Part 29

Nuo toiveet olivat varmasti olleet elämää. Niissä, jos missä, oli jotakin sitä elämää, joka sykkii eikä voi kuolla. Mutta oliko se tullut mukaan? Ei. Tuo tuolla arkussa ei ollut muuta kuin valokuvauksellinen vaikutelma, pois heitetty puku, katkennut naula. Bobbyn aivoissakin oli nyt enemmän Sargonia kuin tuossa kirstussa. Mutta missä Sargon oli? Missä olivat nuo unelmat ja haaveet? Bobbyn korviin kuului menoja toimittavan pappismiehen ääni, ääni, joka kierteli korkealla hänen ajatustensa juoksun yläpuolella kuin pakeneva lintu. »Mutta eräät sanovat: Kuinka saattavat kuolleet nousta ylös ja missä ruumiissa he tulevat? Sinä hullu, se mitä kylvät, ei tule eläväksi, ennenkuin se on kuollut. Ja se mitä sinä kylvät, ei ole se ruumis, joka tuleva on, vaan pelkkä hyvä, olkoon se sitten vehnää tai jotakin muuta. Mutta Jumala antaa sille ruumiin, sellaisen kuin hän tahtoo, antaa jokaiselle jyvälle oman ruumiin.»

»Kummallinen, sotkuinen ja kekseliäs mies tuo Paavali», jatkoi Bobby. Minne hän oikeastaan tässä pyrkii? Omituinen mies. Huonosti kasvatettu sen lisäksi sanoessaan »sinä hullu!» Jokseenkin keksitty vertaus tuo »turmeluksessa kylvetty jyvä». Kaiken kaikkiaan ne olivat puhtaimpia, elävimpiä aineenosia, mitä olla saattoi, ja ne oli kylvettävä puhtaaseen multaan. Kasvavia kasveja ehkä lannoitettiin, mutta ei siemensäiliöitä. Mutta saarnassa korostettiin kummallisesti uuden elämän »erilaisuutta», sen puuttuvaa yhteyttä edelliseen. Se, mikä kasvaisi, olisi kokonaan toisenlaista kuin mitä oli kylvetty. Bobby ei ollut milloinkaan ennen huomannut sitä, ei milloinkaan huomannut, kuinka ankarasti tehosi puhe siitä, ettei mikään ruumis, ei mikään mainen ruumis, ei mikään persoonallisuus milloinkaan tule takaisin.

»Taivaisten loisto on toinen ja maailmassa elävien loisto toinen. On olemassa auringon loiste, toista on kuunloiste ja vielä toista tähtien loiste, ja jokainen tähti eroaa toisesta loisteessaan.»

Minne sillä pyrittiin? Oliko se oikein käännetty? Mitä oli Paavalille Korintossa tapahtunut? Miksi ei kirkko kuitenkaan voinut puhua jokaisen suurimmalle kaipuulle, sen sijaan että veti esiin nuo itämaiset ponsilauseet? Ja tuo vertaus siemenistä, oliko se ollenkaan hyvä? Kaiken, mikä siemenestä tulee, täytyy taas kuolla. Siemen ei ole sen kuolemattomampi kuin sitä ennen ollut kasvi. Pappi kulki liian nopeasti eteenpäin, liian nopeasti, että häntä olisi voinut seurata läheltä. Parempi ottaa rukouskirja kotona ja lukea uudelleen tuo kaikki.

»Oi hauta, missä on sinun otasi? Oi kuolema, missä on sinun voittosi? Kuoleman ota on synti ja synnin palkka on laki.»

Ei. Sitä ei voinut seurata. Se oli kuin tyhjää puhetta. Ei päässyt käsittämään sitä, mitä sen alla oli. Tuntui siltä kuin olisi kuunnellut puhujaa, joka oli liian kaukana selvästi kuultavaksi, mutta joka teki kaunopuheisia liikkeitä ja päästi epämääräisiä ääniä.

Menoissa syntyi nolo keskeytys. Jokainen oli liikkumatta, kuin vangittu.

