Part 16

Tärkeän tekijän, ovella seisovan vahtimestarin, huomio oli sattumalta kääntynyt autolla saapuviin ruokavieraisiin, kun sargonilaiset lähestyivät. He pääsivät sen vuoksi käytävän läpi kohtaamatta mitään vastarintaa, paitsi pyörivän oven, joka jakoi joukon yksityisiin jäseniin ja kaksihenkisiin ryhmiin, ennenkuin sisähalliin päästiin. Ehkäpä kaksikymmentä pääsi sisähalliin, marmorilla ja mahongilla koristettuun huoneeseen, missä vaatteitten vartiat odottivat, ennenkuin surupukuinen mies joutui ansaan pyörivässä ovessa epätäydellisen harjaantumisensa vuoksi tällaisia teknillisiä apukeinoja käyttämään, ja hänet täytyi kohteliaasti harmistuneen ovenvartian vetää ulos taas, sen jälkeen kuin hedelmäkauppiaan apulainen oli hyödyttömästi koettanut häntä auttaa. Polvensa koskettanut mies näytti pudonneen pois jo ennen kuin ravintolaan oli saavuttukaan, ja kalpeakasvoinen, magentahattuinen nainen oli mennyt tiehensä jollakin tuntemattomalla hetkellä.

Avarassa, läikkyvässä ulkohallissa, jossa kaikki huomattiin, ilmaantui pyrkimystä hajaantua. Posetiivia kantava työtön entinen sotilas, jonka äkillinen ujouden puuska oli vallannut, kääntyi herrojen pukuhuoneeseen laskeakseen sinne koneensa, mutta joutui väittelyyn tovereittensa kanssa. Molemmat epäilyttävän näköiset, hatuillaan ja kaulahuiveillaan huomiota herättävät nuorukaiset näyttivät epäröivän huomatessaan paikan hienouden. Mutta Sargon piteli lujasti kiinni äsken pyydystämästänsä herrasmiehestä, ja arvokkaan näköinen tulitikkujen myyjä ei halunnut joutua eroon suojelijastaan tässä kirkkaassa, ylellisessä, vaarallisessa paikassa. Hra Kama Mobamba, pitkänä, hymyilevänä ja loistavana, ojensi hattunsa ja sateenvarjonsa vahtimestarille ja seurasi isäntänsä kantapäillä varmana vakaumuksessaan, että nämä olivat kauan etsityn afrikkalaisen kauppahuoneen, Lean & Mackayn, komeat eteishuoneet. Ja hra Godley, jonka intohimona oli saada kaikki selvitetyksi, ei tahtonut jättää Sargonia, ennenkuin oli saanut hänelle aivan kirkkaasti selitetyksi, miksi hän ei saattanut seurata häntä pitemmälle. Hän tuli heti äskenmainittujen jälkeen suureen ravintolaan äännähdellen kuin rikkoutunut käkikello. Oldhamilainen reportteri pysyi myös joukossa, vaikka suuresti epäillenkin, minkälainen uutinen tästä olisi kirjoitettava. Etonilainen koulupoika, joka nyt oli enemmän kuin puoleksi päässyt selville erehdyksestään ja oli siis myös taipuvainen pääsemään irti, tuli ravintolaan jätettyään hattunsa ja sateenvarjonsa eteiseen.

Bobby ei päässyt perille. Ovella saavutti ja pidätti hänet Billy. »Tämä ei kuulu sinuun, Bobby», sanoi Billy. »Tämä ei mitenkään kuulu sinuun.»

»En saa selville, mitä hän oikein haluaa», sanoi Bobby. »Hän joutuu väkisinkin pulaan.»

»Mitäpä sillä on väliä.»

»Mutta minusta on.»

»Laitoksen johto ei ole mielissään siitä», sanoi Billy. »He ovat lähettäneet hakemaan poliisia. Ulkopuolelle kerääntyy väkeä. Katseleppa, kuinka ne tirkistelevät. Näetkö tuon pojan, joka katselee reiästä? On se hauskaa Tessystä ja Susanista, jos me saamme tekemistä poliisikamarissa.»

