Part 18

Hän jatkoi, mutta Sargon ei tahtonut kuunnella häntä. Hän korotti äänensä hukuttaakseen siihen vastustajansa. »Sanon teille, te sielu parka, että olette äärimmäisen väärässä ja sokea», puhui hän. »Sillä valo on tullut minulle ja ymmärrys on minun. Ette te ole se hukkaan mennyt ihminen, joksi itseänne luulette, taikka teidän ei ainakaan pitäisi olla. Ei! Minä, minäkin olin tuollainen hukkaan mennyt, sellainen kuin te olette, jonkun aikaa sitten. Minäkin ajattelin olevani siemen, yksityiskohta, ei mitään merkitsevä seikka. Mutta kutsumus on tullut minulle, ja minut on kutsuttu kokoamaan toisia ottamaan osaa uuteen heräämiseen. Minä olen nähnyt näyn, ja olen nähnyt maailman sellaisena kuin pitkästä unesta herääjä sen näkee. Kaikki on yhdistetty yhteen ja toimii yhdessä, iankaikkisesti.»

Runoilija rypisteli nenäänsä ja heilutteli kättään Sargonille ikäänkuin olisi torjunut jotakin haitallista. »Tra-la-la», huusi hän.

»Kaikki asiat, sanon minä teille, ovat yhtyneet ja toimivat yhdessä...»

»Tra-la-la», entistä äänekkäämmin.

»Hiljaa siellä», huusi terveyden hra Higgsiin ruumiistunut voimakas ja äkäinen ääni.

»Saatte koko joukon lörpöttelemään muutamassa hetkessä», sanoi hra Higgs lähestyen Sargonia vakavan toruvana. »Olkaa hiljaa!»

Hiukan mietittyään koko maailman herra totteli.

Perin arvokkaalla liikkeellä hän ilmoitti Higgsille, että hänen sivistymättömään pyyntöönsä oli suostuttu.

»Se on oikein», sanoi Higgs. »Te voitte olla hiljaa, jos tahdotte. Niin onkin parempi. Mutta hän ei voi.»

Runoilija jatkoi pehmeästi, ivallisesti, puoliääneen, tahraten Sargonin uskoa ja tehden pilaa siitä, ja kertana oli aina »Tra-la-la. Tra-la-la.»

5.

Sargon istui nyt liikkumatta ja vaieten vuoteessaan kääntäen vain hitaasti päätään katsellakseen ympärillään olevia ihmisiä. Hänen äskeinen purkauksensa oli hieman lievittänyt hänen kyllästymistään tuohon loppumattomaan lausuilemiseen. Sitä jatkui nyt milloin omituisen vakuuttavana, milloin kiihkeänä ja kiukkuisena, milloin pelkkänä sanojen höpinänä. Se virtasi yhä hänen ohitseen ja ylitseen, ja se oli nyt mielenosoituksellisesti kohdistettu häneen, mutta hän kykeni jo olemaan välittämättä siitä. Hän istui siinä ja ajatteli autioita, pelottavia tunteja, jotka eittämättömästi olivat hänen edessään.

Hänen ajatuksensa eivät ulottuneet tulevan yön tuolle puolen. Jo sekin tuntui hänestä ikuisuudelta.

