Part 28

Kun Bobby pääsi keskustelemaan Sargonin kanssa, tuntui hänestä siltä kuin Devizes olisi paloitellut tuon pikku miehen ja näyttänyt hänet hänelle itselleen hajanaisina kappaleina, Devizes palasi Lontooseen maanantaina vieden Christina Albertan mukaansa autossaan, mutta Lambone sai houkutelluksi Bobbyn jäämään päiväksi, pariksi ilahuttamaan sairasta. Lambone näytti, sikäli kuin Bobby sai selvää hänen suunnitelmistaan, aikovan jäädä Udimoreen viikoksi ja kauemmaksikin tekemään työtä. Bobby näki Christina Albertan lähtevän, muisteli häntä tunnin, omisti lopun aamupäivästä täti Susannalle ja iltapäivän Sargonille, ja Sargon, jonka vointi oli silminnähtävästi parempi, istui kahden pieluksen tukemana ja keskusteli omasta paloitellusta itsestään.

»En ole yhtään väsynyt», sanoi Sargon. »Saan kohta jotakin vahvistavaa. Aina kolmen tunnin kuluttua.»

Hän ajatteli muutaman hetken, mitä hän seuraavalla hetkellä sanoisi. »Kuka tuo Lambone on?» kysyi hän sitten. »Hän menettelee hyvin vieraanvaraisesti pitäessään meitä täällä. Hyvin vieraanvarainen, hrrump!... Onko hän teidän tuttavianne?»

»Hän on tunnettu kirjailija. Hän on Christina Albertan ystävä.»

»Hänellä on niin paljon ystäviä. Niinkuin kaikilla nuorilla ihmisillä nykyään. Entä kuka on tri Devizes?»

»Hän on hermotautien erikoistuntija, ja hänen puoleensa käännyttiin... hänen puoleensa käännyttiin, että saataisiin teidät pois tuosta... paikasta.»

»Hermotautien erikoistuntija. Hän on ihmeellinen juttelija — hyvin älykäs ja ymmärtäväinen. Minulla on omituinen tunne, että olen joskus, jollakin tavalla, kohdannut hänet ennen. Tässä elämässä — tai toisessa. Se on kaikki hyvin hämärää, ja hänellä ei näytä olevan vastaavia muistoja. Ei. Se on kai vain jonkunlainen sattuma.»

Bobby ei sanonut mitään tuosta sattumasta.

Sargon sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi.

»Puhelimme äskeisistä kokemuksistani», jatkoi hän.

»Minun henkilöllisyyteeni nähden on ollut olemassa koko joukko sekaannusta. Se on nykyään paljoa tavallisempi vaiva kuin ennen aikaan. Suurimman osan elämääni luulin olevani eräs Albert Edward Preemby niminen henkilö, hyvin rajoitettu, suuresti rajoitettu mies. Mutta sitten pääsin valoon. Aloin käsittää, ettei kukaan oikeastaan voinut olla sellainen kuin Albert Edward Preemby. Aloin etsiä itseäni. Minulla oli syytä uskoa — sitä on liian pitkä selittää — että minä olin Sargon ensimmäinen, suuri sumerialainen, tämän maailman ensimmäisen valtakunnan perustaja. Sitten... sitten tuli vaikeuksia. Näitte hiukan niistä. Koetin tarttua valtikkaan — eräänä iltana Holbornessa — kiivaasti. Siitä tuli hyvin tuskallinen juttu. Minut lähetettiin siihen laitokseen. Niin. Se järkytti minua. Alennustila, kova kohtelu. Todellista... epäsiisteyttä. Aloin epäillä, enkö vain sittenkin ollut tuo pikkuinen Preemby. Inhimillinen kaniini. Uskoni horjui. Myönnän, että se horjui.»

Hän mietiskeli tuskallisesti muutaman hetken, ja laski sitten vakuuttavasti kätensä Bobbyn ranteelle.

