Part 2

Sitten hän lähti appivanhempineen Kirkkaan Virran Pesulaitokseen elääkseen siellä ja hoitaakseen apulaisjohtajan, asiakkaiden hankkijan ja ilmoituspäällikön tehtäviä. Hra Hossett ei milloinkaan puhutellut häntä, mutta puhui hänestä monesti hyvin epämiellyttävästi muille hänen huoneessa ollessaan, tehden syytöksiä, joista kukaan ei ollut tietääkseenkään, mutta rva Hossett tuli jälleen ystävälliseksi. Pian sen jälkeen hra Hossett sai sydänkohtauksen ja kuoli, ja muutaman kuukauden kuluttua huomasi hra Preemby itsekin olevansa isä. Kun hän ensimmäisen kerran kohtasi tyttärensä ja, kuten sittemmin kävi selville, ainoan lapsensa, näytti se hänestä perin rumalta, punaiselta oliolta. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lasta niin aikaisella ikäkaudella. Sillä oli hiukan hyvin ohutta, kosteaa tukkaa, joka vähitellen väistyi vahvemman kasvun tieltä, sillä oli leveät, epämääräiset kasvot ja huomattavan suuret kädet ja jalat. Hra Preembyllä oli se hullunkurinen vaikutelma, että hän oli nähnyt lapsen jossakin ennen, eikä ollut pitänyt hänestä. Sitten muutaman päivän perästä tytöstä tuli tavallinen punertava lapsonen ja ihmetys väistyi rakkauden tieltä.

Hänet kastettiin Christina Albertaksi äitinsä ja hra Preembyn mukaan.

5.

Ajan kuluessa kaikki nämä kokemukset sekaantuivat hra Preembyn muistissa epäselväksi, suurenmoiseksi, romanttiseksi, seikkailurikkaaksi menneisyydeksi. Hän pysyi yhä hiukan uneksivana ja hajamielisenä, mutta yleensä hän oli velvollisuudentuntoinen, rakastava perheenisä ja hän tuli mainiosti toimeen hallitsemishaluisen ja pystyvän vaimonsa kanssa.

Chris oli, sen hän oli huomannut heitä vihittäessä, kolmea vuotta häntä vanhempi, ja pysyikin kaikissa suhteissa häntä vanhempana kuolinpäiväänsä saakka. Mutta vaimo kohteli häntä omistajan rakkaudella, valitsi hänelle kaikki vaatteet, ohjaili hänen tapojaan ja käyttäytymistään ja puolusti häntä kaikkia muita ihmisiä vastaan. Hän puki hänet hiukan enemmän voittoisan golfinpelaajan malliin kuin hän olisi itse tehnyt, jos hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa asioissa. Chris ei antanut hänen hankkia polkupyörää moniin vuosiin, oli hiukan vaativainen hänen tapaansa nähden hoitaa pesulaitoksen kirjoja, määräsi hänen taskurahansa kymmeneksi shillingiksi viikossa ja oli taipuvainen rajoittamaan hänen keskustelumahdollisuuksiaan liikkeen henkilökunnan naisjäsenten kanssa. Mutta hra Preemby omasta puolestaan ei huomauttanut mitään, jos vaimo hiukan poikkeilikin aviollisesta tottelevaisuudesta. Hänessä alkoi ilmetä lihomisen merkkejä, ja hänelle kasvoi aika joukko vaaleaa partaa ilman erikoisia ponnistuksia.