Hän tunsi, että tuo alaston sähkölamppu, joka tunki hänen silmäluomiensa läpi, pitipä hän niitä kiinni kuinka tiukasti hyvänsä, hehkuisi koko yön, hän tiesi sen pantuaan merkille katseen, jolla Higgs oli silmäillyt hurjistunutta, punatukkaista miestä. Siinä silmänräpäyksessä hän tunsi, että Higgs pelkäsi punatukkaista, jonka punertavat kasvot kiilsivät, eikä uskaltaisi millään sammuttaa valoa vartiohuoneessa, ei uskaltaisi jättää sitä hämäräänkään, olipa tapa tai sääntö sitten mikä hyvänsä. Ja hän käsitti myös, miksi Higgs alituiseen meni ulos huoneen yläpäästä: hän tahtoi olla varma siitä, että Jordan, taikka joku muu apulainen, oli äänenkantaman päässä. Niin, tuo valo palaisi varmasti koko yön, ja runoilija näytti myös aikovan jatkaa, ja niin jyskyttäisi punatukkainen mies pöytää aina tuon tuostakin ja huutaisi, ja toinen mies kirkaisisi myös kumeasti silloin tällöin. Ja siellä olisi kaikenlaista epämukavuutta, melua ja tuloa ja menoa. Niinpä hän saattaisi yhtä hyvin istua valvomassa ja ajattelemassa kuin turhaan yritellä nukkua. Ajatellahan voi aina. Tietysti, jos oli liian väsynyt, saattoi lakata ajattelemasta eteenpäin, jäädä vain ajattelemaan kuin ympyrässä, mutta oli mahdotonta olla valveilla ja ajattelematta. Täällä ei voisi mitenkään nukkua. Silmät, korvat ja nenä kiusautuivat ihan liiaksi. Nukkuikohan täällä kukaan milloinkaan, olipa hän sitten terve tai sairas?

Hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin istua ja ajatella, istua ja ajatella, ehkä torkahtaa hetkeksi ja ajatella itsensä uneen, kunnes joku odottamaton jymähdys tai mylvähdys palauttaisi ajattelemaan.

Pisimmänkin yön täytyy vihdoin päättyä,

Silloin Sargon unen ja valvonnan välillä ollessaan näki jotakin kauheaa. Ainakin se vaikutti kauhealta hänen hermoihinsa. Kahden vuoteen päässä hänestä nukkui pelottavasti riutunut nuori mies, jonka pää kohosi ylöspäin. Pielus ei tukenut sitä; se oli kuuden tuuman päässä siitä. Hän piti sitä ylhäällä asennossa, jota oli tuskallista katsella. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat hiljaista, ylpeää tyytyväisyyttä tähän jäykkyyteen. Se oli uskomatonta. Oliko olemassa sellaista kuin näkymätön pielus? Vai oliko se Sargonin silmien harhakuva valvovassa unessa?

Vuoteessa hänen vieressään makasi toinen mies valvovat kasvot häntä kohti. Hänen silmänsä kohtasivat Sargonin katseen. Kumpikaan ei sanonut mitään eikä liikahtanutkaan, mutta molempien mielen valtasi suuri lohdutus. Sillä silmät, jotka kohtasivat Sargonin, olivat yhtä terveet kuin hänen omansa, ja kumpikin tuki toistaan. Niin se on, sanoivat silmät. Se on omituista, mutta silmänne eivät petä teitä. Se on nuoren miehen taudin ilmiö.

Sargon nyökkäsi. Toinen terve mies nyökkäsi vastaan ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen vuoteessaan kuin rauhoittunut lapsi nukkuessaan. Mutta voisiko hän nukkua?

Sargonin katse kiersi huoneen hakien uutta. Niin, eräitten toistenkin täytyi olla terveitä — terveitä niinkuin hänen — Ja pidätettyjä niinkuin hän itsekin. Siellä oli toinen mies käytävän toisella puolella, jolla oli pieni parta, hyvin, hyvin surullinen mies, mutta hänelläkin oli terveet silmät.

Huomenna oli Sargonin mentävä keskustelemaan noitten toisien kanssa ja kerrottava heille itsestään ja neuvoteltava tästä pelottavasta tilanteesta, mutta ei nyt, sillä Higgs puuttuisi varmasti asioihin. Nyt jo oli sattunut monta Higgsiä ärsyttävää seikkaa. Oli selvää, että hän olisi kiukkuinen, ja oli parasta olla ärsyttämättä häntä lisää. Nyt täytyi vain istua paikallaan ja ajatella.

Mitä olivat nuo mielipuolet, ja mitä mielipuolisuus merkitsi?

