Part 24

Tuntia myöhemmin Bobby istui kivikasalla pienemmän tien vieressä, joka kulki kohoavan maaperän yli hoitolan takana. Hän huomasi, että paikan takaosa antoi paljon enemmän toiveita ja oli paljon mielenkiintoisempi kuin etuosa. Siellä oli peltoja, joilla joukko miehiä työskenteli, ja eräällä paikalla rakennuksen lähellä näyttivät miehet kaivavan ojaa työnjohtajan ohjaamina. Lähempänä taloa näytti olevan paljonkin liikettä. Jonkunlaisen avonaisen suojuksen alla eräät näyttivät harjoittelevan ruumistaan kävelemällä edestakaisin. Bobbya suututti ajatus, että joku heistä olisi Sargon. Kun hänellä edes olisi ollut niin paljon yksinkertaista järkeä, että olisi tuonut kiikarin mukaansa, moitiskeli hän itseään, niin olisi hän kyennyt näkemään ystävä parkansa piirteet. »En osaa ajatella selvästi», kuiskaili hän. »En osaa päättää mitään.» Eräät noista ihmisistä näyttivät kuljeskelevan hyvin vapaasti kantaen puutarhakatuja ja muuta. Eräs heistä, huomasi hän, käveli itsekseen edes takaisin ja heilutteli käsiään kuin itsekseen puhellen. Hän oli nähtävästi potilas, jota ei tarvinnut vartioida.

Tällä puolella hoitolaa kiertävä muuri ei ollut ollenkaan niin kolkko kuin etupuolella. Se näytti olevan vanha herraskartanon valli, jota useissa paikoissa peitti muratti ja jonka ylle puut ojentelivat oksiaan. Maa vietti oikealle. Siellä oli pieni joki, joka juoksi hoitolan alueelta matalimman nurkkauksen kohdalla. Tuota nurkkaa varjostivat puut, ja se näytti olevan kokonaan puitten ja ruohon vallassa. Joki juoksi matalan kaaren alitse vallin läpi ja kaarteli laajentuvan laakson läpi Lontoota kohti. Tämän nurkan eristetty asema ja varjoisuus vaikutti Bobbyyn hyvin voimakkaasti. Se tuntui hänestä olevan juuri se paikka, josta Sargon oli saatava ulos. Hän päätti nyt hiipiä lähemmäksi ja tutkia sen mahdollisuuksia niin tarkkaan kuin suinkin. Jos saisi Sargonin tulemaan sinne...

Hän huomasi yksityiskohtien järjestelyn vaikeaksi. Hän oli aikonut laatia suunnitelmansa valmiiksi yksityiskohtia myöten ja ilmoittaa sen Sargonille seuraavana käyntipäivänä, mutta oli hyvin vaikea saada sen osia liittymään toisiinsa... Hän ei tiennyt, milloin Sargonille olisi sopivinta yrittää päästä ulos, päivänvalossa vai yölläkö. Hän näki edessään koko joukon kysymyksiä ja epäileviä henkilöitä. »Kirottua!» sanoi Bobby, ja muutaman hetken aikoi hän taas luopua yrityksestä.

Miksi ei saattanut mennä noitten porttien läpi ja sanoa urheasti ja hämmästyttävästi: »Teillä on täällä terve mies ja minä olen tullut hakemaan häntä pois?» Yli-ihminen voisi tehdä sen, taikka arkkienkeli. Kuinka komeaa olisikaan olla joku arkkienkeli ja kiertävä ritari, suuri, säteilevä, siivekäs ja voimakas olento, joka oikaisisi vääryyden, kukistaisi sortajat, vapauttaisi kaikki vangitut olennot. Silloin saattaisi toimittaa jotakin. Bobby vaipui lapselliseen uneen avoimin silmin.

