Part 25

Oli pimeä, mutta näki kuitenkin: omituisen mustan maailman, jonka ääriviivat olivat värittömät. Kaikki näytti siltä kuin piirteet olisi pyyhkäisty pois märällä rievulla. Oli kylmä, mutta sellainen kylmä, johon ei sekaantunut tuulen kiukkua ja katkeruutta.

Hän meni soraisen pihan yli, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Vasemman siiven raskas ainesjoukko jätti hänet varjoon, musta möhkäle, joka kohosi taivaan kalpeampaa tummuutta vasten. Se väistyi taaemmas näköpiirissä ja keskirakennuksen ryhmä taaemmalla oli kuin talon haamu. Siellä täällä oli oranssinvärisiä valaistuja ikkunoita, ja toisia, vaaleampia, heijastuvia valoja. Portinvartian kojussa portin vasemmalla puolella oli myös valoa. Mutta siellä, missä on hulluutta, ei ole milloinkaan täydellistä lepoa.

Hoitola oli kuitenkin sinä aamuna niin hiljainen kuin hoitola suinkin saattaa olla.

Hän katseli ja kuunteli. Ei askeltakaan. Ei olisi hyvä, jos toinen vartia löytäisi hänet täältä...

Mutta mies oli kauniisti poissa jossakin muualla. Kukaan muu ei kuljeskelisi ympäriinsä tässä kirpeässä ilmassa.

Mitä Sargonin olikaan muistettava?

Ystävät ja uskovaiset odottivat häntä. He odottivat nyt juuri. Missä joki juoksi ulos kaupungin muurien alta, merkitsi sitä paikkaa, missä puro urkeni pelloille. Sitä tietä hänen siis oli mentävä, vasemmalle, missä maaperä laskeutui jokea kohti. Hän käveli nyt ruohikolla, sillä sorassa narskuivat hänen askeleensa liikaa. Ruoho suhahteli terävästi. Se oli raskasta valkoisesta kuurasta, ja hänen askeleensa jättivät läikkiä hopeiseen harmauteen.

Hän käveli hoitolan tumman ainesjoukon ohi pois kylmää ja avonaista vapauden ilmaa kohti. Hän aukaisi ja meni pienen rautaportin läpi siitä rauta-aidasta, joka erotti hoidetun ruohokentän kaalimaasta. Sen saranat kirskuivat hiukan, ja hän avasi ja sulki sen hyvin varovaisesti. Hän lähti menemään peltojen yli. Polku hänen edessään upposi sumuun. Se ilmaantui sumusta hänen jalkojensa edessä ja upposi taas sumuun hänen takanaan. Hänestä tuntui kuin se olisi kulkenut hänen ohitseen ja kuin hän olisi astellut paikallaan. Hän ei muistanut, minne polku vei, eikä missä asemassa se oli hänen hakemaansa nurkkaan nähden. Mutta joka hetki muuttui ilma kirkkaammaksi.

Joka hetki esiintyivät esineet selvempinä. Taivaalla oli ollut jotakin tummaa ja uhkaavaa, joka riippui hänen yllään ja näytti vartioivan häntä. Hän oli tehnyt parhaansa ollakseen näkemättä tuota outoa uhkaa, koska hän pelkäsi omaa mielikuvitustaan. Mutta äkkiä hän näki, että ne olivatkin vain sumun yli ulottuvia puiden latvoja. Puurivit, ne kaiketi juoksivat hoitolan seinien suuntaisena rivinä. Hänen piti mennä puurivin läpi päästäkseen kulkemaan alamäkeä. Hän jätti polun ja lähti hitaasti kulkemaan mäen huurteista rinnettä alaspäin. Hän kulki pitkien kaalinkantarivien ohi, jotka olivat mustia, rypistyneitä ja mehuttomia muistuttaen hevosensa selästä laskeutuneita kasakoita. Ne kumartuivat kaikki häntä kohti ikäänkuin olisivat kuunnelleet hänen liikkumisensa aiheuttamaa ääntä.