»Mutta emmehän me voi jättää häntä pulaan tänne.»

»Mutta kuinka voit auttaa häntä?»

5.

Ravintolassa Sargon teki voimakkaan ja viimeisen ponnistuksensa, mutta kärsi nopean ja tuhoisan tappion. Missään tapauksessa hän ei kuitenkaan tahtonut juosta pois. Hän teki rintamahyökkäyksen maailmaa vastaan, jonka hän oli päättänyt kukistaa — Sargonina. Sargonina, voittamattomana Sargonina, hän kärsi tappion.

Rubikonin ravintolan vierastulva ei vielä ollut ehtinyt alkaa. Mutta Rubikonin ravintolassa ei olekaan niin vilkasta illalla kuin aamiaisen aikaan, se on liian kaukana lännestä ja erityisesti aamiaispaikka. Ja tavallisenkaan vilkkauden aika ei vielä ollut tullut. Vain siellä täällä katkaisi joku vieras pienten, valkeiden pöytien soman jonon, joilla jokaisella oli lamppu ja kukkasia. Sirkukseen menossa oleva perhe, pieni seurue, joka pyrki kokoukseen Kingsway Halliin, kolme tai neljä ryhmää teatteriin aikovia iltapuvuissaan, kolme neljä noita omituisia pareja, joita näkee joka paikassa Lontoossa ja joihin kuuluu keski-ikäinen, jokseenkin kokemattoman näköinen liikemies ja vielä kokemattomampi nuori nainen, molemmat heikosti käsitetyissä päivällispuvuissa, ja sitten kolme liikemiestä pohjoisesta, puettuina siistiin, harmaaseen pukuun ja syöden päivällistään päättäväisen perinpohjaisesti ryypystä likööreihin saakka. Siinä koko ravintolassa sinä iltana ollut yleisö. Alasalissa oli pari kolme vierasta, jotka näkyivät hämärästi, yläsali oli pimeä. Ilmapiiri oli yhä arka ja kylmä. Kolme pohjoisesta tulluttakin esitti kertomuksensa Lontoon ihmeistä ja ylellisyydestä hiljaisesti, ikäänkuin salaa.

Palveluskunnalla oli hyvin vähän tekemistä. Päätarjoilijat, viinitarjoilijat ja pöytätarjoilijat järjestelivät rauhattomasti liinoja ja laseja, taikka seisoskelivat siellä täällä kasvoillaan tuo tarjoilijoille niin tavallinen ihmettelevä ja alakuloinen ilme. Sargonin saapumisen edellä kulki hiljainen sorina eteishallista ja lasin helinä pyörivältä ovelta sen rikkoutuessa surupukuisen miehen ponnistaessa vielä viimeisen kerran päästäkseen sisään.

Jokainen katsahti heihin. Vieraat unohtivat ruokansa ja seurustelutapansa, tarjoilijat salaiset surunsa. Sargon saapui: — pieni, huomaamaton vartalo, hyvin valoisat kasvot, pyöreät, kirkkaat silmät. Toisella kädellään piti hän yhä kiinni viimeisestä opetuslapsestaan. Toisella hän työnteli pois niitä puheen sirpaleita, joita hra Godley yhä esitti hänelle. Suuret, odottelevat neekerinkasvot kohosivat hänen yläpuolelleen kuin norsunluinen ja mustapuinen kilpi. Taaempana olivat tulitikkukauppias ja muut seuralaiset vähemmän selvästi erotettavina.

Sargonia vastaan tuli hovimestari. Taaempana seisoi johtaja, ja vielä taaempana puuhaili hänen apulaisensa järjestellen hedelmiä tarjoilupöydälle.

Sargon päästi viimeisen saaliinsa irti ja astui eteenpäin.

»Pankaa tähän pöytä», sanoi hän tehden komean liikkeen. »Pankaa tähän pöytä suurelle seuralle. Olen kutsunut koolle väkeä, jonka kanssa haluan neuvotella.»