Mutta nyt hän herätti itsensä, nousi ja läksi sitä paikkaa kohti, jossa joki juoksi hoitolan alueelta... Hän huomasi, että muurin yli saattoi hyvin kiivetä — pieni vanhahko herrakin saattoi sen tehdä. Joki juoksi solisten pienillä kivillä lyhyen tunnelin läpi. Hoitolan alueelta saattoi päästä jokseenkin helposti muurin yli käyttämällä apunaan köynnöksiä taikka aukon läpi. Hän päätti tulla takaisin hämärissä ja — ainakin vakuuttautuakseen omasta uskaliaisuudestaan — pyrkiä hoitolan pihalle ja kävellä siellä hiukan.

Niin. Sen hän tekisi.

Hän koetti kuvitella, kuinka hän auttaisi Sargonin muurin yli. Saattoi kiivetä muurin harjalle ja ojentaa hänelle kätensä. Raajarikkoinenkin voisi tehdä sen. Moottoripyörä saisi jäädä odottamaan tielle. Ja sitten? Minne hän hänet veisi?

Tämä oli uusi harkinnan aihe. Joksikin aikaa Bobbyn ajatuskyvyn laimensi ja säikytti hänen yrityksensä monimutkaisuus. Hän ei ollut ajatellut viedä häntä erikoisesti minnekään.

Päivät ennen käyntipäivää tuntuivat äkkiä loppumattomilta ja pelottavan lyhyiltä yhtaikaa. Hän oli kesällä ollut Dymchurchissa Malmesburyjen kanssa, ja piti paljon asuntonsa emännästä. Hän oli sähköttänyt hänelle: »Voinko tulla teille erään sukulaiseni kanssa, joka ei ole sairas, mutta liiasta työstä väsynyt. Muistatte minut viime kesästä Roothing the Feathers Cummerdown», ja saanut vastauksen: »Otan vastaan mielelläni milloin hyvänsä.» Niin että se asia oli kunnossa. Mutta muu osa suunnitelmaa oli hyvin vaikea panna toimeen. Hän kävi yöllä hoitolan alueella onnettomuuksitta.

Käyntipäivän aamuna hänellä oli puolentusinaa suunnitelmia, mutta kaikissa oli aukkoja, eikä mikään näyttänyt paremmalta tai huonommalta kuin toisetkaan. Hän oli kiertänyt hoitolan alueen eri suuntiin hyvin varovasti päivällä ja yöllä ottamatta lukuun pistäytymistä ja käyntejä muilla tärkeillä paikoilla. Onneksi ovat hoitolat aina siksi uponneet omiin asioihinsa, etteivät jouda pitämään silmällä ulkopuolelta mahdollisesti tulevia vapauttajia.

Bobby teki lopullisen päätöksensä näistä vastakkaisista suunnitelmista syödessään aamiaiseksi kinkkua. Päättävän kylmäverisenä, mutta hermot äärimmilleen jännittyneinä lähti hän hoitolaan tapaamaan Sargonia ja aloittamaan tehtäväänsä pelastajana sillä tavoin kuin oli suunnitellut. Hänen oli ensiksi saatava selville, kuinka paljon liikuntavapautta Sargonilla oli, kuinka hänen olisi mahdollista saada hänet nurkkaukseen, jossa puro juoksi, ja hänen oli päätettävä, milloin he kohtaisivat toisensa siellä. Sitten hänen oli vielä harkittava muuta mahdollista aikaa, jos Sargonin ei onnistuisi ensi kerralla päästä pois. Bobby odottaisi muurin takana, ja moottoripyörä sivuvaunuineen olisi piilossa pensaikossa tien vierellä. Sargon pääsisi vilauksessa aidan yli. Sen jälkeen he nauraisivat takaa-ajajille. He lähtisivät Dymchurchiin ja siellä, kaikessa rauhassa ja suojassa, Sargon pysyisi huoneessaan tarvittavat kaksi viikkoa, jolloin hänestä tulisi laillisesti yhtä terve mies kuin ennenkin. Sitten tapaisi Bobby Sargonin sukulaiset ja neuvottelisi asiasta heidän kanssaan ja saisi asiat järjestetyksi oikeille perusteille. Niin suunnitteli Bobby.

