Part 27

Hän ei osannut odottaa pyyntöä tulla Hytheen hakemaan nuorta neitiä ennenkuin puoli yhden tienoissa. Sillä välin hän meni talliin katsomaan, oliko moottoripyörä kunnossa nopeaa matkaa varten. Kello tuli puoli yksi, tuli puoli kaksikin. Hän söi hiukan. Hän tuli hyvin levottomaksi, nousi ja katsoi usein ikkunasta nähdäkseen, toisiko postityttö Christina Albertan sähkösanomaa. Mutta kahden ajoissa suuri, hiljaa kulkeva, ylellisen näköinen Daimler-auto ilmaantui ulkopuolelle pysähtyen rva Plumerin oven eteen. Ikkunasta näkyi hatuton, leikkotukkainen pää ja sanoi jotakin ajajalle, joka laskeutui vaunuista ja avasi oven. Autosta astui miellyttävän näköinen, päättäväinen, nykyaikaisen näköinen nuori nainen, ilman hattua ja lyhyissä hameissa, ja hoikka, tumma, varakkaalta näyttävä mies, joka oli noin kahdeksanneljättä — neljänkymmenen ikäinen ja käytti sinistä pukua ja harmaata huopahattua. Hän avasi tytölle pihaportin, ja tyttö katseli ympärilleen lähestyessään taloa.

Bobby huomasi, ettei Christina Alberta pitänyt lupaustaan olla sinisilmäinen ja hento. Tyttö oli pettänyt hänet. Mutta huolimatta kaikesta petollisuudestaan oli hän rakentanut jonkunmoisen henkilökohtaisen läheisyyden tunteen heidän välilleen, joka yhä pysyi hänessä. Bobby katseli hänen tuloaan levottomuuden vallassa, jota hänen oli vaikea hillitä. Hän ihmetteli, kuka kumma tuo musta mies saattaisi olla. Joku serkku ehkä. Tyttö huomasi Bobbyn katselevan heitä ikkunasta, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa.

2.

Sillä vaistolla, joka nuorilla ihmisillä tällaisissa tapauksissa on, huomasi Bobby, että Christina Alberta oli erittäin utelias häneen nähden. Hän puheli heidän kanssaan rva Plumerin pienessä huoneessa alakerroksessa. Hän puhui enimmäkseen tytölle. Devizesiä hän kohteli toisarvoisena tekijänä, äänenä tytön takaa. »Hänen rintansa on ilkeästi vilustunut», sanoi Bobby. »Hän on kaivannut nti Preembyä...»

»Christina Albertaa», sanoi Christina Alberta.

»Christina Albertaa alituiseen. Mutta vasta eilen illalla sain tietää osoitteen häneltä. Hän oli unohtanut sen sillä välin. Olemme olleet tällä toista vuorokautta. Hän vilustui tänne tullessamme.»

»Mutta kuinka te jouduitte tänne?» kysyi Devizes.

»Moottoripyörällä», vastasi Bobby. »Mutta meidän täytyi odottaa aikalailla, ennenkuin pääsimme lähtemään, ja aamu oli raaka ja kylmä, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin aamupukunsa ja tohvelit. On niin vaikea arvata kaikkea.»

»Mutta kuinka tulitte auttaneeksi häntä?»

Bobby hymyili Devizesille: »Pitihän jonkun auttaa häntä.»

Hän puhui taas Christina Albertalle: »En voinut sietää ajatusta, että hän oli lukkojen ja salpojen takana. Hän vuokrasi, katsokaas, huoneen sieltä, missä minä asun, ja hänessä oli jotakin viatonta — puoleensavetävää. Minun heikko kohtani on tuollainen myötämielisyys omituisuuksia kohtaan... Teidän pitäisi mennä katsomaan häntä.»

»Niin, olisi parasta mennä katsomaan häntä», myönsi Devizes.

(Kuka peeveli tuo mies oli!)