»Minä olen Sargon», sanoi hän. »Keskustelu ystävänne Devizesin kanssa on selvittänyt minulle paljon. Minä olen Sargon, mutta ihan toisella tavalla kuin olin kuvitellut. Preemby oli, kuten luulinkin, vain satunnainen olomuoto. Mutta...»

Pienet kasvot liikahtelivat älyllisestä ponnistuksesta. »En ole yksinäni Sargon. Te, te ette ehkä ole... ole herännyt, mutta tekin olette Sargon. Hänen verensä virtaa suonissanne. Me olemme yhteisperijöitä. Se on ihan helppoa käsittää. Sargon oli kuningas, ja hänellä oli luonnollisesti monta vaimoa. Se on poliittinen... biolooginen välttämättömyys. Hänen jälkeläistensä lukumäärä on suuri. Heillä taas — edullisesta asemasta riippuen — oli paljon lapsia. Seuraavassa sukupolvessa vieläkin enemmän. Se on kuin voimakas, läpitunkeva säde älyllistä ja siveellistä voimaa. Sen voi todistaa — todistaa matemaattisesti. Tri Devizes ja minä laskimme sen paperipalaselle. Me polveudumme kaikki Sargonista, niinkuin me kaikki polveudumme Caesaristakin... niinkuin melkein kaikki englantilaiset ja amerikkalaiset polveutuvat Wilhelm Valloittajasta. Harvat ihmiset huomaavat sitä. Hiukan laskuja, ja asia on selvä kuin päivä. Me perimme kaikki jotakin. Emme ainoastaan häneltä, vaan kaikilta suurilta hallitsijoilta, kaikilta jaloilta valloittajilta. Vieläpä kaikilta rohkeilta ja kauniilta naisiltakin. Kaikilta valtiomiehiltä, keksijöiltä ja luojilta. Ja jollemme suoraan heiltä, niin ainakin heidän isiltään ja äideiltään. Kaikki tuo menneisyyden kuohuva viini on minunkin suonissani. Ja minä kun luulin olevani juuri tuo Albert Edward Preemby. Ja Woodford Wellsissä läksin minä melkein joka ilta typerälle kävelymatkalle kuusi penseä taskussani menetettävänä eikä mitään tehtävänä koko maailmassa. Kaksikymmentä vuotta! Se tuntuu uskomattomalta.»

Siniset silmät hakivat Bobbylta vahvistusta, ja tämä nyökkäsikin.

»Siellä minä sitten kävelin Eppingin metsässä puvussa, josta en milloinkaan oikein pitänyt — hiukan liioitellussa urheilupuvussa leveine polvihousuineen, jotka vaimoni oli valinnut minulle — ja ne tuntuivat käyvän yhä hassummiksi vuosi vuodelta — enkä tiennyt kerrassaan mitään siitä, että minä olin kaikkien vuosisatojen perijä, ja että koko maailma keskipisteeseen saakka ja taivaan kanteen asti oli minun. Ja se on teidänkin. Meidän. Minulla ei ollut minkäänlaista tietoisuutta velvollisuuksista sitä kohtaan, en ollut herännyt itsekunnioitukseen. En ollut ainoastaan Sargon, vaan jokainen mies ja nainen, joka on vaikuttanut jotakin maailmassa. Olin Jumalan ikuinen palvelija. Sen sijaan pelkäsin hevosia ja vieraita koiria, ja vaikka ne tarkastelivat minua ja puhelivat minusta, en tiennyt, mitä olisin tehnyt käsilläni ja jaloillani ja jouduin ihan pulaan niistä.»

Hän vaikeni hymyilläkseen mokomalle muistolle.

