Part 26
Nyt oli postilaitoksen poika taas palannut.
»Setä vilustunut tulta kuumaa vettä whiskyä.»
Seuraava jännittävä sähkösanoma ilmoitti viivästymisestä: »Rengas puhki tullaan myöhemmin Roothing.»
Sitten sanottiin: »Jokseenkin varmasti kuudelta hyvä valkea olkaa hyvä Roothing.»
»Onpa hyvä», tuumi rva Plumer, »että hän antaa tällä lailla tietoja. Mutta toivon, ettei se vanha herra olisi liian vaikea hoidettava.»
Valkea alakerran olohuoneessa paloi kirkkaasti kuudelta, liedellä oli vesikattila, pöydällä ei ollut ainoastaan teetarpeita, vaan myöskin sokeria, whiskyä, laseja ja sitruunaa, ja molemmissa vuoteissa kuumat vesipullot odottamassa pakolaisten tuloa. Nähdessään Sargonin ensimmäistä kertaa, tunsi rva Plumer selvää pettymystä. Hän oli antanut ajatustensa lentää kuvittelemaan hupaisaa, mukavaa setää, joka olisi vilustunut vain sen verran, että se paranisi whiskyllä, setää, joka olisi, joskohta ei kokonaan kullattu, niin ainakin kultareunuksinen. Hän oli erityisesti liioitellut muistellessaan hra Roothingin rakastettavuutta. Heti kun hän oli avannut oven moottoripyörän rätinän ja huudot kuullessaan, näki hän, että hänen taas olisi muutettava käsityksiään. Kaikki oli hiukan epäselvää hämärissä, mutta hän saattoi nähdä, ettei Bobbylla ollutkaan tuota asiaankuuluvaa nahkapukua hansikkaineen ja silmälaseineen, jollaiseen oikea herrasmies olisi ollut puettu tällaisessa tapauksessa, ja jota rva Pringle ja rva Mackinder olisivat kunnioittaneet, ja että se olento, jonka hän veti esiin sivuvaunusta, ei ollutkaan sopivan kokoinen setä. Pikemminkin se oli kuin suuri kana, joka nostettiin korista esille toripäivänä.
Kun Sargon astui valoon olohuoneessa, syventyi ja kasvoi hänen pettymyksensä yhä. Hän oli harvoin nähnyt niin kummallista ja ränsistynyttä oliota. Hänen siniset silmänsä tuijottivat säälittävästi kalpeista kasvoista, hänen tukkansa oli pahassa epäjärjestyksessä liian suuren, mustan huopahatun alla. Hänellä oli yllään liian suuret housut, joita hän hermostuneesti tempoi saadakseen ne pysymään ylhäällä. Aamunutun liepeet oli pistetty niitten sisään kuin täytteeksi. Hänen liian suuret valkoiset sukkansa lankesivat kuin säärykset hänen vanhojen tohveliensa päälle ja paljastivat hänen laihat nilkkansa. Hän näytti pelokkaalta. Tuijotti häneen kuin olisi aavistanut epäystävällistä suhtautumista. Ja Bobbykin näytti, siinä hänen vieressään seisoessaan, karkealta ja työn kuluttamalta, eikä ollenkaan sellaiselta vaatimattomalta nuorukaiselta kuin hän muisti.
Kun Bobby näki, kuinka nopeasti rva Plumerin ilmeet vaihtelivat, tunsi hän, että heidän olonsa tässä miellyttävässä, tulen valaisemassa, rauhallisessa huoneistossa oli epävarmaa. Hän oli onneksi ajatellut valmiiksi varavalheen, jota hän tähän asti ei ollut käyttänyt.
»Eikö se ole hävytöntä!» huudahti hän. »Veivät häneltä kaikki vaatteet, vieläpä kengätkin!»
»Siltä näyttää», sanoi rva Plumer. »Mutta ketkä ne veivät?»
»Maantierosvot. Tällä puolen Ashfordin. Veivätpä minun suuren laukkunikin.»