Juuri hoitolan portilla hän päätti käyttää väärää nimeä. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, miksi hän ei sanoisi omaansa, mutta otettu nimi tuntui hänestä paremmin seikkailun hengen mukaiselta.

3.

Kun Sargonille ilmoitettiin, että joku Robin Goodchild tulisi hänen luokseen, oli hän alakuloisella tuulella. Hän ei osoittanut minkäänlaista yllätystä kuullessaan nimen. Se oli hänestä yhtä hyvä kuin joku muukin nimi. Se saattoi olla jonkun älykkään tiedustelijan taikka mahdollisesti jonkun vapautuksen edelläkävijän nimi, jollaisen tuloa hän yhä toivoi. Hänen mielialansa parani. Hän antoi mielellään tutkia omaa persoonallista siisteydentilaansa, ja hän nyökkäsi myöntävästi, kun häntä varoitettiin puhumasta jokaikisestä näkemästään asiasta.

Hänen mielialansa parani vielä, kun hän näki Bobbyn ystävälliset, tummat kasvot. Hän oli ainoa opetuslapsi, joka milloinkaan oli näyttänyt uskovan häneen. Hän ojensi molemmat kätensä pienen liikutuksen puuskan vallassa. Olipa Bobby omasta mielestään minkälainen vätys hyvänsä, niin hän oli Sargonista ainakin tällä hetkellä voiman ja toivon tuoja.

He tapasivat toisensa alakerran odotushuoneessa, sillä kukaan ulkomaailmasta tuleva ei saa milloinkaan tunkeutua kammioihin eikä nähdä hoitolan jokapäiväisen elämän surkeaa todellisuutta. Odotushuoneessa oli keskellä ruskealiinainen pöytä, musta hevosjouhinen sohva ja useita tuoleja. Siellä ei ollut ollenkaan pieniä huonekaluja. Pöydällä oli aikataulu ja pari kolme kuvitettua viikkolehteä, ja seinillä ruskeita teräspiirroksia prinssi Albertista ja kuningatar Victoriasta Skotlannin ylämailla ja Windsorin linnan kuva Thamesilta katsottuna. Siellä oli kolme neljä ihmisryhmää, jokaisessa pari kolme henkeä, jotka keskustelivat päät yhdessä hienotunteisesti kuiskaillen. Siellä oli eräitä naisia ja pikkutyttö. Kyynelsilmäinen, syvässä surupuvussa oleva rouva istui syrjempänä tulisijan ääressä kaiketi odottamassa jotakin potilasta. Kaksi vartiaa koetti parastaan ollakseen sen näköisiä kuin he eivät kuuntelisi mahdollisimman tarkkaan keskusteluja ympärillään. Kaikki potilaat olivat terveimmässä kaudessaan, sellaisia, joitten luona sai käydä. Mitään mielipuolisuutta ei ollut näkyvissä, korkeintaan hiukan hermostunutta omituisuutta. Bobby oli odotellessaan tarkastellut noita ryhmiä, ja hän oli huomannut, että kaikkien olennossa oli jotakin salattua pidättyväisyyttä. Tuon salaperäisyyden hän yhdisti vartioitten läsnäoloon. Toinen oli katselevinaan ikkunasta, toinen puoleksi istui pöydän ääressä katsellen vanhaa kuvalehteä, mutta silloin tällöin heittivät he silmäyksen milloin mihinkin potilaaseen. Bobbyn mieleen ei ollut juolahtanut, että hänen keskustelunsa Sargonin kanssa olisi puoleksi julkinen. Se oli lamaannuttava seikka, joka suuresti estäisi häntä antamasta ohjeitaan.

Bobby näki heti, että Sargon oli paljoa laihempi kuin ottaessaan huoneen Midgardkadulla. Hän näytti sairaalta ja väsyneeltä, ja sitä lisäsi vielä se seikka, että hänen partansa oli huonosti ajeltu ja että hänellä oli yllään huonosti sopivat vaatteet. Hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja kulmien alle vaipuneilta, ja hänen otsansa ääriviivat entistä kovemmilta. Mutta vaikka hän näyttikin onnettomalta, tuntui hän samalla älykkäämmältä. Hän näytti paremmin tajuavan, mitä hänen ympärillään tapahtui — vähemmän untanäkevältä.