Bobby osoitti holhousvaltaansa: »Christina Alberta ensiksi», sanoi hän.

Hän vei Christina Albertan isänsä luo ja sulki oven heidän syleillessään lämpimästi toisiaan. »Ja nyt, hra Devizes, tai mikä teidän nimenne on», sanoi hän itsekseen porraskäytävässä, »nyt katsomme, mitä osaa teillä on tässä asiassa.» Hän laskeutui ensimmäiseen kerrokseen ja tapasi Devizesin hyvin ärsyttävästi seisomassa hänen uunimatollaan hänen valkeansa ääressä. Hänen siinä seisoessaan saattoi huomata, että hän muistutti kaukaisesti Christina Albertaa. Bobbylla oli jonkunmoinen epäselvä käsitys siitä, että Devizes oli vastuussa, jollakin hämärällä tavalla, siitä tosiasiasta, että Christina Albertan silmät eivät olleetkaan siniset. Hän oli hiukan hidas sanomaan sitä, mitä aikoi, ja Devizes taas oli hyvin aloitekykyinen. »Suokaa anteeksi kömpelö tunkeilevaisuuteni», sanoi hän, »mutta haluaisin tietää, kuka te olette?»

»Olen kynänkäyttäjä», sanoi Bobby pidättyen tarkoin kääntämästä silmiään täti Suzannan ainesläjään pöydällä.

»Oletteko lopettanut aterianne?» kysyi Devizes välinpitämättömän keskeyttävästi.

»Saanko kysyä samaa teiltä?» virkkoi Bobby, »ja kuinka te olette tutustunut Preembyihin?»

»Olen sukulainen», sanoi Devizes harkitusti. »Äidin puolelta. Jonkunmoinen serkku. Samalla satun olemaan hermo- ja mielisairauksien tuntija. Se on tuonut minut tänne tänään.»

»Ymmärrän», sanoi Bobby, »olette saanut tehtäväksenne viedä hänet takaisin?»

»En suinkaan. Me emme ole vihamiehiä, hra...»

»Roothing.»

»Olemme samalla puolella. Teitte oikein ottaessanne hänet pois. Me koetimme tehdä samoin vähemmän alkuperäisesti menettelemällä. Olemme hyvin kiitollisia teille. Mielisairautta koskevat lait ovat hyvin kömpelö ja yleistävä koneisto. Mutta kuten luultavasti tiedätte, jos hän pysyy piilossa kaksi viikkoa, on heidän aloitettava kaikki alusta. Hän saa takaisin terveytensä. Siinä asiassa olemme liittolaisia. Meidän on opittava tuntemaan toisemme paremmin. Teidän asioihin puuttumisenne — joka hämmästytti meitä suuresti — on minusta samalla kertaa erikoinen ja urhea. Toivoisin, että te kertoisitte minulle enemmän siitä: kuinka tapasitte hänet, kuinka ne saivat hänet kiinni, ja mikä sai teidät ajattelemaan karkaamista.»

»Hm», sanoi Bobby, tuli luo ja vahvisti oikeutensa puoleen uunimatosta. Hän oli jo ajatellut, kuinka hän kertoisi tarinansa — Christina Albertalle — oikealle Christina Albertalle, jolla on siniset silmät. Hän huomasi, että tuota ensimmäistä laitosta oli paljonkin korjattava, ehkäpä kokonaan muutettava nykyisiä kuulijoita varten. Mies oli lääkäri, hermotautien erikoistuntija ja kaukainen sukulainen, ja hän puolsi Sargonin pitämistä poissa sairaalasta, ja se kaikki oli hyvään päin, mutta Bobbyn mielessä kaiversi yhä tunne, että Devizes oli tullut puuttuakseen luvattomasti asioihin. Kuitenkin hän teki kohteliaasti tilaa Bobbylle uunimatolla, ja hänen käytöksensä oli huomaavaista ja kunnioittavaa. Bobby aloitti kertomalla Sargonin ensimmäisestä ilmaantumisesta Midgardkadulle.