»Entä mistä tuo herra sai nuo vaatteet, jotka hänellä nyt on yllään?» kysyi rouva. Hänen äänensä oli verraten epäilevä.
»Vaihtoivat. Menin takaisin tietä pitkin hakemaan ilmapumppua, jonka olin pudottanut, ollenkaan ajattelematta, että sellainen olisi mahdollista englantilaisella maantiellä. (Tulkaa tulen ääreen, setä.) Ja kun palasin, olivat he menneet, ja hän oli siinä kunnossa kuin näette. Kuvitelkaapa hämmästystäni.»
»Ettekä sähköttänyt mitään siitä!» sanoi rva Plumer.
»Liian lähellä kotia. Minun oli ensiksi päästävä tänne, kaiketikin. No niin, meillä on ollut ihan kylliksi seikkailuja. En ole milloinkaan tehnyt mokomaa matkaa. Jumalan kiitos, että saamme teetä. Luulen, että paras paikka sedälle on vuode — kunnes saamme hankituksi jotain vaatteita hänelle. Mitä te arvelette, rva Plumer?»
»Kunhan hänet ensin on kunnollisesti pesty», sanoi rva Plumer. Hän epäili yhä, mutta jonkunlainen ystävällisyys oli tunkeutumassa pinnalle. »Ettekö pelästynyt, kun ne hyökkäsivät kimppuunne?» kysyi hän suoraan Sargonilta. Tämän siniset silmät pyysivät ohjeita Bobbylta.
»Se oli ankara kolaus hänelle», sanoi Bobby, »ankara kolaus. Hän on tuskin vieläkään toipunut siitä.»
»Tuskin toipunut siitä», sanoi Sargon vahvistaen.
»Ottivatko ne teiltä kaikki vaatteet? Se on hävytöntä», sanoi rva Plumer, »ja nyt te olette vilustunut.»
»Panemme hänet vuoteeseen. Tietysti, jos teillä on jotakin syötävää meille, niin suorittaisimme sen ensiksi. Ehkäpä hiukan paistettua juustoa, tai juustovoileipää, taikka jotakin sellaista, ja kuuma grogi. Eikö niin, setä?»
»En juuri kaipaa ruokaa», sanoi Sargon, »en ollenkaan.»
»En ole unohtanut niitä grogeja, joita laitoitte minulle, rva Plumer, kun olin joutunut sateeseen Hythestä tullessani.»
»No niin, voinhan laittaa teille grogin», sanoi rva Plumer pehmeten huomattavasti.
»Mainiota», huudahti Bobby. »Se tekee hänestä uuden miehen. Mutta sillä välin vien vanhan pyörän suojukseen. Saanko panna sen talliin? Onhan teidän hyvä olla täällä, setä?»
»Olenko turvassa?»
»Jokainen on turvassa rva Plumerin seurassa», sanoi Bobby ja piti ovea auki, että rva Plumer pääsisi hänen ohitseen huoneesta.
»Kerron teille hänestä huomenna», sanoi Bobby leskelle tuttavallisesti ohimennessään. »Hän on ihmeellinen mies.»
»Onko hän ihan järjissään?» kysyi rva Plumer.
»Niinkuin mies olla voi.»
»Hän näyttää niin hajamieliseltä.»
»Hän on runoilija», sanoi Bobby, »ja soittaa sen ohella hiukan viuluakin», ja siihen tyytyi rouva kerrassaan.
