Part 3

»Tehkääpä koe», sanoi neiti Maltby-Neverson. »Ehkäpä hän kuitenkaan ei tahdo tulla ylioppilaaksi».

Mutta Christina Alberta suoritti tutkintonsa liioillakin äänillä. Hän ei jättänyt mitään sattuman varaan. Oli olemassa kaksivuotinen korkeakoulukurssi, jonka eräs edistystä kannattavien oppien ystävä oli perustanut. Kurssit pidettiin Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa. Heti kun Christina Alberta sai tietää, että hänet oli hyväksytty, meni hän, sanomatta mitään äidilleen tai kellekään muulle, parturiin ja leikkautti tukkansa lyhyeksi. Tämä oli rva Preembylle vielä ankarampi isku kuin yliopistoluvut. Hän seuraili lyhyttukkaista, somanenäistä tytärtään, tämän kuljeskellessa lyhyissä voimisteluhameissaan, oikean närkästyksen vallassa.

Hän toivoi saavansa tyttärensä tuntemaan häntä kohtaan samoja tunteita kuin hän itse tunsi. »Toivoisinpa, että vain näkisit itsesi», sanoi hän kirpeän katkerasti.

»Mitä hyvää siitä olisi», sanoi Christina Alberta.

»Sinä olet kuin vitsaus minulle», sanoi rva Preemby.

4.

Mutta Christina Alberta oli opiskellut Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa vuoden ja oli aloittamaisillaan toisen, kun äiti pakoitti hänet luopumaan yliopistoluvuista. Christina Alberta oli eräänä iltana jäänyt myöhään Lontooseen sanomatta äidilleen, että niin kävisi, hän oli kuunnellut keskustelua väestökysymyksestä Uuden Toivon Klubissa Fitzgeraldkadulla, ja hän oli tullut kotiin tuoksuen niin voimakkaasti tupakalta, että hänen äitinsä oli katunut ja peruuttanut siitä hetkestä lähtien kaikki nykyaikaisuudelle tekemänsä myönnytykset.

Hän oli odottanut tätä hetkeä monta kuukautta.

»Tähän se loppuu», sanoi hän päästäessään tyttärensä taloon.

Christina Alberta huomasi, että ei ollut mitään avointa tietä kiertää tai kumota tätä päätöstä. Hän puhui turhaan isälleen ja neiti Maltby-Neversonille. Mutta sen sijaan, että hän olisi jättänyt opintonsa paikalla, kuten häntä oli käsketty tekemään, hän koetti voittaa aikaa ja selitti koulussa poissaolonsa perhetapahtumista johtuneeksi.

Näihin aikoihin oli rva Preembyn terveys jo hyvin huono, mutta tämä tosiasia jäi hänen tyttäreltään ja mieheltään kokonaan varjoon sen paljoa vaikuttavamman tosiasian rinnalla, että hän nykyään aina oli pahalla tuulella. Kaikki näytti liittoutuvan tuottamaan hänelle harmia — paitsi hra Preemby, joka tiesi, että oli parempi olla tekemättä mitään sellaista.

Maailmansodan viimeinen vuosi, ja vielä enemmän seuraava, joka toi epätyydyttävän rauhan, olivat hyvin vaikeita pesulaitokselle. Sotatarveteollisuus suoritti pesijättärille parempia palkkoja, ja heidän kanssaan ei enää tahtonut tulla toimeen. Hiilet, suopa, kaikki oli kuulumattoman kallista, ja oli mahdotonta päästä takaisin entisille tuloille kohottamalla hintoja. Ihmiset, vieläpä kaikkein hienoimmatkin, alkoivat luopua entisestä siisteydestään. Hyvässä asemassakin olevat herrat alkoivat pitää frakkipaitojaan kolme neljä kertaa ja käyttivät samoja alusliivejä ja aluspaitoja kaksikin viikkoa. Talousvaatteita käytettiin vastaavassa määrässä kauemmin. Ihmiset olivat liikkuvalla jalalla. Uusien upseerien vaimot tulivat yhtenä, lähtivät toisena päivänä ja jättivät laskunsa maksamatta. Milloinkaan ei rva Preemby ollut nähnyt sellaista määrää huonoja velallisia. Pesun kuljettajat palasivat rintamaita pommien pilkkomina ja niin sotilaallisiksi muuttuneina, että he petkuttivat puhtaasta hermostuneisuudesta ja tavasta. Verotus muuttui painajaiseksi. Sekä ulkona että kotona oli rva Preembyn elämä pelkkää ristiriitaa. Hän sai laitoksensa kannattamaan tämän kaamean ajan läpi, koska hän oli järjestelynero, mutta hän teki sen menettäen tavattomasti elinvoimaa.

