Part 31

»Merkillisin ilmiö meissä», puuttui hän taas puhumaan hiljaisuuden jälkeen, »merkillisin seikka naisessa, sellaisena kuin hän kerran on, on se, että tuskin kukaan meistä näyttää haluavan lapsia. Suuri osa meistä ei haluakaan. Nyt kun olen alkanut oppia jotakin biologiasta, huomaan, kuinka merkillistä se on. Olentoina, joitten erikoistehtävänä on lasten synnyttäminen, meitä pitäisi jäytää halun saada lapsia. Itseasiassa useimmat nykyaikaiset naiset tekevät kaikkensa, etteivät saisi lapsia. Me uneksimme niistä. Minusta ne ovat kuin parvi kätkettyjä kääpiöitä, jotka ovat valmiit hyökkäämään kimppuuni ja tekemään lopun koko olemassaolostani. Se ei johdu vain siitä, etten halua niitä, vaan siitä, että suorastaan pelkään niitä. Rakkautta me haluamme, ehkä. Monet meistä haluavat, hurjasti. Tahdomme rakastaa ja tahdomme, että meitä rakastetaan — päästä jonkun lähelle, jonkun luo. Sekin on petosta, pelkään minä. Joku luonnon ilkeistä piloista. Se on kaikki petosta. Hän katoaa — hän ei ole milloinkaan ollut täällä. Entisissä olosuhteissa sillä oli etunsa, luonto sai tarvitsemansa lapset. Mutta me emme ajattele lapsia. Me emme halua ajatella niitä. Siinä se on! Ja kuitenkaan ei lapsi riistä naiselta hänen itseharrastustaan, se vain laajentaa ja voimistaa sitä. Olen tuntenut älykkäitä nuoria naisia, jotka ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia, mutta kun lapsi tuli, haihtui heidän järkensä. Heistä tuli vaisto-olentoja, jotka puuhailivat riepujen parissa. Saattaisin kirkaista sellaista ajatellessani. Niin, olen yksinkertaisesti ja pelkästään egoisti. Olen Christina Alberta yksistään ja ainoastaan. En ole Sargon. Kieltäydyn ehdottomasti tuosta joku- ei kukaan-pelistä.»

»Mutta tuo saattaa kuitenkin olla vain rajoitettu kausi kehityksessänne», sanoi Devizes.

»Se on ainoa, jonka minä tiedän.»

»Se on selvää. Mutta vakuutan teille, Christina Alberta, että tuo teidän kumouksenne ja kapinanne on vain kehityskausi. Te puhutte kapinasta ja itsekkyydestä ja anarkismista niinkuin terve lapsi huutaa saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja päästäkseen vanhasta, tukahtuneesta. Lapsi ei tiedä, miksi se huutaa, ja sen aivoissa saattaa ollakin joku pikkuinen suru.»

»Jatkakaa», sanoi Christina Alberta, »kurittakaa minua, kurittakaa.»

Bobbysta tuntui siltä kuin hänen äänessään olisi ollut kyyneleitä.

»Mutta te olette niin nuori, rakkaani», sanoi Devizes.

Rakkaani!

»En niinkään nuori. En ollenkaan niin nuori», huudahti Christina Alberta. »Vaikka eläisin kahdeksankymmenen ikäiseksi, niin kykenenkö sittenkään tuntemaan enempää kuin nyt tunnen? Miksi tahdotte nykyään aina kohdella minua lapsena?»

»Tunne ei ole ainoa mittapuu», vastasi Devizes. »Nytkin, tänä iltana, te puhutte sellaista, jota ette usko. Te ette ole itsekäs seikkailijatar. Te katselette monia asioita yksipuolisesti. Väitätte esimerkiksi olevanne kommunisti.»

»Niin, vain lyödäkseni jotakin kappaleiksi», sanoi Christina Alberta, »vain lyödäkseni kaikki kappaleiksi.»