Miksi oli korkein voima nostanut hänet hänen jokapäiväisen elämänsä tavallisista toimista ja kuvitteluista kuolemattoman olemuksensa tuntemukseen, miksi hänelle oli näytelty päättymättömät kohtalot ja näky hänen toimintapiirinään olevasta koko maailmasta, että hänet sitten herätettäisiin pois elämästä ja valosta ja vapaudesta tähän mielipuolisten harmaaseen, maanalaiseen maailmaan? Se ei ollut saattanut tapahtua turhan takia. Sen täytyi merkitä jotain.

Ja sitten puhalsi toinen kysymys tuulen hänen sielunsa läpi. Se voima, joka oli kutsunut häntä, ja kutsunut häntä vain tuodakseen hänet tähän paikkaan, oli siis saattanut kaikki muutkin samaan kauhunpaikkaan. Miksi? Hänelle se saattoi olla koettelemus, mutta mitä se oli noille muille, joiden sielut olivat todella hajonneet ja haihtuneet pois? Mitä voima heillä teki?

Koko asioitten järjestys alkoi häilyä ja haihtua Sargonin sielusta. Jos voima ei ollut tehnyt sitä, niin silloin se oli vastavoiman työtä. Täytyi siis olla olemassa vastavoima, jokseenkin yhtä väkevä kuin voima itsekin, kykenevä sieppaamaan ihmisiä elämästä sekaannukseen, halpuuteen ja ikuiseen kuolemaan. Taikka muuten: — ei ollut olemassa mitään.

Hän istui ihan hiljaa leuka polviin nojaten silmien tuijottaessa tyhjästi viimeiseen mustaan mahdollisuuteen.

Oliko koko hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä sittenkin vain pettymystä ja harhaa? Oliko häntä petetty Tunbridge Wellsissä, kun kutsu ensimmäisen kerran tuli hänelle nousta ja herätä? Eivätkö nuo Sumerian muistot olleetkaan muuta kuin unta. Oliko hän kuitenkin juuri — hassuksi tullut Albert Edward Preemby? Hassussa, kärjettömien sieluttomuuksien maailmassa? Jos niin oli, oli hän todella hupsuin kaikista elävistä ihmisistä. Hän oli luopunut mukavuudestaan ja varmuudestaan joka oli tervettä, vaikka vähäpätöistä, oli juossut pois rakkaan Christina Albertansa luota — totellakseen voimaa joka ei ollut muuta kuin hänen oman mielikuvituksensa harhaa, ja seuratakseen päämäärää, joka oli vain haamu. Päiväkausia hän oli koettanut estää Christina Albertaa pääsemästä ajatuksiinsa: hän oli muka epäilijä ja vastavoiman liittolainen. Nyt hän palaisi, perin reippaana kiivaana, mutta sittenkin vain nuorena tyttönä. Hän oli jättänyt tyttärensä selviämään niinkuin itse taisi, jättänyt hänet omien muistutustensa ja varoitustansa ulkopuolelle. Mitä hän teki? Kuinka monet vaarat ja vaikeudet saattoivat nytkin uhata häntä? Sargonin mieleen ei tähän mennessä ollut johtunut, että hänen katoamisensa saattaisi tuottaa tytölle murhetta ja vaaraa. Nyt hän näki selvästi, että niin kävisi.

Vihollinen tuli ja väitteli avoimesti hänen kanssaan. »Olet ollut hupsu, Albert Edward Preemby», sanoi se. »Olet johtanut itsesi hyvin vaaralliseen ja surkeaan asemaan, olet paennut omasta elämästäsi tyhjyyden kauheuteen. Palaa! Palaa, kun vielä on mahdollisuuksia palata!»

Mutta saattoiko hän palata?

