Part 5

Kun Christina Alberta saapui Christina Albertan eteen tutkittavaksi ja tuomittavaksi, ei se suinkaan ollut mitään hölynpölyä, vaan toimitettiin mitä suurimmalla vilpittömyydellä. Kaikki tapahtui kortit pöydällä, ehdottomasti näkyvissä, ei mitään kiertelyä, ei mitään piilottelua, x-säteet käytäntöön, jos oli välttämätöntä. Nämä tutkinnot olivat sitä kamalampia, kun ne suoritettiin suorastaan tyhjässä huoneessa, jossa ei ollut varjostimia, verhoja, ohjeita eikä minkäänlaisia yleisiä uskomuksia. On pelottavaa ajatella sitä verhojen ja kaluston puutetta, joka vallitsi Christina Albertan omantunnon tuomioistuimessa. Ensiksikin Christina Alberta oli täydellisesti ja ehdottomasti uskonnoton. Sitten hän oli teoreettisesti epäuskonnollinen ja moraaliton. Hän ei uskonut hyveisiin, kristilliseen siveysoppiin, perheeseen, kapitalistiseen järjestelmään taikka Englannin valtakuntaan. Hän saattoi sanoa sen hyvin selvästi ja yksityiskohtaisesti, paitsi silloin, kun hänen vanhempansa olivat läsnä. Tunteen vaihtelut eivät voineet vaikuttaa häneen. Hän ei saattanut pitää Walesin prinssiä ihastuttavana, eikä Punchiä hauskana. Hän piti nykyaikaisia tansseja ikävinä, vaikka hän tanssikin niitä aika hyvin, ja Wimbledonin tennistä ja tennispakinaa sietämättömän kuivana. Hän suosi bolshevismia, koska jokainen, josta hän ei pitänyt, inhosi sitä, ja hän toivoi koko maailmaan ulottuvaa vallankumousta, joka hävittäisi ja puhdistaisi kaiken perinpohjin. Kuitenkaan ei Christina Alberta nuoruuden tavallisella välinpitämättömyydellä näyttänyt vähääkään huolivan siitä, mikä tuota vallankumousta seuraisi.

Meidän asiamme ei tässä ole ryhtyä tutkiskelemaan sitä, miksi nuori nainen, joka oli syntynyt Woodford Wellsin ja Keski-Lontoon välillä kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina, suhtautui maailmaan sielu niin täydellisesti tyhjänä ja puhdistettuna kaikista myönteisistä ja rajoittavista vakaumuksista, merkitsemme vain tosiasian muistiin. Ja vaikka hänet olisi kasvatettu kaikissa kristinuskon opeissa ja varmassa ja tukevassa kunnioituksessa yhteiskunnan lakikirjan kaikkia määräyksiä kohtaan, olipa tuo lakikirja mikä hyvänsä, ei hän olisi suhtautunut maailmaan hilpeämmin luottamuksin eikä lujemmin vakautuneena siitä, että Christina Alberta oli, jollakin määrittelemättömällä tavalla, sellainen kuin olla pitikin. Christina Albertan tuli olla Christina Alberta, selvästi ja suoraan, taikka silloin omantunnon tuomioistuin sai selittää sen hänelle kovasti ja tylysti.

»Christina Alberta», sanoo tuomioistuin, »olet likaisin, tahraisin pieni olento, pahinta elämän tomua, mitä milloinkaan on tuprunnut. Kuinka aiot päästä puhtaaksi jälleen?»

Taikka:

»Christina Alberta! Olet taas valehdellut. Ensi kerran valehtelet meillekin. Ensiksi sai laiskuus sinut valehtelemaan, ja nyt pelkuruus. Mitä aiot tehdä itsestäsi, Christina Alberta?»

