Part 6
»He ymmärsivät taidon. Sitä ei käytetty.»
»Autoja, ja kaikkea sellaista?»
»Jos he vain halusivat. Siellä oli vähemmän autonajoa, enemmän miettimistä. Me elämme... murrosaikaa. Hrrump.»
»Ja sitten se hävisi tyhjiin», sanoi naapuriatelierin nuori mies. »Upposi ja niin poispäin. Mikä opetus!»
»Sitä ei olisi pitänyt tapahtua», sanoi hra Preemby synkästi.
Hra Preemby huomasi hämärästi, että epäilijöitäkin oli.
»Ei ole pienintäkään todistusta siitä, että Atlantinmeren paikalla milloinkaan olisi ollut mannerta», sanoi Teddy Winterton Christina Albertalle, »ainakaan kolmeenkymmeneen miljoonaan vuoteen, ja ihmisiä. Valtameren allas on syntynyt jo mesozoisella ajalla.»
Hra Preemby olisi vastannut tähän väitteeseen, mutta huolimattoman näköinen tyttö kysyi häneltä äkkiä, eikö hän uskonut hakaristin olevan meille Atlantiksen ajoilta periytyneen tunnuskuvan. Hän sanoi olevansa varma siitä. Hän kysyi, mitä se oikeastaan tarkoitti. Hän oli aina ollut utelias tietämään, mitä se merkitsi, ja nyt tuo merkitys verhottiin salaperäisyyteen. Hän tahtoi sen lisäksi vielä tietää jotakin uponneen maailman puvuista, sen sosialisista tavoista, sen uskonnosta. Saivatko naiset äänestää? Tyttö oli nähtävästi älykkäin koko seurassa. Hopeatukkaista miestä näytti tuo kaikki hiukan huvittavan.
Muu osa seuruetta eksyi jäljiltä keskustellessaan mahdollisuuksista mennä Chelsean taiteilijanaamiaisiin kadonneen Atlantiksen puvuissa. Hra Preemby piti monia heidän ajatuksiaan jokapäiväisinä ja epäarvokkaina.
»Meille jää rajattomat mahdollisuudet», sanoi Harold Crumb. »Voimme keksiä aseita, laittaa siivet, jos haluamme. Maagillisia, valaistuja kiviä kiivissämme. Salaperäisiä kirjoja ja piirroksia. Ja jonkunmoista erikoista valittelevaa, humisevaa soittoa. Mia, mia, mia.»
Hän pullisteli poskiaan ja piti hullunkurista, surullista ääntä selittääkseen tarkoitustaan ja heilutellen sormiaan vaikutuksen lisäämiseksi.
Ei ollut hyvä väittää tuollaista mielikuvituksellista tietämättömyyttä vastaan. Mutta tummalle, huolimattomalle tytölle ja hopeatukkaiselle miehelle puhui hra Preemby yhä melkein oraakkelimaisesti ja julistavasti viiksiensä takaa.
»Mutta kuinka nuo asiat ovat tulleet tietoon?» kysyi tumma tyttö itsepäisesti. »British Museumissa ei niistä ole merkkiäkään.»
»Unohdatte», sanoi hra Preemby, »hrrump, vapaamuurarit. Heillä on erinäisiä ryhmiä perintätietoja. Kiitos. Vain puoli lasia. Voi, te täytitte sen! Kiitos.»
Puhuessaan huomasi hän, että Christina Albertan ja Wintertonin välillä tapahtui jotakin. Ensiksi näytti siltä kuin se ei merkitsisi yhtään mitään, ja kuin se kuuluisi vain seurueen yleiseen poikkeuksellisuuteen, mutta sitten se näytti merkitsevän paljonkin. Hän näki Christina Albertan pienen nyrkin pöydällä, ja äkkiä Wintertonin käsi kietoutui sen ympärille. Tyttö sieppasi kätensä pois. Sitten kuiskattiin jotakin, ja hänen kätensä palasi. Seuraavalla hetkellä kädet jo olivat viiden tuuman päässä toisistaan ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut heidän välillään.