»Pöytä, hyvä herra», sanoi hovimestari. »Ja kuinka monelle, herra?»

»Suurelle seuralle.»

»Niin kyllä, herra», sanoi hovimestari katsahtaen pyytävästi isäntään, »mutta haluaisimme mielellämme tietää, kuinka monelle?»

Johtaja tuli ottamaan selville, mistä oli kysymys, ja hänen apulaisensa jätti hedelmät rauhaan ja tuli perästä avuliaan näköisenä. Sargon huomasi, että hän kohtaisi vastarintaa, ja kokosi kaikki sisäiset voimansa. »Se on suuri seurue», sanoi hän. »Sen pitäisi päästä tänne syömään minun kanssani, ja minä pidän heille puheen. Ihmiset täällä voivat mielellään liittyä meihin. Pankaa kaikki pöydät yhteen. Erikoisten pöytien ja erikoiselämän päivät ovat ohi. Sallikaa pöytienkin julistaa ihmisten veljeyttä. Meidän hallintomme alla. Pankaa ne yhteen.»

Kuullessaan sanat »ihmisten veljeyttä» eräs pohjoisesta tulleista liikemiehistä tunsi äkkiä käsittävänsä. »Se on verellä tahrattu bolsheviki», sanoi hän — tai jotain siihen suuntaan. »Onpa hän löytänyt paikan, jonne tunkeutua.»

»Sitä ei pitäisi sallia», sanoi hänen toverinsa. »Emmekö me missään saa olla rauhassa niistä!»

Ensimmäinen liikemies ilmaisi yleisen vastenmielisyyden punaista bolshevismia vastaan ja söi edelleen leipäänsä kiireellisesti, välinpitämättömästi ja kiukkuisesti. »Milloinka se kanamuhennos tulee? kysyi hän. »Ovat kai pudottaneet sen.»

Mutta johtajan huomiokyky oli ollut vielä nopsempi kuin liikemiehen. Heti Sargonin alettua puhua oli annettu nopea merkki. Poliisia hakemaan lähetetty tarjoilija oli jo sivuuttanut Billyn ja Bobbyn ja epäröivän joukon eteishallissa, joka nyt oli vetoisa ja epämiellyttävä, kun humalainen mies oli rikkonut ruudun kierto-ovesta.

Mutta Sargon ei huomannut mitään tästä mykästä sivujuonesta. Hän pysyi vain siinä suunnassa, jonka hän edessään näki, ja sen tarkoituksena oli murtaa häntä kohtaava vastarinta.

»Emme pidä suuria päivällisiä tässä huoneessa, herra», sanoi johtaja koettaen voittaa aikaa. »Sellaiset voitte pitää Syrian Hallissa, Elysian Chamberissa, pienessä tai suuressa Vapaamuurarisalissa, kun olette tehneet asianmukaisen ilmoituksen, ja asiaankuuluvien järjestelyjen jälkeen, mutta tämä on vain yleinen ravintola. Ette voi muitta mutkitta tarjota suuria päivällisiä täällä tuntemattomalle seurueelle tai joukolle. Siihen me emme rupea. Se ei käy päinsä.»

»Se tapahtuu tänä iltana», sanoi Sargon siihen sävyyn, sellaisella katsannolla ja sellaisilla liikkeillä, että ne olisivat saaneet koko unelmoidun Sumerian lankeamaan polvilleen.

Mutta eurooppalaisten ravintoloiden johtajat ovatkin nähtävästi kovempaa ainetta kuin vanhat sumerialaiset. »Pelkään kuitenkin, ettei niin käy, hyvä herra», sanoi hän ja pysyi kohteliaan kieltävällä kannallaan.

»Tiedättekö», huusi Sargon, »kenen kanssa te nyt olette tekemisissä?»

»Emme kenenkään tunnetun vieraamme ainakaan», sanoi johtaja valittelevalla äänellä kuin mies, jonka on pakko käyttää väkivaltaa.

