Part 1

KUNINKAITTEN KUNINGAS

Kirj.

H. G. Wells

Tekijän luvalla ("Christina Alberta's Father") suomentanut

Eino Palola

Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.

ENSIMMÄINEN KIRJA

KUNINKAITTEN KUNINKAAN, SARGONIN, TULO.

Ensimmäinen luku.

HRA PREEMBYN AIKAISEMPI ELÄMÄ.

1.

Tämä on tarina eräästä hra Preembystä, liikkeestään luopuneesta pesulaitoksen pitäjästä ja leskestä, joka luopui toiminnastaan Kirkkaan Virran pesulaitoksessa, pyhän Simon kunnassa, Woodford Wellsin lähistössä, vaimonsa kuoleman jälkeen armon vuonna 1920. Hän sai kokea eräitä varsin huomattavia vaiheita. Tarina on oleellisesti nykyaikainen kertomus. Se on kertomus Lontoosta sir Arthur Conan Doylen, langattoman puhelimen ja ensimmäisten työläislordien aikakaudelta. Historiallinen aines siinä on vähäpätöistä ja osaksi erehdyttävää, ja tulevaisuudesta, vaikka se onkin sokeasti läsnä, ei itseasiassa välitetä mitään.

Koska pyykinpesu Lontoossa samoinkuin maitokauppa ja leivonta- ja liinakauppa ja monet muut kaupan haarat, on pikemminkin erikoistunutta ja perinnöllistä ja hieman vaikeata syrjästätulleiden harjoitettavaksi, on tärkeää selittää, että hra Preemby ei ollut syntynyt pesuliikkeen harjoittajaksi. Hänessä oli hyvin vähän oikean lontoolaisen pesijän henkeä ja taitoa. Hän joutui avioliitossaan pesuliikkeeseen. Hän tapasi Sheringhamissa 1899 erään neiti Hossettin, perijättären ja luonteeltaan hyvin päättäväisen tytön. Hän kosi ja voitti hänet ja meni naimisiin hänen kanssaan, kuten teille kerrotaan, meikein tietämättään, mitä teki. Hossettit ovat arvokasta väkeä pesulamaailmassa, ja Kirkkaan Virran yhtymä, joka nyt joutui Preembyn kykeneviin käsiin, oli vain yksi noista tuon mainitun ja miellyttävän ammatin harjoituspaikoista Lontoon pohjoisissa, luoteisissa ja lounaisissa kortteleissa.

Hra Preemby, kuten neiti Hossettin perhe sai kokea hyvin selvästi ja tuntuvasti jo kehityksen hyvin aikaisella asteella, polveutui paljon vähemmän käytännölliseltä elämänalalta kuin hänen vaimonsa. Hänen isänsä oli ollut viehättävän epätäsmällinen taiteilija, valokuvaustaiteilija, joka asui Sheringhamissa, ja valmisti valokuvia, joita 80-luvulla sanottiin »jalokivikuviksi», seudulla käyvistä kesävieraista. Niihin aikoihin hän oli hyvin tunnettu sheringhamilainen tyyppi, tumma, komea ja välistä hiukan pörröinen, käytti ruskeaa samettitakkia ja leveäreunaista, pehmeää, harmaata hattua. Hän ryhtyi vieraitten kanssa keskusteluun kylpyrannassa, ja eräänlainen hienouden sävy hänessä aiheutti sen, että hänen elannolleen riittävä määrä heitä kävi hänen valokuvaamossaan. Hänen vaimonsa, hra Preembyn äiti, oli kärsivällinen, vähän kehittynyt nainen, maanviljelijän tytär Dissin lähistöltä. Kun sitten hra Preemby vanhempi poistui poikansa elämästä — hän sekaantui romanttisesti pieneen varieteeseurueeseen kesällä v. 1887, ja hävisi tiehensä syksyllä herättäen niin vähän melua kuin suinkin, eikä milloinkaan palannut Sheringhamiin — tuli rva Preemby vanhemmasta työtätekevä osakas pieneen täysihoitolaan, ja hän kuoli noin vuoden kuluttua jättäen huonekalunsa, osuutensa täysihoitolaan ja ainoan poikansa serkulleen ja liiketoverilleen, rva Witcherlylle.