Hän olisi luultavasti unohtanut sen, että Christina Alberta tällä lailla oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, jollei jälkiruoan aikana olisi sattunut jotakin muuta. Poppinettin käsitys jälkiruoasta oli jonkunmoinen sekoitus pähkinöistä — jos löysit terveen pähkinän, sait palkinnon — puristetuista ja vahingoittuneista taateleista ja eräistä epäluuloa herättävistä omenista. Syntyi aikamoinen rapina. Seurue peitti pöydän pähkinän kuorilla ja sillä vihreällä, mustalla ja keltaisella aineella, mitä ne sisälsivät, kun tuo toinen tapahtuma sattui hra Preembyn silmiin. Hän näki Teddy Wintertonin hyvin hiljaa sivelevän Christina Albertan käsivartta, eikä tyttö vetänyt sitä pois.
Kaikki olivat silloin hyvällä puhetuulella, ja sillä hetkellä hra Preembystä näytti siltä, että hän yksin oli nähnyt tapahtuman, mutta sitten hän huomasi myös tarkkaavan ilmeen hopeatukkaisen miehen silmissä. Tuo kaikki oli hyvin nolostuttavaa ja tämä Chianti — vaikka se todellakaan ei tehnyt humalaan — teki kaiken vähän sumeaksi, mutta hra Preemby tunsi jollakin tavalla, että hopeatukkainen mies myös oli nähnyt tuon salaisen tuttavallisuuden ja että hänkään ei näyttänyt oikein hyväksyvän sitä.
Pitiköhän kiinnittää siihen huomiota? Pitiköhän sanoa jotakin? Ehkäpä myöhemmin. Ehkäpä hän, kun he ovat rauhassa kahden kesken, voi kysyä: »oletko kihloissa tuon nuoren Wintertonin kanssa?»
»Hiukan liikaa», sanoi hra Preemby tyynesti kohdatessaan hopeatukkaisen miehen katseen. »En pidä tuollaisesta.»
»Juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.
»Puhun siitä hänelle.»
»Siinä olette ihan oikeassa», sanoi hopeatukkainen mies lämpimästi. Hyvin ymmärtäväinen mies.
Tuolien ankara kolina ja raavinta. Poppinetti toi laskun ja tuli hakemaan rahaansa. »Maksan puolestasi, isä», sanoi Christina Alberta, »ja sovimme siitä myöhemmin.»
Poppinetti kumarsi hra Preembyn oikealla ja hra Preembyn vasemmalla puolella, monta Poppinettia kumarsi. Poppinetti puuhaili innokkaasti jaellessaan hattuja ja päällysvaatteita. Poppinetti oli joka paikassa, minne vain kääntyi. Ravintola tuntui hiljaa pyörivän. Oliko tuo Chianti sittenkin väkevämpää kuin hra Preembylle oli uskoteltu? Joukko Poppinetteja avasi koko joukon ovia ja sanoi kohteliaisuuksia. Oli vaikea valita ovea. Sattui heti ensimmäisellä kerralla. Kadulle. Ihmisiä kulki ohi. Autoja. Ei enää Poppinetteja. Mutta tytön ei pidä antaa nuoren miehen silittää käsivarttaan päivällisillä, kun joku saattaa nähdä. Se ei ollut hyvää käytöstä. Jotakin oli sanottava. Jotakin hienotuntoista.
Hra Preemby huomasi kävelevänsä rva Crumbin vieressä. »Oli ihanaa kuulla teidän puhuvan tuosta Atlantiksesta», sanoi hän. »Olisin toivonut olleeni lähempänä.»
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
Rva Crumbissa oli jotakin hyvin viehättävää. Ei niin _kauheasti_ naimisissa, mutta naimisissa kuitenkin.
6.