Mutta hänestä ei tuntunut tämä ihmeellinen päivä täysin tyydyttävältä, ennenkuin hän oli saanut Sargonin kylvetetyksi, harjatuksi ja pistetyksi lämpimästi rva Plumerin parhaaseen, kauniiseen makuuhuoneeseen. »Nyt me ollaan ankkurissa», sanoi hän. Bobby meni omaan huoneeseensa ja istuutui hetkeksi keksiäkseen juttuja sedästään, jos rva Plumer haluaisi tarkempia tietoja hänestä, kun hän laskeutui alas. Hän päätti sanoa »Hän on eksentrinen», hyvin vaikuttavalla, selittävällä tavalla. »Ja hyvin ujo.» Hän aikoi selittää, että hänen setänsä kärsi liikarasitusta, joka johtui sankarirunon kirjoittamisesta Walesin prinssin matkan johdosta maailman ympäri. Hän kaipasi täydellistä lepoa ja meri-ilmaa. Mitä enemmän hän pysyi sisällä ja huoneessa, sitä parempi. Hän liitti tarinaan muutamia tarpeellisia yksityiskohtia, istui hetkisen liikutellen varpaitaan kengissään, nousi ja meni alakerrokseen. Hän oli varma siitä, että hän hoitaisi asian kunnollisesti, mitä rva Plumeriin tuli. Bobby tapasikin hänet odottamassa. Vaikein vastus, mitä hänellä oli voitettavana, oli se, että rouva tahtoi välttämättä ilmoittaa poliisille ryöstöstä Ashfordin luona ja heti.
»Hm», virkkoi Bobby ollen muutaman hetken neuvoton. Mutta sitten hän teki päätöksensä. »Johan minä olen ilmoittanutkin», sanoi hän.
»Mutta milloin?»
»Soitin eräältä autoilijain avustamisasemalta Ashfordin poliisille. Sehän tapahtui heidän piirissään eikä täällä, Romney Marshissa. Teräviä poikia ne Ashfordin poliisit. Minun oli kuvattava vaatteet ja kaikki. Ne eivät päästä juuri mitään käsistään.»
Se meni kirkkaasti häneen. Tämän jälkeen oli kaikki muu helppoa.
9.
Seuraavana aamuna huomattiin, että Sargon oli pahoin vilustuttanut kurkkunsa ja rintansa. Hänellä oli pistoksia rinnassa, ja hänen poskensa hehkuivat, silmänsä paloivat ja hengitys läähätti. Bobby ei kutsunut lääkäriä. Hän luuli, että kaikki lääkärit olivat liitossa palauttaakseen karanneet mielipuolet vankiloihin. Hän kuvitteli, että karkaamisesta oli lähetetty salaisia kiertokirjeitä koko ammattikunnalle. Hän ajoi Hytheen ja hankki kiniinikapseleita, erilaisia rintapastilleja, kaksi jodivalmistetta kurkkua varten ja kaikenlaisia muita apteekkarin suosittamia kotilääkkeitä. Kun hän puolenpäivän tienoissa palasi, näytti sairas virkeämmältä ja vähemmän kärsivältä. Sen jälkeen kun Bobby oli antanut hänelle kiniiniä, hieronut hänen rintaansa ja hoidellut häntä kaikin tavoin, kykeni hän halukkaasti puhumaankin.
»Onko pielus paikoillaan?» kysyi Bobby.
»On kyllä.»
»Teidän pitäisi torkahtaa hiukan.»
»Niin kyllä.»
Sargon mietti: »Eihän minun tarvitse enää palata siihen paikkaan?»
»Toivoakseni ei.»
Kuumeiset kasvot tulivat hyvin vakaviksi. »Älkää luvatko. Älkää luvatko. En voisi kestää pettymystä.»
»Ei teidän tarvitse olla hädissänne», sanoi Bobby. »Täällä te olette mainiossa turvassa.»
»Eikö minun enää tarvitse mennä sivuvaunuunkaan?»
»Ei.»
»Eikö milloinkaan?»
»Ei.»
»Se tärisytti kamalasti... Missä on Christina Alberta?»
Bobby ei vastannut pieneen hetkeen.
»Ehkäpä minun täytyy selittää. En tiedä, kuka Christina Alberta on. Otin teidät hoitolasta, koska en uskonut, että olitte mielisairas. Perheestänne en tiedä mitään. En tiedä yhtään mitään elämästännekään. En voinut vain sietää ajatusta, että te olitte hoitolassa.»