Kyllä. Se kävisi kyllä päinsä. Hyvin helposti! Hän voisi sanoa suoraan, että hän jo muisti oman nimensä. Hän voisi pyytää tavata lääkäriä tai johtajaa taikka mitä hyvänsä henkilöä, joka komensi Higgsiä, Jordania ja heidän tovereitaan, hän voisi ilmoittaa nimensä, atelierin osoitteen, pankkinsa osoitteen, pesulaitoksen osoitteen ja niin poispäin. Puhuen hyvin suoraan ja selvästi hän saattoi myöntää käyttäytyneensä omituisesti, mutta että se puuska oli nyt ohi, ja niin hän pääsisi näistä hirveistä varjojen maailmoista takaisin päivänvaloon. Se ilahuttaisi Christina Albertan sydäntä...

Hän muisteli tuota vilkasta, ystävällistä, hiukan vastahakoista olentoa. Jos hän vain voisi nyt saada nähdä tyttärensä! Tulemassa tänne pitkää käytävää hänen luokseen auttamaan, pelastamaan...

Sitten hän olisi juuri Preemby taas elämänsä loppuun saakka, mukavasti Preemby, Preemby sivussaseisoja, Preemby syrjästäkatselija, toimeton, hiljainen mies meluisan atelierin perällä. Mutta eräänlaiset asiat olisivat kerta kaikkiaan lopussa. Hän ei enää milloinkaan saisi mennä museoon tai kaivelemaan kirjakauppojen pimeistä nurkista vanhoja, tomuisia, unohtuneita kirjoja, jotka kertoivat hävinneistä kaupungeista ja arvoituksellisista ennusmerkeistä. Hän ei enää milloinkaan saisi ajatella Atlantiksen ihmeitä ja salaisuuksia, pyramiidien mittoja eikä menneen ja tulevan ajan suuria arvoituksia. Hänen elämässään ei sitten enää olisi ollenkaan mitään ihmeellistä, sillä hän oli pyrkinyt ihmeeseen ja joutunut pettymykseen. Nuo asiat kaikki jäisivät vanhoiksi tarinoiksi ja kuvitteluiksi sellaisesta, mitä ei milloinkaan tapahtuisi. Menneisyys ja tulevaisuus olisi kuollutta hänelle. Päivät olisivat tyhjiä ja painostavia, tyhjempiä ja painostavampia kuin milloinkaan ennen. Hänen elämänsä ydin vuotaisi kuiviin...

Ja toisella tiellä häntä odotti tuska, halpuus, raaka kohtelu, huono ruoka, likaisuus, koettelemukset, jotka voisivat murtaa hänet — mutta voima viittaisi häntä edelleen luokseen.

Hän ajatteli Sargonille kuuluvia asioita, voimaa, kaupunkeja, jotka olisivat kuin suuria yksityisiä olentoja, koko maailmaa, tähtien salaperäisiä lupauksia, kaikkia noita asioita, joista hänen täytyisi luopua ja olla Preemby, Preemby suoraan ja selvästi, elämänsä loppuun saakka, jos hän haluaisi lähteä pois tästä paikasta. Hän istui, kuten hänestä näytti, äärettömän ajan hiljaa ja miettivänä, vaikka vastaus jo oli selvä hänen sielussaan. Ja viimein hän puhkesi puhumaan: »Ei», sanoi hän käheällä äänellä, melkein huutaen: »Minä olen Sargon, Sargon Jumalan palvelija, ja koko maailma on minun.»

6.

Kauan jälkeen puolen yön istui Sargon yhä tuossa kalpeassa, likaisessa valaistuksessa melun ja sekaannuksen vallitessa hänen ympärillään. Hän oli menettänyt kaiken mahdollisuuden arvioida aikaa: kellokin oli otettu pois häneltä. Jolloinkin pikku tunneilla hän rukoili. Ja silloin tällöin hän itki hiukan.

