaisesti luonnollisia. Tämä oli pelottava myönnytys. Hän tahtoi hartaasti uskoa, että Kilpikonnakallio muistutti suuresti jotakin mayakansan kalliotyötä Yukatanissa, josta hän oli nähnyt piirroksen museossa, mutta oli silminnähtävää, ettei hän kaiken tahtonsa ponnistamallakaan voisi suorittaa niin suurta uskon ihmettä. Kaikki koristeet, selitti hän, kaikki kirjoitukset oli tuhottu, ja pörröttäen sitten suuret viiksensä kuin vaateharjaksi hän sanoi: »Siinä ei milloinkaan ole ollut mitään koristeita eikä kirjoituksia. Ei koskaan.»
Christina Albertasta oli selvää, että hän oli todella odotellut hyvin tavattomia, kun hän murtui pettymyksestään niin suuressa määrässä. Hän huomasi hyvin tarkoin seuraavansa sitä arvoitusta, joka piili isän mielessä. Hänestä tuntui siltä kuin isä olisi pitänyt Tunbridge Wellsiä jonkunmoisena postikonttorina, missä hyvin tärkeät kirjeet odottivat häntä. Mutta kirjeitä ei ollutkaan.
»Mitä sinä sitten odotit, pikku isä?» kysyi Christina Alberta, kun hän ensimmäisenä iltana vei hänet Kilpikonnakalliolle, että tyttö saisi itsekin nähdä, kuinka mitätön ja merkityksetön tuo kallio oikein oli. »Odotitko ihmeellisiä kivipiirroksia?»
»Odotin... jotakin itselleni. Jotakin merkityksellistä.»
»Sinulleko?»
»Niin, minulle, ja kaikille. Elämälle ja salaisuuksille. Olen kasvanut siinä uskossa, että täällä on jotakin. Nyt... en tiedä, minne kääntyä.»
»Mutta mitä merkitsevää odotit?»
»Eikö elämä ole arvoitus, Christina Alberta? Etkö ole pannut merkille sitä? Etkö ole ajatellut, että se on jotain muutakin kuin atelierielämää ja tanssia, retkeilyjä ja vaunuja, aterioita ja salaisuuksia?» kysyi hän. »Tietysti siinä täytyy olla muutakin kuin kaikkea tuollaista. Eittämättömästi. Tuo kaikki on vain verhoa. Katso sen toiselle puolen. Hrrump. Ja minä en tiedä, mitä sen takana on, ja nyt olen täysihoitolainen täysihoitolassa, ja elämäni juoksee kuiviin. Hyvin vaikeaa. Hrrump. Ihan mahdotonta. Se surettaa minua suuresti. Jossakin täytyy olla avain.»
»Mutta sellaistahan me kaikki tunnemme, isä», huudahti Christina Alberta.
»Esineet voivat näyttää siltä, mitä ne ovat», sanoi hra Preemby heiluttaen kättään pilkallisesti hyvästellen kohti Rushallin kylää, ravintolaa, katulyhtyjä, poliiseja, koiraa, vihanneskauppiaan vaunuja ja kolmea ohikulkevaa autoa. »Se on ainakin kieltämätöntä. Mutta se olisi liian mahdotonta. Äärettömiä aloja, tähtiä ja muuta. Juosta niiden perään ... aterioitten välissä...»
Kukapa olisi saattanut ajatella, mietti Christina Alberta, että tällaisia asioita pyöri hänen päässään? Kukapa olisi voinut luulla sitä?
»Minä olen lihaksimuuttuma», sanoi hra Preemby, »tai en ole. Ja jos en ole, niin haluaisinpa tietää, mitä kaikki tämä maailman melu tarkoittaa. Sen täytyy olla symbolistista, Christina Alberta, mutta kuinka? Kaikkina noina vuosina siellä pesulaitoksessa tiesin, ettei elämä ollut todellista. Se oli vain levon ja valmistuksen tilaa. Rakas äitisi ajatteli toisin. Emme milloinkaan keskustelleet siitä, hrrump, mutta niin se oli.»
Christina Alberta ei kyennyt löytämään mitään sopivaa vastausta, ja he kulkivat jonkun aikaa eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Kun he taas alkoivat puhella, neuvottelivat he siitä, kuinka he pääsisivät kiertämään vuoren huipulla olevaan hotelliin teelle.