Hän tuli katkeran arvostelevaksi hra Preembyn ja tyttärensä avuttomuuteen nähden. Kun he koettivat auttaa, arvosteli hän heidän kyvyttömyyttään. He tekivät enemmän haittaa kuin hyötyä.

Aterioitten ajat olivat kaameita. Hän saattoi istua paikoillaan punakkana ja tuijotellen lasiensa läpi, silminnähtävästi kiukkuisesti tuntien tämän maailman vääryyden ja syöden hyvin vähän. Hra Preembyn yritykset saada hilpeä keskustelu käyntiin eivät useimmiten johtaneet minnekään. Christina Alberta oli myöskin pelon vallassa.

»Asiathan käyvät vähän paremmin tänään», saattoi hra Preemby sanoa.

»Enkö minä saa olla rauhassa asioilta edes ruoka-aikana?» saattoi naisparka valitella.

Taikka: »Näyttää tulevan hyvä ilma Derbyn kilpailuille.»

»Onpa vahinko, että et voi mennä sinne, kun apuasi niin kipeästi kaivataan kotona. Et ole kai kuullut, mitä vaunulle numero 2 on tapahtunut?»

»En ole», vastasi hra Preemby.

»Et tietysti. Takimmainen likasuojus on pirstoina. Rattaat eivät kelpaa kuukauteen. Eikä kukaan tiedä, kuka sen on tehnyt. Tuntuu kuitenkin siltä kuin se olisi jonkun miehen kiusantekoa. Mutta minun asianihan on ottaa siitä selvä! Ja maksaa! Niinkuin kaikki muukin täällä kotona.»

»On parasta tiedustella...»

»Kyllä minä ne sinun tiedustelusi tunnen. Parasta jättää koko juttu silleen. Irvistellä ja pitää hyvänään...»

Hiljaisuus palasi ruokapöytään.

Hän näytti pitävän tuota kaameaa hiljaisuutta suuressa arvossa. Hän valitti sitäkin, että Preemby söi juustokeksinsä suutaan maiskuttaen. Mutta millä muulla tavalla juustokeksiä voi syödä? Christina Alberta oli tehty kovemmasta aineesta ja rupesi väittämään vastaan. Silloin saattoi äiti tulistua hänen nenäkkyytensä takia ja selittää, että »jommankumman heistä oli lähdettävä pöydästä».

»Menen yläkertaan lukemaan», sanoi Christina Alberta. »En haluakaan syödä täällä.»

Ennenkuin Christina Albertan yliopistollinen rata äkkiä katkesi, oli hän ollut läsnä vain aamiaisella ja illallisella. Illallinen ei ollutkaan yhtä kaamea kuin aamiainen, ja aamiaisen saattoi helposti lyödä laimin ja olla poissa, mutta Uuden Toivon Klubin kokousta seuranneen romahduksen jälkeen oli hän läsnä kaikilla aterioilla jonkunmoisena valonjohtajana isälleen ja jonkunlaisena hillitsevänä voimana, vaikkakin närkästyksen lisääjänä äidilleen. Äiti viittaili siihen suuntaan, että kun kerran hänen yliopistouransa nyt oli lopussa, niin tuli hänen perehtyä pesuliikkeeseen, mutta Christina Alberta väitti hyvin jyrkästi, että sen harjoittaminen jonkunlaisellakaan menestyksellä nykyisissä olosuhteissa vaati »asiaankuuluvaa liikekasvatusta». Jos hän ei saanut mennä Lontoon Taloudelliseen Korkeakouluun, niin tahtoi hän mennä Tomlinsonin Kauppakouluun Chancery Lanella ja oppia kirjanpitoa, pikakirjoitusta, konekirjoitusta ja kauppakirjeenvaihtoa, ranskalaista kauppakieltä ja niin poispäin. Kolmen viikon tuskallisten päivällisaterioiden jälkeen tämä suunnitelma hyväksyttiin ankarilla ehdoilla, ja hänen vuosilippunsa Lontooseen uudistettiin. Hän työskenteli toisen talven hyvin siedettävästi Tomlinsonin koulussa, koko Lontoo toimintapiirinään. Hän oppi kaikenlaista. Hän sai uuden joukon ystäviä ja tuttavia, joillakin leikkotukka, toisilla ei, mitä erilaisimmista yhteiskunnallisista piireistä ja yhtymistä, sen ystäväpiirin lisäksi, jonka hän oli kerännyt ympärilleen jo Korkeakoulussa.

