Part 23

»Hm», sanoi Christina Alberta. Hän arveli olevansa kommunisti, selitti hän, vaikka hän ei kuulunutkaan puolueeseen. Mutta hän tunsi eräitä nuoria ihmisiä, jotka kuuluivat puolueeseenkin. Hän esitti eräitä liikkeen ponsilauseita: »historian materialistisen käsittämisen» ja niin edespäin. Devizes sanoi, että hän ei oikein kyennyt käsittämään, ja teki kerrassaan harmillisia kysymyksiä, vain kiusallaan, arveli tyttö. Hän ei aluksi huomannut, kuinka kaukana toisistaan heidän sanontatapansa oli. Heidän jatkaessaan keskusteluaan kävi se yhä selvemmäksi. Devizesillä ei näyttänyt olevan sanottavana mitään hyvää kommunistisista teorioista, sillä sehän ei suinkaan tarkalleen vastannut hänen omaa ajatustaan olla osana suuremmasta elävästä kokonaisuudesta, vaikka hänellä silti ei ollut kovin pahaa sanottavaa käytännöllisestä kommunismista. Marxilainen kommunismi, sanoi hän, ei ollut ollenkaan mikään rakentava liike, vaan päinvastoin hajoittava. sillä ei ollut mitään aatetta, ei mitään suunnitelmaa. Christina Albertan täytyi asettua puolustavalle kannalle. »Innostus oikeaa kommunistista valtiota kohtaan», lausuili hän melkein virallisella äänellä, »on melkein yhtä tärkeä kuin kysymys kommunistisen taktiikan käyttämisestä mädänneessä yhteiskunnassa.» Sillä lailla puhuivat hänen nuoret, puolueeseen kuuluvat ystävänsä. Mutta kun hän tällä tavalla puhui hänelle, ei se näyttänyt kovinkaan vaikuttavalta. Hän ei tyytynyt vain lauseparsiin. Hän tahtoi tietää, mitä hän tarkoitti mädäntyneellä yhteiskunnalla, oliko milloinkaan ollut yhteiskuntaa, joka ei itse asiassa olisi ollut turmeltunut, tai yhtä hyvin nousun asteella, minkälainen hyvä taktiikka oli, jollei se ollut suhteessa strategiaan, ja saattoiko olla olemassa mitään strategiaa ilman selvää sodan päämäärää? Tyttö vastaili pikemminkin kiivaasti kuin vaikuttavasti, ja heidän keskinäinen suhteensa muuttui väitteleväksi.

Hän tutki heidän mielipiteittensä erilaisuutta. Hänelle merkitsi kommunismi uutta henkeä, tieteellistä henkeä, joka järjestäisi maailman uudelleen kollektiivisten, tieteellisten suuntaviivojen mukaan, mutta koko kommunistisen puolueen luonne oli nykyajan määräämä. Siihen oli sekaantunut nyt olevien yhteiskunnallisten luokkien tunteita ja ajatuksia köyhälistön luonnollisen katkeruuden rinnalla. Siinä piili epätoivoisten, otteestaan epävarmojen ihmisten kiukkuista dogmatismia. Se saattaisi tarvita enemmän luovaa itsensäunohtamisen intohimoa. Monet kommunistit, sanoi hän, olivat vain kääntyneitä kapitalisteja, kapitaalittomia egoisteja. He kaipasivat kostoa ja omaisuuden luovutusta, ja kun he olisivat saaneet sen suoritetuksi, ei heille jäisi muuta kuin yhteiskunnallinen raunio, ja kaikki olisi taas alettava alusta. He olivat epäluuloisia ja tietämättömiä, koska heiltä puuttui sisäinen varmuus. He eivät luottaneet parhaisiin ystäviinsä, omiin johtajiinsa, tiedemiehiin, sellaisiin kuin Keynes ja Soddy.

»Keyneskö kommunisti!» huudahti Christina Alberta pilkallisesti. »Hänhän ei hyväksy ensimmäistä tieteellistä luokkasodan periaatetta.»

»Se ei tunnukaan oikein tosiasialta — ei lainkaan perustavalta tieteelliseltä tosiasialta», vastasi Devizes. »Keynes rakentaa hitaasti tieteellisesti järjestettyä arvojen vaihdon menetelmää. Useimmat ystävistänne Venäjällä eivät näytä kykenevän tajuamaan, että mikään sellainen on tarpeellistakaan.»