»Olen tullut katsomaan, voisinko millään lailla olla hyödyksi teille», sanoi Bobby ojentaen kätensä. »Ystävänne ja oppilaanne ovat huolissaan vointinne takia.»

»Oletteko tullut tapaamaan minua», sanoi Sargon ja katseli syrjästä kuuntelevaa vartiaa ja alensi ääntään... »minua, Sargonia?»

Bobby ymmärsi tuon epäilevän sävyn ja se suretti häntä. »Niin, teitä Sargonia, menneisyyden kuningasta.»

»He tahtoisivat, että kieltäisin sen», sanoi Sargon kuiskaten.

Bobby kohotti kulmiaan ja nyökkäsi päätään kuin sanoakseen: »Ne tekevät mitä hyvänsä.»

Pienen miehen käytöstapa muuttui. »Kuinka sen voi tietää?» sanoi hän. »Kuinka sen voi tietää?» Hän huokasi ja lisäsi: »Mikään ei näytä varmalta nyt enää.»

»Voimmeko istuutua jonnekin juttelemaan», sanoi Bobby. »Meillä on liian paljon sanottavaa toisillemme.»

Sargon katseli ympärilleen. Eräässä kulmassa oli kaksi tuolia, ja siellä nurkassa he olisivat hiukan kauempana kuuntelijoista. »En voi käsittää tätä hulluutta», sanoi Sargon, kun he istuutuivat. »En voi käsittää tätä arvoitusta, joka on annettu ratkaistavakseni. Miksi sallii voima, miksi sallii Jumala, että ihmiset ovat hulluja? Kun he ovat hulluja, ovat he hyvyyden ja pahuuden toisella puolen. Mitä he ovat? Vieläkö ihmisiä? Mitä tulee oikeudesta, mitä tulee suoruudesta... kun ihmiset tulevat hulluiksi?» Hänen äänensä hiljeni. Hänen silmänsä tulivat hätäisiksi. »Täällä tapahtuu kamalia», kuiskasi hän. »Kamalia, hyvin kamalia.»

Hän vaikeni. Vähään aikaan ei hän eikä Bobby sanonut mitään.

»Minä tahdon viedä teidät pois täältä», sanoi Bobby.

»Tekevätkö ystäväni jotakin?» kysyi Sargon. »Mitä Christina Alberta tekee? Voiko hän hyvin?»

»Hän voi mainiosti», sanoi Bobby arvaamalla. Tämä oli luultavasti yksi noita petomaisia sukulaisia, jotka mielellään jättivät Sargonin tänne. »Tahdon, että kuuntelette minua», lisäsi hän.

Mutta Sargonilla oli paljon kerrottavaa. »Kaikki tässä paikassa ajattelevat vain sitä, mitä heidän ystävänsä ulkopuolella tekevät heidän puolestaan. Ihmisparat tulevat puhumaan huolistaan minulle. He tietävät, että minä olen toisenlainen kuin he. He kirjoittavat kirjeitä, anomuksia. Sanon teille, että jos Jumala vapauttaa minut, pidän heitä kaikkia mielessäni. Jotkut tekevät pilaa minusta. Heillä on harhaluuloja. He luulevat olevansa kuninkaita, keisareita, rikkaita miehiä tai suuria keksijöitä, ja että maailma on salaliitossa heitä vastaan... Muutamat ovat epäluuloisia ja julmia... Tummentuneita sieluja... Muutamilla on pelottavia tapoja. Et voi auttaa, katsella vain... Muutamat ovat hyvin alas vaipuneita — turmeltuneita... äärettömästi... Se on hyvin tuskallista, hyvin tuskallista.»

Siniset silmät tuijottivat kauhistuneina noitten epämiellyttävien muistojen noustessa mieleen.