Nuori Albert Edward Preemby oli silloin miellyttävän näköinen, hoikka, kuusitoistavuotias nuorukainen, jolla oli isänsä kihara tukka, äitinsä kauniit hiukset ja taivaansiniset, uneksivat, säännölliseen käytäntöön sopimattomat silmät. Jo lapsena hän oli taipuvainen unelmoimaan. Koulussa hän saattoi istua paikallaan koko joukko laiminlyötyjä kirjoja edessään, katsellen niitten yli kohti tuntemattomia maita. Hänen aikaisemmat kokeensa liike-elämän alalla olivat laadultaan vähemmän rohkaisevia hänen hajamielisyytensä vuoksi. Tehtyään joukon epäonnistuneita yrityksiä käyttää hyväkseen lahjojaan jollakin sopivalla kohdalla sivistyksen koneistossa, joutui hän jäämään useaksi vuodeksi erään norwichilaisen talo- ja hiilikauppiaan toimistoon, joka oli hiukan sukua hänen äidilleen.

Joku vanha, muistiinjäänyt, tunteellinen side auttoi Albert Edwardin tälle paikalle ja suojeli kaikkia hänen toiminnassaan ilmenneitä puutteellisuuksia liian ankaralta arvostelulta. Hän menestyi siinä kuitenkin paremmin kuin kukaan olisi voinut toivoakaan. Talonvälittäjän tehtävä eroaa useimmista muista ammateista siinä, että tarpeellisen käyttövoiman hankkivat kokonaan liikkeen asiakkaat, ja suurten talojen vuokraamisessa oli jotakin sellaista, mikä vaikutti nuoren Preembyn nukkuvaan mielikuvitukseen. Hän osoitti omaavansa luontaisia lahjoja puoleensavetävässä kuvailussa ja hän sai kylliksi tekemistä ottaessaan selville yksityiskohtia yritteliäiltä vuokraajilta. Hänen tulevaisuutensa näytti melko toivorikkaalta. Hiiletkin osoittautuivat merkillisen kiintoisiksi, heti kun hän huomasi, että hänen ei tarvinnut puuttua niihin. Hän ei voinut milloinkaan uskoa, että kaikki nuo kultaiset suomut, mitä niistä löytyi, olivat kiisuja. Hän uneksi salaisesti suuresta kaupallisesta yrityksestä, jonka tarkoituksena olisi hakea tuhkaläjistä sinne jäänyt kulta. Hän ei kertonut kenellekään näistä suunnitelmista, mutta ne lämmittivät hänen jokapäiväistä aherrustaan lupaamalla vapautusta ja varallisuutta. Ja kun työ oli hiljaista toimistossa aikaisin iltapäivällä ja hänet oli jätetty toimistoa hoitamaan, saattoi hän mennä istumaan hiilinäytteiden ääreen, poimia näytekappaleita pienille tarjottimille, käännellä niitä sinne tänne ja katsella niitä eri kulmilta, punnita niitä käsissään ja vaipua kaikkein ihmeellisimpiin unelmiin.

Mutta jos talonkysyjiä tuli huoneeseen, saattoi hän ottaa heidät vastaan melkein kuninkaallisesti.