»Ettepä. Sanotte niin minulle tänään, mutta puhuitte aikaisemmin toisin. Tahdotte päinvastoin säilyttää maailman. Haluatte auttaa yhteistä asiaa eteenpäin. Teillä on intohimoinen halu tietää tieteellinen totuus. No niin, tiede ja yleiset asiat eivät auta teitä puolustamaan omaa yksilöllisyyttänne. Te olette pakostakin kokonaisuuden osa ja ette voi olla kokonaisuus yksinänne. Huomaatte jo nyt, että te ette voi olla erillänne mainitsemistani asioista. Ne ottavat teidät valtoihinsa yhä suuremmassa määrässä, pidättepä siitä tai ette, koska ajan henki on sellainen. Niin meille kaikille käy. Pakoon ette pääse. Menneisyytemme, työmme, on etualalla elämässämme. Siihen täytyy ylpeyden ja seikkailuhalun alistua. Meidän on suljettava ja lukittava ovet kaikilta henkilökohtaisilta intohimoilta, jotka pyrkivät turmelemaan työmme. Panna salvat eteen ja jättää ne pois mielestämme, jättää ne toisarvoisiksi asioiksi. Tehkää työtä. Antakaa elämän suurten päämäärien ottaa teidät haltuunsa.»

»Tuo kaikki on hyvin kaunista.»

»Siinä onkin kaikki.»

»Mutta kuinka ne voisivat tavoittaa minut?» kuului Christina Albertan suusta itsepäisesti ja päättävästi. »Tiedän, että tuo on teidän uskonne», jatkoi hän. »Olette aina puhunut minulle siitä.» Bobbyn herkkä korva huomasi muutoksen hänen äänessään. »Muistatteko, kun ensimmäisen kerran juttelimme yhdessä? Muistatteko keskustelumme Lonsdalen talleissa? Silloin kun söimme yhdessä siinä italialaisessa ravintolassa? Sinä iltana. Juuri sen jälkeen kun olimme löytäneet toisemme.»

Löytäneet toisemme?

»Mutta silloin en saattanut käsittää, että uskonne tarkoitti kaikkea tuota rajoittumista, uhrautuvaisuutta ja hienotuntoisuutta, kuten minusta nyt näyttää. Luulin, että se oli jotakin voimakasta ja rohkeaa. En käsittänyt sen — luonteenlaatua. Mutta sen jälkeen olemme väittelemistämme väitelleet näistä asioista. Sinä iltana Kewin puistossa, sinä iltana, kun veitte minut kävelemään Shereen. Silloin puhuimme kaikki valmiiksi. Miksi meidän taas pitäisi väitellä? Minä myönsin — mitä muuta voin tehdä kuin myöntää? — ja pian olen sargonilainen niinkuin tekin ja Paul. Mutta en tänä kesänä. En vielä. Tänä iltana — tänä ihmeellisenä ensimmäisenä kesäiltana. Tänä iltana kapinoin minä kaikkea luopumista vastaan, kaikkea yksilön oikeuksien rajoittamista vastaan toisenkäden asioilla. Tulen mahdottomaksi ja kummalliseksi. Viimeistä kertaa. Haluan maailman tähdistä alkaen aina merenpohjaan saakka itselleni, omalle nälkäiselle itselleni. Ja kaiken niitten välillä, kaiken kauniin niitten välillä. Rakkauden... Siinä kaikki.»

Bobbyn sielun peiliin ilmestyi kysymyksiä ja katosi taas. Mistä Christina Alberta oli luopunut? Mistä hän aikoi luopua? Olivatko hänen korvansa pettäneet hänet, vai oliko Devizes sanonut hänelle »rakkaani»? Margaret Meansin ja kaikkien olosuhteiden edessä tuntui Bobbysta siltä, että Devizes olisi viimeinen henkilö, jonka pitäisi sanoa Christina Albertalle »rakkaani». Ja mitä tuo yksilön oikeuksien rajoittaminen tarkoitti. Oliko se vain kielenkäytön häpeämätöntä selvyyttä, hirmuinen tunnustus, tai jotakin sellaista, mitä hän ei käsittänyt?

Nti Lambone liikahteli levottomasti.