»Ei voi olla epäilystäkään siitä, etten minä olisi Sargon», sanoi hän äkkiä katsoen terävästi Bobbyyn.

Hetkellinen kiihko katosi heti. »Tuo Preemby-niminen mies ei ollut herännyt. Hän nukkui... tuskin osasi uneksiakaan elämästä. Mutta minä olen nähnyt! Olen katsellut maailmaa korkealta paikalta. Pimeästä paikasta myös... Sargon! Sargon on aivan eri henkilö... Mutta se on vaikeaa.»

Hän vaikeni taas.

Bobby huomasi, etteivät he pääsisi minnekään. Tätä keskustelua kuvitellessaan oli hän puhunut, ja Sargon oli kuunnellut. Eikä ketään ollut kuuntelemassa. Mutta kaikki tämä oli odottamatonta. Kuitenkin oli suunnitelma kerrottava, Sargonille oli annettava ohjeet. Hän katseli salaa ihmisiä ympärillään. »Meidän keskuudessamme on monta», sanoi hän, »jotka tahtoisivat vapauttaa teidät. Tahdon kertoa teille...» Tällä hetkellä hän keksi, että oli käytettävä keinotekoista kieltä. »Kun minä puhun kaupungista Keski-Aasiassa, tarkoitan tätä paikkaa, tätä hoitolaa. Ymmärrättekö?»

»Tämä paikka... Keski-Aasia, jos minä olen Sargon... Kaikki on mahdollista, kaikki muu... Mutta me olemme yhä Englannissa.»

»Niin kyllä, mutta tahtoisin selittää sen teille.»

»Niin, niin, selittäkää.»

»Puhun suurista löydöistä Keski-Aasiassa. Se tarkoittaa tätä.»

Mahtoiko hän ymmärtää.

»Vapautusta!» kuiskasi Bobby Sargonin korvaan, katseli vartiaa, kohtasi hänen silmänsä ja joutui hämilleen.

»Kertokaa minulle niistä löydöistä», sanoi Sargon lyhyen hiljaisuuden jälkeen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut kuiskattua sanaa.

»Se on tämän paikan symbooli», sanoi Bobby.

Sargon näytti pettyneeltä. Vartia katseli nyt heidän kasvojaan. Ehkäpä hänellä jo oli omat epäluulonsa. Bobby kävi punaiseksi ja alkoi äkkiä kertoa erään hämmästyttävän venäläisen miehen löydöistä, jolle hän antoi nimen Bobinski. Bobinski oli löytänyt muureilla varustetun kaupungin, josta ei millään päässyt ulos. Vartia katseli nyt poispäin. »Juuri sellaisen kuin tämä paikka», sanoi Bobby ja lisäsi selvemmin: »Tarkoitan tätä paikkaa.» Siellä virtasi joki kaupungin läpi, tuon suljetun kaupungin, ja tuli ulos matalammalta puolelta. Siellä odotti auttaja. Siellä odottivat pelastajat. Siellä heidän piti odottaa. Ymmärsikö hän? Siinä paikassa oli kolme puuta ja puro juoksi muurin alitse. Siellä he odottivat. He odottaisivat siellä siksi, kunnes vangittu kuningas tulisi heidän luokseen.

»Se on merkillinen tarina», sanoi Sargon. »Mitä vangittua kuningasta tarkoitatte?»

»Sillä tarkoitetaan teitä.»

»Joki, josta puhutte, saattaa olla Eufrat», sanoi Sargon. »Uneksin usein Eufratista.»

Hän oli epäonnistunut. Sargon oli vielä omissa unelmissaan. Eufrat! Mitä tekemistä Eufratilla on Keski-Aasiassa? Taikka hoitolassa?

»Ei nyt sentään!» sanoi Bobby. »Sanoin... Tarkoitan paljoa pienempää jokea. Tarkoitan vain puroa, tällä alueella. Ettekö ymmärrä?»

