Part 15

»Kaikki heidän hajalliset elämänsä», sanoi Sargon ojentaen käsiään hyväntahtoisella liikkeellä, »ommeltuina, vedettyinä yhteen viisauden ja rakkauden avulla. Peräsin asetettuna ajelehtivaa maailmaa ohjaamaan.»

Ovelta kuului kolkutus. »Sisään», sanoi Sargon.

Bobby ilmaantui. »No, kuinka voitte, herra?» kysyi hän voittavalla, nöyrällä tavallaan. Hän sytytti sähkön ja tuli huoneeseen. (Hänellä oli kalpeat, miellyttävät kasvot, muistan kai piankin, kuka hän oli.) »Ajattelin vain, ettekö tarvitsisi mitään ruokaa tänään?» kysyi hän.

»Olen ihan unohtanut ravinnon», vastasi Sargon. »Ihan kokonaan. Sieluni on tuskassa monien suurten asioiden vuoksi. Minun täytyy ajatella paljon, suunnitella paljon. Tulee myöhä. Aika on lähellä. Mahtaisikohan palvelustyttö...»

»Vain aamiaista», sanoi Bobby. »Me annamme täällä vain vuoteen ja aamiaisen. Lopun saa itse hankkia. Tällaista tapausta varten ei ole olemassa mitään niin hyvää kuin Rubikonin ravintola. Sen grill room on avoinna hyvin myöhään. He laittavat teille kyllä palan paistia tai kyljyksen, taikka kinkkua ja munaa. Heillä on erinomaista kinkkua ja munaa käristettynä. Menette ulos täältä, käännytte vasemmalle seuraavassa kulmassa ja menette Hampshiren katua pitkin, kunnes tulette sinne. Sitä ei ole ollenkaan vaikea löytää.»

Sana »käristetty» sai hänet tekemään päätöksensä.

»Sitä käytänkin hyväkseni», sanoi Sargon.

»Ja yhtä helppoa on löytää takaisinkin», sanoi Bobby hiukan levottomuuden sävyä äänessään.

»Älkää pelätkö, nuori mies», sanoi Sargon iloista varmuutta ilmaisevalla äänellä. »Älkää pelätkö. Olen löytänyt tieni kaikenlaisissa ilmastoissa, kaikenlaisissa olosuhteissa — villissä vuoristossa, jäljettömissä erämaissa, ajassa ja tilavuudessa.»

»Niin tietysti», sanoi Bobby. »Unohdin sen. Mutta Lontoo on sittenkin toisenlainen.»

9.

Seuraavana päivänä noin puolen viiden ajoissa pieni, mutta suuriviiksinen olento, silmissä välkkyvän sininen päättäväisyys, tuli ulos St Paulin tuomiokirkosta ja seisoi portailla pääoven edessä seuraten Ludgate Hillin ja Churchyardin meluisaa liikennettä. Olennon asenteessa oli jotakin urheaa epävarmuutta, ikäänkuin hän olisi yhtä paljon päättänyt ryhtyä johonkin kuin ollut epävarma siitä, mitä hänen oli tehtävä. Hän oli katsellut Lontoota Muistomerkin huipulta ja tuomiokirkon harjalta kristallikirkkaana lokakuun päivänä, ja se oli osoittautunut epätavallisen miellyttäväksi ja suurenmoiseksi kultaisessa auringossa. Mutta se oli myöskin osoittanut olevansa liian laaja, haaveellinen moninaisuus, johon hukkumasta voivat pelastua vain ne, jotka ovat päättäväisiä ja voimakkaita toiminnassaan. Se oli levinnyt laajoiksi, auringon paistamiksi aloiksi, jotka näyttivät ulottuvan näköpiiriin saakka, ja sitten sinisiksi, lyijynkarvaisiksi sumukoiksi, jotka osoittautuivat taloiksi, laivoiksi, kaukaisiksi kukkuloiksi. Vaunut ja ajopelit varjoisilla kaduilla olivat kuin leikkikaluja, ihmisillä oli hatut ja kiiruusti liikkuvat jalat ja kädet, omituisesti suhteelliset. Ja kaiken tuon yläpuolella kaartui hauskasti pilvien täplittämä, ääretön taivaankansi.

Hän käveli pienen rintavarustuksen ympäri kuvun alla ja mutisi: »Aarniometsä. Kaupunki, joka on unohtanut... Kuinka ihana se voisikaan olla! Kuinka suuri se voisikaan olla! Kuinka ihana ja suuri siitä tuleekaan!»

