Part 17

Eräässä aikaisemmassa luvussa on sanottu, että hra Preemby vaimonsa kuoleman jälkeen oli kuin siemen, joka itää ja erittää itsestään rohkeita ja tavattomia. Uusi vaihe tässä myöhästyneessä itämisessä alkoi, kun hän asteli Lontoon läpi hänet pidättäneen poliisimiehen rinnalla. Jos tämä olisi tapahtunut Preembylle, silloin kun hän oli vain hra Preemby, olisi se ollut vain pelottava, kauhea häpeä, häpeä. Se olisi ollut sietämätön kokemus, valitettava asia, joka olisi ollut kestettävä ja kätkettävä ja, jos mahdollista, pyyhittävä pois muistista ja mielestä. Jos se taas olisi tapahtunut Sargon-unelman aikaisempina aikoina, olisi se antanut tilaisuuden mahtavaan, dramaattiseen näytökseen. Hän olisi ajatellut, minkä vaikutuksen se tekisi katselijoihin ja ohikulkijoihin, hän olisi ottanut asenteita ja tehnyt mahtavia liikkeitä ja sanonut syviä, muistettavia sanoja. Mutta jokin kasvamisen voima oli nyt ottanut hänet haltuunsa, eikä hän tehnyt mitään sellaista. Hän ei nyt näytellyt ulospäin maailmalle, eikä sisäisesti itselleen. Melkein ensimmäistä kertaa elämässään hän tarkasteli suoraan itseään, mitä hän oli tehnyt ja mitä hänelle oli tapahtunut, ja hän oli niin ihmetyksen vallassa tästä lopullisesta totuuden käsittämisestään, että hän kokonaan unohti koko kutomuksensa uskotteluja, kuviteltuja vastauksia ja vapaaehtoista itsepetosta, joihin hän oli takertunut tässä uudessa ilmestyksen vaiheessa. Hän asteli niin tyynesti valaistuja katuja, että vain tarkin havaitsija saattoi huomata, että hänet oli pidätetty ja että poliisi toimitti virkaansa. Muitten mielestä hän saattoi hyvinkin olla joku satunnainen, kotiin palaavan poliisin seuralainen.

Yksi päätös oli kasvanut tuossa uudelleensyntyvässä mielessä merkillisen kirkkaana ja voimakkaana, nimittäin se, että hän ei ollut, eikä milloinkaan olisi, tuo Albert Edward Preemby, joka oli johtanut hänet elämään. Hän oli olento, joka todellisuudessa oli nimeltään mikä hyvänsä, mutta tällä kertaa Sargon, Sargon, loistava kuningas. Ensimmäiset aineelliset näyt Sumeriasta ja hänen muinaisesta kunniastaan olivat jo painuneet taka-alalle hänen mielessään. Hän ei ollut ollenkaan menettänyt uskoaan niihin, mutta ne olivat nyt vanhaa historiaa hänelle, ja paljastus täysihoitolassakin näytti olevan hyvin kaukana. Hänen ajatuksensa olivat matkanneet pitkiä välejä ja koonneet paljon kuluneella viikolla. Välittömän, suurenmoisen loiston odotus oli karkeasti hajoitettu. Voima, joka oli kutsunut hänet, ihmetytti häntä suuresti, mutta se ei ollut kukistanut häntä. Hän tiesi aivan selvästi, että hänen oli oltava Sargon, joka ei elänyt itseään, vaan koko maailmaa varten, ja että siitä väistyminen tai sen hylkääminen olisi merkinnyt täydellistä tuhoutumista. Hänestä ei ollut näyttänyt välttämättömältä, että hänen omaa uskoaan koeteltaisiin, mutta nähtävästi oli voima päättänyt, että sitä oli koeteltava. Ja nähtävästi oli hänen kuljettava jonkun ankaran valmistuskauden läpi, ennenkuin hän pääsisi valtakuntaansa. Hänen olisi saatava tuntea, mikä vankila oli, ja hän saisi kestää oikeudellisen tutkimuksen. Häntä vaadittaisiin kieltämään itsensä.