Näytti siltä kuin Christina Alberta olisi ollut pahan hengen vallassa. »Helkkariin kaikki luopuminen», sanoi hän katkeran ivallisesti.

He näyttivät istuvan jonkun hetken syvässä hiljaisuudessa, ja sitten alkoi satakieli laulaa hyvin kuuluvasti.

6.

»Minusta tuntuu, että alkaa tulla hiukan kylmähkö», sanoi nti Lambone kesken hiljaisuutta.

»Täällä on niin kaunista», sanoi nti Means, jolla oli lämmin nti Lambonen huivin sisällä. »Hyvin kaunista.»

»Kuinka te voitte puhua tuhoutumisesta...» sanoi hän, mutta jätti lauseensa kesken.

»Minä taidan mennä sisään sytyttämään kynttilöitä», sanoi nti Lambone. »Yö on liian ihana, että voisi sytyttää sähköt, liian ihana. Sytytämme vain kynttilät ja valkean takkaan. Ja ehkäpä soitatte meille jotakin kaunista. Nämä uunit ovat niin mainiot, että tuli syttyy niihin heti paikalla. En tiedä, oletteko huomannut niitä — uutta lajia. Tuli palaa kokonaan liedellä — ei mitään vetoa alhaalta päin, mutta takaseinän muoto vetää tulta ylös.»

»Pidän takkavalkeasta», lisäsi nti Lambone, huokasi ja nousi paikaltaan hitaana ja kookkaana.

7.

Kaksi päivää myöhemmin Bobby tuli pieneen työhuoneeseen Paul Lambonen huvilaan puiston puolelle. Paul oli huomannut, että Bobby tarvitsi muutaman päivän aikaa saadakseen häiriytymättä ajatella romaaninsa alkua, ja oli pyytänyt häntä jäämään, kun muut vieraat olivat palanneet Lontooseen. Se oli mainio huone Bobbyn kaltaiselle kirjailijalle. Siellä oli matala kirjoituspöytä juuri pieniruutuisen ikkunan alla, ja ikkunalla oli hopeinen maljakko, jossa oli lemmikkejä ja tulpaaneja. Pieni, lasilla varustettu ovi vei puutarhaan, niin ettei tarvinnut mennä takaisin koko talon läpi. Kirjoituspöydällä oli kaikkea, mitä hemmoiteltu kirjoittaja suinkin saattoi vaatia: hauska paperiteline ja suulakkaa, oikeita säiliökyniä ja paljon tilaa kyynärpäille. Tuoli, jossa hän istui, oli perin mukava, mutta ei ylellinen nojatuoli, joka ei sopinut lepoon, mutta tuki vilpittömästi siinä istuvaa työntekijää. Polku juoksi mäkeä alas ikkunaan päin, ja sen reunoilla kasvoi ihmeen tiheässä kukkia. Kukkien molemmin puolin oli ruusupensaita, ja vaikka nuppuja ei vielä näkynytkään, niin vihreät lehdet, jotka vivahtivat ruosteen ruskealta, olivat hyvin somia täydessä valossa.

Bobby seisoi paikoillaan katsellen mäkeä ylös hiukan aikaa, istuutui sitten ja veti lehtiön luokseen. Hän otti yhden noita mainioita säiliökyniä, totesi kärjen notkean taipuisuuden ja kirjoitti kaikkein siisteimmällä ja kauneimmalla käsialallaan:

YLÖS JA ALAS

Romaani jalkamatkalta

Kirj.

ROBERT ROOTHING

Ensimmäinen luku.

Sankarimme esitellään.

Hän kirjoitti sen hyvin reippaasti, sillä se oli hänelle tuttua. Ajan varrella hän oli kirjoittanut sen aina uudelle paperiliuskalle puolen tusinaa kertaa.

Sitten hän pysähtyi yhtäkkiä ja kumarsi päänsä toiselle puolelle, ja korjasi sitten hyvin siististi »sankarimme» sanaksi »sankari».

