Part 30

»Se ei tapahdu senvuoksi, etten minä tahtoisi sinun rakastavan minua.»

Bobby oli ällistynyt.

»Bobby», kuiskasi hän ja näytti hehkuvan.

Bobby otti hänet taas syliinsä ja puristi häntä ja painoi hänen poskiaan ja korviaan itseään vasten, suuteli häntä, ja suuteli häntä taas, ja hänestä tuntui hänen oman arvottomuutensa merkiltä, että hän tällaisella hetkellä saattoi ajatella, olisiko maailmassa ihanampia suutelolta kuin kyynelten maustamat.

Ja tyttö ei kuitenkaan menisi naimisiin hänen kanssaan. Hän oli siepannut itsensä pois häneltä ja oli kuitenkin hänen sylissään.

Bobby oli äärimmäisimmän ällistynyt siitä, mitä nyt oli tapahtunut, mutta oli ihan selvää, ettei hänen kihlauksensa loppu suinkaan merkinnyt tämän rakastelemisen loppua. Rakkautta tässä kaikissa tapauksissa oli, ja selvää oli myös, että vuodenaika oli rakkauden aikaa. Kuningatar Toukokuu hallitsi maailmaa. Heidän ympärillään uhkuivat ruusut kukkiensa valkeutta ja vanhemmatkin pensaat olivat juuri kukkaan puhkeamaisillaan.

4.

Bobby istui hämärissä ystävineen ajatellen kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut tänään, ajatteli Christina Albertan suolaisia kyyneleitä ja hänen käytöksensä ainaista, arvoituksellista outoutta. Hän oli yhä äärimmäisen hämmästynyt, mutta nyt laajalla, rauhallisella, tyytyväisellä tavalla. Christina Alberta ja hän eivät nähtävästi menisi naimisiin, ja kuitenkin tyttö oli suudellut häntä ja syleillyt häntä, ja hänellä oli vapaus istua hänen jalkainsa juuressa. Toistaiseksi hänen ei tarvinnut nöyryyttää itseään kertomalla muille, että hän ei menisikään naimisiin Christina Albertan kanssa. Hän ei sanonut mitään. Hänen ajatuksiaan ja tunteitaan ei voinut ilmaista sanoilla. Christina Alberta oli myös suljetun vaiti. Jokainen näytti vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Keskustelu näköalasta, tähdistä ja satakielten saapumisesta ja muuttolinnuista juoksi hetken ja kuoli sitten.

Jokaisen mieli oli liian täynnä, että heitä olisi haluttanut puhella. Hiljaisuus piteni. Bobby ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos kukaan ei enää puhuisi. Hän ajatteli Christina Albertaa tuossa aivan lähellä, ja koko hänen olemuksensa alkoi väristä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi. Hänestä tuntui, ettei hän enää kykenisi vaihtamaan asentoaankaan. Kukaan ei liikahtanut. Vihdoin Lambone pelasti tilanteen.

»Tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun Sargon kuoli yläkerroksessa», sanoi Lambone. Hän vaikeni ja näytti sitten vastaavan esittämättömään kysymykseen. »Emme tiedä tarkalleen, milloin hän kuoli. Hän vain haihtui pois yöllä.»

»Olisinpa tahtonut tuntea hänet», sanoi Margaret Means jokseenkin pitkän väliajan jälkeen.

Bobbyn ajatukset kiersivät Sargoniin. Tuo vaitelias nuori nainen, joka istui pimeässä hänen takanaan, lakkasi vallitsemasta hänen ajatuksiaan. Hänellekin tuli halu puhua ja hänen oli rykäistävä kirkastaakseen kurkkunsa.

»Minusta on vastenmielistä ajatella, että minut poltettaisiin ja hajoitettaisiin», sanoi hän.

»Se ei sentään ole niin vastenmielistä», sanoi nti Lambone, »kuin ruumiin sulkeminen arkkuun mätänemään.»