Tullessaan lähemmäksi puita ja pensasaitaa kuuli hän äänen kuin kääpiömäinen sotajoukko olisi ollut liikkeellä. Se oli vain kosteuden säännöllistä tippumista puista.

Kaukana hänen takanaan kuului hänelle näkymättömän moottoripyörän ääni sen kiitäessä maantietä pitkin.

Hänen oli hiukan vaikeaa tunkeutua pensasaidan läpi, ja piikkiset oksat raapivat hänen nilkkojaan. Hän sanoi itselleen, ettei ollut mitään kiirettä, koska ystävät odottivat. Pensasaidan takana maa taas laskeutui, ja sumu tuli valkeammaksi ja tiheämmäksi. Päivänvalo oli jo siksi voimakas, että sumu näytti valkealta kuin käärinliina. Se verhosi täydellisesti puron.

Hän kulki hitaasti. Hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että häntä ajettaisiin takaa. Brand ei menisi sairashuoneeseen ainakaan tuntiin, ei kaipaisi häntä moneen aikaan...

Kuinka ihmeellistä onkaan aamun valkeneminen, ajatteli Sargon, ja kuinka harvoin sitä näkee. Joka päivä alkaa tuolla ihmeellisellä näytelmällä ja me nukumme sen aikana ikäänkuin se ei vähääkään liikuttaisi meitä, ja nousemme jalkeillemme vasta valmiiseen päivään. Hiukan ennen oli maailma ollut vain musta piirros, mutta nyt se yhtäkkiä värittyi. Taivas oli sininen. Kaikki tähdet olivat sammuneet — ei kuitenkaan, ei kaikki! Yksi paistoi vielä, suuri, kalpea tähti, Sargonin tähti. Ja taivas sen ympärillä oli heikosti, säteilevästi ruusunpunainen. Siellä oli kai itä, ja tuo tähti oli kai aamutähti, joka riippui ulkorakennusten savupiippujen yläpuolella. Nuo piiput olivat hyvin selväpiirteiset. Hoitolan seinä, joka äsken oli ollut musta ja muodoton möhkäle, oli nyt muuttunut voimakkaasti purppuraiseksi neliöksi, jonka kirkkaus oli miellyttävä, ja jossa selvästi näkyivät raot ja halkeamat ja ikkunalaudat. Neljä ikkunaa paistoi kalpean oranssin värisinä, ja kaksi niistä välähti äkkiä ja sammui.

Mahtaisikohan joku katsoa noista ikkunoista ja nähdä hänet?

Se ei merkinnyt mitään. Hän menisi vain hiljalleen virtaa kohti. Tuo ystävällinen sumu peitti hänet.

Oli ihanaa olla tuossa valkoisessa sumussa, eikä kuitenkaan sen vangitsemana. Se oli aina hiukan matkan päässä hänestä. Se kasteli hänet kuitenkin. Kuinka haurasta kylmettynyt maa olikaan. Mutta kun potkaisi pois pinnan, oli se taas lämmintä ja pehmoista.

Hänen päänsä päällä voimistui sini, ja siellä näkyi jokunen hajanainen pilvenhattara.

Hän upposi yhä syvemmälle pehmeään sumuun. Nyt hän käveli pitkin märkää, näivettynyttä ruohoa. Kun hän kääntyi katsomaan hoitolaa, oli se jo hävinnyt sumuun.

»Mitä se oli?» Puhuiko joku, vai löikö jonkun salaperäisen keijukaisolennon sydän! Kuuntele! Tarkkaa! Ajattele!

Se oli puro.

Nyt oli kaikki selvää ja helppoa.

Hän käveli puron viertä pitkin. Ihan likellä tuli näkyviin puita, avuliaita puita sumua ympärillään, valkeiksi puettuja, ohjaavia puita. Paleltunutta ruohoa oli runsaammin täällä. Ja mitä tuo oli, tuo kiinteämpi, maata matava, tummempi sumu? Siinä oli muuri. Muurin takana, siis jo huutomatkan päässä, odottivat ystävät ja uskovaiset. Kuinka hiljaa he olivat! Ei kuiskausta, ei liikahdusta.