Mitä hän heille sanoisi? Minä en ole hän... taikka minä en ole, se... vai kuinka se kuuluikaan? Minä en ole se, jonka te otaksutte minun olevan. Hän mutisi sitä itsekseen.

»Mitä?» kysyi poliisi.

»Ei mitään. Onko se hyvin kaukana?» kysyi Sargon.

Se oli juuri kulman takana. Sargon huomasi olevansa pienessä, kolkossa huoneessa, jossa oli myös puoli tusinaa jokseenkin ystävällisiä, mutta hiukan pilanhaluisia miehiä univormuissa. Häneltä kysyi nimeä ja osoitetta eräs pöydän takana istuva. »Sargon», vastasi hän, »Sargon ensimmäinen».

»Eikö mitään ristimänimeä?»

»Ennen Kristusta», vastasi Sargon.

»Eikö mitään annettua nimeä, tarkoitan?» sanoi kysyjä.

»Ei.»

»Entä osoite?»

»Ei mikään tällä hetkellä.»

»Noinko vain missä hyvänsä?»

Tähän kysymykseen ei Sargon vastannut.

»Giffordkadulle kuuluva tapaus», sanoi ääni hänen takanaan.

»Muisti kadonnut tai jotakin sellaista», sanoi pöydän takana istuva.

»Joka tapauksessa Giffordkadulle.»

»Mikä Giffordkadulla on?» sanoi Sargon mietittyään.

»Sairashuone, jossa saatte levätä ja olla rauhassa vähän aikaa.»

»Mutta minä tahdon, että minut tutkittaisiin oikeudessa. En tarvitse lepoa ja rauhaa.»

»Siitä saatte tiedon Giffordkadulla. Buxton, viekää hänet mukaanne.»

»Mutta minä olen ihan terve. Mitä varten menisin sairashuoneeseen?»

»Järjestyksen vuoksi, arvelen», sanoi pöydän takana istuva poliisi ja kiinnitti huomionsa muualle.

2.

Kummallista! Mitä hän sairashuoneessa tekisi? Voima kohteli häntä kovin omituisella tavalla. Hänen oli alistuttava voiman tahtoon, hänen oli pysyttävä Sargonina. Hän olisi vain toivonut selvempiä tietoja.

Hän oli nyt niin omissa mietteissään astellessaan siinä konstaapeli Buxtonin rinnalla, ettei hän kiinnittänyt huomiota katuihin, ei liikenteeseen, eikä ohikulkijoihin. Nyt he olivat jo oven edessä, korkean muurin vierellä, jonka takana näytti olevan rakennuksia. Sitten he tulivat pieneen toimistoon, ja suurikokoinen, harmaakasvoinen ovenvartia katseli häntä ja vaihtoi puoliääneen huomautuksia poliisin kanssa. Sitten he menivät laajan pihan yli ja suuresta ovesta käytävään, missä oli joutilaat paarit ja pari kolme hoitajatarta virkapuvuissaan. He tulivat pienelle lasiovelle, Sargonia pyydettiin istumaan penkille seinää vasten sillä aikaa kuin soitettiin puhelimella. Buxton käyskenteli käytävää poispäin ikäänkuin ajatellen, että tehtävä oli suoritettu.

Siihen tuli pieni, harmaapukuinen mies, joka katseli Sargonia. Muutaman hetken he tuijottivat vaieten toisiaan. »No?» sanoi pieni harmaapukuinen.

»Nimeni on Sargon. En tiedä, miksi minut on tuotu tänne. Onko tämä sairaala? Käsitän, että se on. En ole sairas.»

»Saatatte olla sairas tietämättänne.»

»En.»

»Me haluamme vain pitää teitä täällä jonkun aikaa tarkastaaksemme teitä.»

Sargon kohotteli hartioitaan.