Heidän kotinsa oli hyvin miellyttävä paikka etenkin senjälkeen, kun rva Hossett oli seurannut miestään lepoon marmorisen ristiinnaulitun kuvan alle, johon oli kaiverrettu kyyhkynen olivinoksineen kahden käden yhtymään, Woodford Wellsin hautausmaalle. Hra Preembystä tuli innokas lukumies, joka ei lukenut ainoastaan romanttisia tarinoita — hän inhosi suuresti realismia kaikissa sen muodoissa — mutta myös muinaisajan historiaa, astronomiaa, astrologiaa ja mystillisiä teoksia. Hän harrasti syvällisesti pyramidien arvoitusta ja kadonneen Atlantismaan otaksuttua historiaa. Sielua käsittelevät tieteet viehättivät häntä myös, ja mahdollisuus kasvattaa tahdon lujuutta erikoisesti. Hän harjoitteli joskus tahdonvoimaansa makuuhuoneen peilin ääressä, kun rva Preemby ei ollut läsnä. Öisin hän koetti joskus pakottaa itsensä nukkumaan tahdon ponnistuksella, sen sijaan että olisi nukkunut tavallisella tavalla. Hän kiinnitti suurta huomiota ennustuksiin ja Raamatun selityksiin. Hän muodosteli tuomionpäivästä omia mielipiteitä, jotka olisivat saattaneet johtaa välien rikkoutumiseen valtiokirkon kanssa, jollei rva Preemby olisi ajatellut, että sellainen ristiriita vaikuttaisi huonosti pesulaitoksen asioihin. Ajan kuluessa hän kokosi yli tuhannen niteen suuruisen kirjaston ja hyvin suuren sanavaraston.

Hänen vaimonsa suhtautui tällaisiin henkisiin harrastuksiin ystävällisen myötämielisesti, joskus oikein ylpeästikin, mutta hän itse otti niihin hyvin vähän osaa. Pesulaitos oli kyllin hyvä hänestä. Hän rakasti pesulaitostaan yhä enemmän, rakasti sen puhtaaksi pestyjä ja kovetettuja paitoja ja kauluksia ja sen mankeloituja ja taivutettuja lakanoita, rakasti sen koneitten kirskuntaa ja pesuhuoneitten kosteaa puuhaa. Hänestä oli mieluista nähdä kaiken olevan toiminnassa, järjestyksessä ja kunnossa, tuntea kaiken kulkevan pesu- ja kiertoputkien läpi varmasti ja ehyenä, niin ettei mikään haitannut, ei mitään puuttunut lopussa. Kun hän kierteli työhuoneissa, alentuivat äänet, ja pesu tuli kunnioittavan innokkaaksi. Ja hän piti myös siitä, että liike tuotti.

Sunnuntaisin iltapäivällä ja sellaisina päivinä, jolloin pesulaitos ei kaivannut hänen palveluksiaan, teki hra Preemby pitkiä kävelyretkiä. Kauniilla ilmalla hän käveli aina Eppingin metsään tai Ongariin, vieläpä Roothingin maalaisrauhaankin, mutta huonolla ilmalla hän käveli mieluimmin Lontooseen päin. Jonkun ajan kuluttua ulottuivat raitiotiet aina Woodfordin nykyiselle päätepysäkille saakka ja tuli mahdolliseksi ajaa keskelle Lontoota Seitsemän sisaren tien ja Camden Townin kautta, taikka, jos halusi kävellä pikkuisen matkaa enemmän, Lea Bridgen tietä ja Holbornin enkelin kautta.