Hyvän aikaa seisoi Sargon liikkumattomana muurin alitse johtavan aukon vierellä. Viimein hän rohkaisi itsensä ja kiipesi muurin harjalle murattien avulla ja ankarasti ponnistellen.

Ei kukaan odottanut. Joku hämärä nelijalkainen eläin kolisteli pakkasen puremassa puistikossa alempana, ja sitten oli hiljaista. Ei ollut merkkiäkään odottajista eikä auttajista.

Mitäpä siitä! Oli Jumalan tahto, että he eivät olleet siellä.

Hän istui muurilla hyvin hiljaa. Hän ei tuntenut olevansa hyljätty eikä yksinään. Hän ei ollut vähääkään pahoillaan. Hän tunsi, että voima, joka oli herättänyt hänet, oli läsnä.

Hitaasti, mutta varmasti tuli päivä kirkkaammaksi. Pieni pilvi, joka oli kuin liehuva höyhen, syttyi äkkiä ja sitten syttyivät muut. Suuri valokeila, niinkuin valonheittäjän keila, vaikka paljon suurempi, ilmestyi hulmuten pohjoisesta. Sitten ilmestyi kaukaisen kukkulan valaanselän yli veitsenterän levyinen, häikäisevä valojuova, säteilevä kuin käyrän miekan terä, kuin päähine, kuin kupu, ja värisevä, salamoiva tulensynty. Ja niin oli marraskuun aurinko noussut punaisena, pyöreänä, kuin maasta irti reväistynä.

5.

Päivä paistoi nyt täydeltä terältä ja sumu oli hävinnyt. Nyt näkyivät hoitolan rakennusten katot mäen harjan yli kaikesta taikamaisesta riisuttuina, jokapäiväisinä ja kalpeina. Jossakin sillä suunnalla haukkui koira.

Oli kummallista, ettei täällä ollut ketään. Tuo nuori mies, jonka nimeä hän ei ollut milloinkaan tiennyt, oli sanonut hyvin selvästi, että siellä oli ystäviä odottamassa häntä. Ehkäpä he olivat menneet pois ja palaisivat pian.

Mutta se ei merkinnyt suuriakaan nyt. Joka tapauksessa hän oli nähnyt uskomattoman kauniin auringonnousun. Kuinka mainio aurinko olikaan! Kaikista silminnäkyvistä esineistä se oli enimmän Jumalan kaltainen.

Ehkäpä täällä ei ollut avustajia ollenkaan. Ehkäpä hän oli käsittänyt väärin. Hän saattoi olla tyhmä. Hän käsitti väärin yhä useammin. Ehkäpä vartiat jo tulisivat ottamaan hänet kiinni ja veisivät takaisin hoitolaan. Ehkäpä kaikki oli etukäteen määrätty sellaiseksi. Hän ei antaisi sen huolettaa itseään. Elämä oli täynnä koettelemuksia ja pettymyksiä. Hän tunsi nyt, kuinka kylmä tunki luihin ja ytimiin ja kuinka hän oli niin väsynyt, että koko tarmo alkoi mennä. Säpsähtäen huomasi hän, että rinteellä seisoi mies, joka tarkasteli hoitolaa. Hän tunsi äkkiä tarmon puuskan palaavan. Tuo mies, joka seisoi liikkumattomana paikallaan, katseli tarkkaan hoitolaan päin. Oliko hän joku hakemaan lähetetty palvelija? Taikka joku luvatuista auttajista? Joku luvatuista auttajista!

Sargon ei ollut niin tyyni ja välinpitämätön kuin hän oli otaksunut. Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hän ei tärissyt vilusta, vaan kiihkosta. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä selville tavalla tai toisella. Saisiko hän miehen huomion kiintymään itseensä? Hän huiskutti kättään. Sitten veti hän taskustaan likaisen nenäliinan ja alkoi heilutella sitä. Nyt! Nyt näytti siltä kuin mies katselisi suoraan Sargonia kohti.