Hra Preemby arveli, että he menisivät kotiin juodakseen hiukan kahvia, jutellakseen ja sitten vuoteeseen: hänellä ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä, mitä sinä iltana vielä oli hänen edessään. Hän ei vielä tiennyt mitään siitä, kuinka kauan ihmiset saattavat istua valveilla ja olla vilkkaita vielä pikkutunneillakin tässä uudessa, nuorten ihmisten maailmassa, johon Christina Alberta oli vienyt hänet.
Ja jonkunmoisella kiihkeällä, epäjohdonmukaisella tavalla he saattoivatkin olla vilkkaita tuntikausia. Hra Preemby käsitti vähitellen hämärästi, että rva Crumb oli määrännyt säännöllisesti toistuvan päivän iltahuvituksia varten atelierissä, ja että tämä ilta, jonka hän oli valinnut lopullisesti asettuakseen tänne asumaan, oli juuri sellainen. Uusia ihmisiä tuli huoneeseen. Eräs vieraista oli nähtävästi hiukan pelottava, ja hän saapui melkein heti heidän palattuaan Poppinettilta. Hän oli hyvin lihava ja leveä valkokasvoinen mies, siinä neljänkymmenen korvilla, jokseenkin hengästynyt, silmät hyvin älykkään näköiset leveän otsan alla ja jokseenkin veltto, jörö suu. Hän käyttäytyi sellaisen ihmisen vaistomaisella itsetietoisuudella, joka tietää, että hänet huomataan. Hänen nimensä näytti olleen Paul Lambone, ja hän oli kirjoittanut kaikenlaista. Jokainen kohteli häntä mahdollisimman kohteliaasti. Hän tervehti Christina Albertaa hyvin lämpimästi.
»Mikä nyt on uusin pyrkimys?» sanoi hän pudistaen tytön kättä ikäänkuin olisi mieltynyt siihen ja puhuen niin laajaan henkilöön nähden pienellä äänellä. »Mikä on edistyksen viimeinen askel?»
»Saatte tavata isäni», sanoi Christina Alberta.
»Onko teillä isä? Luulin, että semmoiset pikkuiset kasvavat kuin ruohonkorret — Nietzschen ja Bernard Shawin ja muitten sellaisten maaperästä.»
»Hrrump», sanoi hra Preemby.
Hra Lambone kääntyi häneen päin. »Mikä mitättömyys tuollainen tytär onkaan», sanoi hän kumartaen hiukan Christina Albertaa kohden, »paraskin heistä.»
Hra Preemby vastasi Woodford Wellsin vanhempien malliin: »Hän on hyvä tytär minua kohtaan, herra.»
»Niin, mutta eivät ne pojille riitä.»
»Teillä on kai poikia, herra?»
»Uneksin vain lapsista. Minulla ei ole vielä teidän rohkeuttanne toteuttaa tuumiani. Olen mennyt sata kertaa naimisiin teoriassa, ja kuitenkin olen tässä jokaisen naimattomana setänä. Oleskelen nuorten ihmisten keskuudessa ja seuraan heidän hommiaan», hänen älykkäät silmänsä katselivat rauhallisesti Christina Albertan lörpöttelynhaluista suuta, »kauhun ja ihailun vallassa.»
Samassa ilmestyi ovelle kaksi uutta vierasta ja hra Lambone kääntyi tervehtimään heitä heti, kun Fay oli lausunut heidät tervetulleiksi: — itsetietoisen näköistä nuorta miestä, jolla oli ääretön paljous mustaa tukkaa, ja pientä, kiinalaista nukkea muistuttavaa naista, joka oli puettu Watteaun tyyliin.
Keskustelu tuli yleiseksi ja hra Preemby painui tapausten taustalle. Hän huomasi istuvansa hopeatukkaisen ystävänsä vieressä, kirjakaappiinsa nojaten. »En odottanut, että tänne kertyisi kokonainen seurue», sanoi hän.
»Niin minäkin luulin.»
»Tulin tänne vasta tänään iltapäivällä. Muuttovaunut myöhästyivät ja joukko tavaroitani on vielä purkamatta.»