Hän rukoili. Joskus taas hän laati lauselmia ja kuiskaili niitä itsekseen, ja joskus eivät lauselmat ollenkaan päässeet sanoiksi, vaan kulkivat hänen sielunsa läpi kuin käärmeet syvässä, tummassa vedessä. »Suuri on se tehtävä, jonka olet päälleni laskenut. Näen, etten ole kyllin arvokas, oi mestari, suorittamaan pienintäkään minulta vaatimaasi tehtävää. En ole kyllin arvokas. Olen mitätön mies ja tyhmä mies, ja kaikki, mitä tähän saakka olen tehnyt, on hulluutta. Mutta olet kutsunut minut tietäen hulluuteni. Anna anteeksi hulluuteni ja auta minua uskoon.» Hän istui hiljaa ja liikkumatta paikallaan kyyneleet poskipäillään. »Rankaise ja koettele minua tahtosi mukaan», kuiskasi hän sitten, »kunhan et vain hylkää minua ja katoa maailmastani.»

Hän rukoili, että voima tekisi hänestä maailman palvelijan, ja lisäsi änkyttäen ja heikosti: »sellaisen kuin olin entisinä päivinä.»

Mutta oliko noita entisiä päiviä milloinkaan ollut olemassa? Sumeria oli nyt hyvin kaukana hänestä, ja valkoiset kaupungit, siniset virrat ja jokialukset olivat häipyneet pois, ja häntä kunnioittavat kansanjoukot olivat kuin haihtuva täplä hänen mielessään, eivät unen haihtuvaa muistoa selvempiä. Hän ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta lisäsi sitten ääneensä kuiskaten: »Auta sinä minun epäuskoani.»

Joskus hän rukoili kuiskaten, joskus vaieten, ja joskus hän taas istui hiljaa ja rauhallisena. Higgs tuli kolme kertaa katsomaan häntä, mutta ei puuttunut hänen toimiinsa. Viereisessä vuoteessa jatkui runo yhä, mutta se oli nyt muuttunut vain rytmilliseksi virraksi herjaavia hävyttömyyksiä.

Hiukan senjälkeen kun Sargon oli lakannut rukoilemasta, oli hän kai nukkunut; hän oli kai nukkunut, koska heräsi aamunkoitteeseen. Se ei tapahtunut asteettain; hän heräsi siihen äkkiä.

Kylmä, varjoton valo täytti huoneen, ja sähkölamput, jotka olivat näyttäneet niin kirkkailta, olivat vain valoisia, oranssinkeltaisia rihmoja. Higgs seisoi ovella tarkastellen kiihkeästi punatukkaista miestä, joka lepäsi pää pöydällä, kuin unessa — mutta ehkä vain teeskennellen unta.

7.

Seuraavan päivän iltana tuli kaksi vierasta katsomaan Sargonia. He kutsuivat hänet luokseen ja hän puheli hiukan heidän kanssaan, ja sitten he keskustelivat enimmäkseen keskenään.

Kumpikaan herroista ei selittänyt, mitä asiaa heillä oli Sargonille. Toinen heistä oli lyhyt, mustatakkinen mies. Hänellä oli kultaiset kellonvitjat ja kirjava kravatti jalokivineuloineen. Pienellä terävällä nenällään hänellä oli kultasankaiset silmälasit. Kasvot olivat lihavat ja puhtaiksi ajellut, suu kuin vino lapionreikä taikinassa. Hän puhui kuin nyyhkytyksen ja sammaltamisen välimailla, ja hän näytti olevan jokseenkin kiireissään ja harmissaan siitä, että hänet oli kutsuttu Sargonin luo. Toinen oli iso, harmaa ja huolestuneen näköinen. Hän teki jollakin tavalla sen vaikutuksen Sargoniin, että hän oli lääkäri, jolla oli yksityisiä vaikeuksia. Hän näytti pitävän itseään keskustelun johtajana ja neuvotteli satunnaisesti jostakin yksityiskohdasta syrjässä seisovan Jordanin kanssa.

»Sikäli kuin ymmärrän», sanoi taikinakasvoinen mies, »halusitte te tarjota päivälliset eräälle seurueelle, johon kuului kaikenlaisia ihmisiä, Rubikonin ravintolassa, eikö niin? Otaksun, että tuo ajatus johtui mieleenne jokseenkin äkkiä?»