»Tajuavatpa.»

»Ovatko he osoittaneet sen?»

»Mitä te tiedätte Venäjän bolshevikeista?»

»Entä te? Tehän näette vain ne etiketit, joilla ihmiset merkitsevät itsensä. Ei ole mitään oikeaa ilman punaista nimikilpeä — ja kaikki on oikeaa, jos se on paikoillaan.»

Tyttö sanoi, että toinen suhtautui asioihin »porvarilliselta» kannalta, ja Devizes nauroi hilpeästi hänen yhteiskunnalliselle luokittelulleen. Englannissa ei ole mitään porvareita, sanoi hän. Hän koetti käyttää eräitä kyynillisyyksiä ja ivaa liikkeen varastosta, mutta häneltä puuttui merkillisessä määrässä vakuuttava kyky. Hänen oli helppoa arvostella, sanoi tyttö, koska hän eli pääomansa koroilla.

»Niin, se tekisi arvostelun helpommaksi», hymyili Devizes, »mutta oikeastaan elän ansioistani.»

»Mutta teillä on korkoa tuottavaa pääomaa.»

»Jonkun verran, mutta en elä siitä.»

He olivat joksikin aikaa tyhjentäneet riidanalaisen kysymyksen. Kaiken kaikkiaan, tuumi tyttö, ei hän ollut niinkään huonosti suoriutunut ottelusta, kun ottaa huomioon hänen ikänsä ja asemansa. Hetkellinen väittelyn kiivaus haihtui. He siirtyivät lähempiin asioihin, jotka koskivat heitä kumpaakin, kysymykseen, mitä hänen oli tehtävä elämästään.

14.

»Me edistymme, Christina Alberta», sanoi Devizes, »mutta yleinen laki on sellainen, että naisen elämän suunnan määrää hyvin suuressa määrässä kappaleen miehisen päähenkilön luonne ja toiminta. Onko teillä ollut mitään mahdollisuutta olla rakastunut tähän mennessä?»

Tytön mieli teki kertoa hänelle koko totuus itsestään, mutta eräitä asioita ei voi kertoa. Hän epäröi ja punastui kovasti. »Nykyään», aloitti hän, mutta pysähtyi siihen. »Minulla on hiukan mielikuvitusta. Olen kierrellyt kaikkialla Lontoossa. Kuvittelen ehkä...»

Hänen silmänsä olivat hetken hyvin kysyvät, mutta eivät epäystävälliset.

»Olen rakastanut — tavallani», myönsi hän.

Hän nyökkäsi vaikuttaen siltä kuin hän käsittäisi kaiken pelottavan hyvin.

»En halua viettää elämääni suhteessa johonkin mieheen», selitti hän.

»Lahjakkaat tytöt eivät milloinkaan tee sitä. Yhtä vähän kuin etevät nuoret miehet haluavat kuluttaa elämänsä ihailemalla jumalaisolentoa.»

»Missään tapauksessa en minä käsitä, että minusta voisi tulla jonkunmoinen lapsia tuottava taloudenhoitajatar», sanoi tyttö.

»Ei, vaikka menisitte naimisiinkin. En uskonutkaan, että kuuluisitte siihen ryhmään. Mutta jos aiotte hylätä tuon mukavan keinon — sillä se on mukava keino, huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat — jos aiotte tulla itsenäiseksi kansalaiseksi samassa merkityksessä kuin mies, niin silloin otatte tehtäväksenne miehen työtkin, Christina Alberta. Ei jää aikaa kuljeksia ympäriinsä ja vain näyttää kauniilta.»

»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi tyttö.

»Niin, arvelen vain, ettette te sovi siihenkään. Ja siinä tapauksessa tarvitsisitte enemmän oppiakin. Olette etevä, mutta tietonne ovat myös hiukan hajanaiset.»

»Olen kyllin hyvä ottaakseni paikan. Ja sitten opiskelen.»

»Opiskella!» hän sanoi. »Sehän veisi teiltä yksinään kaiken ajan. Mieluummin toivoisin meidän sopivan siitä, että opiskelisitte yliopistossa kaksi tai kolme vuotta enemmän. Teidän ei tarvitse huolehtia mahdollisuuksista ja varoista. Te ja minä olemme samaa ryhmää — ryhmää, johon kuuluu vain kaksi — ja minä olen päällikkö. Autan teidät läpi niinkuin olisitte poikani. Ja nyt, minkälaista työtä haluatte? Lakitiedettä? Lääketiedettä? Yleistä opiskelua sanomalehtityötä tai liikealaa varten? Ovet ovat nykyään avoinna naisille — uusia ovia joka päivä.»