Norwichissa hänestä tuli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen jäsen, mutta häntä miellytti pikemmin liikkeen kirjallinen kuin sen kristillinen puoli, ja hän oli läsnä kaikissa mahdollisissa poliittisissa keskusteluilloissa. Hän ei milloinkaan puhunut kokouksissa, vaan istui salin perällä mietiskellen, että poliitikot, kaikesta päättäen, eivät ole muuta kuin nukkeja hiljaisten, rikkaiden miesten käsissä, jotka istuvat väliverhon takana. Norwichissa hän ensimmäisen kerran kykeni ostamaan räätälin valmistaman puvun, kaikkein miellyttävintä harmaata kangasta. Kun hän lähti kahden viikon kesälomalleen rva Witcherlyn luokse Sheringhamiin, oli tämä ihastunut hänen ulkonäkönsä parantumiseen ja häneen vaikutti suuresti se toimelias toiveikkuus, joka oli astunut pojan entisen välinpitämättömyyden sijaan. Kun hän iltapäivisin esiintyi harmaassa puvussaan kylpyrannalla, näytti hän kaikista, jotka eivät tunteneet häntä, joltakin varakkaalta kesävieraalta.

Tuntuu siltä kuin siitä olisi vain päivä, ja tuntuu siltäkin kuin olisi kulunut vuosia siitä, kun kömpelö ja lyhyt hra Preemby oli tuo pieni, vaalea nuorimies, joka heilutteli keppiään ja katseli salaa, mutta halukkaasti, naiskylpijöitä laajoissa, alushameentapaisissa uimapuvuissaan ja öljykankaisissa päähineissään, kuljeskellessaan pitkin Sheringhamin rantaa. Se tapahtui niinä päivinä, jolloin automobiilit vielä olivat vain pilaa, savua ja melua pääpaikoista kaukana olevilla seuduilla, ja jolloin lentämistä pidettiin mahdottomana. Kuningatar Viktoria oli viettänyt timanttijuhlansa, eikä kukaan ajatellut, että Albert Edward, Walesin prinssi, milloinkaan eläisi niin kauan, että hän pääsisi kuninkaaksi. Etelä-Afrikan sota oli järjestetty siksi kesäksi, kestääkseen kuusi kuukautta ja vaatiakseen neljäkymmentätuhatta miestä. Ja kolmantena harmaapukuisen kesälomansa päivänä Sheringhamissa hra Preemby kohtasi tulevan puolisonsa, neiti Hossettin, joka ajoi polkupyörällä, ja törmäsi yhteen ja melkein joutui hänen ystävänsä, neiti Meeta Pinkeyn pyörän alle.

Silloinkin, niin uskomattomalta kuin se nykyaikaisista lukijoista voi näyttääkin, onnistui ihmisten noina kaukaisina 90-luvun päivinä, ennenkuin nopeampi auto tuli ajoneuvona käytäntöön, kaataa ja vahingoittaa toisiaan laiskoilla koneillaan, pyörillä, hevosen vetämillä ja muilla silloin saatavilla ajopeleillä.

2.

Neiti Meeta Pinkey oli vilkas, vaaleatukkainen tyttö, ja hän putosi koneeltaan sirosti ja luonnollisesti hra Preembyn syliin syöksyessään häntä vasten. Näyttää siltä kuin olisi ollut kohtalon alkuperäinen tarkoitus tehdä tästä heidän jatkuvien suhteittensa alku, mutta tässä tapauksessa kohtalo oli laatinut laskelmansa ilman neiti Hossettia. Neiti Meeta Pinkey oli silloin yhtä kypsä rakkauteen kuin ruuti on pamaukseen, ja oli jo syvästi rakastunut hra Preembyyn, ennenkuin oli päässyt kunnollisesti jaloilleenkaan. Hän seisoi siinä punastuneena, pyöreäsilmäisenä ja hengästyneenä, ja hra Preemby näytti ihan miehekkäältä ja kauniilta nostaessaan auttavaisesti hänen pyöräänsä.

Törmättyään hra Prembyyn oli neiti Hossett kääntynyt syrjään, noussut pyörältään, ja seisoi nyt siinä valmiina väittelemään. Törmäys oli irroittanut kokonaan entisestäänkin löyhässä olleen ohjaustangon siitä kelvottomasta vuokrakoneesta, jolla hän oli ajanut. Tämä löyhyys juuri sai aikaan tapaturman. Hänen huomionsa näytti jakaantuneen tasaisesti tämän seikan ja hra Preembyn mahdollisen suuttumuksen välille. »Soitin kelloa», sanoi hän.