Pitkä, teräväkasvoinen nainen, jolla oli päässään musta olkihattu, tuli lähelle istumaan. Puhuessaan seuraili Bobby häntä silmäkulmallaan. Oliko hän jonkun sairaan tuttava, vai mitä hän täällä teki? »Puhun kuvannollisesti», selitti Bobby yhä tarkkaillen naista ja ajatellen häntä. »Tämä hoitola on teidän vankilanne.» Hän huomasi naisen vaihtavan katseen hoitajan kanssa, joka oli siirtynyt kyynärän tai pari kauemmas huoneeseen. He siis tunsivat toisensa. Silloin hänenkin täytyi olla vakooja. »En tahdo muuta vankilaa kuin tämän», sanoi Sargon silminnähtävästi käsittäen kaiken väärin. »Yksikin vankila riittää.»

»En minä sitä tarkoita», sanoi Bobby. »Saatteko kävellä täällä ympäriinsä ihan vapaasti?»

»En vapaasti», sanoi Sargon. »En.»

»Voisitteko tulla muurin ulkopuolelle huomenna.»

Nainen käänsi pitkän, terävän nenänsä häntä kohti ja tuijotti häntä jokseenkin tylsillä, vihreänsinisillä silmillä.

Bobbyn hermot olivat katkeamaisillaan. Hän pelkäsi yleensä naisia enemmän kuin miehiä. Tuo äkäisen näköinen, terävänenäinen nainen, joka kuunteli niin röyhkeästi ja vihamielisesti, sai hänet sekaantumaan. Hän koetti keksiä tarinan kadotetuista ja jälleen valloitetuista kaupungeista, jonka olisi pitänyt olla kristallia Sargonille ja kuitenkin käsittämätön kuuntelijalle. Mutta hänen keksimiskykynsä ei kestänyt tätä vaikeaa tehtävää. Missä joki juoksi ulos kaupungista, toisteli hän. Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Missä oli puita ja murattia, siellä odottivat uskolliset. Milloinka olisi mestarilla otollinen hetki hiipiä ulos heidän luokseen? Kaikki oli valmiina. Milloin se saattaisi tapahtua? Milloin se olisi mahdollista? Kappaleittain ja moniin asiaan kuulumattomin piirtein koetti Bobby saada kuulijansa tajuamaan viittauksensa. Nyt, kun hänen olisi pitänyt puhua selvästi, nyt kun hän pelkäsi kuuntelijaa, puhui hän hajanaisesti ja harhauttavasti. Hän saattoi antaa Sargonille käsityksen jostakin salaperäisestä ja ihmeellisestä, mutta ei enempää. Aika kului. Bobby olisi saattanut katkaista niskat tuolta helvetilliseltä naiselta. Tämä sai kuulla yhä enemmän hänen epätoivoisia selityksiään. Hän perääntyi hajanaisesti takaisin lähtökohtaansa, Bobinskiin. »Ei ole olemassa sellaista henkilöä kuin Bobinski», selitti hän.

»Mutta kuinka hän sitten saattoi tutkia tuota kaupunkia?» kysyi Sargon.

»Hän on kuollut», selitti Bobby. »Hän oli vain naamio.»

»Eräät ihmiset ovat naamioita.»

»Älkää välittäkö Bobinskista. Voitteko tulla nurkkaan saakka? Ei, ei. Hän katselee. Älkää vastatko.»

»Minä en ymmärrä», sanoi Sargon.

Bobby huomasi, että hän vain pimitti Sargonia. Mutta mitä muuta hän voisi tehdä? Hän olisi voinut lyödä itseään sen vuoksi, ettei ollut tuonut mukaansa pientä selostusta suunnitelmastaan paperipalalle kirjoitettuna, jonka hän olisi voinut pistää Sargonin käteen tai taskuun. Sehän olisi ollut yksinkertaista. Hänellä olisi voinut olla muassaan kartta ja piirros. Nyt oli liian myöhäistä.