Kun rva Preemby rupesi puhumaan häntä ahdistavasta, jäytävästä kivusta, niin hänen miehensä ja tyttärensä pitivät sitä aluksi molemmat vain hänen heihin kohdistuvan pahantuulensa uutena kehitysmuotona, eivätkä olleet siitä erikoisemmin huolestuneita. Hra Preemby sanoi vain, että hänen mielestään hänen pitäisi kysyä neuvoa tai käydä jonkun lääkärin luona, mutta muutaman päivän hän suhtautui tähän ehdotukseen vain ylenkatseellisesti. Jos hän nyt yhtäkkiä lähtisi lääkäriin, niin olisi heti löydettävä toinen hoitamaan pesulaitosta. Lääkärit määräävät vuoteeseen ja antavat lääkkeitä vuoteessa juotaviksi. Ja kuinka he sillä aikaa tulisivat toimeen?

Sitten hän muuttui yhtäkkiä. Eräänä aamuna hän tunnusti voivansa pelottavan pahoin. Hän palasi vuoteeseen, ja oudosti aavistellen, että loppu oli lähellä, hra Preemby kiiruhti lääkäriin. Mittari näytti kovaa kuumetta. »Pakottaa, kylkeäni pakottaa», sanoi rva Preemby. »Minulla on ollut se kerran ennenkin, mutta ei näin kovana.»

Christina Alberta tuli sinä iltana kotiin huomatakseen, että hän osasi pelätä, tuntea omantunnon moitteita ja hellyyttäkin.

Hän joutui olemaan äitinsä seurassa muutamia outoja hetkiä hourailun ja tunnottomuuden väliaikoina. Rva Preembyn kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi ja kauniimmiksi, kuumeen puna hänen poskillaan valehteli nuoruutta. Hän ei enää ollut kova eikä vihainen, mutta pikemmin pateettisen ystävällinen. Ja Christina Alberta ei ollut nähnyt häntä vuoteessa vuosikausiin.

»Pidä huolta isästä», sanoi rva Preemby. »Olet saanut häneltä enemmän — tai vähemmän — kuin luulotkaan. Minun oli tehtävä kaikki, mitä olen tehnyt. Pidä huolta hänestä. Hän on kiltti ja hyvä. Hänet saa helposti vakuutetuksi mistä hyvänsä, ei häntä voi jättää yksinään maailmaan... En ole ollut sinulle kaikkea sitä, mitä äidin olisi pitänyt. Mutta sinä olit hyvin vaikea luonne, Christina... pidän sinua suuressa arvossa... Olen iloinen siitä, ettei sinulla ole minun silmiäni. Silmälasit ovat koettelemus...»

Huoli pesulaitoksesta täytti suuren osan hänen ajatuksiaan.