Tuli aika, jolloin tuomari puhutteli Christina Albertaa seuraavalla tavalla: »Nenäsi, Christina Alberta, on niin leveä, ettei sitä voi verrata mihinkään. Se kasvaa kai koko elämäsi, niinkuin nenät usein tekevät. Nyt sinä pyrit viehättämään ja häikäisemään Teddy Wintertonia. Menet sinne, missä uskot tapaavasi hänet. Sinä hommaat ja häliset kuin mikäkin naishupsu. Uneksit hänestä kaikenlaista, vaikka mitä inhottavimpiakin asioita. Olet pihkaantunut tuohon nuoreen mieheen, huolimatta siitä tosiseikasta, jonka tiedät, että hän on kelvoton lurjus. Pidät siitä, että hän koskettaa sinua. Istut ja tuijotat häneen hupsuna ja isket silmää. Saako hän iskeä sinulle silmää? Eikö jo ole aika ruveta ajattelemaan, mitä sinä teet, Christina Alberta?»

Ja nyt oli oikeudella täysi-istunto, ja syytös, syytös, jota vastaan ei voinut puolustautua, oli se, että hän otti valtoihinsa kummallisen, suojattoman isänsä ja uskoi hänet ja hänen hupsuutensa ja hänen tyhmät kirjansa ja naurettavat aarteensa ja kaikki hänen toiveensa ja unelmansa Crumbien epävarmaan ja epämiellyttävään atelieriin, ei suinkaan minkään epämääräisen ja yleisen Lontoon-nälän vuoksi, vaikka se olikin taustalla, vaan sen vuoksi, että tuossa atelierissä kävi tuo liiankin viehättävä Teddy, sen vuoksi, että hän oli tavannut hänet siellä ja tanssinut hurjasti hänen kanssaan, ja että hän oli äkkiä ja hämmästyttävästi suudellut Christinaa ja Christina oli suudellut häntä. Ja sitten Teddy oli saanut hänet houkutelluksi opettelemaan erään tanssin hänen kanssaan ja saanut hänet tulemaan omaan atelieriinsä teelle tapaamaan hänen sisartaan — joka ei ollut näyttäytynyt. Ja sitten oli tavattu yhä uudelleen. Hän oli häikäilemätön ja ärsyttävä ja kiertelevä. Christina Albertan koko olemus oli hurjassa kiihkossa hänen takiaan. Tuomioistuin valaisi nyt kylmästi ja tarkasti hänelle hänen mielensä liikkeet, osoitti hänelle, kuinka hän ajatteli aina läsnäolevaa ja aina luoksepääsemätöntä Teddyä, ja kuinka se oli ohjannut hänet muuttamaan Crumbien luo. Vasta nyt hän alkoi tunnustaa ja nähdä selvästi. »Olet valehdellut itsellesi, Christina Alberta», sanoi tuomioistuin, »ja se on valheista pahin. Mitä aiot tehdä sen sovittaaksesi?»

»En voi jättää Crumbeja nyt. He luottavat meihin.»

»Olet raukka, Christina Alberta. Olet suurempi raukka kuin luulimmekaan. Olet pihkassa Teddy Wintertoniin. Miksi emme nimittäisi asioita niiden oikealla nimellä? Olet rakastunut. Ehkäpä sinulle jo on tapahtunut jotain pelottavaa. Pienet kaniinit juoksentelevat puistikoissa, ja jokainen päivä on samanlainen niille. Ne liikuttelevat pieniä turpiaan ja heiluttelevat pieniä häntiään ja tekevät käpälillään mitä haluavat. Kunnes ne jonakin päivänä ovat ansassa ja lieka kiristyy niiden pienten karvaisten jalkojen ympärille, ja kaikki, mitä ne sen jälkeen yrittävät tehdä, on toisenlaista. Ansa estää niiden liikkeet, ja ne saavat koettaa tanssia sen ympäri ja valitella, jos voivat, kunnes metsästäjä tulee. Niinkö sinulle on käynyt? Ja Teddyn takia, Teddyn, jolla on nuo avoimet, valehtelevat kasvot!»