»Aioin neuvotella eräitten henkilöitten kanssa», sanoi Sargon. »Se lienee ollut erehdys minun puoleltani.»

»Epäilemättä se oli erehdys, hra... hra...»

»Ei siihen tarvita herraa», sanoi Jordan syrjästä. »Se sanoo itseään Sargoniksi.»

Tohtori tuli hyvin terävän näköiseksi. »Eikö se ole jonkunmoinen historiallinen nimi?» kysyi hän katsellen etsivästi syrjään.

»On kyllä», sanoi Sargon.

»Mutta tiedättehän, ettei se ole teidän nimenne.»

»Ehkäpä ei... Tarkoitan... se on minun ainoa nimeni.»

»Sepä on kummallinen vastaus», sanoi taikinakasvoinen mies, »todellakin kummallinen.»

»Mutta mikä teidän oikea nimenne on?» kysyi lääkäri kehoittavasti.

»Sargon.»

»Ei siis A. E. Preemby.»

Sargon säpsähti ja jäi tuijottamaan silmien ilmaistessa jonkunmoista ällistystä. »Ei, ei, Jumalan nimeen. Ei suinkaan», sanoi hän.

»Onko se milloinkaan ollut Preemby?» kysyi lääkäri.

»Se ei merkitse mitään nyt. Se ei ole ollenkaan tärkeää nyt.»

»Taitaa se kuitenkin olla hieman tärkeää», sanoi taikinakasvoinen mies.

»Ja nyt te olette kuningas ja herra tai jotakin sellaista, ja maailma kuuluu teille?» sanoi lääkäri.

Sargon ei vastannut. Hän ymmärsi olevansa verkossa.

Tohtori kääntyi Jordaniin päin ja kutsui hänet kuiskaten luokseen. Sargon kuuli vain lauseen katkelman. »Higgs kuuli sen», sanoi Jordan.

»Oletteko te Sargon Loistava?» kysyi lääkäri.

Sargon kumarsi päänsä suruissaan. »Parasta olisi sanoa minua Sargon Arvottomaksi, sillä olen epäonnistunut monessa asiassa.»

Taikinakasvoinen mies katseli lääkäriä. »Emmekö jo ole selvillä tästä?»

»Päätelmäni ovat selvät», sanoi lääkäri. »Minulla onkin jo todistus valmiina.»

»Jos se riittää teille, tri Manningtree, niin riittää minullekin. Jos menisin katsomaan toisia...»

»Minulla on kaikki paperit huoneessani», sanoi lääkäri.

»Erinomaista», sanoi taikinakasvoinen mies.

»Oli erinomaisen hyvä, että tulitte tänään. Teillehän olisi ollut yhdentekevää tulla vaikka huomennakin, mutta meillä alkaa tosiaan olla liiaksi väkeä täällä. Eräs noista vekkuleista on varmasti vaarallinen. Palveluskunta täällä ei pidä hänen käyttäytymisestään. Teidän pitäisi hiukan silmätä häntä, taikka oikeastaan jokaista. Ne ovat kaikki selviä tapauksia, jotka kaipaavat vain yleistä siirtokäskyä.»

He puhelivat nyt niinkuin Sargon ei olisi ollutkaan läsnä, tai niinkuin hän olisi ollut eloton esine. Heille hän todella oli muuttunut sellaiseksi, hän oli jo siirtynyt pois ihmiskunnan piiristä.

»Miksi te olette puhelleet minun kanssani?» kysyi Sargon äkkiä hämärän pelon siitä, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, kehittyessä hänen mielessään.

Lääkärin käytös muuttui. Hän puhui Sargonille kuin pienelle lapselle. »Te saatte nyt mennä takaisin vuoteeseen», sanoi hän. »Jordan!»

»Mutta haluaisin tietää sen.»

»Menkää Jordanin mukaan.»

»Mitä ne paperit ovat, joista te puhuitte.»

Tohtori kääntyi selin Sargoniin vastaamatta mitään, ja taikinakasvoinen mies avasi oven lähteäkseen. Sargon otti askeleen heitä kohti, mutta Jordan tarttui hänen käsivarteensa.