»Kuulkaa», sanoi Sargon. »Tämä päivä on merkityksellinen. Tämä on aikakauden alku ja loppu. Ihmiset tulevat pitämään täällä tarjoamiani päivällisiä uuden ajan päivännousun hetkenä. Olen Sargon, Sargon suuri, Sargon rakentaja, joka on tullut ilmaisemaan itsensä. Tämä seuraajieni joukko täytyy ravita ja valaista täällä, ruokkia ruumiillisesti ja ruokkia henkisesti. Pitäkää huolta siitä, että teidän osanne tulee tehdyksi.»

Hän teki puhuessaan liikkeen viitaten taaksepäin seuraajiinsa, mutta siellä ei enää ollutkaan mitään seuraajia, paitsi tuo luottavainen ja pettynyt afrikkalainen ja ällistynyt, mutta itsepäinen Oldhamin reportteri. Etonilainen oli nyt erottanut itsensä täydellisesti joukosta. Hän istui kaukana pöydässä, jossa hän oli tavannut toverinsa ja he keskustelivat puoliääneen ja odottivat. Hra Godley mikroskooppeineen ja herrasmies, joka luki kirjaa duhoboreista, olivat poistuneet tästä kertomuksesta tällä hetkellä ja olivat menossa pitkin Holbornea huudahdellen ja keskeytellen toistensa selityksiä ja arveluita tästä merkillisestä tapahtumasta, joka niin odottamatta oli saanut heidän korkean ja järkevän elämänsä kulun syrjäpoluille.

»Voin vain o-o-ota-taksua, e-että tuo mies o-oli hu-hullu», sanoi hra Godley.

Sikäli kuin Sargonin kannattajamäärä oli vähentynyt, sikäli oli johtajan kasvanut. Hänen takanaan seisoi nyt kokonainen jono kaikenkaltaisia tarjoilijoita, ehkäpä kolme tusinaa erilaisia ja kuitenkin samanlaisia tarjoilijoita, pitkiä tarjoilijoita ja lyhyitä tarjoilijoita, lihavia ja laihoja, hiuspäisiä ja kaljupäitä, nuoria ja vanhoja, esiliinalla varustettuja ja paitahihasillaan esiintyviä.

»Pelkäänpä, että te teette häiriötä täällä», sanoi johtaja. »Luulen, että minun täytyy käskeä teitä poistumaan, herra.»

Poistumaan? Ei milloinkaan!

»Voi sinua, sinä kuurojen ja sokeitten sukukunta!» huusi Sargon kohottaen ääntänsä niin, että se kuuluisi harvojen päivällisvierasten korviin tuon joutilaan, odottavan miesjoukon takana. »Ettekö tunne minua? Eikö teillä ole muistia eikä näkövoimaa? Ettekö kykene näkemään valoa, joka tarjoutuu teille! Heräämisen hetki on tullut. Se on tänään, se on nyt. Teidän on lakattava olemasta tottumuksenne orjia ja palvelijoita, ja teidän on tultava uudestisyntyneen maailman käskijöiksi. Nyt! Tällä hetkellä! Tahtokaa minun kanssani, että muutos tapahtuu, niin se tapahtuu. Sargon kutsuu teitä, Sargon ikuinen ja muinainen, viisas hallitsija ja urhoollinen johtaja, kutsuu teitä valoon, jalouteen, vapauteen...»

»Pelkään, ettemme voi antaa teidän puhua täällä», sanoi johtaja ojentaen kättään.

»Potkaiskaa se ulos», sanoi bolshevikeja vihaava liikemies nousten seisomaan ja puhuen kiukusta värisevällä ja jatkaessaan yhä kohoavalla äänellä. »Ja tuokaa sitten kanamuhennokseni. Olemme odottaneet kymmenen minuuttia tuota kanamuhennosta.»

Sitten kuului ääni sanovan: »Mitä täällä tapahtuu?» ja äkkiä seisoi poliisi Sargonin vieressä ja tarkasteli häntä.