»Oi, älkää sanoko niin!» huudahti Bobby. »Minusta on vastenmielistä ajatella kuolemaa, kuolemaa yleensä. Nyt kun on kevät, kun koko maailma on täynnä eloa, muistan, minkälainen hän oli, hänen toiveensa, jotka hajosivat ja hävisivät. Ne ovat hajonneet ja hävinneet joka tapauksessa, niitä ei ole pistetty kirstuun, suljettu sinne ja haudattu... Kun olin viimeksi täällä, oli hän kuin pieni poika, joka on ensimmäistä kertaa kuullut maailmasta. Hän aikoi lähteä lentämään, Intiaan ja Kiinaan, aikoi oppia kaiken kaikesta ja sitten suorittaa kaikenmoista loistavaa. Mutta nuo inhottavat bakteerit toimivat hänen keuhkoissaan ja mursivat hänen voimansa, eikä tuosta kaikesta milloinkaan tullut mitään... Kun kuulin, että hän oli kuollut, en osannut uskoa sitä.»

_»Onko_ hän kuollut?» kysyi Paul Lambone.

Siihen ei voinut vastata mitään.

Paul sovitti lapaluunsa vielä mukavammin pienen syvän sohvan selkänojaa vasten, jossa hän istui. »Mitä enemmän ajattelen Sargonia, sitä vähemmän hän tuntuu minusta kuolleelta ja sitä tärkeämmäksi hän tulee. En ole samaa mieltä kanssanne, Roothing. Hänen elämässään ei ollut mitään mitätöntä. Tarkoitan, että hän oli symboolisen täydellinen. Olen ajatellut häntä loppumattomiin.»

»Ja puhunut», sanoi Devizes, »loppumattomasti.»

»Ja antanut teille eräitä hyvin hyödyllisiä ohjeita ajatuksien hoitamismenetelmässä. Älkää olko kiittämätön. Luulette, että Sargon on mennyttä, vaikka hän on vasta alussa. Olette muuttumassa menestyksellisesti liian ammattimaiseksi, Devizes. Te alatte puuttua asioihin, tehdä ne valmiiksi ja jättää ne sitten mielestänne. Ette harrasta niitä jatkuvasti oppiaksenne. Ette istu paikallanne ja ajattele niitä, niinkuin minä. Minä ajattelen jatkuvasti Sargonia. Seurustelen yhä hänen kanssaan, koska hän on yhä elävä olento minulle. Olen saanut häneltä uuden uskon, sargonismin. Julistan hänet uuden ajatuskannan profeetaksi. Se on viimeinen uusin uskontoni. On aina olemassa uusia uskontoja, ja uudet uskonnot ne aina merkitsevät jotakin. Uskonto on elävä olento, ja sen, mikä on elävä, täytyy yhä uudelleen kuolla ja uudelleen syntyä jälleen — erilaisena, mutta kuitenkin samana.»

»Uskotte siis kuolemattomuuteen, hra Lambone» sanoi nti Means. »Minäkin toivoisin voivani uskoa. Mutta kun yritän kuvitella sitä, ei järkeni riitä. Joskus tuntuu siltä kuin voisi tuntea, mitä se saattaisi olla. Sellaisena iltana kuin tämä, ehkä...»

Hänen sievä äänensä häipyi hiljaisuuteen, niin kuin lentotähden ura haihtuu pimeään.

Paul, suuri, tumma möhkäle hämärän vaalealla sohvalla jatkoi puhettaan: »Kuolemattomuus on mysteerio. Siitä voidaan puhua vain hämärällä kuvakielellä. Kuinka me voimme uskoa, että jokaisen meidän jokapäiväisellä elämällämme pitäisi olla iankaikkinen, jokapäiväinen jatkuvaisuus? Se on uskomatonta pötyä. Mutta kuitenkin me elämme kuoleman jälkeen. Kun kuolemme, muutumme toiseksi. Kaikki viisaat opettajat ovat tehostaneet sitä. Meitä ei pistetä kirstuun, ei haudata, eikä unohdeta, niinkuin Roothing sanoi. Oikea kuolemamme on väistynyt. Me väistymme pois ja tulemme — kuinka sanoittekaan? — hajoitetuiksi. Ikuinen elämä on loppumatonta seurausta. Elämämme ovat kuin suuren runon säkeitä. Se on päättymätön ja kuitenkin täydellinen runo. Säkeet alkavat ja loppuvat, mutta niiden on oltava siinä, ja kun ne kerran ovat siinä, pysyvät ne siinä iankaikkisesti. Ei seuraisi mitään, jos ne eivät olisi paikallaan. Mutta jokainen tähti ei loista yhtä kirkkaasti. Eräät elämät, eräät säkeet, pistävät silmään merkityksellisempinä kuin toiset. Ne aloittavat uuden vaiheen aineessa, ne avaavat uuden näkökohdan, ne ilmaisevat jotakin tuoretta. Ne ovat neroja, ne ovat profeettoja, ne ovat suurempia tähtiä. Sargon oli viimeinen, ihan viimeinen noista profeetoista, ja minä olen hänen Paavalinsa. Minua ei ole turhan takia kastettu Paavaliksi.»