Tähän Christina Albertalla oli hiukan enemmän sanottavaa. Hän oli ajatellut näitä asioita. Hän halusi tietää jotakin elämästä ja maailmasta yleensä. Saisikohan tutkia vuoden fysikaalisia tieteitä, pääasiallisesti biologiaa ja geologiaa ja sitten antropologiaa? Olisiko se mahdollista? Ja sitten, jos hän kelpaisi lääketieteelliseen työhön, toinen vuosi psykiatriaa taikka politiikkaa tai yleishygieniaa? »Se kuulostaa vaateliaalta», sanoi hän.

»Vaateliaalta! Sehän on kokonainen tietosanakirja yhdessä vuodessa.»

»Mutta haluan tietää jotain kaikista näistä asioista.»

»Luonnollisesti.»

»Saisinko pitemmänkin ajan?»

»Siihen täytyisi käyttää pitempi aika.»

»Mutta tuntuu siltä kuin pyytäisin liikaa.»

»Ei suinkaan, jos te olisitte housuissa. Olemme päättäneet olla ottamatta huomioon sukupuoltanne siihen saakka. Miksi te olisitte vaatelias?»

»Luuletteko, että voisin tehdä tieteellistä työtä, sitten, niinkuin tekin teette?»

»Miksikä ette?»

»Tällainen tyttökö?»

»Teissä on samaa ainesta kuin minussakin, Christina Alberta.»

»Luuletteko, että minä kerran... että minä kykenisin työskentelemään teidän kanssanne?»

»Sukulaissielujen tulee noudattaa sukulaissuuntia», sanoi hän tunnustaen täydellisesti heidän sukulaissuhteensa. »Miksikä ei?»

Tyttö seisoi katsellen, häntä silmissään tumma kiihko, ja Devizesillä oli hetkellinen tunne siitä, mitä kaikkea hän voisi olla tytölle. Tämä oli reipas, nokkela ja kunnianhimoinen. Ihmeellinen elämä liittyisi tyhjyydestä nousten hänen omaansa. Ja tyttö arveli, että tuosta läheisestä suhteesta kasvaisi, niinkuin saattoikin kasvaa, jotakin hyvin suurta ja syvää heille molemmille.

Äkillisesti aihetta muuttaen alkoi Devizes puhua erotuksesta mies- ja naisylioppilaiden välillä työntekijöinä. »Te ette milloinkaan kulje miesten rinnalla, te vapaat naiset, niin että älkää odottako sitä. Teidän on työskenneltävä uralla, joka vie samaan, mutta on muuten erilainen, erilainen perusteita myöten.» Hän selitti, että miehen koko rakenteessa oli toisia ominaisuuksia kuin naisen, ja päinvastoin, ihan lihasainekseen ja hermosäikeisiin saakka. On tuleva aika, jolloin me voimme panna veripisaran tai nahkapalasen mikroskoopin alle, lisätä jonkun voimakkaan reagentin ja sanoa, mitä sukupuolta se on. »Mies panee vastaan», sanoi hän. »Miehen kanssa ei voi neuvotella. Hänellä on suurempi psyykillinen ja fyysillinen säilymiskyky. Hän pysyy suunnassaan. Verrattuina naisiin ovat miehet itsepäisempiä ja tyhmempiä. Verrattuina miehiin ovat naiset näppärämpiä ja hupsumpia. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin naskali ja neula.»