»On ollut hyvin hauskaa puhua teidän tri Devizesillenne tuon sokean pienuuden kummallisuudesta ja rajoituksesta, jossa elin niin kauan. Puhuimme niistä suurista miehistä, jotka todella olivat minussa, suurista miehistä, joita me todella olimme. Kaikki johtavia suuria miehiä. Te ja minä, samaa sukujuurta. Sillä menneisyydessä te ja minä ja hän olimme yhtä, ja tulevaisuudessa me taas saatamme yhtyä. Olemme eronneet tarttuaksemme asioihin, niinkuin käsi jakaantuu sormiin ja peukaloon. Puhuimme siitä ajasta, jolloin meissä piilevä henki rakensi ensimmäisen majan, laski vesille ensimmäisen aluksen ja ratsasti ensimmäistä kertaa hevosella. Emme voineet muistaa noita suuria hetkiä varsinaisina tapahtumina, mutta palautimme ne mieleemme noin yleisesti. Muistelimme hehkuvan kuumaa päivää, jolloin joukko miehiä kulki ensimmäisen kerran hiekkaisen erämaan yli, ja jolloin mies ensimmäisen kerran seisoi vuorien jäätiköillä. Se oli — liukasta. Sitten muistin, kuinka kansani rakensi ensimmäisen kaupunkini multavalleja. Läksimme ensimmäisten karjalaumojen ryöstäjiä vastaan. Sitten tri Devizes ja minä seisoimme mielikuvituksessamme jonkunlaisella komentosillalla ja katselimme, kuinka miehemme liikuttelivat kaleerin raskaita airoja matkalla Islantiin ja Viinimaahan. Me näimme heidät kumpainenkin. Suunnittelimme Kiinan suuria muureja, ja minä laskin latinalaiset purjeet suurella kanavallamme. Katsokaas, minä olen rakentanut miljoonittain komeita temppeleitä ja laatinut lukemattoman joukon ihania veistoksia, maalauksia, kultasepän töitä ja koristeita. Olin unohtanut sen, mutta sen olen kuitenkin tehnyt. Ja olen rakastanut biljoonalla rakkaudella, ihan todella — joutuakseni tänne. Olemme kaikki rakastaneet. Keskustelimme siitä, teidän tri Devizesinne ja minä. En ole uneksinut miljoonattakaan osaa kaikesta siitä, mitä minä olen. Kun luulin, että olin yksin ja ainoastaan Sargon, en vielä tiennyt mitään suuresta perinnöstäni ja halvasta kohtalostani. Nytkin vasta alan nähdä... On hullunkurista ajatella, että minä, jolla on takana kaikki tuo menneisyys ponnistuksia ja seikkailuja, että minä olisin tyytynyt käyskentelemään Woodford Wellsissä hullunkurisessa villapuvussa ja nukkaisissa polvihousuissa, joka oli hyvin raskas ja epämukava, ne oikein kutkuttivat minua kuumina päivinä. Mutta niin minä kuitenkin tein... Tietämättä... Kuljin vain eteenpäin, kunnes en enää voinut sietää sitä, ja sitten minun täytyi pysähtyä ja raapia polviani...»

»Tietysti minä silloin, kun sanoin itseäni Sargoniksi, kuninkaitten kuninkaaksi, ja pyrin hallitsemaan koko maailmaa, silloin — kuten tri Devizes sanoi — puhuin tunnusmerkillisesti. Itse asiassa jokainen on Sargon, kuninkaitten kuningas, ja jokaisen olisi ruvettava pitämään huolta maailmasta, pelastettava se ja hallittava sitä, niinkuin minun on tehtävä.»

Hän oli päättänyt selityksensä. Hän oli levittänyt paloitellut jäsenensä Bobbyn nähtäväksi, sellaisina kuin Devizes oli palauttanut ne hänelle.

5.

»Mutta mitä te sitten aiotte tehdä?» kysyi Bobby.

»Olen paraikaa ajatellut sitä.»

Hän jatkoi miettimistään hetkisen.