»Ei», sanoi Christina Alberta, »en rakasta häntä. En rakasta häntä. Olen ollut tyhmä ja pihkaantunut ja veltto. En ole enää sen arvoinen, että minua sanottaisiin Christina Albertaksi. Mutta hän, ansa, ei ole vielä saanut minua, eikä saakaan. Selvitän isän tästä, ja itseni myös. Lupaan ja vannon...»

»Hm», sanoi tuomioistuin.

4.

Hra Preembystä tuntui siltä kuin olisi hänen uudessa asunnossaan Lonsdalessa viettämänsä ilta ollut tapausrikkain ilta hänen elämässään. Vaikutelmia kasaantui toinen toisensa päälle. Unettomuus ei kuulunut hänen tapoihinsa, mutta kun hän lopulta makasi kääntösohvassaan, pysyi hän valveilla melkein koko sen ajan, mitä yöstä oli jäljellä (se oli tuo vähäinen osa, jonka keskelle kalpein kajastus sattuu), koetellen järjestellä noita samoja vaikutelmia, vaikutelmia hänen uudesta ympäristöstään, vaikutelmia Christina Albertasta, vaikutelmia uusista ja ennen näkemättömistä henkilöistä, kokonaista vaikutelmien sekasotkua.

Hra Preemby ja Christina Alberta saapuivat atelieriin suunnitelman mukaisesti puolen neljän tienoissa, mutta rattaat, jotka olivat lähteneet sinä aamuna liikkeelle hra Preembyn laukulla ja arkuilla, kirjoilla ja harvinaisuuksilla ja rva Preembyn laajalla vaatekaapilla lastattuina, joka kaikissa tapauksissa oli saatu pelastetuksi Sam Widgeryn kynsistä, eivät saapuneetkaan ennen kello kuutta. Pahaksi onneksi Bromptonin tiellä asuva huonekalukauppias, jolta hra Preemby oli ostanut näytekaapin ja pitkän, matalan kirjakaapin, oli tuonut nämä tavarat päivää ennen, ja silloin oli Haroldissa kuohahtanut koko nykyaikaisen taiteilijan vihamielisyys puhdasta puuta kohtaan. Hän ja Fay ja jokunen sattumalta saapunut ystävä olivat valvoneet myöhään yöhön maalaten näitä uusia esineitä syvällä ultramariinilla ja laittaen niihin kultaisia tähtiä ja täpliä, niinkuin on paperissa, joka on kierretty Ayalan keisarillisen ja sen sellaisten shampanjojen pullonkauloihin. Kun hra Preemby näki heidän työnsä, saattoi hän tuskin uskoa, että näyte- ja kirjakaappi olivat samat esineet.

»Minä toivon, että sen saa pois taas», sanoi hra Preemby.

»Mutta näettehän, kuinka ne nyt sopivat huoneeseen», sanoi Harold lämpimän vakuuttavasti.

»Tarkoitan, että jos me kerran muuttaisimme pois», sanoi hra Preemby. »Ymmärrän, että se on taidetta, ja ne sopivat mainiosti yhteen näitten muitten esineitten kanssa täällä, mutta enpä tahtoisi muuttaa minnekään noitten tavaroitten mukana, sellaisina kuin ne nyt ovat. Ette saata käsittääkään, mitä kaikkea ihmiset voivat kuvitella?»

Aika kävi vähän pitkäksi, ennenkuin ajopelit saapuivat. Sohvasänkyä siirreltiin ja laiteltiin. Vuodevaatteet, hurstit, peitot ja pielukset oli pantava läjään hra Preembyn litteän kirstun kannelle varjostimen taakse. »Meidän on keksittävä joku muu paikka pullo-oluelle», sanoi Harold. »Keittiössä on liian lämmintä ja eteisessä liian turvatonta. Mutta jos panisimmekin ne pesuhuoneeseen vesihanan alle, levittäisimme kankaan yli ja antaisimme veden tippua kankaalle. Siellä olisi viileätä. Koetetaanpa sitä.»