»Miehellä, joka on naisesta syntynyt, on vain lyhyt aika elää... Hän syntyy ja hänet leikataan pois kuin kukkanen, hän pakenee kuin olisi hän ollut varjo.»

Näkymättömien käsien liikkeellepanemana alkoi arkku liukua polttouunia kohti, jonka ovet aukenivat ottaakseen sen vastaan. Kuului syvää kohinaa kuin havisevista siivistä lähtevä ääni, alkuperäinen ja kaaosmainen jylinä...

Elämä on ohut, pienen planeetan pinnalle levitetty harso, mutta liekit kohisevat noin, ja mahtavat tuulet hyökkäävät ja pyörivät kaukaisimpienkin tähtien luo tilavuuden käsittämättömässä syvyydessä. Tuo syvä, järjestymätön melu on elottoman aineen oikeata ääntä, ei kuolleen aineen, sillä se, joka ei ole milloinkaan elänyt, ei voi kuollakaan, vaan elottoman aineen, joka on elämän ulkopuolella, alla ja yllä.

Jokainen kappelissa näytti olevan vaiti, kumartunut, painettu ja puristettu pienimpiin mittoihinsa, kunnes uunin ovet oli jälleen suljettu tukahuttamaan tuota sielutonta, riuduttavaa kohinaa.

Neljäs luku.

KEVÄT UDIMORESSA.

1.

Bobby unohti heti sen vaikutelman luonnonvoimista, jonka uunin ovien avautuminen oli paljastanut hänelle, sillä sellaiset seikat eivät luonnollisestikaan pysy mielessä. Ne saattavat elämän epämukavaksi. Mutta papin ääni, joka toisteli Paavalin lauseita, kohtaus krematoorion kappelissa pienine, iankaikkisuuteen lähtöä odottavine arkkuineen ja muutamine hiljaisine, mustapukuisine surevineen, jotka olivat kuin täpliä keltaisten penkkien keskellä, palasi hyvin elävänä hänen mieleensä, kun Paul Lambone alkoi toistella ja selitellä noita tuttuja mietelmiään turmeltuneen ja turmeltumattoman välisistä vastakohdista ja esittää omaa, fantastista filosofiaansa. Bobby oli yhä aikonut lukea hautajaismenot uudelleen, hitaasti ja harkitsevasti mutta ei tullut milloinkaan tehneeksi sitä ja oli siitä nyt hyvin pahoillaan. Hän ja Tarsoksen Paavali jäivät siten kokonaan Paul Lambonen armoille, ja hän tiesi, että Paul Lambone mielellään siteerasi väärin hyvin näppärästi.

Oli hyvin lämmin, kirkas toukokuun ilta, ja Lambonen vieraat istuivat illallisen jälkeen hämärissä, eräät talon huoneissa ja toiset kenttätuoleilla pengermällä. He katselivat vetisten niittyjen ja tyynen meren yli. Taivas oli kuin syvän sinisen pallon sisäpuoli; jossa syttyi aina suureneva joukko tähtiryhmiä. Rye ja Winchelsea kyyristelivät matalalla sen alla, tummina, litteinä täplinä, joissa kadut oli valaistu ja joku ikkuna silloin tällöin hetkisen välähti. Merelle pyrkimässä oli kirkkaasti valaistu matkustajalaiva. Nopean, säännöllisen läheisen loiston valojuova kulki kaukaisen alangon yli, läheni, valaisi puhujien kasvoja, valaisi huoneita, kohotti esiin jonkun kirkontornin tai puuryhmän, pudotti ne takaisin pimeään unohtaen kaiken ja kulkien ohi. Ja sitten se taas palasi: ohut, valkoinen valojuova, joka kiiruhti kaukaa maaston yli.

Kun huomio siirtyi pois keskustelusta, huomasi satakielien paljouden. Ne olivat äsken etelästä tulleita. Yksi tai ehkä kaksikin oli ihan lähellä, toiset, kauempana olevat, kutoivat harsokankaan heikkoja, suloisia ääniä näkyväisen maailman yli.