Sargon makasi hetken vaiti siniset silmät Bobbyn kasvoihin kiintyneinä: »Olitte huolissanne minun vuokseni?»
»Pidin teistä heti ensimmäisestä hetkestä, kun teidät näin Midgardkadulla.»
»Pidätte minusta? Mutta tehän uskoitte, että minä olin Sargon, kuningasten kuningas?»
»Itseasiassa», sanoi Bobby.
»Ettepä uskonut. Enkä tainnut itsekään uskoa.»
Harhailevat siniset silmät jättivät Bobbyn kasvot ja tuijottivat ikkunasta taivaalle. »Pääni on ollut niin sekaisin», sanoi Sargon. »Vieläkään en voi ajatella selvästi. Mutta huomaan kyllä, että olen sekava. Christina Alberta on tyttäreni. Sanoin häntä kuninkaalliseksi prinsessaksi. Sumeriassa. Hän on hyvin kultainen, urhoollinen tyttö. Hän on kaikki, mitä minulla on maailmassa. Läksin hänen luotaan ja jätin hänet ja olen kai aiheuttanut hänelle paljon murhetta.»
»Mutta silloin ei hän kai tiedä, missä olette ollut?»
»Hän hakee minua luultavasti.»
»Missä hän on?»
»Olen koettanut muistaa. Se oli atelieri jossakin, ja siellä oli kummallisia maalauksia. En koskaan pitänyt noista maalauksista. Se atelieri oli talleissa. Sillä oli nimi, mutta en muista sitä. Se on tyhmää. Luultavasti Christina Alberta on siellä ystävineen, yhä ihmetellen, mihin minä olen joutunut.»
»Siellä, siellä... paikassa, missä te olitte, ne sanoivat, että teidän nimenne oli Preemby.»
»Albert Edward Preemby... Kummallista.»
Hän makasi hetken miettien. »Muistan, että kauan aikaa sitten luulin olevani Albert Edward Preemby, pieni olento, pieni mies, joka eli pientä elämää pesulaitoksessa. Pesulaitoksella oli suuret, siniset vaunut, ja hakaristi. Ette voi kuvitella, kuinka vähäpätöistä, merkityksetöntä elämää tuo Preemby vietti. Ja sitten äkkiä tuli mieleeni, että mahdollisesti en olisikaan Preemby, ja että minulla kuitenkin olisi kuolematon sielu. Joko ei ollut olemassa Preembyä, taikka sitten ei ollut Jumalaakaan. Molempia rinnakkain ei saattanut olla. Se tyrmistytti ja kiusasi minua kovasti. Koska oli olemassa — Preemby. Minä en ole hyvä ajattelemaan — kaikki ajatukseni karkaavat jonkunlaisiksi unelmiksi. Ja kun sitten tuli todistus, joka näytti pitävältä, niin tartuin ehkä liian kiihkeästi siihen, mitä minulle sanottiin. Mutta Sargon oli kai hyvin suuri kuningas, hyvin suuri kuningas, ja minä olen pieni ja heikko, enkä erikoisen älykäskään. Kun poliisit ja vartiat haukkuivat minua ja kohtelivat minua pahoin, en käyttäytynyt niinkuin suuren kuninkaan olisi pitänyt, ja kun näin niitten tekevän pahaa toisille — toisille potilaille, en kyennyt käymään väliin. Nyt ajattelin kuitenkin koko ajan, että olin jollakin lailla toisenlainen kuin tuo Albert Edward Preemby, joka ennen olin, jotakin suurempaa ja parempaa. Mutta joudun ihan hämilleni, kun ajattelen, kuka olen, ja olen nyt hyvin väsynyt. Ehkäpä kykenen paremmin ajattelemaan sitä, kun olen levännyt pari kolme päivää.»
Heikentynyt ääni sammui. Siniset silmät jäivät yhä rauhallisesti katselemaan taivasta.