Devizes osoitti olevansa tarkkaavainen ja älykäs kuuntelija. Hän käsitti heti Sargonin suunnitelman nousta St Paulin harjalle. »Epäilemättä hän tekikin sen», sanoi Devizes. »En minäkään sitä epäile», vastasi Bobby, »vaikka en ole vielä kysynyt sitä häneltä.» He sommittelivat kokoon todennäköisen selostuksen opetuslasten kutsumisesta ennen Bobbyn ja Billyn liittymistä joukkoon. »Se on liikuttavaa», sanoi Devizes, »ja suurenmoista.» Bobby hyväksyi nuo sanat.

»Ymmärrättehän nyt, kuinka hän valloitti minut», sanoi Bobby.

Bobbyn mieleen hiipi vähitellen selvä ystävyyden vire Devizesiä kohtaan. Hänen selostustaan uhanneet vaikeudet hävisivät. Hänestä tuntui siltä, että tuo mies ymmärtäisi kaiken, mitä hänelle sanoisi. Devizes sai hänet luulemaan, että Sargonin varastaminen Cummerdownista, vaikka sen toimittikin ihan vieras ihminen, oli yksinkertaisin ja luonnollisin teko, mitä kuvitella voi. Bobby lämpeni kertoessaan, hänen huumorintajunsa pisti esiin, ja hän tuli suoraksi ja huvittavaksi kertoessaan vaikeuksistaan käyntipäivänä. Kun hän kertoi terävänenäisestä kuuromykästä, palasi Christina Alberta alakerrokseen.

»Hän pitää itsestään selvänä, että minä olen täällä», sanoi tyttö. »Hän näyttää heikolta ja uupuneelta ja hänen rintansa on kovin kipeä.» Hän puhui välittömämmin Devizesille: »Teidän pitäisi tarkastaa häntä.»

»Onko joku lääkäri ottanut hänet hoitoonsa?» kysyi hän Bobbylta.

Bobby selitti. Devizes mietti asiaa. Oliko Sargon unelias? Oli. Annetaan hänen sitten nukahtaa hetkinen. Bobby, joka nyt koetti saada kertomuksensa vaikuttavammaksi, jatkoi tarinaansa. Christina Alberta silmäili häntä ilmeisen hyväksyvästi.

Teen aikana Bobby jo alkoi sopeutua Devizesin olemassaoloon ja Christina Albertan odottamattomaan ulkonäköön. Kaikki, mitä hänen odotuksen aikana miettimästään säilyi, oli ajatus, että hänen suhteensa Christina Albertaan tulisivat hyvin syviksi ja läheisiksi. Hän uskoi yhä, että jossakin häneen kätkettynä täytyi olla sinisilmäinen, myöntyvä, todella naisellinen olento, mutta että se oli hyvin syvällä piilossa. Kuitenkin vaikutti häneen tuo valepuku miellyttävästi, se oli vilkas, humoristinen, ystävällinen. Devizesiä hän myös piti yhä suuremmassa määrässä etevänä, kykenevänä, ymmärtäväisenä henkilönä. Hän oli nähnyt Devizesin tutkivan Sargonia, ja se oli taitavaa, luottamusta herättävää hoitoa. Hän sanoi, että Sargonin keuhkot olivat pahoin tulehtuneet, varsinkin vasemmalla puolella. Hän oli saamaisillaan keuhkokuumeen, ja hänellä ei ollut paljon elinvoimaa voittaa sitä. Häntä oli pidettävä lämpimässä, mahdollisimman vähän vetoisessa huoneessa ja hankittava hoitajatar. Rva Plumerilla ei ollut huonetta hoitajattarelle, ja tuskin tunnin automatkan päässä oli Paul Lambonen hyvin mukava kesähuvila Udimoressa. Hiukan mestarillista sähkötystä ja soittamista ja huvila saatiin, makuuhuoneeseen sytytettiin valkea, tottunut hoitajatar oli aina läsnä, ja kaikki järjestettiin Sargonia varten, joka kiedottiin lämpimiin peitteisiin ja vuode varustettiin lämpimillä vesipulloilla. Bobby huomasi olevansa vain pelkkä sivuseikka tässä asioitten uudessa järjestyksessä. Hänen piti tulla seuraavana päivänä Udimoreen moottoripyörällään, sillä siellä olisi tilaa heille kaikille Paul Lambonen huvilassa. Nähtävästi Paul Lambonen käsitykseen kesähuvilasta kuului talonhoitaja, useita palvelijoita ja neljä, viisi vierashuonetta.