Hopeatukkainen mies nyökkäsi myötämielisesti. »Niin tapahtuu usein», sanoi hän ääneen.
Jokainen puhui kovalla äänellä. Oli vaikea kuunnella. Se oli sekavaa puheenpärinää, ja milloin vain pari kolme henkeä näytti innostuneen puheenaiheeseensa, tuli Fay Crumb keskeyttämään heitä, kuten hyvän emännän tuleekin. Toisia ihmisiä, joihin hra Preembyn huomio kiintyi hyvin hämärästi, tuli jollakin lailla atelieriin. Siinä oli punatukkainen, pelottavan avorintainen nuori rouva, jonka puku oli selästä auki melkein vyötäisiin saakka. Hra Preemby sanoi sen johdosta »hrrump» ja aikoi sanoa jotakin lisää, jotakin kylmää ja rauhallista, hopeatukkaiselle miehelle. Mutta hän ei sanonutkaan. Hän ei voinut keksiä mitään kyllin kylmää ja rauhallista sanottavaa.
Fay Crumb tuli hänen luokseen ja kysyi, haluaisiko hän hieman whiskyä tai olutta. »En, korkeintaan tuota hyvää chiantia, kiitos vain», sanoi hra Preemby.
Keskustelu näytti tulevan yhä meluisammaksi. Jossakin nurkassa saattoi kuulla Harold Crumbin lausuilevan Vachell Lindsayn runoja. Sitten tuli hra Lambone ja näytti haluavan puhua jotakin kadonneesta Atlantiksesta, mutta hra Preemby oli arka puhumaan kadonneesta Atlantiksesta hra Lambonen kanssa. »Hyvinkö hurisee, isä?» kysyi Christina Alberta kulkiessaan ohi odottamatta muuta vastausta kuin »hrrump».
Sitten tuli kolme nuorta miestä kantaen gramofonia. He selittivät juuri ostaneensa sen, ja Fay huomasi, että olut oli loppunut, ja lähetti Haroldin lainaamaan sitä naapurista. Uudet tulokkaat eivät vaikuttaneet juuri voimakkaasti hra Preembyn uupuneeseen mieleen, paitsi yksi heistä, gramofonin omistaja, hyvin kaunis nuori mies, jolla oli pitkä, älykäs nenä, joka piti päähineenään gramofonin torvea ja joka välttämättä tahtoi panna sen soimaan, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä.
Soitto oli tanssimusiikkia, pääasiallisesti jazzeja ja joku valssi, mutta se virkisti suuresti hra Preembyä. Hän istui suorana ja löi tahtia kivettyneellä sääriluulla, samalla kuin pari kolme paria pyörähteli atelierin permannolla. Omituista tanssia, tuumaili hra Preemby, melkein kuin kävelemistä, hyppelevää kävelemistä ja jalkojen äkillistä taaksepäin tempoilemista. Syntyi keskeytys, kun Harold toi lainatun oluen — ja kuljetti lainaajat mukaan. Sitten vaadittiin yhteen ääneen Christina Albertaa ja Teddyä tanssimaan tanssinsa. Teddy oli kyllä halukas, mutta Christina Alberta vastusteli, ja kun hra Preemby näki tanssin, ei hän sitä ihmetellyt.
»Hrrump», sanoi hän ja siveli viiksiään ja katseli hopeatukkaista miestä.
He olivat todella liian tuttavallisia keskenään. Esittäjät katosivat muutamaksi hetkeksi yläkertaan ja tulivat takaisin muuttuneina. Jostakin syystä oli Teddy pistänyt päähänsä kangashatun, ja Christina Alberta rupesi käyttäytymään kovin ylpeästi ja koppavasti kädet lanteilla.