Bobby ei sanonut mitään pieneen aikaan. Sitten hän virkkoi: »Olen minäkin nähnyt ihmisiä pideltävän pahoin.» Ja lisäsi sitten: »En ole niin voimaton kuin te.»
Hän ei sanonut enempää. Ei näyttänyt siltä kuin Sargon olisi kuullut, mitä toinen sanoi. Bobby nousi.
»Teidän täytyy levätä. Olette täydessä turvassa täällä. Jos voimme pysyä täällä piilossa kaksi viikkoa, on mahdotonta lähettää teitä takaisin tuohon paikkaan. Onko teidän hyvä olla?»
»Vuode on mainio», vastasi Sargon.
Mutta vaikka vuode olikin mainio, ei se voinut lieventää kipua Sargonin kipeässä rinnassa. Illalla hän näytti kovin uupuneelta. Yöllä hän alkoi yskiä niin surkeasti, että Bobby tuli hänen luokseen. Aamulla hän oli uupunut eikä tahtonut ruokaa. Bobby istui alhaalla ja järjesteli täti Suzannan kirjeenvaihtoa, jonka Billy oli lähettänyt hänelle sinne. Hän oli puoleksi halukas kutsumaan Tessyn sinne auttamaan sairaan hoidossa, mutta talossa ei ollut mitään huonetta hänelle. Rva Plumer vaati, että oli haettava lääkäri, mutta Bobby lykkäsi sitä aina.
Vihdoin hän omalla vastuullaan toi sinne nuoren lääkärin, joka juuri aloitteli toimintaansa paikkakunnalla. Bobby puhutteli häntä kauhistuneena, mutta nuori lääkäri ei herättänyt mitään epäluuloja. Hän oli päinvastoin mitä rauhoittavin. Keuhkoissa oli vähäinen tulehdus, mutta ei mitään vaarallista. Sargonia oli pidettävä hyvin lämpimässä ja hänen oli juotava erilaisia lääkkeitä. Hoitajatarta ei välttämättä tarvittu: lämmintä vain ja lääkkeitä.
Myöhään illalla tuli Bobby sisään sanomaan hyvää yötä ja tapasi Sargonin parempana ja puheliaampana.
»Olen ajatellut Christina Albertaa ja tapaisin hänet mielelläni. Tapaisin hänet mielelläni ja kertoisin hänelle, mitä olen ajatellut hänestä. Olen ajatellut hyvin merkillisiä asioita. Ehkäpä en merkitsekään niin paljon hänelle kuin hän ehkä luulee. Mutta erikoisesti tahtoisin puhua hänelle eräästä nuoresta miehestä, josta en pidä. Mikä hänen nimensä olikaan? Kun olin Lonsdalen talleissa, puhui se lurjus tyttäreni kanssa.»
»Lonsdalen talleissa?»
»Niin, olin unohtanut. Lonsdalen tallit, Lonsdalen tie 8, Chelsea. Mutta ajatukseni ovat hyvin sekaisin, enkä tiedä, mitä sanoisin hänelle, jos hän tulisikin.»
Bobby kirjoitti heti muistiin osoitteen.
»Ja tuo Christina Alberta on ainoa, jota te haluatte tavata?» kysyi hän.
»Ainoa, mitä minulla on. Kaksikymmentä. Oikeastaan vielä lapsi. Minun ei olisi milloinkaan pitänyt lähteä hänen luotaan. Mutta minun ylleni lankesi kuin ihme — niinkuin koko maailma olisi auennut. Se saattoi kaiken muun näyttämään hyvin vähäpätöiseltä.»
10.
»Minun ylleni laskeutui kuin ihme, niinkuin koko maailma olisi auennut.»