»Kaikki muuttuu toisenlaiseksi», sanoi hän, »kun huomaa, ettei olekaan ainoa Sargon. Minä luulin, että minä olin suuri kuningas, suuri johtaja jota muu maailma oli valmis seuraamaan. En tiedä, tunsinko ollenkaan oikein kykeneväni sellaiseen hommaan, mutta en nähnyt muutakaan keinoa ollakseni Sargon ja kuningas. Nyt minä tiedän. Tein parhaani, mutta juuri silloin kun menin Buckinghamin palatsiin, huomasin, että tehtävästä tulisi liian suuri minulle. Kerroin tri Devizesille, sanoin hänelle, että kun hän kerran oli Sargon ja kuningas ihan yhtä paljon kuin minä, ja kun kenestä hyvänsä voisi tulla Sargon ja kuningas, niin ei enää ollutkaan kysymystä valtaistuimista ja palatseista, taikka julistuksista ja kruunauksista — sellaiset jutut olivat nyt liian vanhanaikuisia ja turhanpäiväisiä apukeinoja, tärkeintä oli olla vain kuninkaallinen henkilö ja toimia yhdessä kaikkien kuninkaallisten henkilöitten kanssa maailmassa tehdäkseen maailman heidän korkean sukunsa veroiseksi. Jokainen, joka herää tietoisuuteen siitä, tulee kuninkaalliseksi henkilöksi. Voimme olla toimivia kuninkaita, vaikka pysymmekin tuntemattomina. Saattaa hoitaa pesulaitosta, niinkuin minäkin Preembynä ollessani, ja olla ajattelematta muuta kuin voittoa, tarpeita, turhanpäiväistä ja huolia, niinkuin vähäpätöinen pesijä ainakin ja kuinka tylsää kaikki tuo oli! — taikka sitten saattaa olla kuningas, kymmenien tuhansien kuninkaitten jälkeläinen; heidän ja kaikkien inhimillisten asioiden haltia, vielä syntymättömienkin sukupolvien herra — vaikka elääkin maanpaossa pesulaitoksen hoitajana.»

Hän vaikeni taas.

»Enin osa tuosta on totta», sanoi Bobby. »Se on... se on hyvin houkuttelevaa.»

»Niin pitkälle on kaikki päivänselvää. Mutta sitten alkavat vaikeudet. Ei riitä, kun vain sanoo olevansa kuningas. Sinun on oltava kuningas. Sinun on toimittava! Et voi olla kuningas ilman kuninkaallisia tekoja! Mutta juuri siitä tri Devizes ja minä emme oikein päässeet selvyyteen. Siinä on koko lailla miettimistä. Mikä on minun kuninkaallinen tehtäväni? Tässä heikossa ruumiissa — ja mitä minä olen? En ole selvillä siitä. Mutta se pelkkä tosiseikka, että minä en ole selvillä kaikesta, osoittaa minulle selvästi, mistä minun on aloitettava. Minun on päästävä selvyyteen. Minun on hankittava tietoja, selvitettävä oma kuninkuuteni. Sehän on järkevää. Minun on opittava paremmin tuntemaan suuri perintöni, meidän suuri perintömme, sen vaiheet, sen mahdollisuudet, niitten miesten menettely, jotka käyttävät sitä väärin. Minun on opiskeltava kauppaa, taloutta ja raha-asioiden hoitoa, ja kun sitten näen kaiken selvästi, on minun ponnisteltava, tutkittava ja työskenneltävä, ja minun on otettava selville, mitä erikoisia lahjoja minulla on ja kuinka voin paraiten käyttää ne kuningaskuntani hyväksi. Jokaisen kuninkaan tulee tehdä hallituskautensa suurenmoiseksi erikoisilla lahjoillaan. Siitä me pääsimme yksimielisiksi.