Lontoon monenlainen ja suurenmoinen toimeliaisuus herätti nukkuvia voimia hra Preembyn mielikuvituksessa. Hän saattoi mennä syömään aamiaisekseen leipää ja voita ja kupillisen kaakkaota ja ehkäpä hiukan hilloakin johonkin ravintolaan, ja hän saattoi kuluttaa tuntikausia katselemalla myymälöiden ikkunoita ja joskus ostamalla jotakin pientä. Hän rakasti Charing Crossin tietä kirjakauppoineen, Tottenham Courtin tietä, Holbornia, Clerkenwelliä ja Whitchapelin tietä, mutta Piccadilly ja Bond Street ja Regent Street näyttivät kalliilta ja niiltä puuttui oikeaa henkistä mielenkiintoa, etenkin kun hän tunsi, että hänen villaiset polvihousunsa ja hattunsa olisivat hiukan vanhanaikuiset näillä hienoilla paikoilla. Joskus hän saattoi mennä British Museumiin ja katsella hyvin tarkkaan pyramideihin kuuluvia esineitä. Suuret julkiset tapahtumat veivät hänet aina Lontooseen. Jos siellä oli suuri murhajuttu, suuri tulipalo, kuninkaalliset häät tai kuninkaalliset hautajaiset, niin oli varmaa, että hra Preemby oli katselemassa niitä siellä, missä ihmisjoukko oli tiheintä, usein mukanaan sievä käärö eväitä, voileipä, appelsiini tai jotakin muuta rva Preembyn hankkimaa. Mutta hän ei nähnyt milloinkaan juhlavalaistusta tai ilotulitusta, koska rva Preemby mielellään piti häntä kotona, kun päivän työ oli tehty. Hän eli ajatuksissaan mukana suuressa sodassa 1914—1918 vakavasti ja syvästi. Kerran hän kulki miehen ohi, josta hän jälkeenpäin tuli ajatelleeksi, että tämä jokseenkin varmasti oli saksalainen vakooja. Tuo ajatus kiusasi häntä koko päivän. Mies oli kuitenkin katsahtanut häneen hyväntahtoisesti. Nyt hän odotti joukottain ilmahyökkäyksiä. Hän oli yli neljä vuotta liian vanha asevelvolliseksi, kun pakollinen sotapalvelus astui voimaan, eikä rva Preemby olisi antanut hänen edes ruveta ylimääräiseksi järjestyksenvalvojaksi, peläten hänen vilustumistaan.

Hra Preembyn työ konttorissa ei ollut kovinkaan raskasta, niin että hän jouti ajattelemaan ja kiinnittämään huomiota liikkeen laventamiseen laajemmallekin. Hän keksi eräitä puoleensavetäviä kiertokirjeitä. Hänen kokemuksensa talonvälityksestä oli harjaannuttanut hänet painamaan mieleensä suurten, mukavien talojen olemassaolon, jotka muuten olisivat jääneet häneltä huomaamatta, ja ottamaan selville, asuttiinko niissä vai ei. Sitten hän tiedusteli, saiko Kirkkaan Virran pesulaitos työtä näistä taloista, jos ei, niin lähetti hän niihin kiertokirjeensä, kirjoittipa sen lisäksi usein persoonallisen kirjeenkin. Hän ei pitänyt kirjaimellisesti kiinni sopimuksista. Hän saattoi joskus jäädä pitkäksi aikaa tuijottamaan uuneihin tai pesualtaisiin tai mihin hyvänsä uuteen koneosaan, kuten uuteen mankelikoneeseen, kunnes hän tottui siihen. Mutta jos hän seisoskeli jossakin, missä oli tyttöjä työssä, niin rva Preemby saattoi keksiä jonkun tekosyyn saadakseen hänet takaisin toimistoon sen vuoksi, kuten hän selitti, että miehen läsnäolo sai tytöt tekemään huonompaa työtä. Hän tilasi ja joskus lukikin _Englantilaista Pesijää_ ja _Värjärien ja Silittäjien Lehteä_.

Joskus hänellä oli onnellisia ajatuksia. Hänen keksintöään oli se, että pesua kaupungille kuljettavat rattaat maalattiin kirkkaan sinisiksi ja koristettiin hakaristeillä, ja samalla värillä ja samoilla merkeillä varustettiin myös pesulaitoksen pääty ja kuvattiin se laskuihin. Mutta kun hän tahtoi pukea rattaiden kuljettajatkin hakaristeillä koristettuihin puseroihin ja värjätä sinisiksi pukujen liepeet, sanoi rva Preemby, että siinä jo oli menty kyllin pitkälle. Hra Preemby juuri ehdotti otettavaksi käytäntöön Ford-autot hevosten sijaan jo niin aikaisin kuin v. 1913. Tämä muutos tehtiinkin v. 1915.

Ja niin kasvoi Christina Alberta tytöksi ja naiseksi kotona rauhallisen, huolehtivan isänsä ja toimeliaan, joskus vähän kärttyisen äitinsä seurassa.