Siitä oli nyt kulunut lähes kaksi vuotta, kun hän tällä tavalla pani alulle romaaninsa, ja hän oli yhä epävarma tavasta, jolla hänen sankarinsa esiteltäisiin. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa romaaniin nähden leijui yhä miellyttävästi hänen sielunsa sinessä. Hän ajatteli onnellista sarjaa hauskoja, erilaisia ja viehättäviä seikkailuja, jotka olisi kerrottu kevyesti ja hyväntuulisesti, nuoren, vaatimattoman, ei liiaksi, mutta kyllin rohkean miehen vaiheita hänen matkallaan maailmassa, elääkseen sitten onnellisena viehättävän nuoren naisen kanssa. »Pikareski» oli hänen taikasanansa. Mikään näistä seikkailuista ei ollut vielä saanut varmaa muotoa hänen mielessään. Hän tiesi, että se kyllä lopullisesti tulisi jonakin päivänä. Kun istui ja mietiskeli, niin näki ne jo puoleksi, ja siinä oli kyllin varmuutta hänelle. Ja kun hän sitten oli siististi ja kauniisti kirjoittanut uudelleen nimilehden, vaipui hän avosilmin uneksimaan ja ajatteli taas lakkaamatta Christina Albertaansa, niinkuin kunnon sankarin tuleekin.

Christina Alberta aiheutti aina Bobbylle yllätyksiä. Mutta Bobby sai aina kuulla jotakin, mikä selitti kaiken, ja sitten häntä taas kohtasi yllätys. Mutta nyt hän näytti tuntevan, että hän todella tiesi sen viimeisen tärkeän tosiasian, joka hänen oli tiedettävä hänestä. Edellisenä iltana oli Paul Lambone kertonut, kuinka hän oli vienyt tytön Devizesin luo saamaan neuvoja, ja kuinka he sattumalta olivat joutuneet tietämään, kuka hänen oikea isänsä oli. Hän kertoi tarinansa hyvin, niin kuin kirjailijan tuleekin, hän antoi sille dramaattisen kärjen. Hän kertoi silminnähtävästi kaiken tarkan harkinnan jälkeen, koska jo oli aika Bobbyn tietää asian oikea laita. Lambone oli selvillä Christina Albertan kihlauksesta. Hän ei tiennyt, eikä sitä tiennyt kukaan muu kuin Bobby, että hän ei milloinkaan aikonut mennä naimisiin. Mutta juuri se, arveli Bobby, teki mahdolliseksi hänen asemansa ymmärtämisen, selitti Devizesin kasvojen odottavan hellyyden silloin, kun valo sattui niihin, ja hänen vaistomaisen »rakkaani»-sanontansa, selitti hänen asemansa, ikäänkuin hän kuuluisi asiaan Devizesin ja Paul Lambonen yhteydessä, eikä ollutkaan jokseenkin satunnainen vieras, antoi anteeksi hänen kiivaan mustasukkaisuutensa Margaret Meansia kohtaan, koska hän silminnähtävästi oli alkanut voimakkaasti pitää isäänsä täydellisesti omanaan ja oli ehkä odottanut kiitollisuutta siitä, että oli hyvin paljon hänen kanssaan. Epäilemättä Margaret Means oli tuon läheisyyden tiellä. Oli luonnollista, että Christina Alberta halusi olla Devizesin kanssa ja työskennellä hänen johdollaan, ja luonnollista myös, että hän epäili, oli kateellinen ja vihainen väliin tunkeutuvalle henkilölle. Ottamatta lukuun sukulaisuutta, oli luonnollista, että kaksi sellaista älykästä ja lahjakasta henkilöä vetivät voimakkaasti toisiaan puoleensa. Se ei tuottanut mitään vaikeuksia Bobbylle, että Devizes yhtäkkiä oli päättänyt mennä naimisiin Margaret Meansin kanssa, sillä hän ei ajatellut kovinkaan tarkkaavasti Devizesiä. Margaret Means oli kyllä niin sievä, että kuka tahansa olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan. On hetkiä, sen tiesi Bobby, jolloin tuollainen viehättävä sulous voi ampua ihmisen maahan kuin nuoli. Se oli selvästi kaatanut ja voittanut Devizesin. Ja melkein ainoa seikka, joka vielä sai Bobbyn miettiväiseksi, mutta vain toisessa sijassa, oli Christina Albertan vaihtelevaisuus. Miksi suostui hän menemään naimisiin Bobbyn kanssa ja sitten muutti mieltään niin pian ja lopullisesti ja kuitenkin piti hänet rakastettunaan?