»Nyt minä vielä en tunne erikoisia lahjojani. Tri Devizes sanoi, että mitä häneen tulee, on hänen tutkittava ihmisten toiminnan syitä ja keskinäisiä suhteita. Hänen lahjansa ja luonnolliset taipumuksensa viittaavat sielutieteeseen. Hän on saanut osansa mitatuksi itselleen, kuninkaallisen tehtävänsä. Mutta minulla ei toistaiseksi ole tuota suurta itsetuntemusta. Minun on aloitettava alempaa ja laajemmista kysymyksistä. Minun on opittava tuntemaan maailmaa ja koko tuon Sargonien kuningaskunnan historia, ja kaikki se, mitä olen lyönyt laimin unelmissani ja vähäpätöisyydessäni. Minun on taas mentävä kouluun. Opittava, kuinka oikein kiinteästi ajatellaan. En välitä vaivoista. Mutta olen kärsimätön. Kun ajattelen kaikkea, mitä edessäni on: lukemista, tiedusteluja, käyntejä museoissa ja sellaisissa paikoissa, haluaisin heti päästä aloittamaan. Olen elänyt niin vähän huomiokykyistä ja niin vastuutonta elämää, että olen ihmeissäni, kuinka voin tehdä selkoa tuhlaamistani vuosista. Olen uneksinut ne pois. Mutta olen iloinen, kun voin herätä kuninkuuteeni, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Olen vielä ihan nuori mies. Olen hiukan yli neljänkymmenen, mutta se ei merkitse mitään. Puolet siitä oli lapsuutta ja poika-aikaa, ja suurin osa jäännöksestä tyhjyyttä. Kaikesta päättäen saatan vielä elää neljäkymmentä vuotta lisää. En ole vielä puolessakaan. Ja niistä saattaa tulla paraat vuoteni, täysimmät vuoteni. Kolme tai neljä saattaa mennä opiskeluun — opiskeluun kaikkialla maailmassa. Aloitan opiskeluni politiikalla ja ottaakseni selville, miksi naiset ja miehet ovat niin orjamaisia ja matalamielisiä. Koetan aluksi ottaa selville, kuinka voisin ulottaa suuren vapautukseni toisiinkin. Pääsen vähitellen oikeaan, tunnustettuun elämään. Ihminen, jolla ei ole tunnustettua elämää, on kuin rotta laivassa, eikä kuin sitä ohjaava ihminen. Ja sen ohessa koetan löytää oman, itsenäisen elämäni, erikoisen tehtäväni. Se on ehkä ennenaikaista, mutta minua viehättää suuresti hulluuden ja hoitoloiden arvoitus. En voi käsittää, mitä hulluus on. Se hämmästyttää ja surettaa minua, ja tri Devizes on kanssani yhtä mieltä siitä, että kun joku kysymys hämmästyttää ja surettaa, niin on siitä koetettava tieteellistä tietä hankkia kaikki mahdolliset tiedot. Sitten se ei enää sureta: se vetää puoleensa ja viehättää. Ja kun olin... tuossa paikassa, puhuttelin eräitä noista onnettomista. Olin kovin pahoillani heidän takiaan. Lupasin auttaa heitä, kun pääsisin valtakuntaani. Ja nyt alan nähdä, minkälainen valtakuntani on, ja mitä tietä minun on kuljettava sinne päästäkseni. Ehkäpä minä oikeaan aikaan opin tuntemaan ja levittämään tietoa hoitoloista, ja saan tehdyksi kaiken paremmaksi niissä, että niihin ei enää vain suljeta ihmisiä, vaan parannetaan ja autetaankin heitä.»

»Se oli Devizesin ajatus, muistaakseni — taikka lienemme me kehitelleet sitä yhdessä — että hulluudessa on todellinen ja tärkeä tarkoituksensa. Se on jonkunmoinen yksinkertaistuminen, jonkunmoinen esteiden ja salpojen poisto, ja jonkunmoinen luonnollinen koe. Sielun salaisuudet paljastuvat. Mutta jos kerran ihmisparkojen tulee kärsiä sellaista hankkiakseen tietoa muille, niin olisi heitä kohdeltava kunnollisesti, heitä pitäisi hemmotella ja kaikin puolin käyttää heitä hyväksi, eikä jättää heitä sellaisten raakalaisten käsiin kuin meillä oli... En voi kertoa teille sitä. En vielä. Raakoja he olivat... Ja selvinä hetkinään — kaikilla hulluilla on selvät hetkensä — heitä pitäisi lohduttaa ja selittää heille kaikki.»