Jokainen perääntyi seiniä kohti jättääkseen tanssipaikan vapaaksi. Alussa se ei ollut niin pahaa. Mutta nyt tuo Teddy sieppasi kiinni Christina Albertan, heitti hänet olkansa yli, tarttui häneen kovasti, pitäen häntä melkein nurinpäin, molemmat jalat ilmassa ja kädet permantoa haparoiden. Ja tyttö oli punainen ja kiihtynyt ja tuntui pitävän noista kiivaista tuttavallisuuden osoituksista. Hän ja Teddy katselivat toisiaan silmiin kuin jollakin lailla lähentyneinä ja sitten ihan kuin julmasti uhaten. Eräässä kohdassa oli tytön lyötävä toista korvalle tässä merkillisessä tanssissa, ja hyvä, kova, sievä korvapuusti läjähtikin. Hän teki sen niin näppärästi, että jokainen taputti käsiään. Tämän jälkeen Teddy hymyili, tarttui kourin hänen ohueen kaulaansa ja kuristi häntä hyvin realistisesti.
Sitten gramofoni korisi kuolemaansa, ja tanssi oli päättynyt.
Hra Preembyn kurkku ei ollut juuri vaivannut häntä päivällisen jälkeen, mutta nyt hän sanoi »hrrump» monta kertaa.
Kaikki vaativat hehkuvaa, läähättävää, pörröpäistä Christina Albertaa toistamaan esityksen, mutta hän ei tahtonut. Hän huomasi vilaukselta juhlallisen moitteen ja ällistyksen isänsä kasvoilla.
Naapuriatelierin väki oli nyt valmis näyttämään taitoaan. He tanssivat jäljennöksen erään tatarilaisen tanssin venäläisestä jäljennöksestä. Löydettiin gramofonilevy, joka nyt ei oikeastaan vastannut alkuperäistä musiikkia, mutta se kelpasi. Tämä tanssi todella huvitti hra Preembyä. Nuori mies kyyristyi hyvin lähelle permantoa, heitteli jalkojaan hyvin nopeasti ja tyttö oli yhtä puinen kuin nukke. Jokainen taputti käsiään soiton tahdissa, ja niin teki hra Preembykin.
Sitten tuli uusi keskeytys. Viisi naamiopukuista henkilöä pyysi olutta. Heistä jäi hra Preembylle se vaikutelma, että he olivat kummallisen ja kirjavan värisiä, mutta ihan vailla kiintoisuutta. Eräällä oli punainen viitta, ja hän oli olevinaan ilveilijä lakkineen ja kulkusineen. Toisilla oli yllään ruumiinmukaisia, valkeita vaatteita, jotka eivät merkinneet yhtään mitään. He olivat olleet eräissä, jossakin vietetyissä juhlissa ja selittivät huutaen: »Ne lopettivat kahdeltatoista. Niin, ne lopettivat kahdeltatoista. Silloin kun nuoren kansan on mentävä levolle.»
Oli ainakin selvää, ettei Londsdalen tallit nro 8 ainakaan tekisi sitä.
Olutta. Hra Preemby kieltäytyi. Se oli oluen loppu. Savukkeita. Paljon savua. Whisky loppui. Lisää gramofonin soittoa, lisää tanssia, ja Harald Crumbin ääni kuului taas lausuvan jotakin. Olut ja whisky olivat tehneet sen paksuksi. Liikettä. Avattiin piiri. Ei enää tanssia. Ei. Temppuja ja voimannäytteitä, joita paraasta päästä suorittivat tuoleilla Teddy Winterton, gramofonin omistaja ja Harold. Tämäkin loppui pian, ja seurue virtasi taas huoneen keskustaa kohti. Keskustelua, jota hra Preemby ei kyennyt seuraamaan, lauseita, joita hän ei ymmärtänyt. Kukaan ei välittänyt vähääkään hänestä.
Väsymyksen, mitättömyyden ja yksinäisyyden tunne valtasi hänen mielensä. Kuinka erilaisia olivatkaan entiset illat, joita vietettiin kadonneen Atlantiksen hyvien ihmisten keskuudessa! He keskustelivat filosofisista kysymyksistä, lauloivat luutun tai lyyran säestyksellä. Korkeita ajatuksia.