Haukotus yllätti hra Preembyn. »Haluatteko ehkä hiukan teetä?» sanoi Fay äkkiä, ja hän ja Christina Alberta valmistivat sitä.

Harold oli silminnähtävästi kiusaantuneella ja hermostuneella tuulella. Hra Preembyn kärsivällisellä, pienellä olemuksella hänen istuessaan siinä kädet polvillaan odottamassa huonekaluvaunuja, katsellen esineitä viattomin silmin ja sanoen »hrrump», oli sama häiritsevän hermostuttava vaikutus Haroldiin kuin kamelilla on hevoseen. Harold puuhaili ja kuljeskeli. Hän meni yläkertaan ja palasi taas, poltti loppumattomasti savukkeita ja sai hra Preembynkin polttamaan loppumattoman määrän savukkeita. Hän lausuili syvämielisiä mietteitä kiristyneellä äänellä: »Tämä muistuttaa jotakin Dostojevskin kohtausta», sanoi hän hra Preembylle. »Värivivahdus on kyllä toinen. Toinen, mutta kuitenkin sama. Eikö teistäkin, hra Preemby?»

Hra Preemby nyökkäsi myötämielisellä, humoristisella, selittämättömällä tavalla. »Hrrump», sanoi hän. »Se on todella hiukan sellaista.»

»Asiat järjestyvät kyllä», sanoi Harold. »Asiat järjestyvät kyllä itsestään. Tunnettehan tuon Ruby Parhamin runon.» Hän selvitteli kurkkuaan. »Sen nimi on Odotus», jatkoi hän, »ja se kuuluu seuraavasti»:

Hänen silmänsä muuttuivat tuijottaviksi ja lasimaisiksi, hänen äänensä kasvoi voimassa, niin että sanat tuntuivat enemmän kuin luonnollisen kokoisilta:

»Joka minuutin jälkeen tulee toinen minuutti, ja sitten, ole varma, vielä toinen. Kuin räystäältä tippuva pisar et halua astua eelleen, mutta ne tahtovat, oi, loppumattomiin, vieden elämäsi sulta, ei sentään kokonaan, vaan kuoleman elämän keskeen tuoden, kuoleman siruja kuolemaa kulumalla. Tipu eelleen elossa, kuolema vanha! Tipu verkkaan, tylsästi, lakkaamatta! Tipu eelleen!

Tuo 'tipu eelleen' on suurenmoista. Mutta ehkäpä ette pidäkään nykyaikaisesta runoudesta?»

»En ole tullut huomanneeksi sitä», vastasi hra Preemby jalomielisesti.

»Ei niille vaunuille vain ole saattanut tapahtua mitään kamalaa», sanoi hra Crumb pessimistisellä äänellä.

Kun vaunut vihdoin saapuivat ja tilava vaatekaappi aloitti hävittävän kulkunsa käytävässä, vetosi hra Crumb kiihkeästi luojaansa kovalla, epätoivoisella äänellä ja katosi sitten lähes tuntikaudeksi.

Christina Alberta kiusautui Haroldin mielialan myötämielisen ymmärryksen ja sen pelon välillä, että hänen isänsä huomaisi, kuinka epäedullisen vaikutuksen hän teki Haroldiin, ja saattaisi ehkä loukkaantua siitä. Hän ja Fay ryhtyivät reippaasti auttamaan purkamista. »Olisipa minulla joku noita hra Crumbin sinisiä mekkoja vetää ylleni», sanoi hra Preemby, »niin olisi hyvä. Näissä mustissa vaatteissa näkyy jokainen tomuhiukkanen.»