Hän oli palavissaan ja piti puoliansa. Hän oli pyöreäkasvoinen tyttö, jolla oli pitkä, ohut kaula, hyvät, kirkkaat kasvot, silmälasit kapealla nenällään ja päättäväinen, ohuthuulinen suu.

»Kehoitin teitä siis väistämään», sanoi hän.

»Kömpelöä minun puoleltani», sanoi hra Preemby lepyttävästi. »Olin unohtunut unelmiini.»

»Eihän teihin sattunut?» kysyi Meeta.

»Säikähdin vain», sanoi hra Preemby, »etenkin silloin, kun pyörä tavoitti minut. Täällä on niin paljon käänteitä.»

»Olisin lentänyt maahan, jollette olisi saanut kiinni minusta», sanoi Meeta.

Neiti Hossett oli päässyt varmuuteen siitä, ettei ollut pelättävissä mitään riitaa hra Preembyn kanssa. Hän ottaisi nähtävästi koko tapaturman hyvin siivosti. »Tämä ohjaustanko oli niin löyhässä kuin se suinkin saattoi olla», sanoi hän. »Katsokaapa sitä. Voitte kiertää sitä, minnepäin vain haluatte. Niitä pitäisi rangaista tällaisten koneiden vuokraamisesta. Jonakin päivänä joku heistä joutuu vastaamaan aiheutetuista vahingoista. Silloin kai ne tulevat vähän varovaisemmiksi. Se on hävytöntä!»

»Ettekö voi ajaa sillä ollenkaan nyt?» kysyi hra Preemby.

»En», sanoi tyttö. »Minun on vietävä se takaisin sinne.»

Hra Preembystä näytti olevan ihan oikein ja paikallaan, että hän otti kuljettaakseen koneen hänen puolestaan takaisin vuokrapaikkaan kaupungin läpi, missä neiti Hossett haukkui vuokraajan, lupasi olla maksamatta mitään ja vaati muutamalla hyvin valitulla sanalla takuusummaa heti suoritettavaksi takaisin. Neiti Pinkey maksoi vuokran pyörästään yhdeltä tunnilta. Sen jälkeen tuntui koko pikku seurueesta luonnolliselta, että he pysyivät yhdessä kolmisin. He jäivätkin yhteen kuin lievässä seikkailutunnelmassa, ja hra Preemby käyttäytyi niinkuin ei hän olisikaan mikään vähäisempi kuin tavallinen asukas neiti Witcherlyin laitoksessa ja kesävieras meren rannalla. Hänen uudet ystävättärensä olivat lontoolaisia, ja hän selitti asuvansa Norwichissa ja harjoittavansa talonvälittäjän ammattia. Hän teki huvittavaa pilaa Sheringhamista. Hän selitti, että se oli »pieni, soma syrjäinen kolkka», ja että oli oikea nautinto tulla sinne hengittämään meri-ilmaa.

»En pidä noista tavallisista hienoista paikoista», sanoi hra Preemby. »Olen liiaksi yksinäinen luonteeltani.»

3.

Vielä vuosiakin myöhemmin hra Preemby koetti usein palauttaa mieleensä niitä eri asteita, jotka johtivat hänen avioliittoonsa neiti Hossettin kanssa, mutta hänellä oli aina epämääräinen tunne siitä, että hän jätti jotakin huomioonottamatta, vaikka hän ei oikein tiennyt, mitä se oli, eikä mihin se olisi ollut sijoitettava.

Aluksi eivät asiat näyttäneet ollenkaan siltä, että hän olisi mennyt naimisiin neiti Hossettin kanssa. Oikeastaan ne näyttivät siltä, ettei hän menisi naimisiin kenenkään kanssa, ja jos sana 'avioliitto’ olisi kuiskattu hänen korvaansa mahdollisena seurauksena hänen kohtauksestaan, olisi hän kauhistunut. Hän huomasi kyllä olevansa täysin hyväksyttävää seuraa noille tytöille, mutta hänestä tuntui, että Meeta oli yhdyssiteenä hänen ja heidän välillään. Heihin liittyi nyt vielä neljäskin henkilö, joka vastasi nimeen Wilfred, ja hra Preembystä tuntui, että keskinäisen suojelusoikeuden tunne Wilfredin ja neiti Hossettin välillä oli eittämätön.