Hän sattui näkemään, kuinka rva Crumb haukotteli salaa. Äkkiä, ällistyttävästi, hänkin haukotteli, ja haukotteli taas.
»Jaau», sanoi hän vieressään istuvalle Paul Lambonelle.
»Asutteko täällä?» kysyi hra Lambone.
»Tulin juuri tänään. Christina Alberta on järjestänyt niin.»
»Miksi helkkarissa hän niin teki!» sanoi hra Lambone ja haki häntä silmillään atelieristä. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa muutamaksi hetkeksi.
»Hyvin huomattava nuori nainen, tuo tyttärenne», sanoi hän. »Saa ihmisen tuntemaan itsensä vanhanaikaiseksi.»
Hän katseli rannekelloaan. »Puoli kaksi», sanoi hän. »Panenpa lähdön alulle.»
7.
Hra Preemby kuuli Teddy Wintertonin lähtiessään vaihtavan muutaman lauseen Christina Albertan kanssa. »Niinkö vai ei?» kysyi Teddy.
»Ei», sanoi Christina Alberta painokkaasti.
»Eikö vähääkään?» kysyi Teddy.
»En kaipaa sellaista», vastasi tyttö.
»Kaipaatpa kuitenkin.»
»Mene hiiteen.»
»Ei siinä mitään vaaraa ole.»
»En tule. On liian myöhäistä.»
»Odotan kuitenkin.»
»Odota vain.»
»Pikku Chrissy, epäröijä. Teen kaikkeni miellyttääkseni sinua.»
8.
Kello oli yli kahden, ennenkuin kaikki olivat seuranneet Paul Lambonen esimerkkiä ja viimeiset seurueesta lähteneet.
»Kaikki vuoteita laittamaan», huusi Fay. »Ei täällä aina tällaista ole, hra Preemby.»
»Tunnustan, että olen väsynyt», sanoi hra Preemby. »Tämä on ollut aika pitkä päivä.»
Christina Alberta katseli häntä omantunnon kolkuttaessa liian myöhään. »Kylläpä tämä sattui pahasti», sanoi hän.
»En ole tottunut valvomaan näin myöhään», sanoi hra Preemby istuutuen vuoteensa reunalle, kun se vihdoin oli saatu tehdyksi, ja haukotteli niin että leuat olivat mennä sijoiltaan.
»Yötä», sanoi Fay myös haukotellen.
»Mennään nukkumaan», sanoi Harold. »Näkemiin, hra Preemby.»
Haukotus tarttui Haroldiinkin. Kuinka kummannäköiseksi hän tuli.
»Hyvää y-öötä.»
»Hy-yvää y-öötä.»
Ovi sulkeutui heidän takanaan.
Hänellä oli paljon sanottavaa Christina Albertalle, mutta oli liian myöhäistä ja hra Preemby oli liian väsynyt sanoakseen sen nyt. Hänellä ei sitäpaitsi ollut aavistustakaan siitä, kuinka hän sen sanoisi.
Hän sanoi kuin ohimennen: »Pidän paljon tuosta valkotukkaisesta herrasta.»
»Niinkö?» sanoi Christina Alberta muissa ajatuksissa.
»Hän on älykäs. Hän otti suuresti osaa kadonneen Atlantiksen kohtaloon.»
»Hän on kuuro kuin kivi», sanoi Christina Alberta, »ja hän häpeää sitä, mies parka.»
»Ohoh!» sanoi hra Preemby.
»Kaikki tämä tulee liian meluisaksi sinulle, isä», sanoi hän tullen siihen, mikä hänen mieltään painoi.
»Onhan se hiukan rappeutunutta», sanoi hra Preemby.
»Meidän pitäisi mahdollisimman pian mennä Tunbridge Wellsiin katselemaan paikkoja.»
»Huomenna», sanoi hra Preemby.
»Ei huomenna.»
»Miksi ei?»
»Ylihuomenna», sanoi Christina Alberta. »En ole ihan varma huomispäivästä. Lupasin puoleksi mennä jonnekin muualle. Mutta sehän ei todellisuudessa merkitse paljoakaan.»