»Se Smithersin akka siellä pesuhuoneessa on varas, mutta sen uuden miehen, Baxandalen, sain pidetyksi kurissa. En tiedä, kuinka olen voinut pitää sitä rva Smithersiä niin kauan... Heikkoutta ... En ole varma siitä miehestäkään. En tiedä mitään varmaa vielä, mutta tunnen, ettei hän ole suora... Pelkään, että olemme antaneet lady Badgerille liian paljon luottoa. Nykyaikana saa arvonimiä varoa. Hän on johdattanut minut harhaan...Hän lupasi maksu osoituksen... Mutta epäilen, kuinka te kaksi tulette yhdessä toimeen pesulaitoksessa. Hän ei osaa mitään, ja sinä et tahdo. Sinä olisit kyllä kyennyt hoitamaan sen. Mutta mitäpä siitä nyt enää. Jos sen myisi näin toimivana liikkeenä? Widgeryt ostaisivat sen. Hän on kova, mutta hän on suora. Hyvin suora. He tahtoisivat mielellään saada sen... Se ei ole milloinkaan pälkähtänyt päähäni. Luulin kestäväni vielä kaksikymmentä vuotta... Toivoisin, ettei lääkäri ajattelisi leikkausta. Se ei tekisi hyvää.»

Hän toisti monesti mietteensä.

»Minua inhottaa ajatus, että minut avattaisiin», sanoi hän. »Niinkuin se sammakko sinun kirjassasi... Pakattuna täyteen kuin laukku... Ei saisi sitä milloinkaan takaisin... Irtonaisia palasia ... Pesuallas tai semmoinen, pitämässä sitä koossa.»

Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät asioihin, joita Christina Alberta ei saattanut ymmärtää.

»Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen... Ihmettelenpä, mitä hän nyt tekee... Otaksupa... Kuvittelehan, jos hän juuri tekisi leikkauksen... Leikkauksen... Olimmepa aika lapsellisia.»

Hän näytti palaavan tuntoihinsa ja katseli tytärtään kovilla, kysyvillä silmillä. Jokin vaisto Christina Albertassa sai hänet ottamaan epäuteliaan ilmeen. Mutta nuo sanat sattuivat hänen mieleensä, jäivät sinne ja itivät kuin jyvät. He olivat lapsellisia, ja hän juoksi tiehensä? Omituista, mutta sopi kuitenkin yhteen monenlaisten muiden arvaamattomien seikkojen kanssa.

5.

Hra Preemby näytti tavattoman pieneltä, mutta tavattoman arvokkaalta täydessä surupuvussaan. Christina Alberta oli myös hyvin musta ja kiiltävä. Hänen hameensa ulottuivat ensimmäistä kertaa hänen elämässään nilkkoihin saakka, uhraus, jonka hän tiesi vainajan hengen erikoisen mielellään hyväksyvän.

Christina Albertan elämään oli tullut uusi tekijä: vastuunalaisuus. Hän tiesi, että hän tutkimattomista syistä oli vastuussa hra Preembystä.

Oli selvää, että vaimon äkillinen kuolema lääkärin veitsen uhrina oli ollut ankara isku hra Preembylle. Hän ei sortunut, ei itkenyt, eikä antautunut surunpurkauksiin, mutta hän oli merkillisen hiljainen ja alakuloinen. Hänen pyöreät, kiinansiniset silmänsä ja hänen viiksensä katselivat maailmaa äreän juhlallisesti. Hautajaistoimisto oli harvoin tavannut niin tuottavaa leskeä. »Kaikki parasta lajia», sanoi hra Preemby. »Hänen täytyy saada kaikki, mitä hän voi saada.» Näissä olosuhteissa hautajaistoimiston omistaja, joka oli perheen ystävä tavattuaan sekä herra että rouva Preembyn jokseenkin usein whistipöydässä, laski hintansa hyvin kohtuullisiksi.

»Et voi kuvitellakaan, mitä kaikki tämä merkitsee minulle», sanoi hra Preemby Christina Albertalle hyvin usein. »Se oli puhdas rakkausavioliitto», hän sanoi, »puhdasta romantiikkaa. Hän ei voittanut mitään menemällä naimisiin kanssani. Mutta kumpikaan meistä ei ajatellut epäpuhtaita asioita.» Hän oli hetkisen vaiti taistellen unohtumattomien muistojen kanssa. »Heti kun kohtasimme toisemme», sanoi hän, »tuntui meistä siltä, että niin täytyi käydä.»

»Juoksi pois ja jätti minut», kuului heikkona kuiskauksena Christina Albertan muistossa.

6.