Nuoret kulkivat pienenä ryhmänä rannikkoa pitkin, kunnes hietikko päättyi. Siellä he löysivät varjoisan ja verraten eristetyn komeron matalan kallion juurella ja antautuivat siellä kuhertelun iloon. Sinä iltana Meeta kuherteli hra Preembyn kanssa, ja Wilfred neiti Hossettin. Neljännesvuosisadan pituisen ajanjakson jälkeen oli hra Preemby muistissaan ihan varma siitä, että asianlaita oli ollut tällainen.

Aika ajalta muuttuvat elämän muodot. Tieto on levinnyt ja hienostus kasvanut, ja uusi nuorisopolvi, hillitympi, viisastelevampi, taikka päättävämpi kuin edeltäjänsä, on ottanut maailman haltuunsa. Tuollainen kuhertelu oli taiteetonta, kömpelöä asioitten lykkäämistä ja suuressa suosiossa noina kaukaisina päivinä, asioitten lykkäämistä, jota pidettiin tarkoin sallituissa rajoissa. He syleilivät, he suutelivat ja painoivat tyhmät nuoret päänsä vastatusten, ja viettivät siten pitkän odotusajan, ennenkuin rakkaus otti heidät valtoihinsa. Englannin kesänviettopaikat olivat täynnä nuoria ihmisiä, jotka antautuivat tuohon köyhään, tyhmään, epäarvokkaaseen rakkauden aavisteluun. Kävi ilmi, että hra Preemby oli luontainen kuhertelija.

»Voi, kuinka ihanasti te osaatte puristaa minua», sanoi neiti Meeta.

Hra Preemby puristi vielä kovemmin ja uskalsi suudella kuumaa korvaa.

»Lakatkaa!» sanoi neiti Meeta ihastuksesta paksulla äänellä. »Teidän pienet viiksenne kutkuttavat minua.»

Kuumenneena rohkaisusta ja ajatellen uusia yrityksiä ei hra Preemby ehtinyt huomata, että neiti Hossettin ja hänen Wilfredinsä asiat sujuivat paljoa hankalammin ja vähemmän tyydyttävästi. Wilfred ei ollut sen luontoinen henkilö, joka olisi miellyttänyt hra Preembyä. Huolimatta siitä tosiasiasta, että hän oli vähemmän siististi puettu kuin hra Preemby — hänellä oli harmaat flanellihousut, kukalliset liivit ja villainen Norfolkin takki, ja matalat ruskeat kengät vaaleine sukkineen — hän vaikutti Preembyyn tietoisuudellaan yhteiskunnallisesta ylemmyydestään. Hän oli nuori — nuorin joukosta — ja kuitenkin hallitseva. Hänellä oli suuret, punaiset kädet ja suuret jalat, hyvin sotkuinen tukka, epäsäännölliset piirteet, jotka myöhemmin saattoivat tulla miellyttäviksi, ja rämeä ääni. Hän katseli hra Preembyä kuin olisi tiennyt hänestä kaikki ja ajatellut hänestä kaikkein pahinta, mutta ei kuitenkaan aikonut lähiaikoina millään lailla vaikuttaa häiritsevästi hänen elämäänsä. Hän oli, selitti Meeta kuiskaten, lääketieteen ylioppilas Cambridgestä, ja hänen isänsä oli lääkäri, joka oli korotettu aatelisarvoon. Hän ei kuherrellut millään lailla antautuvasti, hän näytti väsyneeltä lemmenleikkiin, hän oli kai jo kuherrellut kyllikseen muualla, ja hänen keskustelunsa neiti Hossettin kanssa tapahtui ärsyttävällä, hiljaisella äänellä. Hän istui vähän matkan päässä tytöstä hiekassa, karkeassa sinertävässä heinikossa, ja tytön kasvot olivat punaiset. Toisiinsa kietoutuneen ryhmän oli mahdotonta kuulla, mitä he sanoivat.