Ja kun Sargon pikemmin ankarasti kuin lempeästi jälleen vietiin vuoteeseen Jordanin taluttamana, niin tuomari ja lääkäri täyttivät ja vahvistivat asiapaperit, joita tarvittiin riistämään häneltä melkein kaikki inhimillisen olennon oikeudet. Sillä mielipuolisuuden syytteessä olevalle ei ole olemassa lautakunnan tutkintoa eikä mitään _habeas corpus_ oikeutta. Hän ei saa tuomiota julkisessa oikeudessa, eikä ole mitään, mihin hän voisi vedota. Hän saattaa kirjoittaa valituksia, mutta mitä ei oteta huomioon. Jokaisen tylsän hoitajan todistus painaa enemmän kuin hänen kiivainkaan vaatimuksensa. Hänet siirretään puolisivistyneiden, huonopalkkaisten, huonosti ruokittujen ja työllä rasitettujen, melkein autokraattisten hoitajien vallan alaiseksi. Hänestä näyttää jokainen päivä ja jokainen yö aluksi loppumattomalta, ja sitten päivät ja yöt muuttuvat jonkunlaiseksi tyhjyydeksi, tulevat merkityksettömiksi ja menevät menojaan yhä nopeammin. Häntä pidetään aina ruumiillisen epämukavuuden tilassa, hän voi melkein aina pahoin huonosti valmistetusta ja joskus pilaantuneesta ravinnosta, ja häneen vaikuttavat hyvin pahasti kaikenlaiset »rauhoittavat» lääkkeet ja voimakkaat ulostusaineet. Risiiniöljy on ainoa, jota mielisairaaloissa käytetään todella alttiisti. Hänellä on täysi syy pelätä monia tovereistaan ja osoittaa orjamaista tottelevaisuutta häntä hoitaville vartioille. Lääketieteellinen tarkastaja liikkuu kyllä taka-alalla: lääketieteellinen lautakunta, jolla ei ole mitään kokemusta mielisairauksista. He käyvät sairaaloissa määrättyihin aikoihin, välttävät liikaa vaivaa, näkevät niin vähän kuin mahdollista.

Ja mitäpä he oikeastaan saattaisivat tehdä? He eivät saata lisätä ruokamenoja, eivätkä korottaa hoitajien palkkoja. Heidät on määrätty säästämään eikä tuhlaamaan veronmaksajien varoja. Hoitajat ovat yhteistoiminnassa ja suojelevat toinen toistaan. Heidän täytyy pysyä yhdessä, ja monet heistä saavat aina pelätä raivoisia sairaita. Satunnaisesti, siitä tarkoin ilmoitettuaan, tarkastava viranomainen saattaa käydä sairaaloissa. Silloin pannaan kaikki parhaaseen järjestykseen. Ne hoidokit, joilla mahdollisesti on valittamisen syytä, eivät pääse lähestymään häntä, taikka eivät tiedä, kuinka lähestyä saadakseen valituksensa kuuluviin. Hoitajat ovat läsnä keskeyttämässä, selittelemässä, häiritsemässä. Niinpä onneton puolihullu, jolla ei ole mitään mahdollisuutta saada apua, joutuukin kärsimään huonoa kohtelua, saa huonoa ruokaa, huonon vaatetuksen, eikä hänellä päivällä eikä yöllä ole muuta seuraa kuin mielipuolet. On jo hyvin paha terveelle joutua kokemaan todella mielipuolien hullutuksia, raivoa, kyllästyttävää koneellisuutta, sekavuutta, mutta mitä se vaikuttaakaan sellaiseen, jonka ylitse on langennut tuon täydellisen pimeyden puolivarjo? He eivät saa olla omissa oloissaan, eivät pääse eroon toisista, heillä ei ole mitään rauhaa. Yhteiskuntamme kokoaa nuo onnettomat yhteen, pois näkyvistä, rakentaa muurit heidän ympärilleen, kuluttaa heidän vuokseen niin vähän, että he eivät saa kunnollista ravintoa eikä kunnollista hoitoa, ja tekee urhoollisesti parhaansa unohtaakseen kaiken, mikä heitä koskee.