Näinä surupäivinä oli paljon tekemistä. Christina Alberta teki paraansa auttaakseen, vartioidakseen ja ohjatakseen hra Preembyä, niinkuin hänen äitinsä oli toivonutkin, mutta hän hämmästyi nähdessään isässään eräänlaista, aivan odottamatonta päättäväisyyttä, joka oli nähtävästi tullut hänen olemukseensa muutaman tunnin kuluessa puolison kuoleman jälkeen. Hän oli selvästi päättänyt, että Christinan ja hänen piti päästä irti pesulaitoksesta joko myymällä tai vuokraamalla se, taikka, jollei mitään keinoa ilmestyisi sen käyttämiseksi sillä lailla, polttaa tai räjäyttää se niin pian kuin suinkin. Hän ei ryhtynyt keskusteluunkaan siitä, hän piti sitä vääjäämättömänä välttämättömyytenä. Hän ei osoittanut mitään kiukkua pesulaitosta kohtaan, hän ei arvostellut millään lailla vihamielisesti siellä viettämäänsä elämää, mutta jokainen ajatus ilmaisi kuitenkin hänen äärimmäistä vastenmielisyyttänsä sitä kohtaan. Ja sitten he lähtisivät pois — suoraan pois Woodford Wellsistä, eivätkä milloinkaan palaisi sinne. Christina oli omin päin tullut jokseenkin samoihin johtopäätöksiin, mutta hän ei ollut odottanut tapaavansa niitä niin tyynen ankarina isällään.

Isä rupesi selvittelemään tulevaisuutta, kun he istuivat aterialla hautajaisiltana:

»Äitisi serkku, Sam Widgery», kertoi hän, »on puhunut kanssani.»

Hän mutusteli hetkisen. Hänen viiksensä liikkuivat ylös ja alas, ja hänen kiinansiniset silmänsä tuijottivat ulos ikkunasta auringonlaskun punaamiin pilviin. »Hän haluaa ostaa sen.»

»Pesulaitoksenko?»

»Niin, käynnissä olevana liikkeenä. Ja koska hän on läheisin sukulaisemme, niin sanoakseni, annan sen hänelle mieluummin kuin kenellekään muulle. Muutenhan se on yhdentekevää... Toivoisinpa tietäväni, paljonko häneltä pyytäisin siitä. En tahtoisi pyytää liian vähän. Niinpä sanoin, etten halunnut puhua liikeasioista hautajaisissa. Sanoin, että hänen on parempi tulla tänne huomenna. Heidän liikkeensä ei oikein menesty. Se on ikäänkuin hautaantunut Walthamstowniin. Hänen kannattaisi päästä pois ja myydä maa rakennustonteiksi. Hänellä ei ole kovin paljon rahaa... Mutta hän tahtoo tämän liikkeen. Hän todella tahtoo tätä liikettä.»

Hänen siniset silmänsä olivat näkyjennäkijän silmät.

»En tiedä, opetettiinko sinulle siellä korkeakoulussa, kuinka yhtiöitä perustetaan. Olen täysi lapsi sellaisissa asioissa. Hän puhuu osuuksista, hypoteekkilainoista ja sen sellaisista, mutta mitä me haluamme — me haluamme rajoitettua yhtiötä. Ja me tahdomme myöskin tuollaista velkakirjan tapaista, taikka paremminkin etuoikeutettuja osakkeita. Me järjestämme sen niin, että kuta enemmän hän saa irti liikkeestä, sitä enemmän mekin saamme. Muuten yhtiö saattaa vähentää velkakirjamme vakuutta, maksamalla liikaa osinkoa tavallisille osakkaille. Hän haluaa tavallisia osakkeita. Hän ja hänen vaimonsa. En tahdo sanoa, että hän tekisi sellaista tahallaan, mutta hänet saattaa hyvin helposti johdattaa tekemään niin. Häntä täytyy pitää silmällä. Meidän on järjestettävä asiat niin, että jos hän maksaa enemmän omille osakkailleen kuin meille, niin meidän on saatava osuutemme nousemaan. Se on kaikki hyvin vaikeaa ja monimutkaista, Christina Alberta.»

Christina Alberta katseli isäänsä uudella ja syventyvällä kunnioituksella. Hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan sillä lailla aterioiden aikana, mutta hän ei ennen myöskään ollut turvassa keskeytyksiltä ja oikaisuilta.