Pienet, omituiset kasvot versoavine viiksineen ja kalpeine, sinisine silmineen tuijottivat Bobbyyn.

»Kun näin teidät ensimmäisen kerran», jatkoi Sargon, »en ollenkaan voinut käsittää, minkälainen suhteemme oikeastaan oli. Olin silloin yhä turhan kunnian tavoittelun vallassa, luulin olevani suuri profeetta, opettaja ja kuningas, ja että koko maailman tulisi totella minua. Luulin, että teistä tulisi ensimmäinen, paras ja läheisin oppilaani. Mutta nyt tunnen itseni paremmin. Ja toiset ihmiset myös. He elävät, eivät suinkaan ollakseen minun seuraajiani ja oppilaitani, vaan kuninkaita rinnallani. Meidän on työskenneltävä yhdessä kaikkien heränneiden kanssa kuningaskuntamme ja ihmiskunnan suuren edistymisen hyväksi.»

Hän jatkoi puhellen pikemmin itselleen kuin Bobbylle:

»Olen aina tahtonut tietää paljon, mutta nyt minulla on oikea tahto oppia tietämään. Minusta tulee nyt toisenlainen. Tuntuu uskomattomalta, että vähän aikaa sitten huolehdin, miten saisin aikani kulumaan. Nyt minulla on vain kiire päästä käsiksi asioihin, ja olkoon elinaikani kuinka pitkä hyvänsä, niin tiedän, että se ainakin on täysi. Minua hämmästyttää se, että valtakunnassani on lennetty jo kaksitoista vuotta, mutta itse en ole vielä milloinkaan ollut lentokoneessa. Minun täytyy saada katsella maailmaa lentokoneesta. Ja ehkäpä minun täytyy mennä Intiaan, Kiinaan ja muihin sellaisiin ihmeellisiin ja kummallisiin maihin, koska nekin ovat osa perintöäni. Minun täytyy tietää niistä jotakin. Ja viidakot ja erämaat meidän on vallattava, ja minun on nähtävä nekin. Eläimet ovat meitä alempana. Meidän on huolehdittava niistä tai hävitettävä ne armollisesti, sikäli kuin valtakuntani edut vaativat. On hirveätä olla eläintenkin herra. Kaikki eläimet, villit tai kesyt, ovat meidän valtamme alaisia. Ja sitten tiede. Kaikki se ihmeellinen työ, jota ihmiset tekevät laboratorioissa, ja heidän merkilliset keksintönsä ovat meidän huolemme esineitä. Jollen ymmärrä asioita, voin ehkä vaikuttaa häiritsevästi. Kuinka sokea olenkaan ollut elämäni loistolle! Kun ajattelen tätä kaikkea, voin tuskin sietää oloa tässä vuoteessa: olen niin kärsimätön pääsemään niihin käsiksi. Mutta luulen, että minun täytyy olla kärsivällinen näitten vinkuvien keuhkojeni takia.»

»Kärsivällinen», toisti hän.

Hän katseli rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. »Voitteko sanoa, paljonko kello on? Seitsemältä minun pitäisi taas ottaa tuota mainiota vahvistavaa lääkettä. Se tekee ihmeitä minussa. Mutta ei, ei mitään hätää, hoitajatar kyllä muistaa sen... Se antaa minulle uutta elämää.»

6.