Bobby istui portailla huoneen ja pengermän välillä selkä pylvästä vasten ja vieressään tyhjä kahvikuppi. Hän oli asettunut siihen Christina Albertan jalkojen juureen, joka istui syvässä nojatuolissa ja oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa olivat hämärissä, paitsi silloin kun hänen savukkeensa hehkui valaisten kasvoja omituisen vieraasti. Ja vielä tänä iltana nuo kasvot olivat olleet hänelle kaikkein tutuimmat. Christina Alberta oli suudellut häntä ja vetänyt häntä korvista, ja Bobby oli suudellut hänen paljasta olkaansa ja painanut hänet syliinsä. Devizeskin oli vaiti ja mietteissään. Hän istui vastapäätä Christina Albertaa toisella puolen huoneen ovea, ja hän oli niin varjossa, että Bobby näki selvästi vain hänen kiiltävät kenkänsä ja sukkansa, paitsi silloin, kun loiston valojuova sattui hänen kasvoihinsa. Oli ollut aikoja, jolloin Bobby oli luullut Devizesin rakastuneen Christina Albertaan, ja hän tunsi selvästi ja selittämättömästi, että Christina Alberta oli ollut jossain määrin rakastunut Devizesiin. Hänestä tuntui siltä kuin heidän suhteessaan olisi jokin mittaamaton syvyys, mutta hän ei tiennyt, missä tuo syvyys oli. Jos Christina Alberta olisi rakastanut Devizesiä, olisi hän sanonut sen. Bobby ei tiennyt mitään syytä, miksi hän ei olisi sanonut. Mutta tänään hän oli suudellut ja syleillyt Bobbya, niin että oli mahdotonta uskoa hänen rakastavan jotakin toista.

Hän oli kuitenkin seurustellut paljon Devizesin kanssa viimeisinä kolmena, neljänä kuukautena. Bobby oli huomannut hänen mielialansa vaihtelevan sen mukaan kuin hän keskusteli tuon miehen kanssa. Tyttö toisteli usein hänen sanojaan ja puhui asioista aivan samalla tavalla kuin hänkin. Tämän miettiminen oli ollut Bobbylle suuri koetus ja huoli. Sitten hän yhtäkkiä sai huomata, että Devizes ei ollenkaan ollut rakastaja eikä milloinkaan voisi olla sitä. Tämän hän oli saanut kokea tänä päivänä ihan täydellisesti. Nyt istui Bobby hänen jalkojensa juuressa jonkunlaisen ylpeyden ja orjuutuksen tunteen vallassa. Hän istui tytön jalkojen juuressa, ihan lähellä häntä. Devizes oli siinä pimeän keskellä, hyvin kaukaisena, ainakin kolmen jalan päässä.

Ottamatta lukuun Lambonen alituista puhevirtaa ei seurue juuri ollut puhelias. Tänä iltana se oli vielä vaiteliaampi kuin milloinkaan muulloin. »Tämä on liian täydellistä», oli Margaret Means huoahtanut. »En voi puhella. Kiitän vain Jumalaa siitä, että olen elossa», ja hän kyyristyi suureen kattotuoliinsa pengermällä. Hän oli se tyttö — sen oli Bobby äkkiä huomannut pari viikkoa sitten Lontoossa — jonka kanssa Devizes aikoi mennä naimisiin. Hän oli tullut näyttämölle kuin tuulenpuuska hävittämään Bobbyn mielikuvitusta vallassaan pitävää kolmiota. Hän oli soma, hento olento, ja hämärissä näytti hän ohuelta ja tuoksuvalta kuin levkoja, ja hän oli ihmeellisen hyvä pianisti. Eilen illalla hän oli soittanut kaksi tuntia. Paulin sisar, nti Lambone, oli kutsuttu sinne jostakin Länsi-Englannista kihlautuneen parin vieraaksi. Bobby oli koettanut puhua Christina Albertalle Margaretista, mutta Christina Alberta ei ollut tahtonut puhella hänestä. »Katsokaas», sanoi Christina Alberta yleisesti, »hän on avannut Devizesillä koko musiikin maailman. Sehän vei heidät yhteen. Hän on taitava, selväpäinen ja taitava.»