»Tarsoksen Paavali», sanoi Devizes, »oli tarmon mies.»

»Nämä vertaukset ontuvat aina vähäisen», sanoi Lambone.

»Selitän teille oppini», jatkoi hän.

Hän alkoi puhua tuolla hänelle ominaisella pienoisäänellä, joka suuresti muistutti hänen olentonsa vuoresta esiin juoksevaa pientä hiirtä; Sargonista ja hänen taisteluistaan yksilöllisyytensä kanssa ja kaikkien ihmisten kamppailusta yksityisen elämänsä ja jonkun, hänessä myös piilevän, vielä suuremman välillä. Siinä, mitä hän sanoi, oli mielikuvituksen sävyä, hiukan burleskia hänen jatkuvasti käytellessään teoloogisia ja uskonnollisia lauselmia, ja kaikessa syvä vilpittömyys. Jokaisessa ihmisolennossa, selitti hän, taistelee pieni pesulaitoksen omistaja Kuninkaitten Kuninkaan kanssa. Hän selvitteli ja laajenteli aihettaan. Silloin tällöin puuttui Devizes hänen yksinpuheluunsa ja puhui hetkisen, ei niin paljon vastustaakseen kuin toistaakseen, parantaakseen ja syventääkseen sitä. Toiset sanoivat vähän. Margaret Means hengähti pari kertaa pehmeän äänen, joka ilmaisi älyllistä tuntemiskykyä, ja kerran Christina Alberta sanoi: »mutta», hyvin äänekkäästi ja sitten: »Mitäpä sillä on väliä. Jatkakaa!» ja vaipui taas pitkäksi aikaa hiljaisuuteen, jonka saattoi tuntea. Bobby istui paikallaan, joskus tarkasti kuunnellen ja joskus antaen ajatustensa hajota kuin välinpitämättömän virran yhdenmukaisiin uriinsa. Itse väitettä oli hauska seurata, syrjässä siitä liikkui kysymys puhujan vilpittömyydestä. Kuinka paljon tuosta aiheesta oli todella Lambonen ajatuksen mukaista? Kuinka paljon siitä, mitä hän sanoi, oli yhteydessä hänen muun sivusta katselevan, itsetyytyväisen elämänsä kanssa, hänen elämänsä, joka oli kuin leikillinen selvitys syvästi kummallisesta maailmankaikkeudesta?

Kuinka helposti Lambone leikkikään lauseilla ja ajatuksilla, joitten takia monet ihmiset olivat eläneet ja kuolleet! Kuinka laajalti hän olikaan lukenut ja kuinka paljon ajatellut kootakseen yhteen niin monenlaisia asioita! Hänen oppineisuutensa näytti hyvin vaikuttavalta. Hänellä oli koko sosiologia kuin sormiensa päissä. Hän puhui puolen tusinan uskonnon palvelusmysteerioista, mitraismista rituaaliseen uhraamiseen saakka, erilaisista, ihmisen personallisuutta koskevista käsityksistä, jotka olivat pitäneet vallassaan ja innostaneet ihmisiä Fidji-saarilta Yukatanille saakka. Nyt hän oli esikristillisessä Aleksandriassa ja sitten kiinalaisten filosoofien parissa. Hän selitti, että Confuciuksen »korkeampi olento» oli vain esimerkki meidän tavastamme kääntää kaikki kiinalaiset lauseet niin naurettavasti kuin suinkin. Se tarkoitti oikeastaan korkeampaa tai suurempaa ihmistä, yleisihmistä, johon alempi, itsekäs mies kokonaan upposi. Se oli heränneen pelastus joka suhteessa, se oli Paavalin kristinopin henkinen ihminen. Kun hra Albert Edward Preemby vainaja kaatoi koko pienen olentonsa Sargonin, kuninkaitten kuninkaan persoonallisuuteen, teki hän uudelleen vain sen, mitä pyhät ja mystikot, uskonnolliset opettajat ja fanaatikot olivat tehneet kautta vuosisatojen. Hän oli juuri opettaja leipäpuun alla käännettynä Woodford Wellsin murteelle.