Tuo päätös olla menemättä naimisiin näytti kaikesta päättäen olevan osa hänen nykyaikaisuudestaan. Sillä tuossakin »uusien ihmisten» ryhmässä, jossa Bobby oli hänet tavannut, näytti hän olevan kaikkein uusin. Hän oli reippain yritys koko elämään nähden, mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Hänen nälkäisen yksilöllisyytensä leimahdus hurmasi hänet. Minne hän oli menossa tässä elämässä? Pääsisikö hän voitollisesti läpi tuohon uuteen persoonalliseen elämään, jota hän kaipasi, vai eikö hänen onnistuisi löytää toiminnalleen kohdetta ja jäisikö hän pettyneenä yksinäisyyteen niinkuin joku uraltaan eksynyt olento? Mitä Bobbyyn itseensä tulee, niin oli maailma saanut hänet kauhistumaan, se kauhistutti häntä vielä enemmän, kun hän ajatteli, että tuo heikko, pieni olento lähtisi uhmailemaan sitä.

Bobby oli luonnostaan, perinnöllisesti, pelokas: hän kaipasi pikemminkin turvallisuutta, suojelua, hellyyttä ja apua. Hän riippui kiinni »Täti Suzannan» puuhassaan taloudelliseksi turvallisuudekseen. Hän ei uskonut, että Christina Alberta tunsi kymmenettäkään osaa häntä uhkaavista vaaroista, häväistyksestä, tappioista, alennuksesta, välinpitämättömyydestä, väsymyksestä ja yksinäisyyden hädästä. Hänen mielikuvituksensa piirteli tuskallisia kuvia hänestä yksinään pimeässä, sekavassa, äärettömässä ja välinpitämättömässä Lontoossa. Hän näytti perin hennolta, astunnassaan kevyeltä, tukka leikattuna, kädet lanteilla, tietämättömänä pelottavista, salaisista vaaroista. Nyt kun hän alkoi ymmärtää tyttöä, alkoi hän myös ymmärtää monia, kirkassilmäisiä, seikkailunhaluisia, vaikeasti johdettavia nuoria naisia, joita hän oli tavannut muutamina viime vuosina, ja hän tajusi ensimmäisen kerran, mitä tarkoitti tuo syvä, laaja liike naisten keskuudessa, joka oli hankkinut heille äänioikeuden ja joukon aavistamattomia etuja.

Monet noista nuoremmista naisista tekivät työnsä ja olivat omia herrojaan, niinkuin miehetkin. He maalasivat ja piirustivat kuin miehet, kirjoittivat arvosteluja kuin miehet, sepittivät näytelmiä ja novelleja kuin miehet, johtivat liikkeitä, tekivät tieteellistä työtä, näyttelivät osaansa politiikassa. Niinkuin miehet? Asiaa tarkemmin ajatellessa — ei aivan. Ei. He pysyivät kuitenkin erilaisina. Mutta he eivät hoitaneet tehtäviään, joita jotenkin olisi voinut sanoa naiselliseksi, lisäämättä sanaan outoja, uusia merkityksiä. Heidän kirjoittamansa romaanit kiinnittävät tavattomasti hänen mieltään. Sellaiset kuin Stella Benson kirjoittivat kirjoja, jotka olivat kuin — kenen hyvänsä kirjoittamia. Hänen teoksestaan ei voinut huomata, oliko hän mies vai nainen. Tuo kaikki oli taas uutta. George Elliot ehkä oli heidän edeltäjiään. Ehkä. Nuo aikaisemmat naisten kirjat olivat hyvin somia »kiltin tädin kirjoja», jolleivät ne kuvanneet »kaunista itseäni». Saattoi kuulla hameiden suhisevan joka sivulla.