Toinen luku.

CHRISTINA ALBERTA.

1.

Tämä kertomus, kuten selvästi selitettiin ensimmäisen luvun ensimmäisen pykälän ensimmäisessä kappaleessa, on tarina hra Preembyn elämästä hänen viime vuosinaan, leskeysvuosinaan. Tällä tiedonannolla on tavallisen kaupallisen takuun arvo, emmekä me missään tapauksessa loittone kauaksi hra Preembystä. Sillä hänen tyttärensä elämä oli niin läheisesti kietoutunut hänen omaan elämäänsä tänä aikana, että on välttämätöntä kertoa useita tätä koskevia asioita selvästi ja painokkaasti, ennenkuin saamme varsinaisen kertomuksemme oikein kunnollisesti alkuun. Ja senkin jälkeen, kun se on alkanut, kun se jatkuu, ja aina loppuun saakka sekaantuu Christina Alberta siihen.

Sekaantuminen kuuluikin hänen luonteeseensa. Hän ei ollut milloinkaan n.s. puoleensavetävä lapsi. Mutta hän piti aina äärettömän paljon isästään, ja isä taas rakasti ja helli häntä suuresti.

Hänellä oli vähän tai ei ollenkaan kykyä suhtautua asioihin, ja hänessä oli aina jotakin kaukaista ja eristyvää, jotakin keijukaismaista vaihtelevaisuutta. Hänen ulkonäkönsäkin oli tahditon. Hänellä oli esiinpistävä nenä, jolla oli taipumusta kasvaa leveämmäksi, kun rva Preembyn nenä oli pieni ja punertava ja hänen silmälasiensa väliin puristettu, ja hänen isänsä hienosti veistetty nenä muistutti pientä, urheaa venettä, joka vilahti esiin tuimasta viiksikoskesta. Hän oli tumma, vaikka molemmat vanhemmat olivat vaaleita. Hänen kasvaessaan kokosivat nuoruuden maagilliset voimat hänen piirteensä miellyttävään yleisvaikutelmaan, mutta hän ei milloinkaan ollut todella kaunis. Hänen silmänsä olivat ruskeat, kirkkaat ja kovat. Hänellä oli äitinsä ohuthuulinen, päättävä suu ja vaatimattomasti kaartuva leuka. Samoin hänellä oli äitinsä vaalea, luja iho ja kirkas väri. Hän oli suriseva, huuteleva, juoksenteleva, meluava lapsi, joka oli taipuvainen olemaan kuuntelematta neuvoja, ja hänellä oli melkein vaistomainen taito välttää äkillisiä iskuja. Hän ikäänkuin liiteli ympäriinsä. Hän saattoi olla kuvauspaikalla tai vuoteenne alla. Ei saattanut tehdä muuta kuin katsoa ja ihmetellä.

Hän tanssi. Hra Preemby ei tanssinut, eikä rouvakaan, ja tuo ikuinen pyöriskeleminen hämmästytti ja harmitti heitä. Kaukainen piano tai soittokunta voi saattaa hänet tanssimaan, tai sitten hän hyppeli oman hyräilynsä mukaan, tanssipa virsienkin säveleillä sunnuntaisin. Hra Preemby teki pysyvän kuuden pensen tarjouksen, jos tyttö istuisi paikallaan viisi minuuttia, mutta tämä ei milloinkaan suostunut siihen.