4.
Hra Preemby oli silminnähtävästi alakuloinen ja ilmeisesti melko lailla suruissaan, mutta hänessä ei ollut tavallisen murheellisen olennon itseensäsulkeutuneisuutta. Niinpä häntä huvittikin suuresti elämä täysihoitolassa ja muut hänen siellä tapaamansa täysihoitolaiset. Olo täysihoitolassa oli kokonaan uusi kokemus hänelle. Avioliittonsa päivinä oli hän aina viettänyt pyhäpäivänsä rva Preembyn kanssa meren rannalla olevissa taloissa, jotta rva Preemby itse voisi huolehtia tarkoin ruoasta ja keksiä, paljastaa ja oikaista erehdykset ja kiskomisen. Lomiensa aikana he olivat retkeilleet sisämaassa, taikka leiriytyneet rannalle, jossa hra Preemby ja Christina Alberta olivat rakentaneet hiekkalinnoja rva Preembyn istuessa kenttätuolissa ja huolehtiessa pesulaitoksestaan. Jos ilma oli paha, pysyivät he huoneessaan, jossa hra Preemby ja Christina Alberta lukivat kirjoja, ja rva Preemby huolehti pesulaitoksestaan ihan yhtä paljon kuin rannallakin. Mutta syvällä hra Preembyn sydämessä oli aina elänyt kaipaus tuollaiseen yhteiseen, julkiseen elämään, jota täysihoitoloissa vietettiin.
He tutustuivat toiseen nti Rewsteriin, nti Margaretiin, saapuessaan tavaroineen. Hän oli pitempi, hätäisempi ja vähemmän pitsitetty muunnos sisarestaan. Heillä oli molemmilla, kuten hra Preemby huomasi, omituisen epäilevä käytöstapa. He näyttivät aina väijyskelevän verhojen takana, taikka käytävissä, taikka tähystelivät porraskäytävien parvekkeilta ja tirkistelivät ovien raoista. Nais-parat! He eivät mitenkään tahtoneet puuttua vieraittensa asioihin, mutta heillä oli yhtä suuri hätä siitä, että nämäkin olisivat niin kuin olla pitää. Aterioitten aikana he puuhailivat tarjottimien ja astioiden parissa verhostimen takana, ja palleroinen palvelustyttö kantoi ruokalajit pöytään. Ja katsoipa hra Preemby verhostinta milloin hyvänsä, näki hän joko nti Margaretin kurkistelemassa sen yli, taikka nti Emilyn katsomassa sen reunan takaa. Se saattoi hänet todella hermostumaan haarukoinensa ja lusikoinensa. Kun hän pudotti ruokaliinansa, toivoi hän, että se tapahtuisi huomaamatta, mutta nti Emily näki sen kohta ja lähetti pullean palvelustytön nostamaan sitä.
Hra Preemby ja Christina Alberta tulivat päivälliselle, heti kun nti Margaret oli soittanut gong-gongia toisen kerran, ja niin he olivat paikallaan ensimmäisinä ja saattoivat mielin määrin katsella toisia vieraita. Christina Alberta silmäili heitä tyynesti, mutta hra Preemby sanoi »hrrump» aina kun uusi ihminen tuli. Seuraavat tulokkaat olivat kaksi satunnaista vierasta: nuori mies urheilupuvussa ja nainen, nähtävästi hänen vaimonsa, vaalean keltaisessa urheilutakissa. He kiertelivät Kentiä autollaan. Nyt he koettivat innokkaasti saada ikkunapöydän, mutta ne oli jo kaikki varattu Petunian vakinaisille asukkaille ja heidät nti Emily syrjäytti vaikeasti, mutta hyvin arvokkaasti. Sitten he neuvottelivat ääneensä viinistä. Nuori mies sanoi naista »kultasekseen» ja »lempilinnukseen», jotka sanonnat olivat hra Preembylle uusia ja mielenkiintoisia, ja hän sanoi miestä »myyräkseen». Sitten toi pullea palvelustyttö luettelon viineistä, joita saattoi lähettää hakemaan. Nuori mies luki viinien nimet ja hinnat ja valitsi lajinsa ikäänkuin hän olisi hyvin suuressa kirkossa messuava kirkkoherra. Hänen vaimonsa, jatkaaksemme vertausta, hoiti seurakunnan vastauksia. »Chablis sellaisena kuin sitä täällä saadaan, saattaa olla liian makeaa», selitti herra.