Olivatko nuo uudet naiset sukupuolettomia? Bobby punnitsi sanoja. Aikaisemman sukupolven naiset, jotka halusivat olla emansipoitua, sorrettua sukupuolta, sorsivat sukupuoltaan niin ankarasti, että sen kielteisyys tuli johtavaksi tekijäksi heidän elämässään. He lakkasivat olemasta myönteisiä naisia, heistä tuli kummallisia kielteisiä naisia. Mutta nämä uudet eivät niin paljon sortaneet kuin unohtivat sukupuolensa, välittivät siitä hyvin vähän. Christina Albertassa ei tavallaan ollut mitään sukupuolestaan, ei sen vuoksi, että hän olisi taistellut sitä vastaan, mutta käsittelemällä sitä kevyesti, niinkuin itseään saattaa käsitellä kevyesti — niin että se alistui hänen tilapäisiin tuuliinsa ja mielialoihinsa — ja hän saattoi siirtyä kokonaan muihin asioihin.

Siirtyä kokonaan muihin asioihin. Hänen mielikuvituksensa palasi tuohon pieneen olentoon, joka oli päättänyt valloittaa maailman itselleen uhmaten kaikkea perintätietoa.

Hän tunsi suurta kiirettä lähteä Lontooseen hakemaan tyttöä, olla hänen läheisyydessään, puuttua asioihin, suojella häntä ja kantaa hänet pois turvaan. Hän tiesi, että hän ei varmasti antaisi kellekään lupaa tehdä sitä. Hänen oli oltava vain hänen ystävänsä ja toverinsa, olla käytettävissä ja auttaa häntä, jos hänelle sattuisi joku onnettomuus.

Oli omituista, että hän halusi seista tuon sukupuolettoman nuoren naisen rinnalla. Se oli juuri sitä, jota kukaan ei voisi jättää laskuista pois, se saattoi ehkä olla osa ajan suurista bioloogisista muutoksista. Muinaisuudessa oli lajin etu vaatinut, että puolet lajista erikoistui lapsia kantaviksi ja kasvattaviksi. Nyt se selvästi ei enää vaatinut sitä. Pelottava ja kunnioitettava äidin ja puolison arvo ei enää houkutellut kaikkia naisia. Eräälle osalle heistä se ehkä vielä olisi jotakin pyrkimyksen arvoista, jos se heitä huvitti. Mutta suuri joukko naisia syntyi nyt olemaan sitä vailla. Muutamista saattoi tulla somia vahinkoeläimiä, jotka pian lakkaisivat olemasta somia, rakkauden ja äitiyden kunnioituksen loiseläimiä, roskaa, varjoja. Toiset taas raivaisivat tiensä täydelliseen yksilölliseen elämään — kolmanneksi sukupuoleksi. Ehkäpä uudessa maailmassa ei enää olisikaan vain sukupuolia, siellä olisi tunnustettuja muunnelmia ja alajaksoja. Niin mietti Bobby. Sillä aivan niinkuin oli olemassa naisia, jotka eivät halunneet synnyttää lapsia, niin oli myös olemassa miehiä, jotka eivät halunneet olla mukana vaimon ja lasten herroina.