Ensimmäisessä koulussaan, päivä-yhteiskoulussa Buckhurst Hillissä, oli hän ensi alussa hyvin vähäisessä suosiossa, sitten suuressa suosiossa ja sitten hänet erotettiin. Sen jälkeen hän menestyi erinomaisesti Tavernerin tyttökoulussa Woodfordissa, jossa hänet heti alussa tunnustettiin humoristiksi. Aina oli vaikeaa kutsua häntä muulla kuin Christina Albertan nimellä. Ihmiset koettivat kaikenlaisia muita nimiä, mutta niistä ei pysynyt mikään muu kuin Christina Alberta. Kotona häntä sanottiin »vauvaksi» ja »tyttöseksi», »Bertieksi» ja »Bussiksi», taikka »Allyksi» ja »Tinaksi», koulussa koetettiin sellaista nimiä kuin »Nöpönenä» ja »Suopa» tai »Preemy» ja »Prim», ja myös »Pörröpää» hänen kiharan tukkansa vuoksi. Nämä nimet hävisivät kaikki jättäen paikkansa oikealle nimelle.

Hän oppi hyvin läksynsä ja erikoisesti historiaa, maantiedettä ja piirustusta, mutta opettajista hän ei paljoa välittänyt. Koulun hokkeyjoukkueessa hän esiintyi oikeana hyökkääjänä erinomaisella menestyksellä. Hän osasi juosta kuin tuuli, eikä hän näyttänyt milloinkaan hengästyneeltä. Hänen hyökkäyksensä oli ihan hirmuinen. Hän saattoi tehdä nenällään sellaisia ilveitä, että heikommat joutuivat jonkunmoiseen hysteeriseen tilaan. Hän oli taipuvainen kujeilemaan varsinkin rukousten aikana koulussa.

Tyttären ja äidin välillä oli jonkunmoista pientä napinaa. Se ei ollut sen pahempaa, mutta sellaista kuitenkin oli. Äidillä näytti olevan häntä vastaan jotakin ilmilausumatonta vihaa. Se ei estänyt rva Preembyä tekemästä velvollisuuttaan lapseen nähden, mutta se esti kaiken todella lämpimän tunteen heidän välillään. Aikaisesta lapsuudesta saakka sai isä suudelmat ja sai olla sinä, jonka selässä kiipeiltiin ja jota nyittiin ja revittiin. Hän vastasi tähän ystävyyteen. Isä sanoi häntä »omaksi pieneksi tytökseen», lausuipa joskus, että lapsi oli aivan ihmeellinen. Hän otti hänet mukaansa kävelylle ja kertoi hänelle kaikenlaista salaperäistä, mielessään liikkuvaa: hävinneestä Atlantismaasta, Tiibetin laamoista ja astrologian periaatteista, jotka säilyivät ratkaisemattomina pyramidien suhteissa. Hän kertoi että hän usein halusi saada oikein kunnolla tarkastella pyramideja. Huomasihan joku usein sellaista, mitä muut eivät huomanneet. Tyttönen kuunteli tarkkaavaisesti, vaikka ei aina ihan oikeassa hengessä.

Hän saattoi kertoa Atlantiksen asukkaiden tavoista ja tiedoista.

»He kävelivät ympäriinsä puettuina pitkiin, valkoisiin hameisiin», selitti hän. »Enemmän Raamatun henkilöiden kuin varsinaisten ihmisten näköisinä.»

»Sepä oli edullista pesulaitoksille, isä», sanoi Christina Alberta.

»Kaikki tietomme astrologiasta ovat vain murto-osia heidän tiedoistaan. He tunsivat menneisyyden ja tulevaisuuden.»

»Olipa vahinko, että he hukkuivat», virkkoi tyttö tarkoittamatta olla ironinen.

»Ehkäpä he eivät kaikki hukkuneetkaan», sanoi isä hämärästi.

»Luuletko sinä, että Atlantiksen asukkaita vieläkin on olemassa?»

»Muutamat ovat saattaneet pelastua. Heidän jälkeläisiään saattaa olla lähempänä kuin voit otaksuakaan. Meissäkin, minussa ja sinussa, Christina, saattaa olla atlantislaista verta.»

Hänen ilmeensä ilmaisi hänen vahvan vakaumuksensa.

»Se ei näytä auttavan paljoakaan», sanoi tyttö.

»Auttaa enemmän kuin luuletkaan. Salaisia lahjoja. Ennustustaitoa. Kaikkea sellaista. Me emme ole tavallisia ihmisiä, Christina Alberta.»