Hra Crumbin overallit ulottuivat pitkälle hra Preembyn polvien alapuolelle ja aiheuttivat sen, että hänen olemukseensa tuli jotakin kovin rakastettavan lapsellista, joka vetosi rva Crumbissa nukkuviin äidillisiin vaistoihin. Hän taisteli sitä vaikutelmaa vastaan, että hra Preemby oli todella pikkuinen, yhdeksänvuotias poikanen, joka oli ollut paha ja jolle oli kasvanut pitkät viikset, ja että hänen velvollisuutensa oli ottaa hänet hoiviinsa ja yleensä ohjata häntä. Kirjat pistettiin hyllyille, niinkuin hra Preemby sanoi »noin vain». Ne piti järjestää myöhemmin, mutta harvinaisuudet ja erikoisesineet veivät pitemmän ajan, ja ne oli pantava jonkunmoiseen järjestykseen kaappiin. Siellä ei ollut ainoastaan todellisia harvinaisuuksia, vaan myös monia pikku esineitä, jotka hra Preemby oli hankkinut, koska ne olivat harvinaisuuksien näköisiä. Siellä oli esim. kappale pesulaitoksen kuljetusrattaiden likasiipeä, joka oli vääntynyt yhteentörmäyksessä niin, että se muistutti hyvin silmäänpistävästi ihmisen vartaloa. Siellä oli jonkun tuntemattoman nisäkkään melkein täydellinen pääkallo, luultavasti jonkun kauriin jäännös, jonka hra Preemby oli löytänyt Eppingin metsästä; siellä oli nyt jo jokseenkin kurtistunut peruna, jossa voi selvästi erottaa seitsemänneljättä ihmisnaamaa, ja — erikoisen arvokas harvinaisuus — suuri piikiven kappale, jossa naamoja ei ollut vähempää kuin viisikymmentä. Vuosia sitten oli joku Preembyn esi-isä löytänyt tuon samaisen piikiven ja pitänyt siitä ja tehnyt nuo naamat pistellen sinne tänne silmän ja sieramen, mutta hra Preemby ei osannut epäillä, että joku kaukainen sukulaiskäsi olisi ollut siinä apuna. Avoimin silminkin hra Preemby näki naamoja kaikkialla. Hänen mielestään oli mahdotonta kuvitella, mitä kivestä olisi tullut, jos se olisi pantu kovan kuumuuden vaikutuksen alaiseksi.

Christina Albertan pelko siitä, kuinka Crumbit ottaisivat isän vastaan, väheni vähitellen, kun hän näki, että Fay oli kiintynyt isään. Fay kohteli häntä päättävästi, mutta lempeästi, ja he menettivät koko joukon aikaa hänen koettaessaan erottaa nuo viisikymmentä naamaa tuossa ihmeellisessä kivenkappaleessa. He aloittivat ja aloittivat taas alusta, mutta he sekaantuivat aina päästessään kahteenkymmeneen tai kahteenkolmatta. He epäilivät aina, tulivatko laskeneeksi samat kasvot kahteen kertaan.

Harold palasi pahalla tuulella ja saattoi kuulla, kuinka hän potkaisi hra Preembyn arkkuja käytävässä, mutta Fay meni hänen luokseen kalpeissa silmissään sekava unissakävijän ilme, ja potkiminen lakkasi, ja sitten tuli Harold taas alas näyttäen hyvin komealta nankinghousuissaan, yllään sininen takki hopeisine nappeineen ja suuri musta kaulanauha, ja oli sitten hyvin ystävällinen hra Preembylle.

»Ettehän ole vihainen, että hiukan kosketin tuota teidän vaatearkkuanne?» sanoi hän. »Se karkoittaa meidät täältä, siinä missä se nyt on. Toisen meistä on väistyttävä, ymmärrättehän, joko sen tai minun. Minä joko maalaan sen, taikka sitten hankin silkkihatun, jossa on musta surunauha, ja kultanuppisen sateenvarjon — joka maksaisi paljon enemmän rahaa. Missä minun värini ovat?»

»Jos te vain saatte värin pois jälleen», sanoi hra Preemby, »siinä tapauksessa, että minun on muutettava pois... On ihan paikallaan, että ne ovat maalatut semmoisiksi täällä tallissa. Mutta tallin ulkopuolella...»