Mutta Sargon ei enää elänyt neljääkymmentä vuotta, ei kolmea-, ei edes kahtakymmentäkään. Hän eli tasan päivää vaille seitsemän viikkoa tämän keskustelun jälkeen. Hän pysyi vuoteessa pari päivää Bobbyn palattua Lontooseen. Sitten lähti Lambonekin pois, ja silloin hän tuli vaikeaksi hoitaa. Kun hänen voimansa palasivat, vaati hän hoitajattarelta yhä enemmän kirjoja, joita hän ei saattanut nimittää eikä kuvailla, ja Encyclopedia Britannican niteitä, ja kun hoitajatar selitti, että seitsemän tämän mahtavan julkaisun nidettä oli varmasti kylliksi, mitä toipuva henkilö yhdellä kertaa tarvitsi, nousi hän vuoteestaan, puki ylleen karkean, pienen aamupukunsa ja laskeutui hoiperrellen alakerrokseen päättävästi yskähdellen, ja meni kirjastoon. Sen jälkeen hän ei käynyt vuoteeseen kolmeen päivään. Siihen alakerroksen kulmaukseen, jossa oli enimmän kirjoja, laitettiin valkea ja ympärille asetettiin varjostimia, että hän pysyisi lämpimänä. Mutta vahvistava lääke kiihotti häntä, ehkäpä se oli liiankin vahvistava, eikä hän halunnut pysyä suojatussa nurkassaan.

Sairaanhoitajatar näytti olleen heikko myöntyväinen luonne, jolla ei ollut taipumusta käyttää voimakeinoja. Hän soitti Devizesille Lontooseen mutta hänen ei onnistunut täydellisesti selvittää Sargonin huonon käyttäytymisen vakavuutta. Hänen itsepäisyytensä nousi huippuunsa, kun hän ei tahtonut mennä vuoteeseen seitsemältä, vaan pistäytyi ulos talon edessä olevalle pengermälle yllään kylläkin päällystakki ja kaulahuivi, mutta jalassaan vaan tohvelit. Hänen alastomiin nilkkoihinsa ja sääriinsä puhalsi kylmä tuuli. Rannikon loiston hitaasti kiertyvät, toistuvat valot, jotka liitivät aavemaisina kukkuloita pitkin tähtien kirkkaassa valossa, olivat vietelleet hänet ulos, tuo valonsäteinen kulkue loistavan valkoinen Sirius ja Orionin silmiin sattuva, säihkyvä komeus. Oli kirkas marraskuun yö, ja pakkasta ilmassa. Hoitajatar kuuli hänen yskivän ja syöksyi häntä hakemaan. Hän katseli Siriusta Lambonen kenttäkiikarilla, ja hoitajattaren piti vetää hänet väkisin huoneeseen. Hän suuttui, ja siitä syntyi epämiellyttävä painiskelu.

Seuraavana päivänä Sargon ei kyennytkään nousemaan vuoteestaan. Kuitenkin hän puuhaili omiaan ja paljasti tulehtuneen rintansa kylmälle heikosti yritellessään lukea. »En tiedä mitään», valitteli hän. Joksikin aikaa parani hän taas hiukan, ja nyt on hyvin luultavaa, että hän yöllä avasi ikkunan ja istui tuntikausia sen ääressä ihaillen tähtiä. Tätä seurasi sairauden uusiutuminen, ja kun hän oli kamppaillut viikon päivät ja sitten ruvennut hourailemaan, tuli hän perin heikoksi, ja sitten, eräänä iltana, tuli kuolema. Hän oli kuollessaan ihan yksin.

Bobby ei ollut ollenkaan odottanut kuolemaa. Hän kuuli sen suureksi hämmästyksekseen Christina Albertalta. Hänelle ei ollut sanottu mitään siitä, että Sargon oli heikompi, eipä edes kerrottu hänen tottelemattomuudestaankaan. Bobby oli ajatellut häntä melkein kadehtien ja luullen, että hän paranisi päivä päivältä ja nauttisi joka päivä onnellisena yhä suuremmasta huolenpidosta. Hän oli kuvitellut uutta keskustelua ja uutta vaihetta tuon merkillisen myöhästyneen nuorukaisen elämässä. Tuntu siltä kuin jännittävä tarina olisi äkkiä jäänyt kesken, ikäänkuin kaikki sen loppuluvut olisi kiivaasti ja järjettömästi jätetty pois.