»Mutta minä menisin mielelläni Tumbridge Wellsiin huomenna», sanoi hra Preemby.
»Miksi ei?» virkkoi Christina Alberta kuin itsekseen ja epäröi.
Hän meni ovelle ja tuli takaisin. »Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.
»Mennäänkö huomenna?»
»Ei... mennään... En tiedä. Olin suunnitellut jotakin huomiseksi. Tärkeää, tavallaan... No, mennään sentään huomenna, isä.»
Hän loittoni hänen luotaan kädet lanteilla ja tuijotteli outoja maalauksia.
»Mutta minä tahdon», sanoi hän vastaan.
»Voi helvetti!» huusi hän sitten kaikkein odottamattomimmalla ja epänaisellisimmalla tavalla. »En tiedä, mitä on tehtävä.»
Hra Preemby katseli häntä raskain, väsynein silmin. Tämä oli uusi Christina Alberta hänelle. Hänen ei pitäisi kiroilla. Hän on oppinut sen roskaväeltä. Hän ei tiedä, mitä se merkitsee. Hänen täytyy puhua tyttärelleen — huomenna. Siitä ja kahdesta muustakin asiasta. Mutta voi taivas, kuinka hän oli väsynyt!
»Sinun», hän haukotteli, »sinun täytyy varoa itseäsi, Christina Alberta.»
»Teen sen kyllä, isä. Luota minuun.»
Hän tuli ja istuutui isänsä viereen tuon puoliteennäisen vuoteen reunalle. »Emme voi päättää mitään tänä iltana, isä. Olemme liiaksi väsyneet. Järjestämme kaiken huomenna. Minkälainen ilmakin mahtaa tulla. Ei ole hauskaa kävellä, kun on märkää. Päätämme huomenna kaikki — kun päämme ovat kylmät. Mutta voi, rakas pikku isä, kello on jo puoli kolme!»
Hän kiersi käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä otsalle ja korvanlehteen. Hän piti siitä, että tytär suuteli ja kosketteli häntä. Hän ei osannut arvatakaan, kuinka mieluista tyttärestä oli hyväillä häntä.
»Rakas, väsynyt, pikku isä», sanoi hän pehmeimmällä äänellään. »Olette aina niin hyvä minulle. Hyvää yötä.»
Hän oli mennyt.
Jonkun aikaa hra Preemby istui aivan liikkumattomana muuttumattoman ajatuksen vallassa.
Atelierin lattia oli täynnä palaneita tulitikkuja ja savukkeen päitä, ja ilma tuoksui tupakalta ja oluelta. Siniseksi maalatulla pöydällä oli tyhjä olutpullo ja kaksi kolme lasia, joissa oli oluen vaahtoa ja savukkeen tuhkaa.
Tämä kaikki oli perin toisenlaista kuin Woodford Wellsissä — todella hyvin erilaista.
Mutta se oli kokemusta.
Hra Preemby sai itsensä pakoitetuksi riisuutumaan.
Flanellisia yöpaitoja ei vielä ollut otettu esiin.
9.
Aamulla Christina Alberta oli yhä levoton ja ihan epäröivällä kannalla, mentäisiinkö Tumbridge Wellsiin, vaikka ilma oli mitä ihanin. Noin puoli kahdeltatoista hän katosi, ja syötyään kevyen aamiaisen Fayn kanssa — Harold oli myös ulkona — huomasi hra Preemby, että käynti Tumbridge Wellsissä oli siirtynyt seuraavaan päivään. Niinpä hän lähti Etelä-Kensingtoniin katselemaan sikäläisiä museoita. Hän ei tällä kertaa mennyt sisään, hän vain katseli niitä ja kouluja ja rakennuksia yleensä. Se oli alustavaa tutustumista.
Museoita oli hauska katsella. Ne olivat laajempia, komeampia kuin British Museum. Ne sisälsivät luultavasti — kaikenlaista.