Tuo ihmeellinen Devizes hoiti kaiken järjestelyn varmalla asiantuntemuksella, niin että Bobby ei saanut tilaisuutta osoittaa kuntoaan. Sargon, Christina Alberta ja Devizes lähtisivät viideltä ja saapuisivat Udimoreen kuudelta, jolloin hoitajatarkin jo olisi siellä. Sitten aikoi Devizes palata Lontooseen ja pyrkiä sinne niin ajoissa, että ehtisi pukeutua häntä odottaville päivällisille. Lauantaiaamuna hänellä oli tekemistä Lontoossa, ja sitten hän palaisi Udimoreen katsomaan, olisiko Sargon parantunut niin paljon, että sielullinen hoito voisi alkaa. Ehkäpä tuo tuntematon Paul Lambone myös tulisi sinne. Hän oli veltto mies, huomasi Bobby, Devizesin piti tuoda hänet sinne. Bobbyn piti jäädä Udimoreen muutamaksi päiväksi. Hän vastusteli vaatimattomasti. »Ei, te olette nyt mukana asiassa», sanoi Devizes hilpeästi ja silmäili Christina Albertaa. »Te olette Sargonin kannattajia, niinkuin me muutkin. Työskennelkää kanssamme.»

»Teidän täytyy tulla», sanoi Christina Alberta.

Ainoa syy, jonka vuoksi Bobby vastusti kutsua, oli se, että hän olisi tullut liiankin mielellään.

3.

Tuo Udimoren huvila, jonka Bobby huomasi todella hyvin kauniiksi ja mukavaksi nykyaikaiseksi taloksi, ja nuo kolme henkeä, Christina Alberta, Devizes ja Paul Lambone, jotka nyt ryhmittyivät Sargonin ympärille, vaikuttivat häneen hyvin erikoisella tavalla. He olivat hänestä uusia ja itsenäisiä siinä määrin, ettei hän ollut tavannut sellaisia milloinkaan ennen, ja talokin oli tuore ja täydellinen runsaassa, valkoisessa komeudessaan, enemmän kuin mikään hänen ennen näkemänsä asumus. Se saattoi toiset talot, joita hän ennen oli nähnyt, näyttämään satunnaisilta, jokapäiväisiltä ja toisluokkaisilta ja epätarkoituksenmukaisilta. Mutta tämä talo oli erään nuoren, taitavan arkkitehdin työtä, joka oli harkiten tutkinut Paul Lambonea, ja sen valkoiset, koristelemattomat seinät seisoivat kiinteinä kukkulan rinteellä ja silmäilivät vilpittömällä, syvällä ihailulla Ryeä, niittyjen tuolla puolen olevaa Winchelseata ja kaukaista, sinistä merta. Siellä oli penkkejä ja majoja ja huvihuoneita istumapaikoiksi, ja ylempänä rinteellä oli aidattu puutarha leveine käytävineen, joka näkyi talon lyijyruutuisista takaikkunoista. Saattoi ihailla auringonlaskua useilta mainioilta paikoilta, mutta aurinko ei päässyt paistamaan mihinkään huoneeseen väsyttävästi ja häikäisevästi. Talon ympärillä oli ystävällinen muuri suojelemassa ruusuja ja tulpaaneja lounaistuulelta ja antamassa tukea luumuille, päärynä- ja viikunapuille. Melkein koko alakerran täytti suuri, epäsäännöllinen huone, jossa oli suuri komero ruokapöytää varten toisessa kulmassa. Kun ovi oli avoin, yhtyi huone välittömästi pylväikköön. Siellä oli juttelupaikkoja tulisijojen ja ikkunoiden ääressä, sikäli kuin vuodenaika vaati, ja ympäriinsä talossa oli pieniä työhuoneita, joihin voi sulkeutua kirjoittamaan. Kirjahyllyjä kohoili niille sopivissa paikoissa, ja koko talossa oli mystillisen lämmintä lämpöjohtojen takia, jotka olivat näkymättömät ja joita tuskin saattoi aavistaa olevankaan. Talo muistutti siinä määrin Paul Lambonea, ja Paul Lambone oli siinä määrin osa taloa, että hän todellisuudessa oli vain kuin sen silmä tai ääni.