»Olisiko se liian makeaa?»
»Entä Pommard, kultaseni?»
»Miksikäs ei Pommardia, myyräseni?»
»Beaune on shillinkiä halvempaa ja on ihan yhtä mahdollista, että se on hyvää tai huonoa.»
»Aivan yhtä mahdollista.»
Pullea palvelustyttö juoksi huoneesta viiniluettelo kädessään ja peukalo valitun viinin kohdalla.
Kasvavan puheensorinan turvissa ne kaksi naista, jotka hra Preemby oli nähnyt hallissa ensimmäistä kertaa täällä käydessään, seuloontuivat huomaamatta pöydän luo ikkunan ääreen. He olivat selvästi sisaruksia, molemmat jokseenkin hoikkia ja pitkiä, pienin, pyörein, punakoin kasvoin ja korren kaltaisin niskoin. Heidän nenänsä olivat pienet ja terävät, ja toisella oli luukehyksiset silmälasit. Sitten ilmaantui herra, jolla oli valkoiset, vielä komeammat viikset kuin hra Preembyllä, seurassaan pieni, vilkkaan näköinen rouva. Tämä oli kai se herra, joka oli ollut valtion metsänhoitajana Burmassa. Pieni, vilkkaan näköinen rouva kumarsi hoikille naisille, jotka tulivat levottomiksi kuin korret tuulessa. Herra ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, ähkäisi istuutuessaan, otti silmälasit nenälleen ja luki ruokaluettelon.
»Taas tomaattikeittoa», sanoi hän.
»Tomaattikeitto on tavallisesti hyvää», sanoi hänen vaimonsa.
»Mutta kolme kertaa perättäin», sanoi mies. »Se tuo vatsahappoa. Minä en pidä tomaattikeitosta.»
Pöydän pyöröikkunan luona otti haltuunsa kolme henkeä, jotka tulivat sisään erikseen. Ensiksi tuli pieni, ohut, musta, harmaapukuinen rouva, jolla oli kädessään helminen työlaukku, sitten pieni, musta, kaljupäinen mies suurine poskipartoineen, jota nainen puhutteli isäksi, ja sitten pyylevä, sievännäköinen, säteilevä nainen, joka jakeli tervehdyksiään joka puolelle.
»Olitteko kävelyllä, hra Bone?» kysyi hän Burman metsissä olleelta herralta.
»Kävin Rusthallin kirkolla ja takaisin», sanoi majuri Bone puhuen paksusti viiksiensä ja sopan läpi. »Aivan Rusthallin kirkolla saakka.»
»Entä saitteko vaunut Crohamhurstiin, nti Solbé?» Molemmat sisarukset vastasivat yhteen ääneen: »Oi, meillä oli ihana matka.»
»Niin maalauksellinen», sanoi silmälasipäinen.
»Niin avoin ja miellyttävä seutu», sanoi silmälasiton.
»Näittekö merta?»
»Oi, oikein hyvin», sanoi silmälasipäinen.
»Niin kaukana, kaukana», sanoi silmälasiton.
»Aivan kuin taivas olisi ollut terästä», sanoi silmälasipäinen.
»Näköpiiri oli aivan kuin hopeinen juova», sanoi silmälasiton.
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
»Luulen, että takarenkaat olivat liian kovat tänään, lempilintuni», sanoi urheilupukuinen mies hyvin kovalla, kirkkaalla äänellä. »Tie tärisytti tavattomasti.»
»Tie tärisytti minuakin tavattomasti», sanoi keltanuttuinen rouva.
»Minun täytyy päästää hiukan ilmaa pois huomenaamulla.»
»Se olisi hyvä.»
»Teen sen huomenaamuna. En tahtoisi vaivautua enää tänään.»
»Se onkin paljon parempi aamulla. Olet väsynyt tänä iltana kaiken hyppelemisen jälkeen. Likaisit kätesikin.»