»Meidän on pyydettävä asianajajaamme järjestämään se parhaansa mukaan», sanoi hra Preemby.

»Me emme jää kovinkaan niukalle osalle», jatkoi hän ottaen juustoa.

»Meillä on vielä eräitä kiinnityslainoja ja muutamia taloja Backhurst Hillissä. Se on omituista, mutta kuolleella äiti parallasi oli eräänlainen luottamus minun arvostelukykyyni taloihin nähden. Hän antoi minun usein neuvoa itseään. Ja minulla oli aina se tunne, että minä kokosin tällä hommalla jotakin vararahastoon... On hyvin mahdollista, että Sam Widgery ostaa suurimman osan tämän talon kalustoakin. Hänellä on suurempi talo kuin tämä...»

»Mutta minne aiomme asettua asumaan, isä?» keskeytti Christina Alberta.

»En oikein tiedä», sanoi hra Preemby minuutin verran mietittyään. »Mielessäni on useitakin paikkoja.»

»Lontooseen», sanoi tyttö. »Jos pääsisin takaisin opiskelemaan, ennenkuin on liian myöhäistä!»

»Lontooseen», sanoi isä. »Se on kyllä mahdollista.» Hän epäröi lausumasta seuraavaa ehdotustaan, sillä epäröiminen oli tullut hänelle tavaksi, niin tottunut hän oli siihen, että hänen ehdotuksensa puristettaisiin kokoon kuin paperi ja heitettäisiin pois. »Oletko milloinkaan kuullut täysihoitoloista, Christina Alberta?» kysyi hän epäluonnollisen välinpitämättömästi. »Oletko milloinkaan ajatellut mahdolliseksi, että me asettuisimme asumaan täysihoitolaan?»

»Lontooseenko?»

»Kaikkialla maailmassa, — melkein kaikkialla, on täysihoitoloita. Näethän, Christina Alberta, että meidän on päästävä eroon huonekaluistamme täällä, paitsi kirjoistani ja muutamista pikku kapineista, ja voimmehan me panna ne säilöön joksikin aikaa — Taylorin Säilytyshuone pitäisi niistä kyllä huolta — ja itse voisimme asettua asumaan johonkin täysihoitolaan. Silloin sinä voisit opiskella, eikä sinun tarvitsisi hoitaa taloutta, ja minä voisin lueskella ja tutkia asioita ja kirjoittaa muistiin eräitä teorioja, joita olen mietiskellyt, ja puhutella ihmisiä ja kuulla ihmisten puhuvan. Täysihoitoloihin tulee kaikenlaisia ihmisiä — kaikenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä. Viime öinä olen loppumattomasti ajatellut tuollaisessa täysihoitolassa oloa. Ajattelen sitä edelleenkin, harkiten sitä mielessäni. Se olisi ihan uutta elämää minulle, aivan kuin alusta alkamista. Elämä on ollut niin säännöllistä täällä. Kaikki oli erinomaista niin kauan kuin äiti parkasi eli, mutta nyt tunnen tarvitsevani vaihtelua, tarvitsevani liikuntoa ja nähdä kaikenlaisia asioita ja erilaisia ihmisiä. Minun täytyy saada unohtaa. Niin, eräissä noissa täysihoitoloissa on kiinalaisia ja intialaisia ja venäläisiä ruhtinattaria, professoreja, näyttelijöitä ja kaikenlaista väkeä. Heitä olisi hauska kuunnella!»

»Bloomburyssä on täysihoitoloita, jotka ovat täynnä ylioppilaita», sanoi Christina Alberta.

»Niitä on joka lajia», sanoi hra Preemby.

»Minua miellyttää eräs paikka», sanoi hra Preemby kaataen loputkin oluesta lasiinsa, »Tumbridge Wells.»

»Eikö sitä joskus sanota Tunbridgeksikin, isä?»