Hän kertoi omista opiskeluvuosistaan, jolloin lääketiedettä opiskelevat naiset olivat uusia tunkeilijoita, ja siitä siirtyi hän isänsä ennakkoluuloihin, kuinka isä kohteli hänen äitiään, ja poikavuosiinsa. Nyt he uskoivat toisilleen pettymyksiään ja mielikuviaan lapsina. Tyttö unohti puheensa kiivaudessa, kuinka paljon vanhempi ja kokeneempi toinen oli. Devizes kertoi hänelle itsestään, koska hän tunnusti toisen oikeuden tietää mahdollisimman paljon hänestä. Hän kuunteli ystävällisen hartaasti kaikkea, mitä hän halusi kertoa hänelle isästään, itsestään, vaikutelmistaan ja harvoista seikkailuistaan maalta kotoisin olevana ylioppilaana Lontoossa. He olivat yhtä ihastuneina Paul Lambonen lapsellisiin mahdottomuuksiin. Tytön mieleen juolahti tarjota Devizesille juotavaa. Crumbit olivat jättäneet sinne pullon olutta ja kivennäisvettä. Mutta Devizes pyysi häntä keittämään teetä ja auttoi itse hänen puuhaillessaan kattilan ääressä. Heidän ystävyytensä tuli rikkaammaksi ja syvemmäksi heidän puhellessaan. Hän ei ollut milloinkaan kohdannut niin tuttavallista ja sydämellistä ystävällisyyttä kuin nyt. Hänellä oli ennenkin ollut ystäviä, mutta ei tällaista ystävyyttä, hänellä oli ollut sulhanen, mutta ei milloinkaan tällaista läheisyyden tunnetta.

Kello oli yksi, kun he erosivat.

Puhelu oli hidastunut. Hän istui hiljaa hetken verran. »Minun täytyy mennä», sanoi hän ja nousi. He seisoivat vastatusten ja tuntui kuin heiltä olisivat puuttuneet hyvästelysanat.

»On ollut ihmeellistä puhella teidän kanssanne», sanoi tyttö.

»On suurenmoista, että olen löytänyt teidät.»

Taas hiljaisuus. »Se on hyvin tärkeää minulle», sanoi Christina Alberta hiljaa.

»Juttelemme — hyvin usein», sanoi toinen.

Hän tahtoi sinutella Christina Albertaa, mutta merkillinen ujous esti häntä. Ja tyttö huomasi sen.

Hän seisoi suorana hänen edessään eteisessä puna poskilla ja silmissä hehku, ja Devizes ihmetteli, miksei hän ollut huomannut hänen kauneuttaan alusta alkaen.

»Näkemiin joksikin ajaksi», sanoi hän, hymyili hänelle totisesti, tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetkisen omassaan.

»Hyvää yötä», sanoi tyttö epäröiden hetken. Sitten hän avasi vihreän oven hänelle ja katseli, kun hän kulki poispäin pitkin tallien vierustaa.

Kadun kulmassa hän kääntyi ja heilutti kättään ennen katoamistaan. »Hyvää yötä», kuiskasi tyttö säpsähtäen ja katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku olisi kuullut hänen ilmaisemattomat ajatuksensa.

Isä. Hänen isänsä.

Niin siis saattaa jäädä seisomaan posket hehkuvina, kun oikea isä lähtee.

Hänen lähtiessään Christina Alberta oli jännittynyt kuin viulun kieli, jolla jousi pysyy liikkumattomana. Mutta sitä isää, joka ei ollut hänen isänsä, olisi hän nyt syleillyt ja suudellut.

Toinen luku.

KUINKA BOBBY VARASTI HULLUN MIEHEN.

1.

Mies saattaa olla asiantuntija sielutieteen alalla, mutta kuitenkin kykenemätön seuraamaan salapoliisin tutkimuksen kaikkein selvimpiäkin viittauksia. Cummerdown Hillin ylilääkäri oli epäillyt hetken, oliko Sargonin luona käyneen vieraan nimi Widgery. Hänen mielestään se oli kuin Goodchild. Mutta koska Christina Albertan maailmassa ei ollut mitään tunnettua Goodchildia, ei hän eikä Devizes ollut vaivautunut tarkemmin harkitsemaan tätä satunnaista merkillisyyttä. He eivät myöskään olleet miettineet, minkä vuoksi Widgery olisi uudistanut käyntinsä serkkunsa luona. Hän ei ollut sitä tehnytkään. Paljon nuorempi mies oli käynyt Sargonin luona torstaina ja oli valheellisesti selvittänyt olevansa Sargonin sisarenpoika ja ilmoittanut nimekseen Robin Goodchild. Hänen oikea nimensä oli Robert Roothing. Ja hän oli saapunut yksinomaisessa tarkoituksessa vapauttaa Sargon hoitolasta niin pian kuin suinkin, koska hän ei voinut sietää ajatusta, että hän jäisi sinne.