Bobby joutui epätoivoon. Kaikki oli mennyt hullusti. Hän nousi lähteäkseen, mutta istuutui taas yrittääkseen uudelleen. Hän olisi vaikka tappanut tuon naisen, oli kiukuissaan itselleen, vieläpä hidasjärkiselle pikku Sargonillekin.

»Oli kaunista tulla katsomaan minua», sanoi Sargon. »Miksi te tulitte? Luuletteko te, että jotakin saattaa tehdä puolestani? Tapaatteko te usein Christina Albertaa? Kun näin teidät ensimmäisen kerran, arvelin, että teillä olisi minulle kerrottavana jotakin tärkeää. Täällä elää aina sellaisessa toivossa. Täällä, kun ei ole ketään vieraita, ei tapahdu mitään, ei mitään miellyttävää. Ja niin joutuu surun valtaan... Minua huvitti suuresti kuulla noista Keski-Aasian kaupungeista, mutta se oli hiukan tyhjää. Tulitteko juuri niitten takia? Taikka vain minua tapaamaan?... Tulettehan takaisin. Kun pääsee tähän odotushuoneeseen, on sekin jo tapaus...» Sitten nopeasti kuiskaten. »Ruoka on kamalaa. Niin huonosti valmistettua. Se inhottaa minua...»

»Tuo nainen», sanoi Bobby poistuessaan, »tuo nainen on pilannut kaiken. En voi sietää häntä.»

»Tuoko nainen», sanoi Sargon seuraten Bobbyn katseensuuntaa. »Nais parka. Hän on kuuromykkä. Hän tulee tapaamaan veljeään. Koko perhe on vajavaisia tai mielipuolia.»

Kiukustunut Bobby palasi majataloon. Olisiko hänen luovuttava koko jutusta? Sietämätön ajatus? Hänen oli tehtävä uusia suunnitelmia — kokonaan tuoreita suunnitelmia. Hänen täytyisi aloittaa kaikki alusta. Pieni mies oli silminnähtävästi kurjassa tilassa. Mutta olikin paljon vaikeampaa saada hänet käsiinsä kuin Bobby oli luullut.

Bobby ei nukkunut sinä yönä.

4.

Yöllä, juuri ennen auringon nousua, heräsi Sargon ja ymmärsi. Hän ymmärsi ihan selvästi, mitä tuo nuori mies oli sanonut hänelle. Hän oli sanonut »apua». Itse asiassa hän oli tarkoittanut karkaamista. Kaupunki Keski-Aasiassa oli vain tunnuskuva. Hän oli sanonut senkin. Hän oli kuvannut hoitolan nurkkauksen, tuon nurkan, josta joki juoksi pelloille, ja pensaikot, jonne sairaitten ei arveltu koskaan menevän. Hän oli kertonut ystävistä, jotka odottaisivat ulkopuolella. Hän oli koettanut määrätä ajan, jolloin nuo ystävät tulisivat hänen luokseen. Ja Sargon ei ollut ymmärtänyt. Hän nousi hyvin hiljaa istumaan vuoteessaan.

Asiahan oli täysin selvä, mutta jonkunlaisen tylsyyden takia, joka joskus valtasi hänet, ei hän ollut yhtäkkiä ymmärtänyt tarkoitusta. Nuori mies oli, luonnollista kyllä, hiukan harmistunut. Mitä hän nyt tekisi? Koettaisiko hän uudelleen? Odottivatko ystävät vieläkin?

Kuka tuo nuori mies oli? Sargon ei tiennyt hänen nimeään tai oli unohtanut sen kokonaan. Mutta hän uskoi. Hän oli sanonut: »En kutsu teitä millään muulla nimellä.» Sargon! Ja siellä olivat ystävät, joista hän oli puhunut ja jotka odottivat kuningastaan ulkopuolella. Heidänkin tuli tietää kaikki. Kuinka he tietäisivät, jos ei olisi mitään tiedettävää? Se ei kuitenkaan tainnut olla unta. Ehkäpä maailma jo heräsi... Mutta hän oli pettänyt heidät. Hän ei ollut ymmärtänyt... He olivat odottaneet turhaan...