»Aivan niin», sanoi Harold. »Aion tehdä siitä pienen, vaaleanpunaisen talon ikkunoineen ja niin poispäin. Jotakin hyvin yksinkertaista. Jonkunlaisen venäläisen piirroksen. Sellaisen kuin »Lepakossa» näkee. Ja me voimme panna kulmaan kilven sen mukaan mitä esitetään. Tehdään siitä jonkunlainen laitos.»

»Olkoon menneeksi, niin kauan kuin se ilahuttaa ympäristöä», sanoi hra Preemby.

Hän huomasi, että joku silitti lämpimästi hänen hiuksiaan.

»Rakas, pikku isä», sanoi Christina Alberta.

5.

Mutta nyt ilmestyi uusi tulokas ja Christina Albertan elämän teki jälleen ikäväksi ja monimutkaiseksi Teddy Wintertonin läsnäolo ja hänen teeskennelty suoruutensa. Hänen komea ruumiinsa, hänen liikkeensä, hänen äänensä kiihottivat hänen tunteitaan, vaikka hän vihasi tuota kiihottumista, hänen rauhallinen häikäilemättömyytensä loukkasi hänen huumorintunnettaan, nuorukainen loukkasi tytön ylpeyttä ja hän halusi päästä hänestä. Tytöllä ei ollut mitään vaikutusvaltaa häneen, ja hän käyttäytyikin kuin hän omistaisi tytön. Tyttö antoi hänen aina mennä hiukan liian kauas. Kun Teddy oli läsnä, heitti Christina Albertan nenä varjon, joka näytti ulottuvan näköpiiriin saakka. Nyt hän seisoi oviaukossa, housut toista ja takki toisenlaista tvilliä. Päällystakki oli kolmatta ja melkein napittamatta ylioppilasmaiseen tyyliin. Hän katseli, kuinka hra Preemby kantoi luita, jotka hän oli löytänyt Stainesin läheltä, atelierin läpi teetarjottimella. Teddyn silmät olivat pyöreät hämmästyksestä ja huvista, hänen suunsa äänsi meluttomasti: »Mitä ne ovat?»

Christina Alberta ei sallinut, että hänen isälleen nauroi joku Teddy Winterton, »Hra Winterton», sanoi hän, »tässä on isäni.»

»Korjaan juuri luitani pois», sanoi hra Preemby, »ja sitten olen valmis puristamaan kättänne.»

»Saamme juuri järjestetyiksi hra Preembyn tavarat, ja sitten menemme kaikki Poppinettin luo syömään päivällistä», sanoi Fay. »Nyt ei ole juuri mitään purettavaa enää.»

»Pari kolme luuta vain ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.

Teddy sieppasi yhden. »Tämä», sanoi hän sitä tarkastellen, »on kivettynyt sarvikuonon luu.»

»Se on hevosen luu ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.

»Suokaa anteeksi! Se on sarvikuonon luu.»

»Hevosilla oli siihen aikaan sarvikuonon luut», sanoi hra Preemby. »Ja nuo sarvikuonot! Ne olivat mahdottomia. Jos minulla olisi sellainen, en tiedä, minne sen panisin.»

Hra Preemby riisui overallin ja pukeutui jälleen mustaan takkiinsa ja harmaaseen, mustanauhaiseen huopahattuun. Hän liittyi tuohon kirjavaan seurueeseen, joka lähti Londsdalen talleilta pieneen italialaiseen ravintolaan Kuninkaantielle. Kolme Crumbien naapuria yhtyi seuraan, hyvin rauhallinen hopeatukkainen vanhus, nuori mies ja tumma tyttö.

Hra Preembyyn vaikutti suuresti uutuus siinä, että mentiin kodin ulkopuolelle päivälliselle, ja hän esitteli sen etuja hopeatukkaiselle miehelle, joka näytti olevan niitä rauhallisia kuuntelijoita, jollaisia hra Preemby mielellään tapasi. »Katsokaas, teidän ei tarvitse keittää ruokaa, eikä teidän tarvitse kattaa pöytää, ja sitten jälkeenpäin ei ole mitään pestävääkään. Mutta luulen, että se tulee kalliimmaksi.»