Tämä petetyn myötämielisyyden synnyttämä mieliala kesti yhä, kun Sargonin ruumis poltettiin Golders Greenissä. Bobby meni katsomaan noita outoja menoja. Hän saapui myöhään Billyn kanssa. Arkku, jossa pieni ruumis oli, oli valmiina liukumaan ahjoon, korkeakirkolliset menot olivat juuri alkaneet. Kappelissa oli hyvin vähän ihmisiä, Christina Alberta, yllään äidiltä peritty, musta puku, oli etualalla, vainajan lähimpänä sukulaisena, Paul Lambonen ja Devizesin välissä. Hänen takanaan, vakavan ja tukevan näköisinä, olivat Harold ja Fay Crumb hämmästyttävän syvässä surupuvussa ja seuraten menoja tarkkaan kahdesta rukouskirjasta. Epämiellyttävän näköinen mies, jolla oli pitkät, rokonarpiset lampaankasvot, pienet silmät ja jokapäiväisen näköinen musta puku, kääntyi ympäri ja tuijotteli Bobbya hänen kappeliin tullessaan. Hänen seurassaan oli hyvin jykevä, vaalea rouva näytti surupuvussaan nukkuneen vuoteen alla. Vainajan sukulaisiako? Sukulaisuuden leima oli kieltämätön. Taustalla seisova nuori nainen ja kaksi vanhaa naista näyttivät olevan mukana vain halusta seurata hautajaismenoja yleensä. Siinä oli koko seurue.

Christina Alberta näytti merkillisen pieneltä ja varjossa olevalta kahden merkillisen miestuttavansa rinnalla. Päivä ulkona oli harmaa, ja yleinen vaikutelma tapahtumasta oli, että se oli pieni ja hajanainen, sumea ja kylmä. Urut soivat Bobbyn saapuessa, ja hän ei mielestään ollut milloinkaan kuullut vähemmän musikaalista soittokonetta. Sitä mukaa kuin menot jatkuivat, tuntuivat ne yhä enemmän jokapäiväisiltä ja teoloogisen teennäisiltä. Mikä vanha käytetty, kostea sadetakki Englannin korkea kirkko onkaan pyrkivän sielun kannettavaksi, ajatteli Bobby. Mutta mitä voi oikeastaan mikään uskonto maailmassa tehdä oikean kuoleman edessä? Teoloogiselta kannalta pitäisi iloita, kun kunnon mies kuolee, mutta millään noista uskonnoista ei ollut uskallusta sovelluttaa sitä käytäntöön. Kukaan ei voi vapauttaa itseään tuon avoimen ja tyrmistyttävän arvoituksen vaikutuksesta. Oliko tuossa arkussa mitään sellaista, mikä kuuli tai välitti vähääkään koko tästä synkästä naamiopelistä?

Bobbyn ajatukset kietoutuivat tuohon hiljaiseen »johonkin», joka oli arkussa. Pienillä kasvoilla olisi vähäinen, tavaton arvokkuus, pyöreät, hullunkurisen uskolliset siniset silmät olisivat ummessa ja hiukan painuneet. Missä olivat nyt nuo toivomukset ja suunnitelmat, joita Bobby oli kuunnellut muutama viikko sitten? Sargon oli puhunut lentämisestä, matkasta Intiaan ja Kiinaan, jalojen töiden suorittamisesta maailmassa. Hän oli sanonut, että hänellä on vielä puolet elämää edessään. Hän näytti aukeavan kuin kukka myöhästyneen kevään ensimmäisenä aurinkoisena aamuna, mutta tuo kaikki olikin harhaa: kuoleman ovi oli paukahtanut hänen jälkeensä ja oli nyt juuri kiertymäisillään lukkoon.