Hänen sielunsa läpi kulki kauhistuksen aalto, kauhistuksen aalto, joka oli kokonaan Preembyä. Koko kunnollisen elämänsä aikana ei hän ollut milloinkaan ollut tekemisissä poliisin kanssa. »Herra Jumala! Herra Jumala!» huusi tuo kauhistus hänen sielussaan. »Mitä olenkaan tehnyt? Nyt minut viedään putkaan.» Siniset silmät kävivät pyöreämmiksi, ja hän haukkoi ilmaa, mutta kukaan siellä ei huomannut, kuinka lähelle häpeällistä sortumista hän joutui. Preemby värisi ja hävisi. Sargon kohottautui ja sanoi sitten ylpeästi: »Mitä tämä tarkoittaa, konstaapeli? Uskallatteko koskea kädellänne maailman herraan!»

»Noudatan velvollisuuttani, jos hän tekee häiriötä», vastasi poliisi, »olipa hän herra tai ei.»

Hyvin nopeasti osasi Sargon mukautua tähän uuteen kohtalonsa vaiheeseen. Hän oli jäänyt tappiolle. Hänet vietäisiin pois. Niin, mutta hän oli sittenkin Sargon. Häntä hallitseva voima oli syössyt hänet tappioon, mutta se tapahtui kai vain hänen koettelemisekseen. Hän ei ollut odottanut sitä tuolta voimalta, mutta kun kerran voima sitä tahtoi, täytyi sen tapahtua.

»Tiedättekö tosiaan, konstaapeli, mitä nyt teette? kysyi hän mahtavasti ja hiljaisesti.

»Täydellisesti, herra. Toivon, ettei aikomuksenne ole aiheuttaa meille lisää vaikeuksia.»

Hän oli vankina. Tällaiseksi hän ei ollut ajatellut mestarin ilmestymistä. Hän silmäsi viimeisen kerran rikasta koristelua suuressa ravintolassa, jossa avajaisaterian olisi pitänyt tapahtua. Uutta oikeuden ja veljeyden valtakuntaa ei siis julistettaisikaan täällä, vaan jossakin likaisessa raastuvanoikeudessa.

Hän pysyi vaiti ja lähti ulos poliisin rinnalla, rauhallisena, syvissä ajatuksissa.

6.

Niin päättyi Sargonin ensimmäinen yritys päästä valtakuntaansa, jollemme laske hänen käyntiään Buckinghamin palatsissa ensimmäiseksi.

Mutta ennenkuin rupeamme kuvailemaan sitä odottamatonta ja pelottavaa koettelemusta, joka nyt lankesi hänen osalleen, on meidän kerrottava, pari pientä kohtausta häntä vangittaessa.

Toinen on hra Kama Mobamban käyttäytyminen. Hän seurasi loppukohtauksia ravintolassa suurten, pronssisten kasvojen ilmaistessa kasvavaa ällistystä. Oliko tuo pieni, sinisilmäinen mies kuitenkin johtanut hänet harhaan? Kun Sargon vihdoin kuljetettiin pois, liikahti hra Mobamba, ikäänkuin hän yhä olisi halunnut seurata häntä. Sitten hän seisoi paikoillaan, rypisti miettivästi otsaansa ja haparoi rintataskuaan. Hiukan vaivalloisesti sai hän vedetyksi sieltä paperipalasen, joka näytti olevan hänen ainoa järjellinen yhdyssiteensä Lontoon kanssa. Se oli nyt jokseenkin ryppyisessä tilassa. Silitellen sitä suurella kädellään lähestyi hän johtajaa ojentaen paperin hänelle.

»Mikä tämä on?» kysyi johtaja.

Musta herrasmies kumarsi sanomattoman sulavasti yhä ojentaen paperiaan. »En puhu enkelskaa», sanoi musta mies. »Portukalilainen. Lean ja Kay. Lemonallkatu.»

Häntä ei ollut helppo ohjata perille.