Jonkun hetken molemmat jatkoivat toisistaan riippumattomia haaveitaan.

»Kuitenkaan me emme tiedä, olemmeko atlantalaisia», sanoi Christina Alberta.

2.

Kun hän oli avannut tiensä kuudennelle luokalle Tavernerin koulussa, häiriytyi Christina Albertan kasvatuksellinen kehitys koulun sekä sisä- että ulkopuolella ilmenneitten erimielisyyksien takia. Opettajakunta oli erimieltä hänestä. Hänen käyttäytymisensä oli huonoa, hänen työnsä luokalla horjuvaa ja kehnoa, mutta hän läpäisi tutkinnoissa, etenkin koulun ulkopuolelta tulevien, riippumattomien tutkijoiden kokeissa, merkillisellä menestyksellä. Yleensä tahdottiin saada hänet pois koulusta, mutta olisiko meneteltävä niin, että hänet siirrettäisiin yliopistoon, vaiko vain yksinkertaisesti pyydettäisiin hänen vanhempiaan ottamaan hänet pois, siitä syntyi riitakysymys. Voimistelun opettajatar oli taipuvainen pitämään hengen ottamista kolmantena mahdollisena keinona sen vuoksi, että tyttö oli osoittanut leikeissä ääretöntä välinpitämättömyyttä tyyliä kohtaan, hänen epäurheilullisten temppujensa vuoksi koettaa voittaa pelit epäsäännöllisellä ja odottamattomalla tavalla ja hänen pyrkimystensä vuoksi tehdä voimistelusta ja harjoituksista karkeaa pilaa, joka ei ollenkaan soveltunut koulun seinien sisällä. Englannin kielen ja kirjallisuuden opettajatar oli samaa mieltä, vaikka Christina Alberta saattoi viettää tunteja aineita kirjoittaessaan ja koettaessaan muovailla Paterin, Ruskinin ja Hazlittin mietelauseita ja pykäliä sellaisiksi, että ne soveltuisivat hänen omiin, alkuperäisiin sepitelmiinsä. Ei ollut Christina Albertan syy, että alinomaa noihin kirjallisen kullan lankoihin oli merkitty punaisella musteella »kömpelöä», taikka »voisi olla paremmin ilmaistu», taikka »liian kukallista» Vain johtajatar sanoi todella hyvän sanan Christina Albertan puolesta. Mutta johtajatar koettikin, asemansa vuoksi, erikoisesti ymmärtää vaikeita tilanteita.

Ja Christina Alberta esiintyikin aina rauhallisen kunnioittavasti johtajatarta kohtaan ja osasi näyttää luonteensa parempia puolia kaikkein hämmästyttävimmällä notkeudella, milloin hyvänsä johtajatar tuli huoneeseen.

Kun Christina Albertalle kävi selväksi, mikä olisi tulos, valitsi hän kuitenkin opintien. Hän muuttui melkein silminnähtävästi, hän tuli kiltiksi, lakkasi olemasta oikullinen, hävisi tenniksessä voimistelunopettajattarelle niinkuin pienen urheilijanaisen tuleekin, lakkasi väittelemästä vastaan ja muuttui oudostelevan äidinkielenopettajattaren ihmeeksi ahkeraksi Stevensonin jäljittelijäksi. Mutta se oli vaivalloista työtä. Hänen uudistetussa tennispelissään oli liiaksi siroa antautumista, hänen samettiin käärityssä englanninkielessään hiukan liikaa parodiointia. Se mahdollisuus, että hän milloinkaan pääsisi noitten onnellisten tyttöjen joukkoon, jotka esikaupungeista menevät luennoille Lontooseen ja elävät korkeampaa elämää perheen tarkastusvallan ulkopuolella, viettäen aikaansa usein myöhäiseen iltaan opiskeluhuoneissa, laboratorioissa ja luentosaleissa, näytti hyvin epävarmalta, ottamatta lukuun äidin rauhallista, mutta päättävää vastarintaakaan.