»Chris ja Wilfred eivät osaakaan olla yhdessä niinkuin me», sanoi Meeta hiljaa. »He ovat tyhmiä.»

»Hän on sellainen kuin miehet tavallisesti», jatkoi Meeta. »Ehkä yhtä lukuunottamatta! Vaativat kaiken, eivätkä anna mitään.»

»Hän ei edes tahdo sanoa, että he ovat kihloissa», sanoi hän. »Välttelee puhumasta hänen isälleen.»

Syntyi hiljaisuus miettimistä varten ja sitten taas uudistui lemmenleikki.

»Olen pihkaantunut teihin», sanoi Meeta. »Olen kauniisti pihkaantunut teihin. Teillä on kauneimmat siniset silmät, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kiinansiniset.»

4.

Niin erillään viettivät siis hra Preemby ja hänen tuleva vaimonsa ensimmäisen iltansa yhdessä. Hän muisti sen, niinkuin hän muisti useimmat viime aikoina tapahtuneet seikat, epäselvästi: kuuman hiekan ja auringonpaisteen, sinisenharmaan ruohon ja poppelirivin taustalla, puitten siinä nyökytellessä latvojaan ääretöntä, sinistä taivasta vasten. Ja sitten näytti Chris Hossett kirkastuvien muistojen keskellä juoksevan hänen luokseen hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin, jotka suurenivat silmälasien takana.

Kului kaksi tai kolme päivää ennen tuota intohimoista ratkaisua. Ollen satunnainen vieras Sheringhamissa ei hra Preembyn välttämättömästi tarvinnut luoda itselleen yhteiskunnallista taustaa, mutta neiti Pinkey esitti hänet kahdelle lihavalle, hyväntahtoiselle, mielellään paikallaan pysyvälle tädille, nuorena miehenä, joka oli sukua neiti Hossettille ja joka oli pelastanut hänet nolosti putoamasta pyörältä, ja Preemby ja hän olivat teellä Chris Hossettin vanhempien luona. Vanha hra Hossett oli hyvin kivulloinen mies, hyvin lihava ja kiukkuinen. Hän ei milloinkaan ollut entisensä, mitä tuo _entisensä_ sitten lienee tarkoittanutkin, ainoan poikansa kuoleman jälkeen, ja rva Hossettin, tarmokkaan, kuihtuneen enteen siitä, miksi hänen tyttärensä kerran tulisi, tuli pitää huolta miehensä kaikista tarpeista. Hänellä oli sankaiset silmälasit Chrisin sangattomien sijalla, hänen silmänsä olivat työstä väsyneet, hänen kasvonsa nahkeat ja hänen kaulansa ohut. Siellä oli myös eräs naimisissa oleva serkku vaimoineen, hra ja rva Widgery, joilla näytti olevan se vaikutelma, että hra Preemby oli neiti Pinkeyn sukulainen. Hra Widgeryllä oli pitkät, rokonarpiset kasvot ja tylsimmät ruskeat silmät, mitä hra Preemby oli milloinkaan nähnyt. Teen kanssa ei tarjottu mitään raskasta syötävää, ja hra Preemby oli voinut oivallisesti kuunnellessaan rva Hossettin selitystä hra Hossettin olemassaolon vaivoista, jotka johtuivat sydäntaudista, ja kuinka epätyydyttävää ja huolettavaa oli jättää pesulaitos päällysmiehen hoitoon. Wilfred ei tullut teelle. Häntä oli pyydetty, mutta hän ei tullut.