Hiljaisuus ja innokasta työtä veitsillä ja haarukoilla.
»Porruck ei ole kirjoittanut mitään siitä», sanoi metsämajuri.
»Hänellä on luultavasti paljon tekemistä», sanoi hänen vaimonsa.
Hiljaisuus.
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
Christina Alberta haki mielessään jotakin keskustelunaihetta, joka antaisi hänen isälleen tilaisuuden järkevään vastaukseen, mutta hän ei kyennyt keksimään sellaista, mikä ei olisi ollut liian häiritsevää tai vaarallista. Hän katseli isäänsä silmiin, ja hän näytti siltä kuin hän olisi ponnistellut jotakin vastaan.
Kalan jälkeen saatiin lammasta.
»Luulin, että tuo Sittingbournen tie olisi kamala», sanoi autoileva herra.
»Sehän olikin kamala», sanoi hänen vaimonsa,
Christina Alberta näki isänsä kasvoilla liikettä. Hän aikoi sanoa jotakin. »Hrrump. Huomenaamuna on kaunis ilma. Lähdemmekö kävelylle aamulla.»
Veitset ja haarukat vaikenivat. Kaikki kuuntelivat.
»Minäkin lähtisin mielelläni kävelemään aamulla, isä», sanoi Christina Alberta. »Eiköhän täällä ole kauniita kävelypaikkoja?»
»On tietysti», myönsi hra Preemby. »Hyvin luultavaa. Opaskirja on hyvin lupaava. Hrrump.»
Hän oli arvokkaan näköinen kuin mies, joka on suorittanut vaikean tehtävän.
Veitset ja haarukat alkoivat taas toimintansa.
»Vaikea erottaa tätä karitsaa lampaasta», sanoi majuri Bone, »tai ehkä se johtuu dillikastikkeesta.»
»Herneet eivät milloinkaan ole niin hyviä kuin omasta puutarhasta saadut», sanoi poskipartaisen herran rouva tytärpuolelleen.
»Vuodenaika on myöhäinen herneille», vastasi tytärpuoli.
Molemmat Solbén neidit ja autoileva herra alkoivat puhua yhtaikaa. Rva Bone ilmaisi ajatuksen, että nykyään oli vaikea saada hyvää karitsaa. Saaden rohkeutta tästä äkillisestä puheenpärinästä uskalsi hra Preemby huomauttaa Christina Albertalle, että Tumbridge Wells oli aina vetänyt häntä puoleensa. Ilma tuntui hänestä voimakkaalta. Se antoi hänelle ruokahalua.
»Sinun täytyy varoa, ettet lihoisi, isä», sanoi Christina Alberta.
Inhimillisen mielipiteidenvaihdon kiivas purkaus loppui. Paistetut omenat ja kerma syötiin verraten rikkomattoman hiljaisuuden vallitessa. Lihava tyttö tuli kysymään hra Preembyltä, halusiko hän kahvin seurusteluhuoneeseen vai tänne. »Seurusteluhuoneeseen, luullakseni», sanoi hra Preemby. »Hrrump. Seurusteluhuoneeseen.»
Solbén neidit, käsissään lasit täynnä sitruunamehua ja sokeria, vilahtivat salista. Ikkunapöydän ääressä istujat seurasivat heitä. Päivällisurakka oli päättynyt. Isä ja tytär huomasivat olevansa kahden pienessä seurusteluhuoneessa. Useimmat näyttivät menneen salonkiin. Burman metsien herra kulki ohi tupakkahuonetta kohti kädessään paksu sikari, joka myöskin näytti tulevan Burman metsistä. Se ei näyttänyt sikarilta, joka oli kierretty ja täytetty, vaan se oli kuin niveräpuusta tehty, kasvavan puun oksasta vuoltu sikari. Sen päästä pisti esiin korsi...
Christina Alberta ajatteli edessään olevaa tyhjää hetkeä. Ainakaan kahteen tuntiin hän ei voisi sopivasti mennä vuoteeseen. »Oi, tällaistako on elämä!» sanoi hän.
»Erittäin mukavaa», sanoi hra Preemby istuutuen korituoliin, joka ritisi aikalailla.