Bobby kirjoitti senkin muistiin. Ja hän istui hyvin myöhään valkean ääressä alakerran huoneessa ajatellen sitä ja ajatellen, mitä hänen täytyisi aamulla ilmoittaa Christina Albertalle. Huomenna hänen täytyisi ilmoittaa itsensä ja selittää kummallinen käytöksensä tässä Preembyn jutussa. Se ei ollut likimainkaan selvää hänelle itselleenkään, ja huomenna täytyisi hänen selittää hyvin harmistuneelle nuorelle naiselle, kuinka hänen isänsä oli siinä määrin saavuttanut hänen myötätuntonsa ja vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa, että hän oli houkutellut hänet karkaamaan. Hän huomasi joutuneensa tekemään asioista selvää itselleenkin. Hän huomasi tutkivansa omia vaikutteitaan ja omaa elämäntapaansa.
Hän tunsi ja ymmärsi niin mainiosti tuon tunteen: »niinkuin koko maailma olisi auennut.» Vielä paremmin tunsi hän tuon kuolettavan tyhjyydentunteen elämässä, josta tuo toinen kohosi. Omalta kohdaltaan hän oli ajatellut, että tuo tavallinen tyytymättömyys jokapäiväiseen puuhaan, tuo pyrkimys jotakin uutta ja suurenmoisempaa kohtaan, riippui siitä, että maailmansota oli tuhonnut kaikki hänen toiveensa elämästä, että se oli subjektiivinen vaihe hermojen järkytyksessä, mutta tämän vähäpätöisen pesulaitoksen miehen tapauksessa ei sota suinkaan ollut sinä virikkeenä, joka oli lähettänyt hänet maailmalle, jonkinlaiseksi siirtolaiseksi kotoansa, hakemaan jonkunlaista uneksittua, koko maailman käsittävää valtakuntaa. Sen täytyi olla jotakin syvempää kuin pelkkä sodan isku. Ihmisessä piili kai luontainen halu eristäytymiseen turvallisuudesta ja mukavuudesta.
Hän silmäili täti Suzannan kirjekasaa pöydällä ja seuraavaa Wilkinsin Viikkolehden sivua, jonka hän oli selvitellyt siitä. Hän nousi nojatuolistaan ja palasi työhönsä viisaus virkistyneenä. »Niin pian kuin ihmisen alkeelliset tarpeet on tyydytetty ja hän on varma ruoasta, vaatetuksesta ja asunnosta, joutuu hän suuremman pakon alaiseksi: hän menee hakemaan itselleen vaivaa. En tahdo sen vuoksi olla rohkaisematta »Croydonia» rupeamasta lähetyssaarnaajaksi Länsi-Afrikkaan huolimatta hänen uskonnollisista epäilyistään ja erikoisista tunteistaan mustia ihmisiä kohtaan. Sellainen paikka kuin Sherborough Island saattaa ehkä hankkia hänelle milloinkaan pettämättömiä, jalostavia ja johdonmukaisia huolia, jotka pitävät häntä vireessä. Valkoisella miehellä, joka kerran on uhmannut Länsi-Afrikan salaisten seurojen vihamielisyyttä, on hyvin vähän aikaa sairaalloisiin tarkasteluihin. Hänellä on tuskin yhtään yksitoikkoista hetkeäkään...»
Hän keskeytti kirjoittamisen. »Tuntuu hiukan irooniselta», tuumi hän, »eikä mitenkään oikein täti Suzannan tapaiselta.»
Hän mietti. »Ajatukseni juoksevat joskus luotani. En ole vireessä tänään.»
Ainoa, jota lukijat eivät saaneet täti Suzannassa, oli juuri ironia. Ei, se ei kävisi päinsä. Hän pyyhki pois nuo kuusi lausetta, jotka hän juuri oli kirjoittanut ja työnsi paperiliuskan kauemmaksi. Hän otti toisen, jolle hän hyvin vaivalloisesti oli laatinut sähkösanomaa osoitteella Preemby, Lonsdale Mews 8 Chelsea. Hän luki sen sellaisena kuin se oli viimeisen yrityksen jälkeen: _»Isänne turvassa mutta ankarassa kuumeessa Rootingin huolehdittavana Maresett Cottagessa Dymchurchissa tahtoo tavata teitä varovaisuus hyvin välttämätön uusi pidätys kohtalokas paras lähteä Hythestä ja vaunut odottavat siellä jos sähkötätte ajoissa mutta ette tunne henkilökohtaisesti olen pitkä hoikka tumma Roothing.»_
Kaikki huomioonottaen oli se ihan paikallaan.