Nyt ilmaantui sinne mies, jolla oli äärettömän leveät hartiat ja suuret, sileiksi ajellut kasvot, joilla lepäsi hyvin voimakas itsetyytyväinen ilme. Hänellä oli leveä, ohuthuulinen suu, esiinpistävät harmaat silmät ja kovasti rasvattu, ja lopullisesti kukistettu hiekanvärinen tukka, jossa oli pyöriäinen otsalla.

»Kiireellinen ilta», sanoi hän. »Tämä on jo numero kolme.»

»Aika täyttä siis», sanoi pieni harmaapukuinen.

»Liian täyttä», sanoi hra Jordan. »Ei tiedä, miten kaiken hoitaisi. Onko tämä se?» kysyi hän osoittaen Sargonia, kumartaen paksua niskaansa ja painaen suupieliään häntä kohti.

»Tämä», sanoi pieni harmaapukuinen Sargonille, »on hra Jordan. Hän näyttää teille, minne teidän on mentävä ja mitä teidän pitää tehdä.»

Heti, vaistomaisesti, tunsi Sargon vastenmielisyyttä hra Jordania kohtaan. Mutta hän nousi tottelevaisesti paikaltaan, koska hänen ajatuksensa alistumisesta voiman tahtoon näytti jollakin lailla käsittävän ja sisältävän tämän uuden koettelemuksen. Hra Jordan päästi suustaan äänen, joka ilmaisi matalaa, rasvaista, vilpillistä ystävällisyyttä: »Tulkaa mukaan, vanha veikko, minun kanssani», sanoi hän. »Teemme olonne oikein mukavaksi, jos te ette tee häiriötä.»

He kulkivat nurkan ympäri, ylös ilotonta, kivistä porraskäytävää ja kääntyivät taas ympäri. He tulivat käänteeseen, jossa oli kaksinkertaiset ovet lasiruutuineen. Ne aukenivat hyvin pitkään, pimeään käytävään, jota valaisi yksi ainoa, kaukainen lamppu. Ja äkkiä tuntui Sargonista siltä, että hänen takanaan, ja aivan selvästi, näkyi ulkoinen vapauden maailma, kadut ja valot, edestakaisin liikkuvat ihmiset ja esineet, merkilliset satunnaiset kohtaukset ihmisten kesken, sen elämän vaiheet ja näkemykset, johon voima oli lähettänyt hänet, mutta hänen edessään hyvin pimeää ja mustaa, pelottavia kokemuksia. Miksi kääntäisi hän vapaaehtoisesti selkänsä tuolle suurelle ulkomaailmalle, jota hän oli tullut pelastamaan? Oliko tämäkin taas erehdys, jonka hän juuri oli tekemäisillään? Hän astui askeleen tai pari poispäin Jordanista ja kääntyi häntä kohti.

»Ei», sanoi hän. »En tahdo mennä pitemmälle tässä paikassa. En halua. Antakaa minun palata. Minun täytyy kutsua opetuslapsia ja toimittaa paljon.»

Jordanin kasvojen täysikuu ilmaisi epäuskoista hämmästystä, joka muuttui kiukuksi. »Mitä?» huusi hän.

Hän piti pelottavan tauon tuon mitä-sanan jälkeen ja sanoi sitten hyvin nopeasti: »Ei mitään temppuja täällä, mokomakin vanha höperö.» Äkillisellä liikkeellä hänen tavaton, raaka, punainen kätensä tarttui Sargonin käsivarteen. Hänen ohuet huulensa kapenivat, niin että hampaat näkyivät, hänen silmänsä näyttivät pyrkivän ulos päästä. Hän tarttui Sargonia käsivarteen ei pitääkseen häntä kiinni, vaan puristaakseen, ja hän kaivoi kyntensä lihaksen ja luun väliin, niin että Sargon jäi tuijottamaan häneen laajentunein silmäterin ja päästi vaistomaisen, terävän tuskanhuudon.