»En ollut kuullut hänestä milloinkaan, ennenkuin mainitsit heidän menneen kihloihin.»

»He ovat käyneet konserteissa yhdessä ja muualla. Devizes on tuntenut hänet paljoa kauemmin kuin minut.»

»Milloin tapasit Devizesin ensimmäisen kerran?»

»Niihin aikoihin kuin isä tuli Midgardkadulle. Niin äskettäin. Siitä on tuskin kuutta kuukautta. Paul Lambone vei minut hänen luokseen kysyäksemme neuvoa isästä. Mutta he ovat seurustelleet ainakin vuoden. Luulin, että heitä kiinnitti vain musiikki. He näyttivät olevan ystäviä. Ja arvelin, ettei Devizes enää menisi naimisiin. Hän teki päätöksensä hyvin äkkiä.»

Christina Alberta jäi miettimään.

»Juuri sellaista on elämä, Bobby. Asioita kasaantuu, ja sitten teet äkkiä päätöksen.»

»Oliko tyttö epäröinyt? Oliko hän antanut Devizesin odottaa?»

»Ei tyttö», sanoi Christina Alberta merkillinen kovuus äänessään.

»Ei tyttö», toisti hän. »Devizes ratkaisi asian.»

Hänestä näytti tuntuvan, että hänen vielä piti sanoa jotakin, ja lisäsi: »Devizes otti siis ohjakset käsiinsä.»

2.

Tämä oli Bobbyn toinen vierailu Udimoressa. Paul Lambonen mielestä oli yhtäkkiä ollut sopivaa saada seurue koolle, luultavasti Devizesin kihlauksen johdosta. Sillä välin Bobby oli tavannut Christina Albertan monta kertaa ja tullut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä, että he kuuluivat yhteen. Tämä suhde täytti hänen elämänsä. Bobby oli aina uneksinut hänestä siitä lähtien kuin hän oli kuvitellut häntä sinisilmäiseksi ja hentovartaloiseksi, ja hän sanoi aina sellaista ja teki kaikenlaista, mikä sai vain hänen unensa luhistumaan. Se teki tytön perin mielenkiintoiseksi. Bobby tuli yhä suuremmassa määrässä riippuvaiseksi hänestä. Tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan, jollei muun vuoksi, niin ainakin sen takia, ettei menettäisi niin mielenkiintoista olentoa. Tyttö oli kahdesti kieltäytynyt, eikä ollenkaan niin sulavasti kuin tilanne olisi edellyttänyt. »Älä pelkää, Bobby», oli hän sanonut. »Se ei käy päinsä. En ole sellainen nainen, jona minua pidät.»

»Et olekaan», sanoi hän. »En välitä siitä.»

»Sinä olet mitä parhain toveri», sanoi tyttö. »Pidän siitä tavasta, millä tukkasi kasvaa.»

»Miksi et sitten hanki sitä omaksesi ja pysy toverina ainaisesti.»

»Mikään ei ole sen pelottavampaa», sanoi tyttö, ja siihen se kosinta jäi.