Seuraavana päivänä hra Preemby tapasi Wilfredin rannalla katselemassa, kuinka tytöt opettelivat uimaan. Sen jälkeen kaikki neljä lähtivät hakemaan eristettyä paikkaa, ja kävi selville, että neiti Hossett kieltäytyi enää kuhertelemasta Wilfredin kanssa. Oli silminnähtävää, että hänen ja Wilfredin välillä vallitsi syvä erimielisyys. He tuskin puhelivat, kun palattiin kaupunkiin, ja ennenkuin rannalle päästiinkään, sanoi Wilfred yhtäkkiä »näkemiin», kääntyi ja hävisi sisämaahan päin vievää tietä. Silloin poistui Wilfred hra Preembyn maailmasta. Hra Preemby ei milloinkaan saanut tietää, mitä hänestä oli tullut, eikä hän sitä halunnutkaan, ja seuraavana päivänä hän ensimmäiseksi huomasi neiti Hossettin suurentuneitten silmien katselevan häntä niin kiintyneesti ja pyytävästi, että hän tunsi olonsa hiukan tukalaksi.

Neiti Hossettista tuli vakava este Meetan kuhertelulle. Kvartetti oli nyt supistunut trioksi, ja hra Preemby huomasi niin sanoaksemme olevansa jonkunmoinen kolmion kärki, ikuisen kolmion, erikoisen terävämuotoisen. Milloin vain Meeta oli hänen toisella puolellaan, oli Chris toisella. Hän sanoi häntä »meidän Teddyksemme», hän painautui häntä vasten, menipä niinkin pitkälle, että silitti hänen tukkaansa. Meetan rakastuminen lakastui jossain määrin tässä kilpailussa, mutta hän ei ryhtynyt mihinkään jyrkkään vastarintaan.

Syvällä miehisen luonteen pohjalla piilee hiukka polygaamista ylpeyttä. Näissä uusissa olosuhteissa oli hra Preemby ylpeä ja matalamielinen. Hän luuli »hoitelevansa» kahta tyttöä yhtaikaa, ja se tuntui hänestä hyvin loistavalta asemalta. Mutta kuitenkaan ei kysymyksessä ollutkaan niin paljon hoiteleminen kuin ansaan joutuminen. Amerikkalaisessa tunteellisen mielikuvituksen maailmassa on olemassa ihanne, jota sanotaan luolamieheksi, ja jota rauhalliset, anastuskyvyttömät naiset suuresti suosivat, koska sen toteuttaminen aiheuttaisi heille itselleen hyvin vähän vaivaa. Luolamiehen otaksutaan tarttuvan naiseen, sieppaavan hänet, kantavan pois ja jumaloivan häntä. Tässä Preembyn yksinkertaisessa rakkaustarinassa neiti Hossett näytteli luolamiehen osaa ainakin ajaen tahtonsa läpi. Kun he ensimmäistä kertaa olivat kahden yhdessä, veti hän nuorukaisen luokseen ja suuteli häntä suulle niin lämpimästi, tulisesti ja vilpittömästi, että se hämmästytti ja lannisti hra Preembyn. Se oli aivan toista kuin Meetan arat saavutukset, taikka mikään hänen tähän asti Norwichissa kokemansa. Hän ei ollut tiennytkään, että sellaisia suutelolta on olemassa.

Ja lämpimässä kesäisessä hämärässä huomasi hra Preemby, että hänet vietiin yksinäiselle paikalle rannikolle kuhertelemaan Chris Hossettin kanssa. Nousevan täysikuun valo sekaantui illan ruskotukseen, kivet maassa loistivat kuin jalokivet ja tähdet. Hän käyttäytyi reippaasti, mutta vapisi kuitenkin kauttaaltaan. Chris Hossettin kuhertelu ei muistuttanut Meetan kuhertelua enempää kuin ahjon hehku kuun paistetta.

»Rakastan sinua», sanoi Chris, ikäänkuin se olisi oikeuttanut kaiken, ja kun he hiipivät kotiin hetkenä, jota hra Preemby sanoi »hävyttömän myöhäiseksi», virkkoi tyttö: »Menettehän naimisiin kanssani, eikö totta? Teidän on mentävä nyt naimisiin minun kanssani, ja sitten voimme me rakastaa oikein täydellä todella. Niin usein kuin tahdomme.»