Hän koetti kuvitella, minkälainen tyttö tuo Christina Alberta olisi. Hän olisi tietysti sinisilmäinen ja luultavasti hyvin vaalea, hiukan pitempi ja pyöreämpi kuin isänsä, pehmeä-ääninen ja hiukan uneksiva. Hän olisi kaino ja ystävällinen, hyvin lempeä ja kiltti ja hiukan epäkäytännöllinen. Olisi ehkä hyvä mennä häntä vastaan Hytheen, jos vain tietäisi, millä junalla hän tulisi. Vaunuilla ajo olisi ehkä vastenmielistä hänelle. Bobby saisi selittää hänelle, mitä olisi tehtävä. Hän oli saattanut itsensä huomattavassa määrässä vastuunalaiseksi näitten molempien ihmisten kohtalosta. Ja häntä miellytti se ajatus. Häntä miellytti ajatella, että ehkäpä noista ihmisistä tulisi hänelle hyvinkin läheisiä, läheisempiä kuin Malmesburyt. Ollakseen aivan rehellinen itselleen oli hänen tunnustettava, että hän oli hiukan kuin viidentenä pyöränä Malmesburyn perheessä. He pitivät hänestä, he olivat hyvin kultaisia hänelle, mutta he tulisivat toimeen hänettäkin. Tuo pieni veitikka Susankin tuli toimeen ilman häntä. Lapsi piti hänestä ja hallitsi häntä, mutta Bobby tiesi, ettei hän ollut välttämätön hänelle. Tässä saattoi tosiaan olla kaksi ihmistä, jotka eivät tulisi toimeen hänettä, jotka hyvin suuressa mittakaavassa tulisivat läheisiksi hänelle.
Tietysti hänen tulisi näyttää siltä kuin hänellä olisi hiukan enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin hänellä oikeastaan oli. Hänen täytyi heidän takiaan pitää vireillä luottamusta itseensä, niin että kykenisi ohjaamaan heitä heidän vaikeuksissaan.
Hän sanoisi tytölle — niin, mitä hän sanoisikaan? »Olen ollut hiukan hätäinen toimissani, mutta tiedän hiukan, minkälaisen pakon alaisina terveet potilaat ovat hoitoloissa. Minusta oli ensiksi saatava isänne pois sieltä. Päähäni ei pälkähtänyt, että hän olisi hetkellisesti saattanut unohtaa osoitteenne. Ehkäpä minun olisi pitänyt tulla luoksenne, ennenkuin ryhdyin toimintaan. Mutta mistäpä minä tiesin, että te olitte olemassa? Kunnes hän kertoi siitä minulle. Usein ovat sukulaiset vastaan, kun kyseessä on mielisairaalasta vapauttaminen. On pelottavaa myöntää se, mutta sellaista tapahtuu.»
Sitten hän jokseenkin humoristisesti ja vaatimattomasti kuvailisi pakoa. Hän alkoi jo unohtaa käyntipäivän keskustelun epävarmuuden ja monet satunnaiset seikat, jotka veivät heidän kohtaukseensa muurin luona. Mutta jokaisessa tarinassa riippuu taito juuri epäoleellisten seikkojen välttämisestä.
Sillä lailla hän selostaisi kaiken. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että Christina Alberta saattaisi olla sellainen tyttö, joka keskeyttäisi kertomuksen pyytämällä lisäselvityksiä.