He kävelivät yhdessä ulkona, he viettivät paljon joutoaikaansa yhdessä, paitsi noina surkeina hetkinä, jolloin Christina Alberta äkkiä heitti hänet yli laidan mennäkseen teatteriin tai kävelemään Devizesin mukana tai mennäkseen juttelemaan Devizesin kanssa. Hän ei milloinkaan epäröinyt jättää häntä Devizesin vuoksi. Kuitenkin sai Bobby olla koko joukon hänen kanssaan. Christina Alberta ei tuntenut paljonkaan teattereita ja varieteita, ravintoloita, tanssipaikkoja ja sellaisia, ja Bobby oli hienotunteisesti asiantuntija näissä suhteissa. Malmesburyt tunsivat itsensä hyljätyiksi, ja Susan oli kostonhimoisen loukkaantunut siitä, että hän oli niin usein poissa hänen nukuttamismenoistaan. Tessy, selitti Bobby, oli edelleen hänen parhain ystävänsä, mutta koettaessaan kertoa hänelle kaikesta entiseen tapaan, joka tapahtui silloin, kun Christina Alberta oli poissa Devizesin kanssa, olisi hänen tietenkin ollut kerrottava hänelle kaikki Christina Albertasta. Mutta Tessy kieltäytyi mitä jyrkimmin kuuntelemasta mitään Christina Albertaa koskevaa. Bobby hämmästyi ja pettyi pahoin huomatessaan, kuinka kykenemätön Tessy oli arvostelemaan oikein Christina Albertan loppumatonta viehätystä ja ihmeellistä mielenkiintoisuutta. Se oli musta paikka hänen mielessään. Tessy näytti otaksuvan, että Christina Alberta ei ollut likimainkaan niin hyvä kuin hänen olisi pitänyt olla, vaikka hän todella oli paljon parempi. Se vieroitti Bobbya ja Tessyä paljon toisistaan ja aiheutti Bobbylle paljon surua.

Sillä Christina Alberta oli hyvä ja viehättävä — siitä ei voinut olla eri mieltä. Hän kasvoi sielullisesti pelottavan nopeasti ja hänen elämäntuntemuksensa lisääntyi. Joka kerran, kun Bobby tapasi hänet, tuntui hän yhä enemmän henkilöltä, jolla oli rikkaammat, täydellisemmät, hallitsevammat aatteet. Hän näytti elävän joka hetken ajastaan. Hän työskenteli nyt Macbridgen johdolla Royal College of Sciencessa. Hän kävi käsiksi uusiin opintoihinsa pelottavan innokkaasti. Hän »rakasti» vertailevaa anatomiaa. Bobby oli aina luullut, että vertaileva anatomia oli kuivaa, ikävää juttua luista, mutta tyttö selitti, että se valaisi hänelle koko elämän historian. Se muutti hänen ajatuksensa maailmasta ja hänestä itsestään, syvästi. »Se on romanttisinta, mitä milloinkaan olen lukenut tai ajatellut», sanoi hän. »Se saa ihmiskunnan historian näyttämään hupsulta.»

Christina Alberta vei hänet kolmesti South Kensingtonin Luonnontieteelliseen Museoon näyttääkseen hänelle jotakin niistä hienoista huomioista, jotka olivat vallanneet hänen mielensä. Tyttö selitti hänelle, kuinka siiven nikamat taikka kiven jättämät uurnat saattoivat palauttaa mieleen kymmenen miljoonaa vuotta sitten vallinneet tuulet, auringonpaisteet ja intohimot.

Ja sitten ihan äkkiä noin viikko sitten oli Christina Alberta suostunut menemään naimisiin Bobbyn kanssa. Hän oli peruuttanut molemmat kieltäytymisensä. Mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niinkuin kaikki muukin hänessä, hämmästyttävää ja sekaannuttavaa. Hänen oli tunnustettava jotakin, ja jonkun aikaa — kunnes hän oli kunnollisesti saanut harkituksi sitä — näytti tuo tunnustus selittävän täydellisesti hänen kieltäytymisensä ja selvittävän kaiken häneen nähden.

Tyttö pyysi häntä saattajakseen Hampton Courtiin. Mutta he eivät menneetkään puistoon, koska he näkivät portilta, että Busheyn puistokadun kastanjat olivat täydessä kukassa. Sen vuoksi he kulkivat pitkin lammikon reunaa hurjasti kukkivien oksien alla. Myöhästynyt kevät oli nyt tulossa kiireesti, lämpimänä ja säteilevänä. Puut olivat komeimmillaan. Oli kuin olisi vihreän kuultava meri kuohuttanut lämmintä, punervaa vaahtoa ilmaan mereen rakeina putoilevien tykinluotien roiskeessa. Sininen taivas värisi valossa.