Sitten alkoi Devizes puhua. Devizes oli Lambonen suuri vastakohta. Hän puhui erilaista kieltä. Hän ei näyttänyt Bobbysta ollenkaan niin selvältä ja taitavalta kuin Lambone, mutta hän vaikutti vilpittömyydellään ja vakaumuksensa varmuudella, joka Lambonelta melkein puuttui. Hänen selityksensä saivat kaiken sen, mitä Lambone oli sanonut, näyttämään hurjalta ja maalaukselliselta parodialta jostakin, mitä ei muulla tavalla voinut ilmaista. Sekä hän että Lambone näyttivät heittävän sanaverkkoja jollekin totuudelle, joka yhä livahti heidän käsistään. Ja kuitenkin näytti tuo niin kaukaisesti ja epätäydellisesti käsitetty totuus olevan heille kaikkein tärkeintä maailmassa.

»Jos siltä riisutaan teoloogiset korut», sanoi Devizes Lambonelle, »on uusi uskontonne vain vahvistusta seuraavalle väitteelle. Meidän rotumme on aikaisemmin ihaillut yksilöllisyyttä, mutta kääntyy nyt synteesiä ja yhteistyötä kohti. Se saattaa palautua siihen, mitä te sanotte Sargoniksi, suureksi lainsäätäjäksi, ja se nielee kaikki yksilölliset, itsekylläiset ihmiset yhteisiin tarkoitusperiinsä, niinkuin tieteellinen työ jo on niellyt heidät. Taikka hyvä hallintotyö tai taide. Siinä se, mitä te väitätte.»

»Juuri niin», sanoi Paul Lambone. »Jos puhumme teidän kieltänne eikä minun. Taide, tiede, yhteiskunnallinen toiminta, luova työ, ne ovat osia siitä, mitä te sanoisitte rodun sieluksi, osia rodun elämästä. Jokainen jotain merkitsevä mies on tuore ajatus, tuore aate. Hän on yhä oma itsensä, se on kyllä totta, mutta totuus on se, että hän urkeutuu omasta menneisyydestään ja omista elinehdoistaan ja liukuu eteenpäin tulevaisuuden ihmiseen. Tämä on se uusi käsitys, joka muuttaa kaikki inhimillisen elämän arvot. Se tapahtuu kaikkialla. Kirjoissakin ja meidän päiviemme lukemisessa voimme nähdä sen tapahtuvan. Historia tulee nyt tärkeämmäksi kuin biografia. Se, mikä loi elämän romanttisessa menneisyydessä, rakkauden tarina, kertomukset aarteista, edistyminen, pyrkimys eteenpäin, omaisuuden luominen, henkilökohtainen mainetyö ja voitto, uhraukset henkilökohtaisen ystävän, rakkauden tai johtajan hyväksi, kaikki tuo ei enää ole koko elämä, eikä väliin edes elämän pääharrastuskaan. Me siirrymme toiseen tapaan elää elämämme, uudenlaiseen elämään, uudenlaisiin suhteisiin. Maailma, joka jonkun aikaa sitten näytti muuttumattomalta, muuttuu nyt hyvin nopeasti... henkiseen ainekseensa nähden.»

»Uudenlaisia ihmisiä», sanoi Bobby pehmeästi ja poistui kuuntelemasta Lambonen kirkasta, pientä ääntä, toistelemaan vielä viimeisen kerran niitä hämmästyttäviä seikkoja, mitä Christina Alberta oli sanonut tai tehnyt sinä päivänä.

5.

Bobbyn palautti keskustelun aineeseen liikahdus hänen takanaan olevassa tuolissa.