Hän lähti liikkumaan Sargoniin päin hitaasti, aivan kuin ei uskoisi silmiään. Sitten hän vihelsi ja alkoi juosta.

Sargon istui liikkumatta paikoillaan. Hän tunsi koko ajan, että nyt hänet otettaisiin kiinni.

Se olikin Bobby, aivan lähellä ja huutaen: »Sargon! Tekö siellä olette, Sargon?» Sargon ei odottanut häntä. Hän kääntyi ympäri, horjahti ja putosi muurilta. He löivät kättä. »Oletteko tullut hakemaan minua?»

»Olin epätoivoissani. En luullut teidän käsittäneen tarkoitustani. Olen aivan ällistynyt... Antakaas, kun ajattelen, mitä meidän nyt on tehtävä. Moottoripyöräni on majatalossa. Sepä vahinko. Niin, tulkaa mukaan. Minun täytyy kätkeä teidät jonnekin ja hakea se. Sitten mennään pois. En luullut, että teillä ei olisi vaatteita. Vaatteita? Sitä ei kukaan nyt näe. Kylmä? Onko teillä kylmä? Haen peitteen. Minulla on peite sivuvaunussa.»

Hän ohjasi kulkua mäkeä ylös tarkastaen silloin tällöin hoitolan aluetta. Sargon juoksi hänen rinnallaan, rauhallisena, luottaen auttajaansa ja Jumalaansa sellaisen henkilön rajattomalla kuuliaisuudella, joka voi uskoutua palvelijalleen.

6.

Bobbyn mieli oli iloinen ja kirkas sinä aamuna. Hän oli lähtenyt kävelemään hoitolaa kohti vain sen vuoksi, ettei hän enää voinut maata vuoteessa harminsa kourissa. Hänen merkillinen onnensa kohdata Sargon oli palauttanut koko hänen itseluottamuksensa ja luottamuksen siihen, että kaikki onnistuisi. Hän teki suunnitelmansa nopeasti ja päättävästi. Olisi mahdotonta viedä Sargon majataloon ja antaa hänelle kahvia. Heti kun hänen pakonsa huomattaisiin, tultaisiin häntä hakemaan kylästä. Ja jokainen huomaisi tuon omituisen pikku miehen, jolla oli yllään aamunuttu ja tohvelit. Hänen täytyi piilottaa Sargon jonnekin lähelle. Juuri mäen toisella puolen oli pieni metsäpalanen. Sääli, että hän oli niin heikosti puettu! Sitten piti hakea moottoripyörä niin pian kuin mahdollista.

Sargon oli täysin luottava ja tottelevainen. »Tiedän, että on kylmä», sanoi Bobby, »mutta sille ei mahda mitään. Toivoisin, ettei täällä olisi niin paljon kuolleita lehtiä.»

»Toimikaa vain nopeasti ja tuokaa apua», sanoi Sargon.

»Älkää liikahtako täältä», sanoi Bobby.

Piilopaikka ei ollut paras mahdollinen: oja, ryhmä havupuita keskellä alastonta pyökkimetsää, mutta siinä oli kaikki, mitä tällä tasangolla näkyi. »Näkemiin», sanoi Bobby ja lähti nopeasti juoksemaan majataloon hakemaan moottoripyörää. Hän saapui sinne punakkana, hengästyneenä, ja huomasi, että majatalossa oltiin kovin epäluuloisia ja vastahakoisia, kun hän ilmoitti haluavansa heti maksaa laskunsa, kieltäytyi juomasta aamiaiseksi teetä ja voileipää, ja alkoi kääriä kokoon vähiä tavaroitaan. Hänestä näytti, että tehtävää riitti loppumattomiin, ja että siihen meni tavattomasti aikaa. Sen lisäksi ei majatalossa vielä ollut vaihtorahaa harmillisten vastusten lisäksi ja sitä oli lähetettävä hakemaan kyläkaupasta. Billyn moottoripyörä, joka aina oli oikullinen laitos, synnytti aika hajun lähdettäessä. Ja sillä välin Sargon vapisi mudassa ja kuolleitten lehtien keskellä tippuvien puitten alla, taikka vieläkin pahemmin: hänet oli ehkä otettu kiinni ja viety takaisin hoitolaan.