»Kevät on saapunut nopeasti kerran alulle päästyään», sanoi tyttö.

Bobby tunsi, että hänellä oli jotakin sanottavaa ja odotti.

»En ole milloinkaan tiennyt, Bobby — tänä vuonna vähemmän kuin koskaan ennen — onko kevät onnellisin aika vuodesta vai surkeimman levoton. Jokainen ja kaikki joutuu rakkauden valtaan.»

»Minä en kuitenkaan odottanut kevättä», sanoi Bobby.

»Mutta kuinka käy sammakoille, jotka eivät saa vettä?» kysyi Christina Alberta.

»Siellä vettä, missä sammakoltakin», vastasi Bobby.

»Jokainen menee naimisiin tai hankkii häitä», sanoi tyttö. »Luulin... luulin, että tri Devizes ainakin olisi lohduton leski. Mutta kevään voimat ovat siepanneet hänetkin. Ne valtaavat jokaisen.»

»Ovatko ne saaneet sinut valtaansa?»

»En tiedä. Minun on paha olla, Bobby, olen levoton ja aina huolissani.»

»Taivu sitten.»

»Yksin on... paha olla.»

»Mutta oletko sinä yksin?»

»Kokonaan.»

»Mutta olenhan minä olemassa.»

»Bobby hyvä, mitä sinä minussa haet?»

»Sinua. Olla sinun kanssasi. Olla sinun kanssasi kaikkialla. Ja saada sinun rakkautesi.»

»Se on ystävällistä sinun puoleltasi.»

»Roskaa! Ystävällistä!»

»Kuulehan, Bobby», sanoi tyttö ja vaikeni kauaksi aikaa.

Kun hän sitten taas puhui, oli hänen äänensä saanut tavallisen keskustelusävyn. »Uskotko sinä siveyteen Bobby? Rakastaisitko tyttöä, joka ei ole siveä?»

Bobby sävähti, ikäänkuin toinen olisi lyönyt häntä kasvoihin ruoskalla. Hän tuli kalpeaksi. »Mitä tarkoitat?» kysyi hän.

»Sitä mitä sanonkin», vastasi tyttö.

Vähään aikaan ei kumpikaan heistä sanonut mitään.

»Sinullakin on ollut kokemuksesi», virkkoi tyttö vihdoin. »Ranskassa. Niinkuin kaikilla muillakin.»

Vähäksi aikaa oli valo Bobbyn maailmasta sammunut.

»Rakastitko miestä?» kysyi hän.

»En muista, rakastinko. Se oli -— uteliaisuutta, ja kasvamisen levottomuutta, ja sitä sietämätöntä tunnetta, että se oli kiellettyä. Ei, minä luulen, että olin ihan... kylmäverinen. Pidin hänen ulkonäöstään. Ja sitten inhosin häntä... Siinä kaikki, Bobby. Sillä kannalla ovat asiat.»

Bobby punnitsi sanojaan. »Jos olisi kyseessä joku muu tyttö kuin sinä, niin välittäisin minä kyllä siitä. Sinä... sinuun nähden se on eri asia. Rakastan sinua. Se, mitä sinulle on tapahtunut taikka ei, ei merkitse mitään. Ainakaan... ei merkitse paljon.»

»Oletko varma siitä, ettei se merkitse paljon?»

»Aivan varma.»

»Ehdottomasti varma?»

»Kyllä.»

»Tästä hetkestä sinä unohdat, alat unohtaa, mitä minä olen kertonut sinulle? Niinkuin minäkin haluan unohtaa sen?»

»Se käy hyvin pian, jos sinä itsekin haluat unohtaa sen. Se ei merkitsekään kerrassaan mitään. Huomaan nyt, ettei se merkitse kerrassaan mitään. Mutta miksi ihmeessä sinä haluat mennä naimisiin minun kanssani, Bobby? Mitä minussa on? Olen ruma, kömpelö, ikävä, mitätön. Minussa ei ole puhtautta, ei alttiutta.»