Sillä välin Bobby ravintolan oven edessä vaieten kielsi millään lailla tuntevansa Sargonia. Hän seisoskeli siellä yhä Billyn kanssa, omituisen, puoleksi äidillisen huolestumisen pidättämänä. Entiset sotilaat »väistyivät alta», käyttääksemme posetiivin vääntäjän ilmeikästä sanontaa, poliisin ilmaantuessa. Surupukuinen mies ja hänen häiriönsä oli selvitetty, mutta paikalla oli vielä koko joukko väkeä seisoskelemassa hämärän odotuksen vallassa, ja nuori reportteri koetti löytää jonkun, joka ymmärtäisi Oldhamin harvinaista ja hämärää kieltä. Ja sitten siellä oli vielä useita poliiseja, yksi nähtävästi korkeampi, komean näköinen upseeri, jolla oli piikkikypärä ja nauhoitettu takki.

»Tuossa hän tulee!» sanoi Billy, kun Sargon talutettiin ulos.

Kaikki vaikenivat hänen kulkiessaan eteisestä pyörivälle ovelle. Ja Sargonissa, niin tuntui Bobbysta, oli jotakin tähän asti näkemätöntä arvokkuutta. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, ja hänen silmänsä olivat tavattoman surulliset.

»Mutta mitä ne hänelle tekevät?» kysyi Bobby.

»Sattuisitteko tuntemaan hänet, herra?» kysyi upseeri äkkiä.

»En ollenkaan», vastasi Billy ottaen vastauksen Bobbyn suusta. »En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Tulimme tänne vain katsomaan, mikä melu täällä on.»

Vaikenemisellaan ilmaisi Bobby olevansa samaa mieltä.

»Minulla ei ole mitään valtuuksia pyytää teitä liikkumaan täällä», sanoi poliisiupseeri ja ilmaisi hymyillen Billylle, että hänen läsnäolonsa oli tarpeeton, ilmoittaen samalla komennettavilleen, että heidän tehtävänsä täällä oli päättynyt.

»Meidän on parasta mennä kotiin», sanoi Billy tulkiten hymyilyn näin.

7.

Nuo kolme ystävystä istuivat valkean ympärillä valkoisessa, punaverhoisessa huoneessa, ja Bobby ilmaisi valittelunsa siitä, että oli kieltänyt Sargonin. »Ne veivät hänet mukaansa, Tessy», sanoi hän kolmannen kerran, »enkä tiedä, mitä ne aikovat tehdä hänelle».

»Päästää hänet vapaaksi varoituksella», sanoi Billy piirustuslaatta polvillaan. »Hän ei ole tehnyt mitään erikoisempaa rikosta, sikäli kuin minä käsitän.»

»Entä sitten», sanoi Bobby mietiskellen valkean ääressä. »Menen poliisikamariin ja koetan saada hänet käsiini jälkeenpäin, kun he ovat päästäneet hänet menemään», sanoi hän sitten äkkiä.

»Parasta pysyä irti siitä», sanoi Billy.

Mutta Tessy istui nojatuolissaan Billyn ja tulen välillä ja katseli Bobbyn miettiviä kasvoja sivulta hyvin lämpimästi, pehmeästä hämärästään. Eikä kukaan maailmassa nähnyt häntä.

»He varoittavat häntä, ja hän tulee takaisin tänne omin päinsä, Bobby», sanoi Tessy lohduttavasti.

»Tietysti hän tulee takaisin», vahvisti Billy.

»Hyvin mahdollista, Tessy», sanoi Bobby. »Mutta otaksupa, etteivät ne päästäkään.»

Hän nousi seisoalleen valkean ääreen. »Minun pitäisi mennä ylös tekemään jotakin työtä.»

»Niin pitäisikin», sanoi Billy.

»Kuinka romaanisi edistyy?» kysyi Tessy.