« Hopeatukkainen mies nyökkäsi myöntävästi. »Juuri niin», hän sanoi.

Harold Crumb kuuli sen. »Kalliiksi», sanoi hän, »mitä vielä! Ei. Poppinetti voi tehdä minkä rikoksen hyvänsä, mutta sitä eivät hänen ruokavieraansa salli. Hän ruokkii meitä varastetuilla kyyhkysillä, hänen kalkkunansa on merisikaa, hänen pihvinsä hevospihviä. Mistä hänen murekkeensa on tehty, tietää Jumala; mitä hän panee _ravioliinsa_, se saa Luojankin suremaan liiallista tuotantoaan: Mutta, nähkääs, ei saa kiinnittää huomiota hänen ruokiinsa, syökää niitä vain, ja ne ovat peevelin hyviä. Hänellä on aina kukkia pöydällä ja se vaikuttaa perin hienostuneelta. Saattepa nähdä! Saattepa nähdä!»

Hra Preemby näki. Poppinetti oli pieni, mutta huolellisesti Caruson malliin veistetty mies, ja hän otti suuren seurueen vastaan diplomaatin kohteliaisuudella ja tulivuoren purkautumisvoimalla. Hän oli erityisen huomaavainen hra Preembyä kohtaan, kumarsi hänelle syvään ja tervehti häntä hyvin runsaasti, milloin vain hra Preembyn silmät sattuivat häneen. Hän näytti hra Preembystä uhraavan aikansa siihen, että meni yhä kauemmas ja kauemmas ravintolassaan saadakseen hra Preembyn katsomaan häneen ja hymyilläkseen hänelle yhä pitemmän ja pitemmän matkan päästä. Hra Preemby epäili uteliaana, eikö ravintoloitsija vain pitänyt häntä jonakin toisena.

Erikoisen suosion osoitukseksi ohjasi signor Poppinetti seurueen pitkään, vähemmän miellyttävään pöytään ravintolan keskelle, ja otti vastaan heidän vastakkaiset tilauksensa viittoillen kuin kapellimestari johtaessaan orkesteriaan vaikeassa paikassa. Hra Preemby oli vaitelias, mutta tarkkaavainen. Nyt hän huomasi syövänsä makaronia ja juovansa hapanta viiniä, jonka nimi kuulosti hänen lontoolaisissa korvissansa kuin uhkaukselta. Chianti.

Harold Crumb käsitteli makaronikysymystä hyvin vakavasti. »Jos haluaa nauttia makaronista», vakuutti hän hra Preembylle, »on välttämätöntä täyttää suunsa ihan kokonaan, tarkasti, painaa makaroni sisään, niin ettei mitään pursu ulos. Makaronin paloitteleminen haarukalla, niinkuin te teette, on yhtä kamalaa kuin osterin paloitteleminen. Se... vie siitä hengen.»

»Pidän siitä palasiksi leikattuna», sanoi hra Preemby odottamattoman lujasti. Ja hän leikkasi makaronia lisää.

»Muuten», sanoi hän tuttavallisesti vieressään istuvalle hopeatukkaiselle miehelle, »en voi olla ajattelematta, että ne ovat matoja.»

»Juuri niin, juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.

Harold valaisi jalomielisesti väitteitään esimerkeillä. Hänen luisevat kasvonsa olivat liikahtelevan makaronisuullisen ohella kuin pyhä Yrjänä ja lohikäärme englantilaisessa kultarahassa. Hän vihelteli syödessään. Pitkiä makaroninpätkiä riippui miettivästi jonkun aikaa hänen huulillaan ja hävisi sitten hänen sisäänsä kuin jonkunmoisen käsittämättömän taian vaikutuksesta. Teddy Winterton ja eräs tulokas viereisestä atelieristä jäljittelivät häntä. Christina Alberta ja Fay osoittivat naisten viekasta näppäryyttä. Mutta hra Preemby oli iloinen, kun makaronista päästiin, vaikka se herättikin kysymyksen siitä, kuinka munaa ja vihanneksia saattoi syödä haarukalla.