Ote lieveni terävän tuskallisesta vain epämiellyttäväksi, ja suuret kasvot laskeutuivat Sargonin tasalle. Kävi selville, että hra Jordan oli virkistänyt itseään juustolla ja kaakaolla. »Älkää yrittäkö uudelleen, te vanha hupsu! Älkää, saamari soikoon, yrittäkö uudelleen. Olipa se mitä hyvänsä, niin älkää yrittäkö toista kertaa täällä! Olette kylliksi järjissänne ymmärtääksenne, mitä minä sanon. Kuuletteko? Teidän on tehtävä juuri niinkuin täällä sanotaan. Juuri niinkuin sanotaan. Teidän on parasta olla yrittämättä vehkeillä, ja sitä estääkseni minäkin teen parhaani. Mutta jos yritätte temppuilla, niin Jumala teitä auttakoon!»

Ja hän puristi taas käsivartta.

Siniset silmät näyttivät myöntyvän.

»Ja nyt eteenpäin, peeveli vieköön!» sanoi hra Jordan.

Alakuloinen, ällistynyt, mutta ei vielä kokonaan surkea Sargon vietiin kosteaan ja siivottomaan kylpyhuoneeseen, jossa rikkinäinen tuoli, vesilammikot, veden räiskeet seinillä ja eräät rypistyneet pyyhinliinat nurkissa osoittivat, että täällä oli äsken tapahtunut ottelu. Siellä hänet pantiin riisuutumaan ja ottamaan haalea kylpy, kuivattiin pyyhkeellä, jota jo oli käytetty, pistettiin harmaaseen yöpaitaan, joka oli puhtaudeltaan epäilyttävä, harmaaseen, karkeaan aamunuttuun, joka varmasti ei ollut puhdas, sai jalkaansa pari numeroa liian suuret tohvelit. Näin varustettuna vei hänet hra Jordan, jonka nopea tottelevaisuus oli saanut hiukan lauhtumaan, siihen huoneeseen, jossa Sargonin oli vietettävä yö.

Heitä vastaan tuli punanaamainen mies, jonka kulmakarvat olivat hyvin vaaleat.

»Tämä on hra Higgs», sanoi Jordan.

»Olen valmistanut hänen vuoteensa», sanoi hra Higgs. »Kuinka paljon niitä vielä tulee?»

»Niitä tulee ihan satamalla», sanoi hra Jordan.

»Kolme», sanoi hra Higgs.

»Hyvä on», sanoi hra Jordan. »Näkemiin.»

»Näkemiin», sanoi hra Higgs.

Kumpikaan heistä ei suoranaisesti puhutellut koko maailman herraa. Hän oli kuin käärö, joka siirtyy kädestä käteen.

3.

Kun Sargon astui Giffordkadun sairaalan tarkastusosastolle, niin vahvistui tavattomasti hänen käsityksensä siitä, että hän oli jättänyt tavallisen, elävän elämän kauas taakseen, noitten harmaitten käytävien, portaikkojen, lasi-ikkunaisten ovien ja korkeitten muurien ja pienten ovien taakse. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin tyhjää, kalpeaa ja ilotonta kuin tämä paikka. Huone oli sydämetön, suuri, epäsiisti, vihreän harmaina kalkittuine seinineen, joista väri oli sieltä täältä putoillut pois ja joilla paloi kolme riittämätöntä kaasuliekkiä antamatta oikeastaan valoa enempää kuin varjojakaan. Musta yö ja harmaasti valaistu tiilimuuri näkyi verhottomasta ikkunasta. Puolivälissä huonetta osoittivat entisen seinän esiinpistävät jätteet, että kahdesta huoneesta oli tehty yksi. Permanto oli alaston ja kiillotettu. Kauempana oli seinää vasten asetettu pöytä, jolla oli parissa kolmessa läjässä rypistyneitä kuvalehtiä, ja peränurkassa oli tyhjä uuni. Lähemmässä puolikkaassa oli molemmin puolin rivissä rautaisia vuoteita, yhteensä ehkä kaksi-, kolmekymmentä. Ilmassa oli tunkkainen haju, heikko, mutta kuitenkin kuvaamattoman vastenmielinen mädänneen haju, johon sekaantui voimakas suovan katku.