Kello oli jo lähes kahdeksan, kun Bobby tuli takaisin sivutietä pitkin pienen pyökkimetsän kohdalle, ja hänen sydämensä hypähti, kun hän näki kahden raskaan sarjan miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi heidät heti hoitolaan kuuluviksi. Heissä oli tuo pettämätön käskynalaisen arvovallan sävy, joka on ominaista vanginvartioille, entisille poliiseille, raitiotien tarkastajille ja mielisairaitten vartioille. Kun hän kiisi heitä kohti, asettuivat he keskelle tietä ja käskivät häntä merkeillä pysähtymään. »Helvetti!» pääsi Bobbylta, ja hän pysäytti koneensa.

He tulivat luo näyttämättä erikoisia vihamielisyyden merkkejä.

»Suokaa anteeksi, herra», sanoi toinen, ja Bobbyn tuli parempi olla. »Tuo suuri talo, jonka näette, on Cummerdownin mielisairaala. Ehkäpä tiedättekin sen, herra?»

»En. Mikä on sairaala? Kaikkiko nuo rakennukset?» Bobby tunsi, että hän tuli todella kekseliääksi ja hänen tuulensa parani.

»Niin on.»

»Peevelin suuri laitos», sanoi Bobby.

»Meiltä on yksi hoidokki karannut tänä aamuna. Harmiton pieni mies hän oli, ja uskalsimme pysäyttää teidät ja kysyä, oletteko ehkä nähnyt häntä?»

Hobbyn mielessä välähti. »Luulenpa melkein. Oliko hänellä yllään jonkunmoinen ruskea viitta ja tohvelit jalassa eikä mitään päässä?»

»Se on juuri hän. Missä näitte hänet?»

Bobby kääntyi ympäri ja osoitti suuntaan, josta hän oli tullut. »Hän juoksi poispäin pellon piennarta pitkin», sanoi hän. »Näin hänet... näin hänet noin viisi minuuttia sitten. Ehkäpä mailin päässä täältä. Hän juoksi. Aidan viertä vasemmalla — ei, oikealla, tarkoitan — ei kun vasemmalla sittenkin — tuon pähkinäpuuistutuksen luona.»

»Hän se on varmasti, Jim. Missä sanoittekaan nähneenne hänet?»

Bobbyn hyvä tuuli parani. »Jos toinen teistä haluaa istuutua taakseni ja toinen sijoittua tähän laitokseen — vähän raskas kuorma, mutta kyllä se menee — vien teidät takaisin juuri sille paikalle. Teen sen heti.»

Hän alkoi muitta mutkitta kääntää pyöräänsä. »Tämä on oikeata apua», sanoi Jim.

»Mitäpä siitä», sanoi Bobby.

Bobby oli nyt kaikkein parhaimmassa kunnossa. Hän upotti heidät avuliaisiin sanoihin — pienemmänkin heistä oli jo vaikea sopia sivuvaunuun ja toinen istui kuin säkki tavaratelineellä — hän vei heidät takaisin noin puolentoista mailin päähän pähkinäpuitten luo, kunnes löysi kuvaukseensa sopivan aidan. Hän auttoi heidät huolellisesti tielle, otti vastaan heidän kiireelliset, mutta sydämelliset kiitoksensa jalomielisellä liikkeellä ja lähetti heidät kiireesti juoksemaan pellon poikki. »Hän ei voi olla mailiakaan edellä», sanoi hän. »Eikä hän liikkunut kovinkaan nopeasti. Veteli hiukan jalkojaan perässään.»

»Hän se on», sanoi Jim.

Bobby suuteli kättään jäähyväisiksi heille. »Siinä sitä mennään», sanoi hän. »Auttakoon Jumala teitä kumpaakin ja puhdistakoon sydämenne. Ja nyt Sargonia hakemaan.»