Christina Alberta ilmaantui atelieriin puoli seitsemältä hyvin hyvällä ja innostuneella tuulella. Hänessä oli jotakin riemuitsevaa.
Hän ei selittänyt katoamistaan millään tavalla. Hän puhui vain käynnistä Tunbridgessa huomenna. Heidän oli mentävä junalla heti yhdeksän jälkeen ja vietettävä pitkä kaunis päivä. Hän oli tavattoman hellä isäänsä kohtaan.
Harold oli illalla ulkona ja Fayn piti arvostella jotakin, niin että heillä oli oikein kodikas ilta. Hra Preemby luki vaihtelevalla mielenkiinnolla kaunista, hämmästyttävää kirjaa, jonka hän oli löytänyt ylhäältä ja jonka nimi oli »Tiedoton fantasia» kadonneesta Atlantiksesta ja muista samanlaisista asioista.
Neljäs luku.
TÄYSIHOITOLA PETUNIA.
1.
Monella paikalla maailmassa on sisarkaupunkinsa, kaksoisensa ja vertaisensa, mutta Tunbridge Wells on Tunbridge Wells, eikä koko maanpallolla ole mitään todella sen kaltaista. Ei suinkaan, että se olisi jollakin lailla outo taikka fantastinen, mutta sen vuoksi, että se on kirkkaalla, hienolla tavallaan erikoinen. Se on sileä ja aukea, ja paraiksi huvittavalla tavalla mahdoton. Sinne on enemmän kuin kolmekymmentä mailia Lontoosta linnuntietä, mutta kuuden mailin päässä olevat Pohjoiskorkeat hävittävät juhlallisen kirkkaina kohoten kaikki Lontoon ajatukset mielestä. Se on syrjässä Lontoosta tuovasta päätiestä, epämukava vuosilipulla matkustaville. Ei ole mitään suoraa tietä, jota pitkin autoilijat voisivat huristaa noitten suojelevien kukkuloiden yli. Doveriin ja Kentiin menee tie yleensä sen itäpuolitse, Westerhamin ja Sevenoaksin kukkuloiden kautta. Rikkaiden ihmisten maakartanot ympäröivät sen puistoilla, joihin yleisöllä on pääsy. Erdge, Bayham, Penshurst Park, Knole ja muut suojelevat sitä pienen huvila-asutuksen liialliselta leviämiseltä. Siinä se lepää sille ominaisella kallioisella maatilkullaan, kuivana, ilmavana ja terveellisenä, soma kirkko keskellään, kylpylaitoksineen, pahanmakuisine vesineen, joita Stuartin prinsessat joivat, kylpy- ja juomahalleineen, jokseenkin samanlaisena kuin tri Johnsonin kuvauksessa. Siionin vuori, Efraimin vuori, Belialin kukkula, ja jotakin raamatullista ilmassa muistuttaa hilpeämielisille vieraille, että Lontoo oli aikoinaan puritaaninen kaupunki. Moni vakava totuudenetsijä on tullut herätetyksi ja saanut armon siellä. Moni kevytmielinen muuttunut toiseksi. Ja tänne tulivat hra Preemby ja Christina Alberta hakien täysihoitolaa, vaikka he olisivat voineet hakea sitä paljoa suotuisammasta paikasta.
He ryhtyivät hakemiseen järjestelmällisesti, ja se sopikin parille, josta toinen oli osittain perehtynyt sosioloogiseen tutkimukseen Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa ja osittain harjaantunut kauppaan Tomlinsonin koulussa. Hra Preemby oli aluksi halunnut saada yleiskatsauksen, kävellä ympäriinsä ja hiukan tarkastella paikkaa kaikessa rauhassa, mutta Christina Alberta kyseli kaikilta asiamiehiltä järjestään, osti kartan kaupunkioppaaksi, istuutui penkille kirkon luo ja suunnitteli liikkeitä, jotka johtivat suoraan ja mukavasti Petunian täysihoitolaan.