Vaikka siellä ei olisikaan ollut ketään, olisi tuo kylmä, suuri, pahanhajuinen huone näyttänyt omituisen epäystävälliseltä Sargonista. Sillä hra Sargonin osaksi oli tullut, hänen aikaisemman köyhyytensäkin aikana, elää siististi, kävellä matoilla, vaikka ne olisivatkin olleet kuluneita, ja ympärillään joukko huonekaluja ja seinillä tyhmiä ihmisten maalauksia, laitoksia ja esineitä. Tällaisessa karussa yksinkertaisuudessa tuntui siltä kuin ihmisten huoletonta, kokoilevaa, kotia luovaa mielikuvitusta ei olisi olemassakaan.

Mutta paikan omituinen, sieluton ilma olivat vain ensimmäisen hetken vaikutelma Sargonille. Sitä seurasi paljon elävämpi ja kauheampi huomio: — tässä paikassa asui olentoja, jotka vain ensimmäisellä silmäyksellä olivat ihmisiä. Sitten, kun heitä tarkemmin katsoi, kävi selville, että he oikeastaan eivät olleet ihmisiä, he eivät nostaneet silmiään hänen huoneeseen tullessaan, niinkuin ihmisillä on tapana, taikka he ilmaisivat huomanneensa hänet omituisilla, epäluonnollisilla liikkeillä. Eräät olivat vuoteissa, toiset olivat puetut kuluneisiin ja epäsiisteihin vaatteisiin ja joko istuivat vuoteittansa reunoilla taikka tuoleissa huoneen tuonnimmaisessa päässä. Yksi ainoa olento oli liikkeellä: vakavakasvoinen nuori mies, joka käveli nähtävästi tarkan järjestelmällisesti sinne tänne yhä pienenevässä piirissä huoneen kaukaisimmassa kulmassa. Toinen istui paikallaan ja näytti häätävän alituisesti palaavaa hämähäkin verkkoa kasvoiltaan alituisesti uudistuvalla liikkeellä. Kaksi miestä oli ahtautunut pöydän ja seinän väliin, ja toinen heistä, lihava mies, jolla oli kiiltävän punainen naama ja kiharaa, punaista karvaa rinnallaan, teki kiivaita liikkeitä, takoi pöytää nyrkillään, puhui äänellä, joka nousi ja laski ja joskus puhkesi kirouksiin, sillä välin kun toinen, likakasvoinen, ruumiinkarvainen olio, näytti vaipuneen syvään epätoivoon. Eräässä lähellä olevassa vuoteessa istui nuori mies, jolla oli päässään suuri musta tekotukka ja kasvoillaan heikkomielisen itsetyytyväinen ilme, joka draamallisen äkillisesti vaihtui riemuitsevan hurjaksi taikka merkitsevän kirkkaaksi, elehti, sommitteli ja lausui loputonta runoa — jotakin Browningin tapaan. Se juoksi tähän suuntaan:

»Herra on heitä lyövä ja syövä, he saattavat voittaa, mut Herra voi heitä koittaa ja polttaa ne atoomeiksi, atoomeiksi! Palaviksi atoomeiksi — juuri kuin tähdet. Kas! tähdet tyhjyydessä ja maailman yllä, sillä Jumala siunaa atoomeja, eikä kasvojaan näytä.» (Riemuitsevan ilmeikkäästi.) »Hän on kasvoton aivan. Niin, niin juuri, pojat! Ateistit on väärässä ja teoloogit myös, niin selvästi, jyrkästi kaikki on väärässä! Ja minä sanon heille: Jumala on, muttei kasvoja hällä, niin ettei voi kasvojaan näyttää. Kas, siinä on temppu. Ja jokainen tietysti miettii, ettei häntä ole, mutta tässä on mies, joka varmasti ties, että hukassa ollaan ja on jouduttu nollaan. Ei kasvoja! Se on hauskaa! Ma tyhjästä löysin herran, naamiottoman, nolon. Quod erat demostrandum X.L....»