»En voi väittää olevani siinä asemassa, että jo nyt voisin elättää vaimon», sanoi hra Preemby.

»Minä en huomaa, että minun tarvitsisi pyytää miestä elättämään minut», sanoi neiti Hossett. »Te olette ihmeellinen, Teddy, ja minä tahdon mennä naimisiin kanssanne. Sen on tapahduttava, ja sillä hyvä.»

»Mutta kuinka voin minä mennä naimisiin teidän kanssanne?» kysyi hra Preemby hiukan kiukkuisesta sillä hän oli todella hyvin kyllästynyt.

»Kun kuulee teidän puhuvan, niin luulisi, ettei kukaan ole mennyt naimisiin ennenkään», sanoi Chris Hossett. »Ja sitäpaitsi... tämän jälkeen... teidän täytyy.»

»Muistakaa, että minun täytyy palata Norwichiin ensi torstaina», sanoi hra Preemby.

»Teidän olisi pitänyt ajatella sitä aikaisemmin», sanoi tyttö.

»Mutta minä menetän paikkani.»

»Isä hankkii teille tietysti toisen paremman. Emme ole köyhiä, Teddy. Ei ole mitään syytä surra sitä...»

Tällaisin sanoin ja puhein hra Preemby kosi ja sai Chris Hossettin. Hän oli säikähtynyt, pelottavasti säikähtynyt, mutta hänet oli myöskin pelottavasti herätetty. Hänestä tuntui, että koko juttu oli hurjan romanttinen ja että hän oli jokseenkin kova Meeta Pinkeytä kohtaan. Mutta häntä vietiin niin nopeasti eteenpäin, ettei hän ehtinyt ajattelemaan paljon mitään. Hänet esiteltiin nyt Hossettin vanhuksille seuraavana päivänä tyttären kihlattuna sulhasena, ja Chris antoi hänelle salaa kolme kultaista sovereigniä sormuksen ostamiseksi hänelle yllättäväksi lahjaksi. Rva Hossett käyttäytyi aluksi niinkuin hän kyllä olisi hyväksynyt hra Preembyn, mutta ei hyväksyisi avioliittoa, ja sitten kun asia oli selvitetty, syntyi hänen ja tyttären välillä kiivas kohtaus toisessa kerroksessa, jonka jälkeen hän käyttäytyi kuin hyväksyisi hän avioliiton oikein mielellään, mutta olisi sitä mieltä kuin hra Preemby olisi hyvin moitittava henkilö. Hra Hossett ei tahtonut puhua välittömästi hra Preembyn kanssa, mutta hän kuvaili tätä vaimolleen ja kuvitelluille henkilöille hra Preembyn läsnäollessa »lurjukseksi», joka oli »vietellyt hänen tyttärensä». Kuitenkin näyttivät he kumpainenkin pitävän avioliittoa suotavana, eivätkä siinä suhteessa sanoneet mitään vastaan.

Kaikki tämä oli hyvin harmillista ja kiukuttavaa hra Preembystä. Hän ei tehnyt juuri mitään, paitsi mitä käskettiin. Hänet kiskottiin avioliittoon niinkuin olisi hänet paiskattu jonkun esteen yli. Hän jätti kaikkien selitysten annon rva Witcherlylle siitä, mitä oli tapahtunut, sopivampaan tilaisuuteen. Eräänä torstaina hän lähti pois matkalaukkuineen, ikäänkuin olisi matkustanut Norwichiin. Hän kirjoitti lyhyen valittelukirjeen talonvälittäjälle ja hiilikauppiaalle. Tärkeät yksityisasiat estivät häntä palaamasta työhönsä. Hra ja rva Hossett palasivat Lontooseen vieden hänet mukanaan. He kaikki ottivat huoneen raittiushotellissa Bloomsburyssä, ja neiti Preemby vihittiin erikoisella luvalla pyhän Martin kirkossa Trafalgar Squarella.