Paul Lambone oli ensimmäinen menestystä saavuttanut kirjailija, mitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Bobby tunsi koko joukon nuoria kirjailijoita, pitkätukkaisia kirjailijoita, epävarmoja kirjailijoita, mutta tämä oli ensimmäinen täysikasvuinen, tunnustettu ja raskaasti kypsyneeseen ikään päässyt kirjailija, mitä hän oli milloinkaan tuntenut. Mies vaikutti Bobbyyn hämmästyttävän varmalta, vapaalta ja varakkaalta. Ja merkillisintä oli, ettei hän millään lailla ollut tuollainen suuri kirjailija kuin Dickens tai Scott tai Hardy. Hänen saavutuksensa eivät Bobbyn omasta mielestä olleet niin kovinkaan paljon hänen omiensa yläpuolella. Olihan hän joskus aika hieno, aika terävä, ja siinä olivatkin pääerotukset. Bobbyn mielikuvituksessa oli kirjallisessa ja taiteellisessa elämässä tähän asti ollut kieltämätöntä satunnaisen seikkailun tuoksua, huikeita vaikeuksia, hurjaa iloa ja traagillista onnettomuutta. Swift, Savage, Goldshmidt, Carlyle, Balzac, Edgard Allan Poe olivat olleet hänestä tyypillisiä. Mutta tämä uusi valkea talo oli yhtä vakava ja mukava kuin mikä huvila hyvänsä, ja Lambone istui siinä yhtä turvallisen arvokkaana kuin hän olisi ollut joku maakuntapankkiiri tai kaivoksen omistaja tai jonkun suuren asianajoliikkeen vanhin jäsen. Häntä ei painostanut mikään pelko työnsä menettämisestä taikka itsensä kirjoittamisesta tyhjiin. Hän sanoi ja teki juuri sitä, mitä piti sopivana, ja poliisi tervehti häntä hänen ohikulkiessaan.

Jos tällaista voi kasvaa »Jokapäiväisen viisauden kirjasta» ja Paulin lauhkeista romaaneista, niin mitä tähän asti arvaamattomia mahdollisuuksia varakkuuden, varmuuden ja auttavaisuuden hankkimiseen piilikään täti Suzannan ystävällisessä neuvovaisuudessa? Bobbysta ei milloinkaan ollut tuntunut uskottavalta, että tulisi päivä, jolloin hän voisi olla varmalla paikallaan ja oma herransa, joka kykenisi torjumaan oman vapautensa rajoittamisyritykset ja joka voisi vapauttaa muita ihmisiä rajoituksista. Bobbyn koko elämä oli tähän saakka ollut täynnä määräyksiä ja pakottavia velvollisuuksia. Hänet oli _lähetetty_ kouluun ja lähetetty yliopistoon. Hän oli ollut vähällä tulla _määrätyksi_ erään tuttavan tilanhoitajaksi, kun maailmansota oli iskenyt kyntensä häneen ja muihin hänen ikäpolveensa kuuluviin ja käännellyt häntä mielensä mukaan ja lähettänyt hänet Mesopotamiaan. Ja sodan jälkeen oli hänen ollut pakko tehdä jotakin täydentääkseen perin supistunutta perintöään. Hänen elämänsä oli joka suhteessa ollut niin määrätty ja laitettu, hänen vanhempiensa elämä oli ollut siinä määrin luokan perintätietojen johtamaa, että Bobbyn mieli oli poikkeuksellisen hyvin valmistettu ottamaan vastaan Lambonen vapauden vaikutelmia.