Sillä rva Preemby ei ollut sellainen nainen, joka olisi pitänyt siitä, että hänen tyttärensä saisi korkeamman sivistyksen kuin hänen vanhempansa ja kuin hänen asemansa edellytti. Hän rupesi valittelemaan sitä heikkouttaan, ettei ollut pannut Christina Albertaa työhön pesulaitoksessa, niinkuin hänet itsensä, jo neljäntoista ikäisenä, oli pantu. Silloin hän olisi oppinut ammatin alusta alkaen ja olisi kyennyt auttamaan, ja sitten seuraamaankin äitiään, niinkuin rva Preemby oli auttanut ja seurannut rva Hossettia. Mutta koulu tenniksineen, musiikkeineen, ranskoineen ja niin poispäin oli saanut hänen tyttärensä vieraantumaan puhtaasta ja puhdistavasta elämästä. Hän oli nyt tulossa seitsemäntoista ikäiseksi, ja mitä pikemmin hän luopui noista asioista, jotka veivät vain suoraan opettajattareksi, vanhaksi piiaksi, Italian-matkoihin, taiteellisiin pukuihin ja ehdottomaan kykenemättömyyteen, sitä parempi hänelle ja kaikille muillekin.

Hän kävi taistelua Christina Albertan tapaa vastaan istua epänaisellisissa asennoissa kirjan ääressä, ja kun hra Preemby rupesi ennenkuulumattoman uskaliaasti väittämään, että se oli liian kovaa tyttöä kohtaan, ja ettei hän huomannut kirjoissa mitään haittaa, ja sen sellaista, vei rva Preemby hänet Christina Albertan omaan huoneeseen katsomaan, mitä siitä sukeutui, ja erikoisesti tarkastamaan hänen sinne ripustamiaan kuvia. Vaikka hänelle näytettiin suuri valokuva Michel Angelon Aatamin luomisesta, sellaisena kuin mestari oli kuvannut tuon tapahtuman sixtiniläisen kappelin kattoon Roomassa, koetti hän vieläkin vähän vastustella ja sanoi, että se oli »taidetta».

»Minusta näyttää, että sinä puolustat kaikkea, mitä hän tekee», sanoi rva Preemby. »Katsoppa tätä! Taidetta! Katsele noita kirjoja! Darwinin 'Lajien synty’! Se on kaunis kirja tytön rukouskirjaksi!»

»Ei hän kai näe siinä mitään pahaa»; sanoi hra Preemby.

»Hän!» sanoi rva Preemby arvokkaasti. »Ja katso tätä!»

»Tämä» oli Howen »Biologinen kartasto». Hän aukaisi sen näyttääkseen suurta sivua, jossa esitettiin tarkoin sammakon elinten jaoittelu.

»Mitäpä tuosta», sanoi hra Preemby. »Sehän on hänen oppikirjojaan. Siinä ei todella ole mitään, mitä saattaisimme sanoa sopimattomaksi. Se on tiedettä. Ja sehän on kuitenkin vain sammakko.»

»Kauniita juttujapa ne opettavat kouluissa nykyään. Mitä on tuo sinun tieteesi ja taiteesi! Ei kai niistä mielikuvitus paljoakaan kostu. Jos minä olisin tyttönä ollessani kysynyt äidiltä, mitä eläinten ruumiissa on, olisi hän lyönyt minua ja lyönyt kovasti. Ja se olisi ollut ihan oikein. On asioita, jotka täydellä syyllä salataan meiltä — ja salattava ne onkin. Jumala näyttää meille niin paljon kuin tarvitsemmekin. Enemmänkin! Ei eläimiä tarvitse avata. Ja tässä, tässä on ranskankielinen kirja.»

»Hm», sanoi herra Preemby hiukan perääntyen. Hän otti tuon sitruunankeltaisen niteen ja käänteli sitä kädessään.

»Kaikki tuo lukeminen!» sanoi rva Preemby ja näytti kolmea kirjahyllyä.