»Sitä en ole vielä paljon tehnytkään», sanoi Bobby. »Profeetta on sekoittanut koko kirjoituspuuhan. Mutta olen oppinut koko joukon asioita, joista on hyötyä jonakin päivänä. Ja luonnollisesti täytyy minun käyttää kaikki täti Susanna-aiheeni. Täti Susanna tulee yhä suositummaksi. Ette voi kuvitella, mitä kaikkea ne minulta kysyvät. Siitä kaikesta tulee aikanaan ainesta. Mutta — se vie aikaa ... Pelkään, että ne ovat sulkeneet hänet johonkin ilkeään pikku komeroon jonnekin. Ja hän ihmettelee, miksi ne eivät huomaa, että hän todella on oikea, suuri, maailmaan palannut Sargon... Billy, maailma on vaarallinen paikka, vaarallinen, epäystävällinen paikka. Miksi eivät ne voineet antaa hänen hiukan pitää ääntä? Ja hänen pieni, surkea koko maailman karttansa yläkerrassa — hän sanoi sitä aina kokomaailmaksi — ja hänen pieni paperinen tähtikoneensa, pieni tyhjä huone parkansa ja pieni tyhjä vuode rukkansa.»

»Nyt minä panen vastalauseeni», sanoi Billy työntäen piirustuspöytänsä syrjään. »Sinä olet esimerkki sairaalloisen liikatunteellisuuden kasvamiskyvystä. Sinä edustat uutta tautia. Sinä olet bobbyismin tyypillinen ilmiö. Sekin jo on aika paha, että osoitat myötätuntoa tuolle pikku paholaiselle, Susanille, kun olen rangaissut häntä: teet sillä lailla turhaksi koko kasvatukseni. Sekin on aika paha, että teet jokseenkin kolmannen osan rva Richmanin töistä, sen vuoksi että hän tarvitsee valoa ja ilmaa. Saatan myös ymmärtää jotakin sinun tunteellisesta yhteydestäsi eräitten kulkukissojen ja kyyhkysten kanssa. Mutta kun olet suruissasi pienen, surkean kalustetun huoneen vuoteen takia, niin panen jo pisteen. Ihan varmasti, Bobby, panen pisteen. Pieni, tyhjä vuode parka! Se on jo sairaalloista, Bobby.»

»Mutta oikeastaanhan hän ajatteli Sargonia», sanoi Tessy. »Menetkö huomenna poliisikamariin, Bobby?»

»Menen, Billystä huolimattakin. En välitä, vaikka se olisikin sairautta. Olen suruissani pikku miehen takia. Olen peloissani. Hän on liian pyöreäsilmäinen tähän pahaan maailmaan.»

Ja seuraavana aamuna Bobby lähti. Hän meni Lemon Squaren asemalle ja istui siellä koko aamupäivän odottaen Sargonia, jota ei kuitenkaan ilmaantunut. Hän näki kaikkien juoppojen ja muitten tulevan tuomiolle, seurasi juttua, jossa oli kysymys varastetusta soodavesipullosta, kahta riitaa aviollisesta erimielisyydestä ja kuuli tarinan suuren ikkunaruudun ilkimielisestä rikkomisesta varastamisen tarkoituksessa, mutta ei mitään Sargonista. Virkamies meni pois ja tutkijat alkoivat hävitä. Hän kyseli poliisimiehellä, joka ei kuitenkaan ollut ikinään kuullut mitään Sargonista, eikä pienestä häiriöstä Rubikonin ravintolassa. Oliko hän tullut oikeaan paikkaan? kysyi poliisi. Bobby kiiruhti päätä pahkaa Mintonkadun asemalle. Sielläkään ei nähtävästi ollut kuultu mitään Sargonista. Bobbyn päähän ei pälkähtänytkään kysyä muilta asemilta. Hän palasi kotiin ällistyneenä. Hän koetti hakea jotakin Sargonista iltalehdistä, mutta niissä ei ollut sanaakaan hänestä eikä Rubikonista. Ehkäpä häntä ei ollut pantukaan syytteeseen! Hän kiiruhti takaisin ja hyökkäsi toiseen kerrokseen täynnä toivovaa odotusta: huone oli tyhjä, ikkuna auki, maailman kartta permannolla. Oliko Sargon loihdittu pois maailmasta?