Mutta rakkautta he kuitenkin kaipasivat. Jokainen yhteiskunnallisen lajin jäsen kaipasi rakkautta. Tämän kaipauksen puuttuminen oli samaa kuin paeta yhteiskunnallisesta elämästä yksinäiseen tyhjänpäiväisyyteen. »Molemminpuoliseksi lohdutukseksi», toisteli Bobby. Menneisyydessä oli Bobbykin uneksinut lasten rakkaudesta. Nytkin hän muisti tosiasiana, että hän oli uneksinut erikoisesti pienestä, omasta tyttösestä, jota hän saisi suojella ja tutkiskella. Mutta nyt oli ajatus ja kiintymys Christina Albertaan pyyhkinyt pois kaiken sellaisen. Hänestä oli merkillistä ajatella, missä määrin hän oli tytön vallassa. Hän ei voinut ajatella mitään elämänsuunnitelmaa juuri nyt ottamatta Christina Albertaa mukaan sen tärkeimpänä tekijänä. Mutta Bobbysta ei olisi hänelle mitään hyötyä, jollei tyttö kunnioittaisi häntä. Hän ei voinut ajatella olevansa toisen alainen, yhtä vähän kuin hän saattoi kuvitella olevansa hänen herransa. Jälkimmäisessä tapauksessa tyttö nousisi kapinaan, edellisessä halveksisi häntä. Heidän oli seistävä rinnakkain. Ja kun tyttö oli etevä, kykenevä ja valmis kovaan työhön, täytyi Bobbynkin tehdä ankarasti työtä ja siten myös kunnostautua. Hänen oli oltava toisen vertainen, oltava ja pysyttävä hänen vertaisenaan...

Juuri sen takia hänen nyt pitäisi kirjoittaa suuri romaani — ei vain romaania, mutta _suuri_ romaani.

Hän silmäili taas siististi kirjoitettua sivua. »Alas ja ylös», luki hän. »Romaani jalkamatkalta.»

Hänelle selvisi, että tuossa kaikessa oli jotakin perin kieroa.

Siitä olisi pitänyt tulla tarina kiertämisestä ympäri maailmaa sellaisena kuin se on, jutelma hyvin järjestetyn sielun onnellisista seikkailuista hyvin järjestetyssä asioitten piirissä. Mutta Bobby alkoi huomata, että ei ole olemassa, eikä milloinkaan ole ollut, sellaista pysyväistä maailmaa. On vain maailma, joka on ollut, ja maailma, joka tulee. »Uusia ihmisiä», kuiskasi Bobby, pisti kynän musteeseen ja laittoi joukon täpliä nimen ympärille. Sitten hän yhtäkkiä pyyhki pois nuo kolme sanaa »Alas ja ylös» ja kirjoitti sijalle: »Uusia maita.»

»Se saattaisi olla jotakin merkitsevän romaanin nimi», sanoi Bobby.

Hän mietti ankarasti. Sitten hän kirjoitti alaotsikoksi: »Löytöretkeilijän tarina.»

Hän raaputti pois sanan löytöretkeilijä.

»Matkustaja vastoin tahtoaan», virkkoi Bobby.

Lopuksi hän kuitenkin palasi nimeen: »Romaani jalkamatkalta...»

Silloin kuuli hän säännöllistä, terävää napsutusta, ja seuratessaan ääntä hän näki rastaan, joka koetti rikkoa etanan koteloa hiekkaisella tiellä. Mutta tie oli liian pehmeä ja taipuisa ollakseen vakavana alustana takomiselle. »Tuon tyhmän linnun pitäisi löytää joku tiili tai astian kappale», virkkoi Bobby ja mietti. »Luulen, että kaikki kukkaruukut on suljettu aittaan... En pidä siitä, että lintu menettää aamunsa ja pettyy... Siihen ei mene minuuttiakaan...»

Hän nousi, meni ulos pienestä lasiovesta ikkunan vieressä löytääkseen kivenkappaleen. Pienen ajan kuluttua hän palasi sellainen kädessään.

Mutta hän ei palannutkaan työhuoneeseen, sillä etsiessään kiveä oli hän nähnyt pienen rastaanpoikasen, joka oli joutunut mansikoita peittävän verkon alle ja oli nähtävästi säikähtynyt suunniltaan, tuo tyhmä lintu. Hän palasi auttamaan rastaanpoikasta. Minuutit kuluivat, ja häntä ei kuulunut huoneeseen. Ehkäpä hän oli löytänyt uuden hädänalaisen olentotoverin.

Nyt puhalsi heikko tuulenhenki huoneeseen avoimeksi jääneestä lasiovesta, kohotti paperipalasen, jossa sankarimme piti esitellä, ja lennätti sen pehmeästi ja somasti uunissa oleville sytyttämättömille haloille. Siinä se lepäsi pitkän aikaa.