Mutta oikeastaan hän ei ollut niin hämillään kuin joku nuorempi mies olisi ollut. Hänellä oli tuo keski-iälle ominainen varmuus. Tämä ateria ravintolassa oli hänelle kokonaisuudessaan valoisa ja mieluisa kokemus. Pitipä hän Chiantin happamesta maustakin. Tuota Chiantia saattoi juoda suurehkoista pikareista, koska se oli melkein yhtä halpaa ja kevyttä kuin olutkin. Se ei juovuttanut, mutta se lämmitti mieltä ja se verhosi maailman hupaiseen ja vakuuttavaan epäselvyyteen, niin että kaikista Tunbridgeista tuli eittämättömiä Tumbridgeja, ja sydämen salaisista unelmista ja aatteista kehittyi varma tieto. Nyt hra Preemby tunsi kykenevänsä ja tahtovansa kertoa kaikki ja viitata paljoa tärkeämpiin asioihin tuohon kokoelmaansa nähden valkotukkaiselle miehelle ja myös tummalle, huolimattomasti puetulle tytölle, joka istui hänen toisella puolellaan, joka tuli toisesta atelieristä ja jonka nimestä hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä, vieläpä toisillekin, ja kun päästiin lintuun — se oli uusi lintu hra Preembylle, ja sitä sanottiin Turkin kanaksi tai joksikin sellaiseksi — puhui koko seurue tuolla nuorille ihmisille ominaisella, äänekkäällä, sekavalla ja pamahtelevalla tavalla kadonneesta Atlantiksesta.

Hän ei ollut milloinkaan ennen puhunut niin vapaasti tästä aiheesta. Kotona oli rva Preembyn täydellinen harrastuksen puute hillinnyt häntä. Ja nytkään hän ei ollut valmistunut positiivisiin väitteisiin tai vastaamaan epäileviin arveluihin tuon kultaajan kadonneen mannermaan johdosta. Atlantis oli ollut monen vuoden aikana hänen unelmiensa näyttämönä ja aiheena, hän tiesi, että hänen tietonsa siitä erosivat suuresti tavallisesta tiedosta, ne olivat intuitiivisempiä, mystillisempiä, syvempiä. Hänen alkaessaan puhua oli hänen puhetapansa puolustavaa, hienotuntoista ja hämärää, niinkuin sen, joka kyllä haluaa, mutta ei saa puhua.

Mistä hän tiesi, että kadonnut manner oli ollut olemassa?

»Hrrump», sanoi hän hymyillen hieman erikoisen tietävästi, »olen tutkinut sitä vuosikausia.»

»Mitä todistuksia siitä on olemassa?» kysyi huolimaton nuori nainen.

»Niitä on paljon. Ihan mahdoton käydä luettelemaan niitä. Vakuuttavia. Erilaisia. Plato on kirjoittanut siitä paljon. Lopettamaton katkelma. Monta kirjaa on kirjoitettu. Egyptissä on paljon kirjoituksia.»

»Minkälaisia ihmisiä siellä oli?» kysyi huolimaton tyttö.

»Hyvin ihmeellisiä ihmisiä, nuori neiti», sanoi hra Preemby. »Hrrump! Hyvin ihmeellisiä ihmisiä.»

»Filosofiaa loppumattomiin, vai kuinka?» kysyi naapuriatelierin nuori mies suu täynnä.

»Meidän tietomme ovat vain sirpaleita», sanoi hra Preemby, »vain sirpaleita.»

»Kuinka he pukeutuivat?»

»Hrrump. Viittoihin. Valkoisiin viittoihin... hyvin arvokkaasti. Sinistä... taivaansinistä... oikeutta jaettaessa. Plato kertoo siitä paljon meille.»

»Osasivatko he lentää?»