Hän kiisi takaisin paikalle, jonne oli jättänyt Sargonin, käänsi taas koneensa ja katseli sitä metsän kulmaa ja tiheämpää kohtaa, jossa Sargonin olisi pitänyt olla. Mutta siellä ei ollut merkkiäkään tirkistelevästä päästä. »Kummallista!» sanoi Bobby, juoksi paikalle, jonne hän oli jättänyt Sargonin kyyristelemään ojaan. Siellä ei ollut merkkiäkään hänestä. Bobby katseli ympärilleen säikähtyneenä ja ällistyneenä. Kävisikö sittenkin, kaiken tämän jälkeen, vielä hullusti?

»Sargon», huusi hän, ja sitten vielä kovemmin: »Sargon!»

Vastaukseksi ei tullut ääntä, ei kahahdusta.

»Hän on piilossa! Olisiko hän voinut hiipiä pois ja pyörtyä jonnekin. Hän oli ehkä perin nääntynyt.»

Pelko kosketti Bobbya kylmällä sormellaan. Oliko hän ehkä erehtynyt paikasta? Oliko Sargon lupauksestaan huolimatta hiipinyt pois, taikka oliko hän kylmästä turtana ja surkeana ryöminyt takaisin lämpimän hoitolan suojaan? Bobby seurasi ojaa metsän reunaan saakka ja kääntyi siitä ojaan oikealla. Siinä hän äkkiä huomasi pienen eukon, joka istui kumarassa pienellä kasalla kuivia heiniä ja nukkui syvässä unessa. Hänellä oli päässään rutistunut olkihattu, jota koristi katkennut musta sulka ja yllään mustat liivit. Jalkojensa ympärille hän oli käärinyt säkin ja heittänyt toisen kuin liinaksi hartioilleen. Hän oli niin kyyryssä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja hänen takanaan maassa oli kaksi ristinmuotoon yhteensidottua riukua. Bobbysta hän oli mitä hämmästyttävin ilmestys. Riittihän hämmästystä siinäkin, että Sargon oli mennyt tiehensä. Oli vielä ällistyttävämpää nähdä hänellä tällainen sijainen.

Bobby seisoi epäröiden paikallaan puolen minuutin ajan. Pitäisiköhän hänen herättää eukko ja kysyä häneltä Sargonia, vai pitäisikö hänen mennä pois. Kysymällä, päätti hän, ei hän menettäisi mitään.

Hän meni aivan eukon luo ja rykäisi. »Suokaa anteeksi, rouva», sanoi hän.

Nukkuja ei herännyt.

Bobby rapisutteli lehtiä, yski äänekkäämmin ja pyysi taas anteeksi. Nukkujalta pääsi puoleksi tuhahdettu haukotus, hän heräsi säpsähtäen, nosti silmänsä ja paljasti — Sargonin kasvot. Hän tuijotti Bobbya hetkisen tuntematta häntä, ja haukotteli sitten huikeasti. Haukotellessa hänen siniset silmänsä tulivat taas älykkäiksi ja käsittäviksi. »Minun oli kovin kylmä», sanoi hän. »Otin nämä vaatteet variksen pelättimeltä, ja ruoholla oli hyvä ja kuiva istua. Panemmeko kaiken paikalleen?»

»Sepä oli mainio ajatus!» huudahti Bobby saaden taas takaisin koko hilpeytensä. »Noin olette hauskan eukon näköinen. Voitteko kävellä säkki yllänne? Ei, meillä ei ole aikaa panna sitä takaisin. Pudistakaa se pois jaloistanne ja tulkaa mukaan. Sivuvaunu ei ole kahdensadankaan kyynärän päässä. Voitte pukeutua siihen siellä. Nyt me lähdemme, ja kun olemme saaneet kymmenen mailia itsemme ja hoitolan välille, pysähdymme ja hankimme kuumaa kahvia ja jotakin syötävää.»

»Kuumaa kahvia», sanoi Sargon silminnähtävästi kirkastuen, »ja kinkkua ja munaa?»

»Niin, kahvia, kinkkua ja munaa», sanoi Bobby.