»Olet lakkaamatta viehättävä. Olet suora, näppärä ja loppumattoman kaunis.»

»Todellako, Bobby! Siitäkö sinusta näyttää?»

»Kyllä. Eikö käytökseni osoita...? Etkö tiedä?»

»Niin», sanoi hän totisesti, »luulen tietäväni.»

Tyttö seisahtui hänen eteensä kädet selän takana. He seisoivat paikoillaan katsellen toisiaan, ja Bobby sävähti aivankuin olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Tytön kasvot olivat vakavat ja tuskaiset, mutta kun hän näki Bobbyn ilmeen, puhkesi hän hymyyn. Hänen totisuutensa hävisi. Hän oli uudenlainen Christina Alberta. Hän tuli äkkiä niin hilpeäksi kuin suinkin ajatella voi, luottavaiseksi, arkailemattomaksi.

»Jos sinä suutelisit minua, juuri täällä, Busheypuistossa, niin pistettäisiinköhän meidät putkaan?»

Bobbysta oli ihmeellistä painaa hänet syliinsä. Bobbylle ilmaantui ihan uusi Christina Alberta. Christina Alberta noin kuuden tuuman päästä katsottuna, ällistyttävän kaunis Christina Alberta. Olisi saattanut luulla, ettei hän ollut elänyt muuta kuin Bobbyn rakkautta varten.

»Saat nyt oppia», sanoi Christina Alberta pienen hetken jälkeen. »Teeppä se kaikki vielä kerran, Bobby. Kukaan ei näy katselevan...»

3.

Ei Lambone eikä Devizes näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä heidän kihlauksensa johdosta. Kuitenkin tuntui heidän suhtautumisensa tapahtumaan, joka oli täydellisesti heidän odotustensa mukainen, melkein painostavalta. Nuori pari oli tullut Udimoreen Devizesin ja nti Meansin kanssa nti Lambonen runsaan suojeluksen alaisena, ikäänkuin heidät olisi määrätty toisilleen jo aikojen alusta.

Mutta Udimoressa kohtasi Bobbya moni hämmästyttävä yllätys. Koko lauantain näytti Christina Alberta pikemminkin olevan pahalla tuulella kuin rakastunut. Häneen näytti paljon enemmän koskevan se seikka, että Devizes meni naimisiin nti Meansin kanssa, kuin se epäitsekäs alttius, jota Bobby vuodatti hänen ylleen. Tyttö ei välittänyt hänen pienistä yrityksistään päästä olemaan kahden kesken hänen kanssaan. Molemmat parit pelasivat tennistä, kunnes oli aika pukeutua päivälliselle. Christina Alberta oli ihan harjaantumaton eikä näyttänyt ollenkaan tuntevan sääntöjä, ja Margaret pelasi niin näppärästi ja sulavasti, että se harmitti Christina Albertaa siinä määrin, ettei Bobbykaan voinut olla sitä huomaamatta hienolla tajuamiskyvyllään. Bobby oli huomaavinaan, että Devizeskin tajusi tytön olevan huonolla tuulella, mutta nti Means ei onnensa keskellä nähnyt maailmassa mitään muuta kuin Devizesin.

Sunnuntaiaamuna Christina Alberta vei Bobbyn kanssaan retkelle Breden linnanraunioille kellojen iloisesti kaukana helistessä. Siellä hän ilmoitti, ettei hän aiokaan mennä naimisiin hänen kanssaan.

Bobby vastusteli: »Etkö sinä siis rakastakaan minua?»

»Enkö minä ole suudellut sinua? Enkö ole syleillyt sinua? Enkö ole pörröttänyt sinun tukkaasi?»

»Mutta miksi sinä et sitten halua mennä naimisiin minun kanssani?»