Olosuhteet olivat lisänneet Bobbyn luontaista taipumusta tuntea vastenmielisyyttä kaikkea ihmisten pakollista eristämistä vastaan. Hänen äitinsä, kaunis, tumma olento, suuren, vaalean, välinpitämättömän tilanomistajan vaimo, oli kuollut hänen ollessaan kaksitoistavuotias, ja hänet oli uskottu äreän, vanhanaikuisen tädin hoitoon — josta kaappi oli mainio kasvatusväline. Kun tämä huomasi, että kaappiin sulkeminen todella kidutti poikaa, koetti hän poistaa tämän pelkuruuden käyttämällä kaappia hyvin runsaskätisesti, silloinkin kun Robert ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hän joutui kouluun, jossa kuria pidettiin yllä karsserilla. Sota vei hänen isänsä, joka kuoli äkkiä liikarasitukseen ilmalaivoja ampuvan patterin komentajana erään ilmahyökkäyksen aikana, ja sota vei Bobbynkin vaivalloisille sotaretkille Mesopotamiaan ja Kut el Amaran saarroksesta hyvin epämiellyttävään turkkilaiseen vankilaan. Hänestä olisi kai joka tapauksessa tullut mies, jolla oli hyvin voimakas vapaudenhalu, mutta nyt hän vihasi häkkejä siinä määrin, että tahtoi päästää vapauteen kanarialinnutkin. Hänestä olivat rauta-aidat puistojen ympärillä vastenmielisiä aivankuin aatteellisista syistä, ja hän kirjoitti artikkeleita niitä vastaan Wilkinsin Viikkolehteen ja muuanne vaatien puistojen vapauttamista, eikä hän matkustanut milloinkaan junassa, jos suinkin saattoi olla matkustamatta, sen suljetun alueen vihan vuoksi, joka valtasi hänet rautatievaunussa. Hän ajoi mieluimmin polkupyörällä, paitsi pilkillä matkoilla, jolloin hän lainasi Billyn moottoripyörän. Hän teki parhaansa, ettei hänen mieltymyksensä avoimeen ja vapaaseen tulisi liian silmäänpistäväksi taikka haitalliseksi muille ihmisille, mutta Billy ja Tessy ymmärsivät häntä ja tekivät parhaansa ollakseen hänelle mieliksi siinäkin suhteessa.

Mutta Bobbyn ei tarvinnut taistella ainoastaan claustrophobiaa vastaan. Hänessä piili myös sisäinen ristiriita, joka ilmeni tahdottomuutena ryhtyä toimintaan monissa tapauksissa, ja hän uskoi sen kehittyneen hänen sodanaikaisista kokemuksistaan. Joskus se tuntui hänestä vain velttoudelta, joskus suorastaan pelkältä pelkuruudelta. Hän ei osannut selittää sitä. Hänellä oli kalvavana muistona eräs julmuuden tapaus vankileirin ajoilta, jolloin hän oli läsnä tekemättä mitään. Hän saattoi joskus herätä kello kolmen vaiheilla aamulla ja sanoa ääneen itsekseen: »Olin läsnä enkä tehnyt mitään. Hyvä Jumala. Hyvä Jumala.» Ja joskus saattoi hän kävellä edestakaisin työhuoneessaan toistellen: »Käy toimeen, sinä vetelehtijä, sinä piilotteleva jänis! Ulos toimimaan!» Siitä huolimatta hän hoiti jokapäiväiset tehtävänsä ja teki sitä, mitä käsille sattui. »Täti Susannana» hän oli mainio, väsymätön, terävä, todella avulias. Wilkinsin Viikkolehti oli ylpeä hänestä. Hän oli koko lehden tuki ja turva.

Ja nyt oli tämä Sargonin juttu saattanut hänet hyvin vaikeaan asemaan, kun hän samalla kertaa halusi vapauttaa pienen miehen, joka oli vaikuttanut merkillisen syvästi hänen mielikuvitukseensa ja tunteisiinsa, ja tunsi tarkoin ne tavattomat voimat, joita vastaan hänen tulisi nousta, jos halusi jollakin lailla auttaa Sargonia. Vasta taisteluaan ankarasti itsensä kanssa, kykeni hän menemään poliisin luo ja käymään Giffordkadun tarkastusasemalla. Hän pelkäsi epämiellyttäviä kysymyksiä, ja ennen kaikkea sitä, että hänet pidätettäisiin. Tarkastusasema oli inhottava paikka, jossa oli korkeat muurit, kivitetty piha ja joka vaikutti yleensä synkästi eristetyltä ulkomaailmasta. Suurimman osan päivää Giffordkadulla käyntinsä jälkeen hän epäröi, ryhtyisikö hän mihinkään muuhun.