»Kahvi siellä on — hirveää», sanoi Sargon.

Bobby auttoi Sargonin sivuvaunuun, nosti suojuksen hänen päälleen, kohotti tuulilasin ja järjesteli hänet sinne. Hänestä tuli hyvin mukiinmenevä täti, kun ei tarkemmin katsonut. Seuraavalla hetkellä Bobby oli polkaissut koneen kärsimättömästi pärisemään ja kiipesi satulaan.

Hän tunsi nyt olevansa taitavin veikko, mikä milloinkaan on varastanut hulluja. Ei sen puolesta, ettei olisi ollut kovinkin mukava saada joku hullu käsiinsä. Kunpa tietäisitte... He hyppelivät ja tärisivät kapealla syrjätiellä kohti leveää Ashfordin-Folkestonen maantietä. Vauhdin kiihdyttäjä sai tehdä parhaansa. »Hyvästi Cummerdown», lausui Bobby, »hyvästi Cummerdown Hill!»

Pieni vanha moottoripyörä kiisi mainiosti.

7.

He saivat aamiaista eräässä majatalossa postiaseman luona noin mailin päässä Offhamin tuolla puolen. Bobby jätti Sargonin torkkumaan sivuvaunuun ja meni sähköttämään Dymchurchiin tulostaan. Postilaitoksessa kului hiukan aikaa, kun postineiti oli kadottanut silmälasinsa. Bobbyn palatessa oli aamiainen melkein valmis ja hän auttoi Sargonin säkistään majatalon pieneen huoneeseen. Isäntä oli lyhyt, paksu mies, jolla oli hyvin totiset, tarkkaavaiset kasvot. Hän seurasi Sargonin nousua sivuvaunusta ja hänen siirtymistään valkoisen pöytäliinan luo hiljaa ihmetellen. Sitten hän katosi hetkeksi, mutta palasi pieneen huoneeseen, jonne pöytä oli katettu. Hän katseli hetken aikaa Sargonia. »Huh», sanoi hän vihdoin, kääntyi ympäri ja meni keittiöön, jossa joku naisista näytti olevan keittopuuhissa. »Sepä on kumma mies», kuuli Bobby hänen sanovan ja oli siis valmis keskusteluun.

Kinkku, munat ja kahvi tarjottiin ja otettiin innokkaasti vastaan. Isäntä seisoi heidän luonaan seuraten heidän syöntiään. »Ette ole tainnut syödä vielä?» kysyi hän.

»Emme ole», vastasi Bobby ottaen sinappia.

»Tuletteko kaukaa?» sanoi isäntä mietteliään vaitiolon jälkeen.

»Jokseenkin kaukaa», sanoi Bobby varovasti.

»Kauasko matka?» yritti isäntä taas.

»Niinkuin sen ottaa», vastasi Bobby.

Isäntä kokosi voimansa suurta hyökkäystä varten. »Meillä on täällä välistä hyvin kummallisia vieraita», sanoi hän.

»Ne kai tykkäävät teistä», sanoi Bobby.

Siihen ei isäntä osannut sanoa mitään. Hän kääntyi ympäri ja sanoi tarkoittavasti »huh».

»Huh», sanoi Bobbykin täyttäen hänkin vastauksen määrätyllä merkityksellä.

Isäntä teki viekkaan yrityksen juuri heidän lähtiessään. »Toivon, että aamiainen maistui hyvältä», sanoi hän. »En osaa oikein sanoa, onko seuralaisenne nainen vai mies... mutta...»

Bobbyn hilpeä mieliala oli sillä kertaa kaikkein korkeimmillaan. »Hän on hermafrodiitti», sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten ja jätti isännän siihen.

Mutta kun he olivat ajaneet muutaman mailin, sanoi hän Sargonille päättäneensä ostaa hänelle sukat, takin ja housut ensimmäisessä vastaantulevassa puodissa. »Tuon näköisenä olette liian kummallinen. Ja sitten jätämme tuon hatun ja liivit ja säkit tien vierelle, jos joku sattuisi niitä tarvitsemaan. Minun täytyy lähettää uusi sähkösanoma. Erehdyin äsken.»