Kuinka hiljaista kaikki oli! Outo, tavaton hiljaisuus. Oli kummallista, että tällä paikalla vallitsi sellainen hiljaisuus. Oli pimeää eikä kuitenkaan ihan pimeää. Huonetta valaisi hämärästi sinisellä varjostettu lamppu. Kolmessa lähimmässä vuoteessa ei ollut ketään, ja niitten toisella puolen mies, joka melkein koko ajan kääntyili ja mutisi, makasi tällä hetkellä aivan vaiti. Järjettömyyksiä lateleva mies oli kuollut kolme päivää sitten, mies, joka silloin tällöin päästeli hurjia, äänekkäitä huutoja, oli viety toiseen hoitolaan. Avoimen oven kautta näki porraskäytävän yli pieneen, keltaiseen huoneeseen, jossa hoitaja Brand istui käsivarret ristissä, leuka rinnalla ja nukkui, pasianssikortit levällään edessään. Hän näytti olevan yksin ja saattoi kuitenkin nukkua noin syvästi. Missähän toinen vartia oli — uusi mies, jonka nimeä Sargon ei tiennyt? Ja nyt hän tunsi, että joku oli juuri äsken mennyt ulos.

Verhottomista ikkunoista näkyi yö ulkona, pimeys, joka vähitellen tuli kuultavaksi, palanen hyvin mustaa pilveä ja muutamia kalpeita tähtiä. Tämän suorakaiteen muotoisen taulun alta näkyi epäselvästi puitten lehviä ja pienen tammen pyöreä latva, jossa yhä oli lehdet, ja puut ensimmäisen aitauksen takana. Nämä piirteet kävivät selvemmiksi, mitä enemmän hän niitä katseli. Se oli kuin valokuvauslevyn kehittämistä pimeässä huoneessa. Tähdet sammuivat. Oliko niitä ollut viisi? Nyt niitä oli vain kolme, sillä kaksi muuta oli haihtunut kalpeaan, kasvavaan valoon.

Uskaltaisikohan mennä porraskäytävään? Jos Brand heräisi, voisi hän selittää kaiken jollakin luonnollisella tavalla. Hän oli hyvissä väleissä Brandin kanssa. Mutta toinen vartia?

Hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Minne hän oli mennyt?...

Tee heti, mitä on tehtävä! Viisain elämänohjeista.

Sargon pujahti hyvin nopeasti vuoteesta ja pani ylleen aamupuvun ja tohvelit. Hssh! Mikä siellä?... Joku vain kuorsasi. Ei mitään muuta. Hän lähti ja seisoi porraskäytävässä. Brand nukkui kuin kivi.

Kivinen porraskäytävä oli valoisa ja tyhjä, ja avoimesta ovesta vasemmalta alakerrasta kuului nukkujien käheä hengitys. Koko maailma näytti yhtäkkiä nukkuneen, paitsi Sargonia ja noita ystävällisiä odottajia toisella puolen muurin. Kaukaa kuului ärjymistä ja lörpöttelyä, mutta niitä hillitsi välissä oleva ovi. Ne saattoivat vain häntä ympäröivän hiljaisuuden vieläkin suuremmaksi.

Jokin liikahti, pieni, napsahtava ääni, joka sai Sargonin sydämen lyömään. Sitten kuului jymähtävä lyönti. Toinen lyönti. Se ei ollut mitään: kello alakerrassa löi kuutta.

Hän asteli alaspäin hyvin päättävästi, mutta varovasti. Sisäinen ääni, sisäinen vaisto veti häntä mukaansa. Hän pysähtyi ovella ja kosketti sitä. Se oli avoinna. Lukitsematon! Brandin toveri oli nähtävästi ulkona omilla asioillaan. Vapauden kylmä henkäys puhalsi Sargonia kasvoihin.

Ovi aukeni ja sulkeutui pehmeästi, ja nyt seisoi Sargon hoitolan vasemman siiven portailla katsellen sumuista marraskuista maailmaa.