»Bobby on kovin murheellinen», kertoi Susan Tessylle. »Hän on ihan hölmö. Istuu vain ja sanoo ’oo’, niinkuin miettisi jotakin. Mitä ihmeitä hän tuumaa? Hän sanoi, että minun pitää taas mennä alas, niin olen kiltti... Hän tarkoitti sitä... Sanoi niin ... Työnsi minut pois. En minä enää milloinkaan tykkää Bobbysta.»

Suuri suru. Kyyneleitä virtanaan. Tessy oli suuresti myötämielinen.

Mutta juotuaan teetä oli Bobby paremmalla päällä, piirteli Susannalle Nukku-Matin kuvia, tuli alas, istuutui hänen vuoteensa viereen ja jutteli Susannan uneen niinkuin ennenkin, ja Tessykin huomasi, että suurin osa Hobbyn murheesta oli ohi.

Illallista syödessä Bobby selitti suunnitelmaansa.

»Aion mennä huomenna Cummerdown Hilliin», sanoi hän muitta mutkitta.

»Sargoniako katsomaan?» kysyi Tessy ymmärtäväisesti.

»Jos vain pääsen. Mutta nyt ei kai ole käyntipäivä. Se on torstai. Aion vain katsella ympärilleni.»

Billy kohotteli kulmiaan ja ojentautui ottamaan voita.

»Mutta...» sanoi Tessy ja keskeytti lyhyeen.

»Niin?» sanoi Bobby.

»Et sinä pääse häntä tapaamaan. Et tiedä nimeä, jota hän käyttää.»

»Häntä sanotaan kai hra Sargoniksi», arveli Billy.

»Hänen nimensä on Preemby. Hän on pesuliikkeen omistaja. Sen ne kertoivat minulle tarkastusasemalla. Hänen sukulaisensa tahtovat pitää häntä mielisairaalassa. En voi sietää sitä ajatusta», lisäsi hän lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

»En voi seurata ajatustasi», sanoi Billy.

»Tuo soma pieni mieskö tehtäisiin hulluksi! Hän oli kuin pieni, sinisilmäinen lintu. Korkeat muurit. Isoja, kömpelöitä vartioita. Sargon, kuninkaitten kuningas... Minun täytyy tehdä jotakin siinä, taikka halkean.»

Hän näytti äkkiä heikolta ja epätoivoiselta. Tessy mietti. »Sinun on parasta mennä», sanoi hän.

»Mutta mitä hyvää siitä on?» kysyi Billy, mutta vaikeni Tessyn katsahdettua häneen.

»Voitko lainata minulle vanhaa moottoripyörääsi sivuvaunuineen? Ethän tarvitse sitä tällä viikolla.»

»Voithan ottaa sivuvaunun pois», sanoi Billy.

»Saatan tarvita sitä», sanoi Bobby.

»Luuletko!» sanoi Billy.

Bobby oli lähempänä räjähtämistä kuin milloinkaan.

»Älä välitä siitä, mitä minä tarkoitan. Sanoinhan, että menen Cummerdowniin katsomaan, minkälainen paikka se on. Olen epäilemättä hupsu aasi, mutta en voi olla menemättä sinne. Tuolla pienellä mies paralla ei ole ketään ystäviä. Hänen oma perheensä on ollut apuna hänen pidättämisessään. Perheet saattavat olla sellaisia. Tämä on pirullinen maailma. Minun täytyy tehdä jotakin. Vaikkapa vain säikyttäisin heitä. Jos jään tänne vielä päiväksi, saatan ruveta lyömään Susannea.»

»Jonkun pitäisikin kurittaa häntä», sanoi Billy.

»Jos hän vain pysyy ulkona kaksi viikkoa, niin on kaikki selvää.»

»Onko hän silloin vapaa?» kysyi Tessy.

»Hänet on ainakin uudelleen todistettava hulluksi», sanoi Bobby.

2.