Ja meidän Sargonimme, joka ulkomaailmassakin käytäntöineen ja vapauksineen oli joskus hiukan hämillään, täytyi nyt mennä tuohon synkkään alaiseen maailmaan. Sillä häntä pidetään vielä kaksi päivää tarkastuslaitoksessa odottamassa viranomaisten ratkaisua. Sitten hänet lähetetään neljän muun vangin kanssa vielä riemuttomampaan ja surullisempaan vankeuteen Cummerdown Hillin rakennuksien, muurien ja ristikoiden taakse.

Niinpä hän nyt joksikin aikaa häviää tavallisten ihmisten näkyvistä, ja katoaa hetkeksi tästäkin tarinasta. Olisi sietämätöntä kertoa likimainkaan tarkoin hänen jokapäiväisten kärsimystensä ja alennuksensa vaiheita.

KOLMAS KIRJA

SARGONIN, KUNINKAITTEN KUNINKAAN, YLÖSNOUSEMUS.

Ensimmäinen luku.

CHRISTINA ALBERTA ISÄÄNSÄ ETSIMÄSSÄ.

1.

Tähän asti Christina Alberta oli suhtautunut elämään rohkeasti, halveksivasti ja menestyksellisesti. Toisten varovaisuus ja arvelut eivät liikuttaneet häntä. Hän ei nähnyt mitään syytä, miksi olla järkevän epäröivä, noudattaa sovinnaisuuksia ja rajoituksia. Nyt hän ensimmäistä kertaa tunsi kauhistuvansa. Hänen isänsä oli kadonnut maailmaan, jonka hän äkkiä käsitti äärettömän julmaksi. Teddy oli kelvoton, niin täydellisesti kelvoton, että vain omiin tunteisiinsa kokonaan kietoutunut hupsu olisi voinut koskea häneen. Hän valvoi suurimman osan yötä, joka seurasi hänen isänsä katoamista, pureskellen sormiaan ja kiroten Teddyä. Lambone, tuo suuri ystävä, oli veltto, tietämätön ja pintapuolinen. Harold ja Fay näyttivät jo hiukan kyllästyneen hänen onnettomuuteensa ja hiukan taipuvaisilta moittimaan häntä siitä, että hän oli tuonut isänsä Lontooseen. Hänellä ei ollut ketään muuta, jonka puoleen kääntyä. Hänelle ei jäänyt ketään — paitsi itse Christina Albertaa, — joka nyt tunsi olevansa hiukan ränsistynyt ja aika tavalla peloissaan.

»Mutta mitä minun on tehtävä?» kysyi hän yöllä yhä uudestaan nukkuessaan sekavassa, mutta taiteellisessa pikku huoneessaan.

Hänen asemaansa huononsi vielä sekin, ettei hänellä ollut täyttä puntaakaan selvää rahaa.

On merkittävä muistiin, että Christina Alberta ei kahteen päivään ryhtynyt siihenkään itsestään selvään toimenpiteeseen, että olisi kääntynyt poliisin puoleen. Hänellä oli omituinen, vaistomainen tunne siitä, että poliisin sekoittaminen asiaan oli vaarallista, ja että koko yhteiskunnallinen järjestelmä ei oikein ollut edullinen hänen omituiseen pikku isäänsä nähden. Hänellä oli synnynnäinen epäluottamus ihmisiin. Paul Lambone neuvoi häntä kääntymään poliisin puoleen. Hän osasi sentään olla häpeissään avuttomuudestaan, ja kahden kirkkaan päivän kuluttua hän tuli Lonsdalen talleille tarjoamaan vielä kerran altista, mutta hidasta apuaan. Hän saapui Christina Albertan juodessa teetä Fayn kanssa.