»Siinä on vuoteenne», sanoi hra Higgs Sargonin vieressä hieman nykäisten häntä.

Sargon liikahti hiukan vastahakoisesti hämmästynein silmin yhä katsellen puhujaa.

»Saatte kuunnella häntä kylliksenne, ennenkuin olette valmis, vanha veikko», sanoi hra Higgs. »Hypätkää vuoteeseen vain.»

Osaksi hra Higgsin käden, osaksi oman mieliksiteko-halunsa johtamana meni Sargon vuoteeseen. Hra Higgs avusti häntä kömpelön veljellisesti. Mutta ennenkuin Sargon sai kootuksi vuodevaatteet ympärilleen, huomasi hra Higgs hänen olkansa yli silmätessään jotakin, mitä tapahtui huoneen toisessa päässä. Sargon ei saattanut nähdä, mitä se oli.

Silmänräpäyksessä hra Higgsin avulias arvovaltaisuus vaihtui raivoksi. »Sinä vanha, likainen saatana!» huusi hra Higgs, »joko sinä taas teet pahojasi!»

Hän jätti Sargonin ja juoksi hyvin kiireesti yli huoneen. Sargon nousi istumaan vuoteessaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Kolme tai neljä muuta sairasta teki samoin. Hra Higgs sieppasi käsiinsä hyvin likaisen vanhan miehen, jonka kasvot kertoivat äärimmäisestä kurjuudesta, ja joka istui nojatuolissa, laski, kohotti ja löi häntä muutaman kerran. Sitten meni hra Higgs ulos ja palasi kohta, yhä mutisten uhkauksia, kädessään lapio ja harja.

Sillä Higgsin tehtävänä ei ainoastaan ollut vartioida mielisairaita, vaan myöskin, säästäväisyyden takia, olla tarkastuslaitoksen lattian pesijä ja yleinen siisteyden valvoja. Hän oli laivastossa harjaantunut näkemään ihanteensa siinä, mikä oli kiiltävää ja tahratonta, ja hän teki puhdasta paremmin kuin vartioi.

»Maatkaa paikallanne siellä!» huusi hra Higgs tullen permantoa pitkin luuta kädessään. »Se ei vähääkään liikuta teitä.»

Maailman herra heittäytyi pitkäkseen.

4.

Katto oli perin vähän mielenkiintoinen katseltavaksi, paitsi ehkä sen takia, että siinä oli ryhmä kellahtavia läikkiä, mutta oli kuitenkin parempi katsella kattoa jonkun aikaa kuin tarkastella liian kauan huoneessa olevia surkeita olentoja. He olivat surkeita ja häiritseviä, ja Sargon tiesi ehdottoman välttämättömäksi perehtyä huolellisesti omaan asemaansa, ennenkuin hänelle tapahtuisi mitään lisää. Kaikki tämä tapausten kiireinen syöksy oli ollut niin odottamatonta, niin arvaamatonta ja hurjaa senjälkeen kun hän — muutama tunti sitten — oli katsellut Lontoota St Paulin harjalta ja päättänyt, että hetki oli tullut ottaa haltuunsa maailman herruus, — että hyvinkin saattoi käsittää niiden pyörryttävän vaikutuksen. Kuinka kirkas ja kaukainen olikaan nyt tuo Lontoon näky, joka levisi kellahtavassa auringonpaisteessa kuultavien kukkuloiden ja kirkkaan virran välille, tummine laivaryhmineen ja mustine ihmisvirtoineen alhaalla. Siitä hän oli nopeasti, vastustamattomasti, joutunut tähän kaikuvaan vankilaan. Sillä nyt hän huomasi, että se oli vankila. Hän tiesi aivan hyvin, että miehet hänen ympärillään olivat mielipuolia, ja että hänet oli pidätetty hulluksi epäiltynä, mutta hän luuli, että työhuoneen tarkastusosasto, jossa hän oli, oli itse mielisairaala. Hurjimmissa haaveissaankaan hän ei olisi uskonut, että tuo kaikkea hallitseva voima kohtelisi häntä näin. Hyvin lyhyen vankilassa vietetyn välikauden ja ankaran, mutta voitollisen julkisen tutkinnon mahdollisuus oli kyllä ollut hänen mielessään, mutta ei se, että hänet suljettaisiin pois kaikista sellaisista vetoumuksistakin. Hänen oli vielä kerran tarkastettava asemaansa saadakseen selville, mitä koko tämän tavattoman kokemuksen piti opettaa hänelle, ja mitä hänen olisi tehtävä hallitakseen tätä omituista tilannetta.