»En tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa. En rakasta ketään, paitsi tietysti sinua. Mutta en voi mennä naimisiin sinunkaan kanssasi. Tahdon, että minua rakastetaan, Bobby. Niin. Mutta minä en tahdo mennä naimisiin.»

»Mutta miksi? Siitäkö vanhasta syystä?»

»Ei. Annoithan sinä siitä kunniasanasi. Mutta en kuitenkaan voi mennä naimisiin kanssasi, Bobby... Luulen sen johtuvan siitä, etten tahdo olla sidottu kenenkään muun elämään. En halua tulla vaimoksi. Tahdon olla vapaa ja itsenäinen oma itseni. Olen alkanut kasvaa. Siinä se on, Bobby. Tahdon olla vapaa ja kasvaa.»

Bobby päästeli vastustelevia ääniä.

»En halua, että kukaan näkisi minun kasvavan koko ajan. Sinä katselisit minua aina, Bobby. Tiedän, että sinä katselisit.»

Bobbyn oli turha väittää vastaan. Kyllä hän katselisi.

»En uskonut, että asiat kääntyisivät tähän suuntaan, sitten kun olin päättänyt mennä naimisiin kanssasi. Tahdoin mennä naimisiin kanssasi, kun olin saanut itseni suostumaan siihen, vilpittömästi halusin. Tahdoin silloin pelottavasti olla lähellä jotakin, niin lähellä kuin mahdollista, saada suutelolta ja kuulla sanottavan: 'Niin, kas niin!’ ja pysyä siinä. Se oli minusta ihanaa. Bobby. Sinä olet suuri autuus minulle, Bobby. Surisin itseni hulluksi ilman sinua. Mutta kuinka lähelle toisiamme tulemmekaan rakastaessamme, ja kuinka kaukana kuitenkin olemme koko ajan! Kuinka me voimme tuntea toisiamme, kun tuskin tunnemme itseämmekään? Kun emme uskalla tuntea itseämme? Sinä olet niin kultainen, Bobby. Olet niin lämmin ja hyvä, että tuntuu epäkiitolliselta, kun en anna sinulle molempia käsiäni. Mutta minä en voi. Ehkä minä en olekaan mikään tavallinen terve nainen. Taikka minulle on tietämättäni tapahtunut jotakin. Ehkäpä elämä on pettänyt minua jollakin tavoin... Voi, en tiedä Bobby. Kaipaan jotakin ihmistä pelottavasti, kaipaan sinua pelottavasti ja kuitenkaan en ollenkaan halua sinua. Minun pitäisi pikemminkin olla kuollut kuin tuollainen naisellinen olento kuin Margaret Means. Jos tämä on avioliittoa...»

»Mutta arvelin», virkkoi Bobby, »kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut...»

»Ei.»

»Mutta minä odotan sinua kymmenen vuotta», sanoi Bobby, »jos sinä sattumalta muuttaisit mieltäsi.»

»Sinä olet kultaisin lohduttaja», sanoi Christina Alberta, mutta vaikeni äkkiä...

Ja sitten hän laski käsivartensa Bobbyn hartioille, painautui häneen ja puhkesi hurjaan, intohimoiseen itkuun.

»Kastelen vain sinut sen sijaan, että menisin naimisiin kanssasi», nyyhkytti tyttö ja naurahti. »Voi, Bobby rakas, minun oma rakkaani.»

Hän riippui Bobbyn kaulassa jonkun aikaa. Sitten hän irroittautui ja seisoi hänen edessään pyyhkien silmiään, tuo sama Christina Alberta, jonka Bobby niin hyvin tunsi; kyynelten jäljet vain olivat uudet. »Jos naiset eivät voi paremmin hillitä tunteitaan», sanoi hän, »niin heidän on palattava haaremeihin. Emme voi saada kumpaakin yhtaikaa. Mutta minä en mene naimisiin sinun kanssasi. Maailmassa ei ole sellaista miestä, jonka kanssa voisin mennä naimisiin. Tahdon olla vapaa ja riippumaton nainen, Bobby. Tästä alkaen.»

»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Bobby.