Lambonen sulava ääni selitteli:... »joten ei merkitse niin paljon se, mitä me saamme aikaan, kuin se, mitä me omalta osaltamme annamme. Tuo mieluisa persoonallinen elämä, jonka pyöristämiseksi, jalostamiseksi ja täydelliseksi saattamiseksi miehet ja naiset taistelevat, katoaa kokonaisuuden tasolta. Yhä tärkeämmäksi tulee se työ, jota me teemme. Ja yhä vähemmän tärkeäksi jää persoonallinen romantiikkamme ja persoonallinen kunniamme. Taikka oikeammin siirtyy kunniamme meiltä työhömme. Rakkausjuttumme, alttiutemme ja yksityiset intohimomme esimerkiksi alistuvat yhä enemmän tieteeseemme, taikka siihen, mitä me muuten harrastamme. Romantiikkamme, maineemme ja kunniamme jäävät, niinkuin paheemmekin, seikoiksi, joita me emme halua päästää esille. Oli aika, jolloin ihmiset elivät kuollakseen kunnialla ja jättääkseen jälkeensä kauniita ja suuria muistoja. Kohta on ihmiselle ja hänen työlleen yhdentekevää tietää, että hän mahdollisesti joutuu, väärin ymmärrettynä, makaamaan maantienojassa. Kunhan hän vain on saanut työnsä tehdyksi.»

»Eikä ole viimeistä tuomiotakaan antamassa hänelle oikeutta», sanoi Devizes.

»Se ei merkitse hänelle kerrassaan mitään.»

»Myönnän sen. Eräät meistä alkavat tuntea sen jo nyt.»

»Vaikkapa joku ei olisi tehnyt mitään tekemisen arvoistakaan», sanoi Paul Lambone, ja hänen äänensä oli kuin sellaisen ihmisen heikko huokaus, joka on saanut rakennetuksi hyvin vaikeatekoisen, mutta epävarman korttilinnan. »Vaikka Sargon olisi kuollut hoitolaansa apua saamatta, ja koko maailma olisi pitänyt häntä hulluna, niin hän kuitenkin olisi päässyt pakoon, hänen mielikuvituksensa olisi päässyt koskettamaan suuremman elämän mielikuvitusta.»

Syntyi harras hiljaisuus ja sitten huokasi nti Lambone tyydytyksestä. Hän ei yhtään ymmärtänyt, mitä hänen veljensä oikeastaan tarkoitti, mutta hän ihaili häntä hänen puhuessaan. Kukaan ei hänen mielestään ollut milloinkaan puhunut sillä lailla, eikä osaisikaan puhua niinkuin hän. Hänen äänensä oli kirkas ja selvä kuin paras painotyö. Vain joskus olisi toivonut omaavansa silmälasit.

Mutta nyt sai nti Lambone kuin sysäyksen. Christina Alberta irtausi äkkiä äänettömyydestään, jonka verhossa hän oli istunut.

»En usko tuohon», sanoi Christina Alberta tuolinsa syvyydestä.

Bobby alkoi tuntea Christina Albertan ääntä oikein hyvin, ja hän tiesi, että tyttöä pelotti, kun hänen oli pakko puhua ja kun hän samalla oli päättänyt saada jotakin sanotuksi. Hän tiesi senkin, että tyttö nyt puristi kovasti tuolinsa käsipuita. Hän silmäsi Devizesiin juuri silloin, kun loiston säde sattui hänen kasvoihinsa, ja näki, että ne olivat hyvin tarkkaavaiset katsellessaan tarkasti Christina Albertaa kuin unohtaen kaiken muun. Ne olivat tarkkaavaiset ja hellät ja hellästi huolestuneet, vakavat ja hyvin kalpeat tuossa valkoisessa valossa. Kun valo oli kulkenut ohi, oli Bobby yhä vielä näkevinään nuo kasvot, mutta ne olivat nyt tummat kuin mustapuu.

»Minä en usko mihinkään tuollaiseen», sanoi Christina Alberta.

Hän vaikeni ikäänkuin järjestääkseen väitteitään. »Se on kai teologiaa», virkkoi hän. »Taikka mystiikkaa. Se on älyllistä leikittelyä, jota ihmiset leikkivät lohduttaakseen itseään. Miehet pikemminkin kuin naiset. Siinä ei oikeastaan ole mitään eroa. Tragedia on tragediaa, erehdys on erehdystä, kuolema on kuolemaa.»

»Mutta onko milloinkaan täydellistä erehdystä?» kysyi Lambone.