Seuraavana päivänä ei tullut Sargonia eikä uutisiakaan Sargonista. Bobby valvoi koko yön.

Kolmen päivän jälkeen sanoi Billy, joka oli salaa tarkastellut toveriaan, kuin ohimennen: »Miksi et mene kysymään poliisipäälliköltä, Lemon Squaren poliisikamarilta, hänestä? Hän tietää siitä jotakin jos kukaan.»

Ohjattuna tarkastaja Mullinsin luo huomasi Bobby seisovansa saman komean upseerin edessä, jonka hän oli nähnyt Rubikonin eteishallissa. »Te olette se nuori mies, joka ei sattunut tietämään mitään hänestä kolme päivää sitten», sanoi tarkastaja Mullins vastaamatta Bobbyn kysymykseen.

Bobby selitti tilanteen vilpittömästi.

»Se ei auttane paljoakaan nyt», sanoi tarkastaja. »Mutta muuten on kaikki järjestyksessä. Veimme hänet paraan käsityksemme mukaan työlaitoksen sairasosastolle hänen henkisen tilansa tarkastamista varten. Heitä pidetään siellä kolme kokonaista päivää. Sitten he joko saavat todistuksen tai heidät päästetään menemään, taikka pannaan syytteeseen.»

»Saavat todistuksen?» kysyi Bobby.

»Niin, mielipuolisuudesta», sanoi tarkastaja Mullins.

»Ja kuinka hänen kävi?»

»Niinkuin tavallisesti, otaksun. Hänen asiansa oli ihan selvä. Tällä hetkellä on hänet todistettu vastuuttomaksi, luullakseni, ja viety Cummerdown Hilliin, taikka viedään juuri nyt. Taikka, jos sinne ei sovi, niin jonnekin muualle.»

»Huh», virkkoi Bobby. »Sepä on nopeaa.»

Hän istui siinä hiukan hämillään. »Voinko mennä katsomaan häntä Cummerdown Hilliin?» kysyi hän.

»Luultavasti ette», sanoi tarkastaja Mullins, »koska ette ole sukulainen.»

»Mutta otan osaa hänen kohtaloonsa.»

»Se ei liikuta teitä.»

»Ei kylläkään, mutta pidän hänestä. Enkä luule, että hän oikeastaan on hullu... Outoa hänen sukulaistensa puolelta... Tiedättekö mitään hänen sukulaisistaan? Menisin keskustelemaan heidän kanssaan hänestä.»

»Se on kyllä mahdollista», sanoi tarkastaja. »En tiedä, missä he ovat. Saatte sen ehkä selville työhuoneen sairaalassa, taikka ne ilmoittavat teille sen Cummerdownissa. Minä en tiedä mitään. On hyvin mahdollista, että hekään eivät tiedä, missä hänen sukulaisensa ovat. Maailmassa on niin paljon kaikenlaisia kiertolaisia. Ehkäpä hänellä ei olekaan sukulaisia, tarkoitan sellaisia sukulaisia, jotka tahtovat pitää huolta hänestä. Minun vaikutelmani on sellainen, että kun kerran mies tai nainen on todistettu hulluksi, niin on ulkopuolella olevan hyvin vaikea päästä yhteyteen asianomaisen kanssa. Mutta kuten sanoitte, voittehan koettaa. Valitan, etten voi avustaa teitä enempää. En itse nähnyt häntä ollenkaan — paitsi silloin, kun hän kulki ohitseni. Asia ei kuulu minuun... Niin, tavallinen menetelmämme tällaisissa tapauksissa... Ei, ei mitään vaivaa. Hyvästi.»

Bobby lähti poliisin luota, joka jäi istumaan siihen mahtavana, välinpitämättömän ja säälimättömän lain ja asetusten edustajana.

Kolmas luku.

SARGONIN MATKA ALAISIIN MAAILMOIHIN.

1.