Se oli vaikea tehtävä, silloin kun karhea ääni huoneen toisessa päässä kirkui karkeita syytöksiä vartiaa vastaan, suuri nyrkki iski pöytään äkillisissä raivokohtauksissa, ja sitten tuo tasainen, aaltoileva, loppumaton lausunta lähempänä, tuo kosmillinen runoelma, milloin melkein kuulumaton — niin että täytyi heristää korviaan kuullakseen sanat — milloin kimeän riemuisana helisevä. Pitkät matkat se oli vain hajanaista sekasotkua, ja Sargon saattoi olla kiinnittämättä huomiotaan siihen jatkaessaan omien pulmiensa harkitsemista, mutta sitten se saattoi yhtäkkiä tiivistyä sanoiksi, jotka tunkeutuivat hänen omiin sisimpiin ajatuksiinsa ja sekaantuivat niihin.

»Likainen luonto, joka ajat eelleen meitä pitkin riemujen, tuskien teitä. Ja palautat jälleen: ei minnekään, on lähtö ja paluu: ei minnekään. Tuskaa ja puutetta, tuskaa ja puutetta, liasta likaan, ei missään muutetta. Likaan meill’ on nälkä ja likaan meill’ on kaipuu, likaa meill’ on ruokana, likaan lempi vaipuu. Voitelet itsesi, kasvojasi maalaat, puhdasta kysyt, yrität reippaasti eelleen: kuitenkin liassa pysyt.»

»Onko tuo totta?» kysyi Sargon itseltään. Onko tuo totta? Lika? Mitä on lika? Mutta ei! Hänen ei pitänyt seurata tuota mielipuolista kirkunaa! Mitä hän juuri oli ajatellutkaan? Hän oli kysynyt, miksi voima oli syössyt hänet tähän kamalaan paikkaan? Kun tuo mies voisi edes lakata sepittelemästä runoaan vaikka vähäksi aikaa, että hän saisi tilaisuuden ajatella asemaansa! Miksi hänet oli jätetty Jordanin ja Higgsin valtaan elämään mielipuolten keskuudessa ja — äkillinen fantastinen sivukysymys! — miksi he olivat tulleet hulluiksi?

Kun tuo runo edes loppuisi! Kun edes tuo ääni vaipuisi hiljaisuuteen! Nyt se oli vain pelkkää sekasotkua ja roskaa, ikäänkuin ajatus olisi katkaistu kirveellä, pantu työntökärryihin ja paiskattu rinnettä alas. Älä kuuntele sitä, Sargon! Älä kuuntele! Keskitä ajatuksesi!

Ponnistellessaan ajatustensa keskittämiseksi Sargon unohti Higgsinkin. Hän nousi istumaan vuoteessaan, veti polvensa leukansa alle ja ajatteli.