»Otaksukaapa», jatkoi Christina Alberta, »otaksukaapa, että mies on heitetty vankilaan ja joutuu väärään valoon koko maailman silmissä, otaksukaa, että hänet viedään pois ja pannaan kaivamaan omaa hautaansa, ammutaan sen ääressä, haudataan ja jää sitten sinne makaamaan ja unohdetaan. Siinä ei ole murhattu rodun osaa, siinä ei tapahdu mitään ihmeellistä. Siinä on vain tapettu mies ja karkoitettu tieltä. Mystisisminne pyrkii juuri syrjäyttämään tällaisen tapahtuman surullisuuden. Se ei kuitenkaan tee sitä. Sellaista on tapahtunut. Sellaista tapahtuu tänä päivänäkin. Venäjällä... Amerikassa... joka paikassa. Ihminen pyyhkäistään vain pois, ruumiineen ja sieluineen, toiveineen ja tahtoineen. Tuo mies ja hänen hämärä henkilökohtainen maailmansa on lopussa ja poissa, ja hänen tehtävänsä on päättynyt. Hänet on lyöty ja hävitetty, ja kaikki taitavat puheet mukavassa sohvassa lämpimässä hämärässä eivät muuta siitä pilkkuakaan. Se on tuhoa. Jos minut tuhotaan, olen tuhottu, jos minulla on haluja ja unelmia ja ne tuhotaan ja kuolevat, kuolen minäkin. On leikkimistä sanoilla, kun sanotaan, etten kuole, taikka että ne ovat muuttuneet ja herkistyneet ja johdettu joksikin paremmiksi.»

»Rakkaani», sanoi nti Lambone nti Meansille, »eihän teillä vain ole kylmä?» Hänen äänestään kuuli, että hän aikoi lakata hartaasti kuuntelemasta keskustelua, jos tuo tyttö riepu vielä puuttui asioihin, ja että hän aikoi ruveta puuhailemaan pielusten, peitteiden ja muiden kanssa ja päättää keskustelun.

»Minun on oikein hyvä olla», vastasi nti Means. »Toivoisin, että tätä jatkuisi iankaikkisesti.»

Mutta Christina Alberta ei välittänyt nti Lambonen varoituksista. Hänellä oli jotakin sanottavaa, ja mukana oli joku, joka tahtoi, että hän sanoisi sen, ei liian terävästi, ei liian selvästi.

»Kaikki tuo teologia, tämä uskonto, nuo uudet uskonnot, ovat vain vanhoja, jotka on maalattu uudelleen...»

»Uudestisyntyneet», sanoi Paul.

»Maalatut uudelleen. Minä en kaipaa niitä. Mutta minä en halua puhua siitä. Tahdon vain sanoa, että te olette väärässä isääni nähden, olette ihan väärässä. Hra Lambone on pukenut hänet omaan filosofiaansa sopivaksi. Hänellä oli tuo filosofia jo kauan ennenkuin hän tunsikaan isääni. Ja te puhuitte kehoittavasti isälle ja tungitte häneen hra Lambonen ajatukset, kun hän oli lyöty ja murrettu, koska ne sopivat hänen tapaukseensa. Aikaisemmin ei niitä ollut siellä. Tunsin hänet ja tiesin tarkoin, mitä hän ajatteli. Kasvoin hänen rinnallaan. Hän puheli minulle enemmän kuin kellekään muulle. Ja on tyhjänpäiväistä puhua hänestä, hänen innostuksestaan, ikäänkuin se olisi ollut tuo suuri sielu, joka saapuu kuin vuoksen nousu pienen sielun tyyneen veteen. Sellaisesta ei ollut puhettakaan. Sanoessaan, että hän oli maailman herra, tahtoi hän todella olla maailman herra. Hän ei ollenkaan tahtonut sulattaa itseensä muita ihmisiä, taikka joutua sulatetuksi. Hän oli yhtä täydellisesti oma itsensä, kun hän oli Sargon, kuin ollessaan Albert Edward Preemby. Enemmänkin... Ja minä uskon, että sellainen on meidän kaikkien laita.»

Hän puhui jokseenkin kiireesti, sillä hän tiesi, että oli olemassa voimia, jotka halusivat saada hänet vaikenemaan.