Bobbyn sieluntila muuttui yhä kuumeisemmaksi sikäli kuin he pääsivät eteenpäin. Hän keksi ihmeellisen, yksityiskohtaisen jutun maatalosta ja tulipalosta, ja kuinka hänen ystävänsä oli päässyt pelastumaan yllään vain kiireesti siepattuja vaatekappaleita. »Kaikki muu», selitti Bobby, »paloi poroksi». He olivat menossa hakemaan suojaa sukulaisten luota, veljen, sedän, naimattoman tädin kotoa. Sikäli kuin päivää kului, tulivat tulipalon yksityiskohdat yhä moninaisemmiksi ja merkillisemmiksi ja paon vaiheet yhä jännittävämmiksi. Bobby kertoi juttunsa hyvin uskottavasti ja totisesti. Ne olivat jonkunmoista vapautumista — todellisuudesta.

Sargon itse ei puhunut juuri mitään. Hänelle tämä seikkailu oli paljon suurempi kestävyyden näyte kuin Bobby silloin aavistikaan. Suurimman osan aikaa hän istui kyyristyneenä ja käärittynä kuomun ja tuulisuojuksen alla, taikka tärskyi ja tärisi maantietä kiidettäessä. Taikka sitten hän vaihtoi jotakin pukukappaletta tien varrella, taikka istui sivuvaunussa juoden jotakin virkistyksekseen, sillä välin kuin Bobby selitteli selvästi, mutta hyvin ällistyttävästi ja tavallisesti aivan tarpeettomasti, miten hänen laitansa oli.

8.

Rva Plumer, Maresett Cottage, Dymchurch, oli hätäinen naisihminen. Hänellä oli hellä, palvelevainen sydän, mutta se oli huolissaan monesta asiasta. Hän oli melkein liiankin säästäväinen ja huolekas. Hän vuokrasi useimmat huoneistaan kesällä ja joskus talvellakin muille, mutta hänestä oli vaikeaa ajatella, mitä kaikkea huolimattomat vuokralaiset saattaisivat tehdä hänen huonekaluilleen. Hän näki mielellään kaiken hyvässä järjestyksessä, että hänen vuokralaisensa olivat hienomman näköisiä ja käyttäytyivät paremmin kuin rva Pringlen tai rva Mackinderin vuokralaiset. Hän oli mieltynyt Bobbyyn, koska hän oli sopinut taloon niin mainiosti, kun hänellä oli vain yksi huone vapaana, ja koska hän ajoi partansa kylmällä vedellä, pyytämättä niinkuin kaikki muut vuokralaiset — talossa ei ollut soittokelloa — huutamalla kuumaa. Hän jutteli myös niin hauskasti sisään tullessaan ja ulos mennessään, eikä ottanut ruokia toista kertaa pöydässä.

Rouva oli hyvin mielissään, kun Bobby kirjoitti ottavansa hänen olohuoneensa alakerroksesta ja kaksi makuuhuonetta itselleen ja ystävälleen kahdeksi viikoksi. Harvat ihmiset Dymchurchissa saivat huoneitaan vuokratuiksi marraskuussa. He saattoivat saapua milloin hyvänsä torstain jälkeen.

Hän kertoi rva Pringlelle ja rva Mackinderille, että hän odotti kahta nuorta herraa ja antoi heidän otaksua, että vieraat jäisivät pitkäksikin aikaa.

Perjantaina hän oli levoton ja jokseenkin hämmästynyt saadessaan kokonaisen sarjan sähkösanomia Bobbylta. Ensimmäinen sanoi selvään ja suoraan: »Saavun tädin kanssa neljän seudussa.» Se oli pettymys hänelle. Hän olisi paljon mieluummin ottanut kaksi nuorta herraa.

Mutta tunnin kuluttua saapui toinen sähkösanoma, jossa sanottiin: »Erehdys sähkösanomassa ei täti vaan setä pahoillani Roothing.»

Mitä tämä nyt tarkoitti?