Oli omituista panna merkille, kuinka täydellisesti Paul Lambone erosi nykypäivien maailmasta, ja kuinka täydellisesti hän ei kuulunut siihen. Hänellä oli kaikki sen antamat edut ja hyvin vähän sen päävelvollisuuksista. Hän oli päässyt siitä pakoon enimmät sen hyvyyksistä tallessaan. Hänen ei tarvinnut mennä oikeudenistuntoihin, hänen ei tarvinnut mukautua seuraelämän kausiin eikä hoitaa mitään virkaa. Oliko hän yksin poikkeus näissä olosuhteissa vai oliko enemmänkin ihmisiä, jotka pääsivät niinkuin hän pääsi, mukavasti ja onnellisesti, vanhasta ja rappeutuvasta yhteiskuntajärjestyksestä? Kuuluiko hän tuohon omituiseen luokkaan uusia ihmisiä, joitten ei tarvinnut kuulua minnekään?

Bobby istui pengermällä katsellen penkkinsä selustan yli tuota täysin uutta, mutta hyvin näkyvää ja mukavaa Lambonen huvilaa, ja hänen päässään pyöri tuo uusi ajatus uudenlaisista ihmisistä, jotka pääsivät eroon maailmasta ja elivät ilman suhdetta vanhaan asiain järjestykseen ja muodostivat uusia elämäntapoja. Tämä talo näytti olevan tuon ajatuksen ruumiillistuma. Se oli uusi ja erikoinen, mutta ei millään lailla vaatimaton taikka kumouksellinen. Se tunkeutui vain esille kuin uusi muoti. Se syntyi vain kuin uusi vuosisata. Hän oli aina otaksunut, että vallankumoukset tulivat alhaalta käsin eristettyjen ja perinnöttömien raivon seurauksena. Hän oli uskonut, että jokainen piti sitä todistettuna. Mutta otaksutaanpa, että vallankumoukset ovatkin vain romahduksia, joissa paljon lyödään rikki, mutta joilla ei missään suhteessa ole paljonkaan tekemistä todellisen edistyksen kanssa, ja että uusi aika koitti missä yhteiskunnassa hyvänsä, missä ihmisillä oli kylliksi vapautta valmistella uusia aatteita.

Uusia aatteita!

Sargon oli uusi, Paul Lambone oli uusi, Devizes uusi: ennen sotaa ei sellaisia ihmisiä olisi voinut olla olemassa. He olivat kasvaneet omasta entisestä itsestään, he erosivat yhtä paljon ennen sotaa eläneistä ihmisistä kuin 1800-luvun ihmiset olivat eronneet 1700-luvun ihmisistä. Uusin kaikista oli tuo Christina Alberta, joka oli työntänyt syrjään sinisilmäiset edelläkävijänsä. Hän oli puheissaan niin suora ja vapaa, että hän sai Bobbyn tuntemaan omat ajatuksensa myssypäisiksi, aamunuttuisiksi. Bobby oli kahdesti kävellyt hänen kanssaan, kerran Bredeen ja kerran Ryeen, ja piti hänestä pelottavan paljon. Bobby ei vielä osannut sanoa, oliko hän rakastunut tyttöön. Häneen rakastuminen olisi kai jokaiselle joukko epäsovinnaisia, ennenkuulumattomia ja vaikeita harjoituksia, jotka eivät ollenkaan muistuttaisi tuota syntymätöntä, tavallista juttua tuon olemattoman, sinisilmäisen tytön kanssa.