Hra Preemby kokosi kaiken rohkeutensa. »Sinun ei pidä odottaa, Chris», sanoi hän, »että minä rupeaisin vastustamaan lukemista. Se on iloa ja valistusta. Kirjoissa on asioita... Todella, Chris, luulisin, että olisit onnellisempi, jos lukisit hiukan. Christina Alberta on syntynyt lukemaan, pidätpä sinä siitä tai et. Hän tulee minuun, luulisin.»

Rva Preemby oikein säpsähti ja silmäili punastuvaa vastustajaansa, ja hänen silmiensä kiukku suureni lasien vaikutuksesta. »On ihmeellistä», sanoi hän hetken kuluttua, »on todella ihmeellistä, kuinka Christina Alberta saa kaikki, mitä haluaa.»

3.

Nti Maltby-Neverson, Tavernerin koulun johtajatar, kutsui rva Preembyn luokseen ja järkytti aikalailla hänen vakaumustaan. Hän oli selvästikin sivistynyt nainen, ja koulun pesulasku nousi lukukausien aikana kahteenkymmeneen puntaan viikossa. Neiti Maltby-Neverson vietiin katsomaan tuota pahennusta aiheuttanutta maalausta, ja johtajatar sanoi: »Se on varmasti hyvin kaunis. Yksi todella suuria maalauksia maailmassa. Syvästi uskonnollinen. Siinä on itse Raamatun sanat ilmaistu maalauksella. Mitä moitittavaa te siinä huomaatte, rva Preemby?»

Ja silloin, niinkuin taikavoimalla, maalaus lakkasi olemasta pahennusta herättävä, ja rva Preemby oli häpeissään itsensä takia. Hän huomasi nyt, ettei maalauksessa ollutkaan mitään moitittavaa.

Nti Maltby-Neverson sanoi, että Christina Alberta on vaikeasti hoidettavaa lajia, mutta sielultaan hyvin mielenkiintoinen, oikea luonne. Hänellä on suuri rakastamisen kyky.

»Sitä minä en ole huomannut», sanoi rva Preemby.

»Hän on luonne, jota _minä_ olen tutkinut», sanoi nti Maltby-Neverson yksinkertaisesti, mutta päättävästi.

Hän selitti, että Christina Alberta on aktiivinen luonne. Jos hänet jätettäisiin ilman sellaista työtä, jossa hän voisi kehittää ominaisuuksiaan, niin hän voisi joutua minkälaisiin onnettomuuksiin tahansa. Vaikka minkälaisiin! Hänessä ei suinkaan oleellisesti ole mitään pahaa. Hänessä on vain tarmoa. Jos hän saisi kovaa, soveliasta työtä ja kunnianhimoa herättäviä päämääriä, saattaisi hänestä tulla hyvinkin tyydyttävä nainen, mahdollisesti erikoisen eteväkin nainen.

»Minä en voi käyttää eteviä naisia», sanoi rva Preemby lyhyesti.

»Mutta maailma voi», vastasi nti Maltby-Neverson hiljaa.

»Pelkään, että minä olen vanhanaikaista lajia», sanoi rva Preemby.

»Mutta Christina Alberta ei ole.»

»Sallikaa miehen saavuttaa menestystä maailmalla ja naisen kotona», sanoi rva Preemby. »Olen pahoillani, että olen toista mieltä kuin te, mutta eihän omille mielipiteilleen mitään voi.»

»Se riippuu kokonaan teistä itsestänne», sanoi nti Maltby-Neverson.

»Pelkään vain, että miehet sopivat paremmin hallitsemaan», sanoi rva Preemby. »Naisella on oma paikkansa maailmassa, ja se ei ole miehen paikka.»

»Mutta minä luulin, että hra Preemby erikoisesti kannatti ajatusta opiskelun jatkamisesta.»

Rva Preemby oli ällistynyt. »Hän kannatti», sanoi hän ikäänkuin ei oikein olisi käsittänyt, mitä se asia tähän kuului.