»Ennen kyllä. Mutta nyt puhutaan vain Tumbridge Wellsistä. Siellä, Tumbridge Wellsissä, on kukkuloita, joitten nimet viittaavat suoraan johonkin yhteyteen entisten israelilaisten kanssa, Efraimin vuori ja Gilboan vuori ja muita, ja siellä on koko joukko omituisenmuotoisia kallioita, jotka ovat ääriviivoiltaan kuin suuria kilpikonnia ja esihistoriallisia hirviöitä ja muodoltaan niin salaperäisiä, ettei kukaan tiedä, ovatko ne Jumalan vai ihmiskätten töitä. Olen hyvin halukas näkemään nuo kalliot omin silmin. Niillä saattaa olla meille syvempi ja läheisempi merkitys kuin yleensä otaksutaan. Tumbridge Wellsissä on koko joukko täysihoitoloita — niin kertoi minulle eräänä päivänä mies, jonka tapasin British Museumin assyrialaisessa huoneessa — ja eräitten niistä pitäisi olla hyvin mukavia ja halpoja.»

»Voimmehan me mennä sinne loma-ajaksi», sanoi Christina Alberta, »ennenkuin opintokausi alkaa Lontoossa.»

Ulkona hehkui keskikesän ilta, ja hämärä rauha täytti huoneen. Isän ja tyttären ajatukset kulkivat eri suuntiin. Hra Preemby katkaisi ensimmäiseksi hiljaisuuden.

»Nyt kun minun täytyy käydä surussa tai puolisurussa jonkun aikaa, olen päättänyt antaa pois nuo tvillipolvihousut ja sukat. Joku köyhä mies saattaa tuntea niitten edut — talvella. En ole milloinkaan oikein pitänyt noista kovin säkkimäisistä puvuista, mutta tietysti oli, niin kauan kuin äiti parkasi eli, hänen makunsa lakina minulle. Ja nuo hatut, ne tulevat silmille, ja ovat kuumia. Tuo tvillikangas... Sitä pidetään liian suuressa arvossa. Jos ajat pyörällä tai muulla, niin se kuluu istuimen hankauksesta. Saa näyttämään hullunkuriselta... Ja sitten ajattelen vielä, että hankin pian tuollaisen pehmeän, mustanauhaisen huopahatun.»

»Olen aina ollut sitä mieltä, että sinulla pitäisi olla sellainen, isä», sanoi Christina Alberta.

»Käyköhän se surupukuun?»

»Ihan varmasti, isä.»

Hra Preemby mietiskeli mielissään. Tytöllä on selvä järki. Hänen mielipiteensä ovat kuuntelemisen arvoisia.

»Mitä taas tulee siihen, että panisimme hakaristin äiti parkasi hautakiveen, niin olet ehkä oikeassa arvellessasi, että hän itse ei olisi valinnut sitä. Lienee kuitenkin parasta tehdä niinkuin sinä ehdotit ja asettaa haudalle vain yksinkertainen risti. Hänen hautansahan se ennen kaikkea on.»

Silloin Christina Alberta nousi tuoliltaan ja tuli pöydän ympäri — melkein tanssien, kunnes muisti, kuinka asiat olivat — ja suuteli häntä. Jostakin hämärästä syystä hän vihasi hakaristiä yhtä paljon kuin rakasti isäänsä. Hänelle siitä oli tullut yksinkertaisuuden tunnus, ja hänestä ei ollut mieluista ajatella, että hänen isänsä oli tyhmä, etenkään nyt, kun hän jostakin hämärästä syystä oli alkanut pitää häntä väärinkäsitettynä.

7.

Oli paljon asioita hoidettavana, ennenkuin Preembyt voivat lähteä Tunbridge Wellsiin. Tuli monet neuvottelut hra Sam Widgeryn kanssa Woodford Wellsissä ja sitten herrojen Paynen ja Punterin likaisessa toimistossa Lincolns Innissä. Heti alusta alkaen nämä liikemiehet huomasivat, että hra Preemby oli lapsi liikeasioissa, mutta kun he jatkoivat neuvotteluja hänen kanssaan, huomasivat he, että hän oli hyvin saita ja vaikeasti käsiteltävä lapsi. Kului kuusi viikkoa, ennenkuin hra ja rva Widgery pääsivät muuttamaan äkeinä ja kiukkuisina Kirkkaan Virran huoneistoihin, ja hra Preembyn ja hänen tyttärensä tuli päivää myöhemmin lähteä Lontooseen valitsemaan täysihoitolaa Tunbridge Wellsistä.