»Minä haluan olla oma itseni, enkä mitään muuta. Haluan maailman itselleni. Haluan olla jumalatar maailmassani. Se ei merkitse mitään, että minä olen ruma tyttö, joka luonnostaan ei osaa käyttäytyä. Ei merkitse mitään, että se on mahdotonta. Sitä tahtomaan minut on tehty. Silloin saa elää merkillisiä hetkiä. Kunnian hetki on parempi kuin ei mikään... Luulen, että te kaikki oikeastaan tahdotte sellaista. Te vain vakuutatte itsellenne, että te ette tahdo, ja sanotte sitä uskonnoksi. En usko, että kukaan on milloinkaan uskonut uskontoon alusta alkaen. Buddhalaisuus, kristinusko, tuo hullunkurinen sargonismi, outo uskonto, jonka te keksitte yhden illan keskustelun aiheeksi, ne ovat kaikki jonkunmoista lohdutusta — siteitä puujaloissa. Epäilemättä ovat ihmiset koettaneet uskoa sellaisiin uskontoihin. Murtuneet ihmiset. Mutta koska me emme voi tyydyttää sydämemme kaipuuta, niin miksi huutaisimme: 'happamia marjoja’ niille. En halua palvella — en ketään, en mitään. Kuljen ehkä tuhoa kohti, maailman kaikkeus saattaa olla vain tuhon menetelmä, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että tunnen sillä lailla siihen nähden. Saatan jäädä tappiolle, saattaa olla varmaa, että jään tappiolle — mutta mitä siihen tulee, että särjetty sydän on pelastettava yleisestä haaksirikosta ja että se aloittaa taas alusta pienenä osana yhdestä tai toisesta, — ei, tahdon vain olla vapaa. Tiedän kyllä, että isken käteni seinään. Se ei ole minun vikani. Miksi me emme ota itse? Miksi emme uskalla mitään?»

Nti Lambone liikahteli ja hytisi.

Pimeys, joka oli Devizes, puhui Christina Albertalle, ja nti Lambone oli hiljaa.

»Me emme ota ja me emme uskalla», sanoi hän. »Me emme uhmaa lakeja ja tapoja, koska elämässämme, meissä itsessämme, muttei ulkopuolellamme, on muita tekijöitä, jotka ovat meille tärkeämpiä. Siitä se johtuu. Paulia miellyttää pukea ajatuksensa näistä asioista vanhoihin, mystillisiin lauseisiin, mutta se, mitä hän sanoo, on itseasiassa epätieteellinen tapa esittää sielutieteellisiä tosiasioita. Ajattelette olevanne yksinkertainen, mutta itseasiassa olette kovin monimutkainen. Olette yksilö, mutta te olette myös rotu. Se on teidän luontonne, minun ja jokaisen. Mitä enemmän älymme herää, sitä paremmin tunnemme sen.»

»Mutta juuri erotus on ratkaiseva minuun nähden, eikä asian yleinen puoli. Rotu minussa ei ole minulle sen enempää kuin tanner, jota polen. Minä olen Christina Alberta, enkä nainen tai ihminen. Christina Albertana minä haluan, haluan ja haluan. Ja kun ovi paiskautuu kiinni mielikuvieni edessä, silloin päästän huudon vastalauseeksi. Miksi luopuisin tarkoituksestani, kun en voi saavuttaa sitä? Miksi ylpeillä luopumisesta ja välinpitämättömyydestä? Vihaan uhrautuvaisuuden aatetta. Mitä hyvää on tulla maailmaan Christina Albertana vain sen takia, että saa uhrata sen olemalla Christina Alberta? Mitä hyvää on olla erilainen kuin muut, jollei elääkseen erilaista elämää?»

Nti Lambone puuttui odottamatta puheeseen. »Naisen koko elämä on pitkää uhrautumista», sanoi hän.

Syntyi hiljaisuus.

»Mutta onhan meillä nyt äänioikeus», sanoi Christina Alberta jokseenkin ajattelemattomasti. »Miksi naisen elämä on uhrautumista?»

»Ajatelkaa lapsia, joita synnytämme», sanoi nti Lambone tukahtuneella äänellä.

»Kaikkea!» sanoi Christina Alberta ja tukahutti jonkun sopimattoman huomautuksen.