Bobby huomasi, että Cummerdownin kylä on lähes kahden mailin päässä hoitolasta ja että se toimii menestyksellisesti siihen suuntaan, että sillä olisi hoitolan kanssa mahdollisimman vähän tekemistä. Se piilee puitten takana juuri Asfordista Hastingsiin vievän maantien varrella, ja siellä on yksi ainoa ahdas majatalo, jossa Bobby sai surkean makuuhuoneen ja sai panna moottoripyöränsä sivuvaunuineen avonaiseen vajaan, jossa ennestään oli kahdet rattaat, Ford ja kanakarja. Oli vielä aikaista, ja kun Bobby oli riisunut vanhan selkäreppunsa, jossa hänellä oli tarvetavaransa, lähti hän kävelykeppi kädessään ja hajamielinen ilme kasvoillaan tutkimaan hoitolaa ja valmistelemaan suunnitelmiaan Sargonin vapauttamiseksi. Suloista syysilmaa kesti yhä. Miellyttävä polku, jota hän seurasi päätielle päästäkseen, oli täynnä vihreitä ja kellastuneita pähkinäpuun lehtiä ja sen vierellä kasvavat puut viheriöitsivät auringossa. Päivä oli rauhoittava. Se rohkaisi häntä. Se valtasi hänet ystävällisellä kirkkaudellaan ja hänestä tuntui siltä, että hullujen pelastaminen hoitolasta oli tehtävä, jolle aurinko saattoi paistaa ja jota luonto saattoi tervehtiä.

Lontoosta pääseminen oli kysynyt suuria ponnistuksia. Hänestä oli tuntunut siltä kuin hän olisi pieni hyttynen, joka lähtisi pistämään taistelunhaluista maailmaa. Kiivaassa liikenteessä Croydonilla hän oli jo puoleksi taipuvainen palaamaan, mutta hän tunsi, ettei hän voisi katsoa Tessyä silmiin, ennenkuin olisi kärsinyt lopullisen tappion. Oli miellyttävää tuntea, kuinka itseluottamus nousi hänen lähestyessään yrityksen paikkaa. Hän tunsi olevansa paljon enemmän niitten voimien tasalla, joitten kimppuun hän hyökkäsi. Mitä olivat oikeastaan lait ja määräykset muuta kuin ihmisten, samanlaisten kuin hän, laatimia säännöksiä? Mitä olivat vankilan muurit muuta kuin laiskojen muurarien ja viekkaiden urakoitsijoiden hitaasti laatimia rakennuksia? Vartiat ja hoitajat, ylilääkärit ja muut, joita hän aikoi petkuttaa, olivat yhtä erehtyviä kuin hän itsekin. Ja itse asia, tuon harmittoman, pienen intoilijan pidättäminen, tuo pelottava vankeus, oli tärkeä ja loukkaava luonteeltaan. Sitä vastaan oli taisteltava. Maailma olisi sietämätön, jollei sellaisia vastaan taisteltaisi.

Tämä maailma oli kummallinen! Kuinka kauniita olivatkaan nuo puitten rungot, millainen loiste ilmassa, ja kuinka miellyttävästi kävelijän jalka rapisikaan noissa lehdissä! Mutta kaikki se oli sivullista. Elämän oikea tehtävä oli taistelu huonoutta vastaan.

Hän tuli ulos puitten alta, näki laajojen niittyjen leviävän edessään ja hoitolan rajoitetut rakennukset leveine, alastomine ympäristöineen ja muureineen, jotka loukkasivat silmää. Tämä oli hänen päämääränsä. Jossakin tuossa paikassa oli Sargon, ja hänet oli vapautettava.

Hän istuutui sopivalle kivelle, katseli raskasta rakennusryhmää ja koetti laatia suunnitelmaa. Tuo keskellä oleva valkoinen rakennus oli kuin rappeutunut kuningas Yrjön aikuinen yksityistalo. Se oli kai koko laitoksen ydin. Sen lähellä näkyi kaksi heinää niittävää miestä — ehkäpä potilaita. Muurit ja ristikot tien puolella näyttivät voittamattomilta. Siellä oli kaksi kolkon näköistä ovenvartian komeroa, joissa epäilemättä piili itsepäinen vartia, ja kaksi rautaporttia, joista toinen oli avoinna. Vaunut tulivat ulos sieltä, huonekalukauppiaan vaunut. Kerran kiintyi Bobbyn ajatus siihen, että hänkin esiintyisi kauppiaana, joka jättäisi laitokseen kääröjä tai kokonaisen korin tavaraa... Sillä tiellä oli paljon vaikeuksia.

»Mutta miksi suora hyökkäys?» sanoi Bobby kuin jotain keksien. Alue laskeutui taaksepäin. Hän tahtoi tutkia, mitä takana oli. Jos hän menisi oikealle pitkin avonaista tietä, pääsisi hän ehkä kukkulalle, josta näkisi koko parantolan alueen.