Hän sytytti savukkeen, asteli edestakaisin huoneessa ja päätyi lopuksi seisomaan uunin eteen ja katselemaan hehkuviin hiiliin. Hän oli nyt aivan varma siitä, että tyttö oli sinisilmäinen, hento, kaino, vaikka hänessä saattoikin piillä syvä huumorintaju. Hyvin luultavasti hänellä myös oli taipumusta kirjoittamiseen. Ehkäpä jäisi hänen tehtäväkseen keksiä ja kehitellä tuota lahjaa. He suojelisivat yhdessä Sargonia, joka jo oli melkein puoleksi parantunut unelmansa myrkytyksestä. Heidän olisi lievitettävä hänen täydellisen heräämisensä aiheuttamaa pettymystä. Kuinka onnellista, jollei sanoisi ihan salliman suomaa, olikaan hänen puuttumisensa pelastamaan mies parkaa! Sillä muutenhan hän ei olisi milloinkaan tavannut Christina Albertaa, eikä voittanut hänen aran lempensä runsautta...
»Mitä!»
»Mutta tämähän on peevelin moista pötyä!» sanoi Bobby äkäisesti ja paiskasi savukkeensa tuleen. »Tämähän on hassua kuvittelua, kun vielä ei ole nähnytkään tyttöä.»
Hän sytytti kynttilän, sammutti rva Plumerin öljylampun noudattaen kaikkia ohjeita ja neuvoja, jotka vastasivat tätä pimeitten aikojen jäännöstä, ja meni vuoteeseen. Hän pysähtyi matkallaan kuuntelemaan Sargonin oven takana. Sairas nukkui ja hengitti hiukan äänekkäästi silloin tällöin heikosti yskäisten.
»Olisinpa toivonut, että ilma olisi pysynyt lämpimänä», sanoi Bobby.
Kun hän avasi huoneensa oven, liehahti hänen kynttilänsä liekki vaakasuoraan, verhot hulmahtivat huoneeseen ja paperipala lensi maahan pöydältä. Hän laski kynttilän pöydälle ja sulki ikkunan. Tuuli oli noussut ja ruutua vasten kuului sadepisaroiden hieno rapina.
Kolmas luku.
VIIMEINEN VAIHE.
1.
Useammista epätyydyttävistä seikoista Bobbyn ympäristössä johtui, että hän oli perin altis sään vaihteluille. Tuo kaunis jälkikesä oli nyt päättynyt, ja taivas, maa ja ilma alkoivat nyt meluta, työntää, kastella, kylmätä, pimetä, surettaa ja kiusata häntä. Paksut pilviröykkiöt tulivat Dymchurchista päin Dungenessista ja Atlantilta, kouristuneina, kulmikkaina, pitkäksi venähtäneinä, ilmeiltään ilkeitä kuin noidat ja paholaiset vuodattaen raskasta sadetta. Niitten liepeitten alla tulivat aallot pitkinä, vyöryvinä riveinä, kaukaa uhaten, murtuen liian aikaisin vaahtoläikiksi, kooten taas voimia, kohoten viimeiseen, äärimmäiseen ponnistukseen rantalaitureita vastaan ja kohahtaen taivasta kohti valkeina, kuohuvina vesisuihkuina.
»Suhtaudu siihen kuin mies», sanoi Bobby. »Siedä vain. Sehän on vain luontoa. Jännitä voimasi. Ajattele tuota tyttö parkaa.»
Hän pakotti itsensä lähtemään aamukävelylle pitkin rantalaituria, ja hänen märät housunsa läiskyivät hänen jalkojaan vasten kuin liput tankoaan vasten.
»Juhlallinen tuuli», kertoi hän Sargonille tullessaan häntä katsomaan. »Mutta toivoisinpa, että aurinko hiukan paistaisi.»
»Kuuluuko Christina Albertasta mitään?» kysyi Sargon.
»He ovat tuskin vielä ennättäneet vastata sähkösanomaani. Mutta hän tulee varmasti», selitti Bobby ja meni alas kuivaamaan jalkojaan tulen ääressä.