Christina Alberta näytti pitävän hänestä, ja etenkin siitä, kuinka hänen tukkansa kasvoi hänen päässään. Hän puhui siitä kahdesti ja tukisteli sitä.

Omituinen puoli asiassa oli arvoitus siitä, jäisivätkö tyttö, Sargon ja hän itse Paul Lambonen vieraiksi Devizesin ollessa taustalla. Se oli juuri piirre Paul Lambonen vapaudesta kaikkiin sääntöihin nähden, että hän saattoi tarjota pyhätön Sargonille ja koota luokseen tämän epätasaisen lomaseurueen. Mutta Bobbysta tuntui siltä kuin joku yhdysosa puuttuisi ja joitakin avaimia olisi poissa. Devizes oli tietysti aivan luonnollinen vieras, hänhän oli Lambonen ystävä. Mutta heidän mielenkiintonsa Sargonia kohtaan oli suurempi kuin Bobby oli kuvitellut sen olevan. Hän oli hämillään, hän mietiskeli kaikenlaisia mahdollisuuksia hyvin varovasti. Virike oli kai aivan samaa sukua kuin hänen omansa, mutta ei kuitenkaan ihan samanlainen, ja se tuntui olevan tuon »sargonismin» pohjalla.

Bobby oli alussa ollut verraten vihamielinen Devizesiä kohtaan, koska tämä muka oli ulkoa tunkeutunut suhdesarjaan, joka olisi ollut perin mielenkiintoinen ilman häntäkin. Hän oli iloissaan, kun hänen oli perjantaina mentävä Lontooseen, eikä kovinkaan hyvillään siitä, että hänen lauantaina täytyisi palata. Sitten hän huomasi tunteittensa muuttuneen uteliaaksi kunnioitukseksi, johon sekaantui melkein pelkoa muistuttava, puolustava tekijä.

Devizes tarkkasi ihmisiä enemmän kun Lambone. Hän katseli heitä, hänen huomionsa kiintyi heihin. Se oli tottumukseksi tullutta ihmisiin suhtautumista. Hän otti osaa asioihin paljoa toimivammin ja hyökkäävämmin kuin Lambone, ja paljon epäitsekkäämmin. Lambone huomasi kylliksi lausuakseen kirkasmuotoisia mietelmiä, mutta Devizesin tutkimus tunki ihmisen läpi. Bobby huomasi usein oman itsensä kuormaksi, ja hän arvelikin, että monet ihmiset olivat kuormana itselleen, paitsi Devizes, joka silminnähtävästi ei sitä ollut. Hän oli tiedemies, jolle tieteellisyys oli muuttunut tavaksi. Bobby oli ennen tuntenut pari kolme tiedemiestä, jotka olivat jokseenkin eristäytyneet tavallisesta elämästä, mutta se mielenkiinto, joka eristi heidät, oli samalla semmoinen, että se eristi heidät itsestäänkin: toinen oli tutkinut etenkin lasin jännityssuhteita ja toinen hyönteisten munimiskykyä. Oli kuin noita ihmisiä olisi katsellut selkäpuolelta ja hymyillyt heidän äärettömän tärkeille hommilleen. Mutta tuo Devizes oli kääriytynyt ihmisten toiminnan virikkeisiin ja ajatuksiin. Hän ei katsellut heistä poispäin, vaan katsoi heidän olemukseensa. Bobbyn tietoisuudessa kasvoi yhä voimakkaammaksi käsitys, että Devizesin katseelta puuttui hienotunteisuutta.