Hän oli Sargon. Se oli kaiken ydin. Hänen oli pysyttävä Sargonina. Hän oli kai tässä kiusan ja vaivan paikassa sen ristiriidan vuoksi, joka vallitsi hänen Sargonina olemisensa ja mahdollisen Preembyksi kutistumisensa välillä. Voima oli kutsunut hänet olemaan Sargon, kärsimään ja palvelemaan koko maailman puolesta ja vihdoin hallitsemaan sitä, mutta se ei silminnähtävästi ollut mikään suoranainen, yksinkertainen kutsu. Oli olemassa jotakin hänen kutsumustaan vastustavaa, vastavoima, joka tahtoi painaa hänet takaisin Preembyksi ja preembyismiin, olemaan pieni ja merkityksetön, elämään syrjässä ja hyödyttömästi ja tulemaan lopullisesti ja ratkaisevasti kuolleeksi. Tuo vastavoima oli sallinut, että hänet tuotiin tänne peloteltavaksi ja kidutettavaksi, työnsi mielipuolisia runoja hänen korviinsa, pakotti hänen siedettäväkseen yksitoikkoisen, itsepäisen äänen, sanomaan, että hän oli likaa ja että Jumalalla ei ollut kasvoja, ja koko joukon muita samanlaisia herjauksia. Mutta ne eivät olleet tosia. Vastavoima sai puhua niin paljon kuin halusi — suokoon Jumala, että saisi vähän hengähdysaikaa! — mutta totuus oli tämän paikan ulkopuolella ja suurempi kuin tämä paikka ja käsitti sen kokonaan. Hän oli yksi, Sargon oli yksi, ollut alusta saakka Sumeriassa, monissa maissa ja nyt täällä, sama henki, sama palveleva hallitsija. Hän oli yksi, niinkuin Lontoo on yksi, kun sitä katseli tuolta korkealta, loppumattoman moninainen, mutta kuitenkin supistettu yhteen henkilöön. Ja niin oli koko maailma yksi. Preembynä olo oli samaa kuin olla surkea, pieni talo syrjäkadulla, joka hukkui yhteisvaikutukseen. Hän ei enää milloinkaan voisi olla Preemby, vaikka tahtoisikin. Siitä juuri hänen oli pidettävä kiinni. Hän saattoi olla Sargon vain kieltämällä Preembyn — vaikka häntä sitten uhkaisi kuolemanrangaistuskin.

Mutta koko ajan tuo vastavoima uhmaili elämää ja häntä itseään hullun runoilijan ja hänen lausuntansa avulla. Mies oli nyt vaipunut tenhoavan, mutta halveksittavan sanan vaikutuksen alaiseksi, jos sellaista voi sanaksi sanoa: »Tra-la-la.»

»Tra-la-la. Tra-la-la. Siinä on laulun kärki, selvitä sen syvin järki. Tra-la-la. Tra-la-la. Missä vain sinä kumajat, nauravat kasvottomat Jumalat. Tra-la-la, aurinko paistaa, tra-la-la. Syö, juo, nauti ja suutele aina ja taas. Tra-la-la. Tra-la-la. Suutele, suutele aina ja taas, aina ja taas. Tra-la-la.»

Hän hankki vaihtelua lausuntaansa synnyttäen suullaan ja kämmenillään pamahtelevia, kuuluvia ääniä.

»Älkää toki pitäkö minua kyynillisenä», sanoi hän Sargonille. »Tämä on vain puhdasta elämäniloa.»

Sargon ei voinut sietää sitä kauemmin. Se oli tuomittavaa opetusta esitettynä ihmiskunnan oikealle uudistajalle. Hän kohotti yhtäkkiä opettavan sormensa. »Olette väärässä», sanoi hän terävästi.

Runoilija tuijotti hetkisen ja sanoi tehden tervehtivän liikkeen: »Tra-la-la.»

»Mutta minä sanon teille, että elämä on totuutta», huusi Sargon. »Elämä on ääretön. Elämä on täynnä tarkoitusta ja järjestystä. Olen tullut sanomaan sen teille ja kaikille muillekin ihmisille.»

Runoilija keskeytti hänet hymyillen ja kohteliaasti sanomalla:

»Tra-la-la, tra-la-la. Elämä on nokotusta, aivastusta vain, elämä on mädänhaju tuulten tuoksuvain, elämä on tyhjää täynnä — olkaa niinkuin tahdotte! Tra-la-la. Tra-la-la.»