Hän oli tullut maalle lauantaina puuhatakseen erikoisesti Sargonin kanssa. Hän meni Sargonin huoneeseen ja keskusteli siellä pitkälti hänen kanssaan. Hän »hoiti» Sargonia. Hän ei keskustellut Sargonin kanssa mies miestä vastaan, niinkuin Bobby olisi tehnyt. Hän piti Sargonin kanssa jonkunmoisia henkisiä jiu-jitsu-harjoituksia notkistaakseen häntä ja saadakseen hänet taipumaan uusiin asentoihin. Devizes oli jo sellaisenaankin pelottava, mutta vielä pelottavampi enteellisyydessään. Hän oli kaikin puolin kuin edelläkävijä, kaikkein väkevin edelläkävijä — hehän olivat kaikki edelläkävijöitä! — uudelle ihmisten suhteitten muodolle, suhteille, joissa ei ollut hienotunteista pidättyväisyyttä, ilman runsasta tunnekokoomusta vältettyjen mielenliikutusten ja sanomattomien sanojen suhteen. Bobbysta näytti siltä, sillä hän ei hetkeäkään voinut arvata, missä määrin nuo ihmiset välttivät itsensä paljastamista ja missä määrin he hillitsivät itseään. Christina Albertan ajatukset ja puheet näyttivät hänestä liikkuvan radallaan ilman rihmaakaan yllään, kuin ihmiset jossain kaameassa Wellsin kuvittelemassa maailmassa. Hän ajatteli vertauskohtana sitä hienoa ymmärrysverkkoa, jonka hän ja Tessy olivat kutoneet välilleen.

»Uusia ihmisiä», kuiskasi hän, ja katseli Paul Lambonen uutta taloa suoraan silmiin. Hänelle he olivat ällistyttävän uusia, ääretön löytö. Sota oli, sen hän huomasi, rasittanut häntä liikaa, ja jättänyt hänet liian väsyneeksi, että hän muutamaan aikaan kykenisi näkemään uusia asioita. Hän oli ollut tuossa laajassa moninaisuudessa yksi sellaisia, jotka olivat päässeet sodasta odottaen harmaata ja kouraantuntuvaa vanhanaikaista tuhatvuotista valtakuntaa, ja jotka ilmaisivat pettymyksensä selittäen, ettei ollut tapahtunut mitään lukuunottamatta tuhlausta ja köyhtymistä. Aluksi he olivat ihan liiaksi turtuneita huomatakseen mitään muuta. Mutta nyt Bobby sai todella huomata, että eurooppalainen maailma oli kulkenut eteenpäin yhä nopeammin, senjälkeen kun aseellinen rauha oli särkynyt v. 1914, ja nyt oli olemassa uusia tyyppejä, uusia tapoja ja uusia ajatuksia, uusia vastavaikutuksia, uutta moraalia ja uusia elämäntapojakin. Hän huomasi seisovansa uuden ajan kajastuksessa, uuden ajan, joka oli tulossa niin nopeasti, ettei aina ollut aikaa siirtää syrjään entisen ajan muotoja ja laitoksia. Niitä ei kaadettu eikä tuhottu, niitä ei murskattu, vaan niistä ei yksinkertaisesti enää välitetty. Ja siinä oli juuri syy siihen, että oli mahdollista päästä eteenpäin vuosi tai pari huomaamatta kaikessa tapahtuvia perinpohjaisia muutoksia.

»Uusia ihmisiä.» Soveltuisiko se Sargoniin? Siinä oli Sargonin huone, tuo, jossa oli kaksi suurta ikkunaa tukipylväiden välissä. Merkitsikö Sargonin pakokin oikeastaan pääsyä määrätystä järjestyksestä uuteen asioitten tilaan? Mikä oli tuon omituisen pikku miehen oikea merkitys hänen naurettavine maailmankarttoineen ja vielä naurettavimpine taivaankarttoineen, hänen, joka tahtoi olla koko maailman herra?

4.