Ja nyt hän oli taas tullut alas korkeilta paikoilta, ja aika oli tullut koota opetuslapset ja neuvojat ja panna alulle uusi maailma. Hänen oli kutsuttava heidät. Seuraajia hän ei saisi, jollei hän kutsuisi niitä. He odottaisivat, että hän alkaisi toimia, tietämättä edes, mikä heitä odottaisi, kunnes hän olisi kutsunut heidät, mutta kun hän kutsuisi heitä, saapuisivat he varmasti.

Tietoisuudessaan tavaton tunne vaikutusvallastaan ihmisten kohtaloihin seisoi hän St Paulin portailla ja ajatteli, että juuri nytkin ehkä kulki ohi miehiä ja naisia, — noitten kiirettä pitävien miesten joukossa, joita tunkeili kivityksellä, ihmisten joukossa raitiovaunuissa, tyttöjen joukossa, jotka naputtelivat kirjoituskoneitaan ylimmän kerroksen ikkunoiden edessä, — joitten toimeliaitten, vähäpätöisten, yksitoikkoisten olemusten yllä liikkui hänen kutsunsa vaatimus. Tuolla kulki ehkä hänen Abu Bekrinsä, hänen oikea kätensä, hänen uskollinen toverinsa. Antaa heidän odottaa hiukan lisää. Hän antoi liikenteen vyöryä eteenpäin tehden lempeästi rohkaisevan liikkeen. »Pian», sanoi hän, »hyvin pian. Menkää eteenpäin, kun voitte. Juuri nyt alkaa kohtaloiden arpominen.»

Hän seisoi vielä hetken liikkumattomana ja vaiti, kohtalon patsaana. »Ja nyt», hän kuiskasi, »ja nyt... Mutta ensiksi.»

Se seikka, että hän oli unohtanut sumeriankielen, ei enää kiusannut häntä. Yöllä hän oli saanut takaisin taidon puhua kielillä, hän oli mutissut omituisia sanoja pimeässä ja ymmärtänyt.

»Hrrump», sanoi hän — monille kielille yhteinen sana, joka aukaisi tien viidentuhannen vuoden väliajan jälkeen unohtuneiden sointujen palaamiselle uudelleen käytettäviksi maailmassa.

»Dadendo Fizzoggo Grandioso Magnificendodidodo, juuri niin», hän kuiskasi. »Näen verhojen putoamisen. Ensimmäinen ilmestys. Sitten he ehkä näkevät.»

Ja hän astui hitaasti portaita alas silmien etsiessä Churchyardin toisiinsa liittyvistä julkisivuista jotakin parturituvan merkkiä.

Toinen luku.

OPETUSLASTEN KUTSUMINEN.

1.

On jo olemassa hyvin suuria eroavaisuuksia kuvauksessa ja mielipiteessä siitä järjestyksestä ja niistä yksityiskohdista, joilla Sargon kutsui seuralaisiaan. Onneksi on meillä tilaisuus kertoa olosuhteet kaikella tarpeellisella tarkkuudella ja arvovallalla, joka jo etukäteen kumoaa pahantahtoisen arvostelun. Sargon ilmestyi Cheapsiden puolelle tuossa puolen seitsemän tienoissa, ja päivän liikenne oli jo vähenemässä tuolla vilkkaalla Cityn liikenneuralla. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet ja loistivat tuota valoisuutta, jonka vain kaikkein perinpohjaisin ja tarkin parranajo voi antaa. Ne olivat saaneet nuorekkaan sileyden. Kasvoharja, viikset, jotka olivat peittäneet sen niin monta vuotta ihmiskunnan katseilta, olivat kadonneet, ja muuttuneet vain karvatukoksi parturin altaassa. Nyt olivat kasvot yhtä paljaat kuin nuoren Aleksanterin, vilpittömät, tuoreet kasvot, jotka puhuivat selvästi, kun viikset eivät enää estäneet sanojen kaikua. Hänen kasvojaan punasikin luonnollinen jännitys, kun hän kulki Cheapsidea pitkin tutkien jalankulkijoiden naamoja tärkeän ja salaperäisen hakemisinnon vallassa. Siniset silmät hienolta näyttävän hatun lierin alla paloivat. Oliko se tuo mies? Oliko se tämä?

2.

Ensimmäinen kutsuttu oli nuori mies Leytonstonesta, nimeltä Godley, nuori mies, jolla oli leveät ja hyvin vakavat kasvot ja niin harkitseva tapa lausua ajatuksensa, että se oli melkein puhevika. Hän kantoi mikroskooppia puisessa laatikossa. Hän opiskeli biologiaa harrastaen varsinkin soluoppia ja oli luonnostaan hyvin kohteliaisuuteen ja hillittyyn sävyyn taipuva ollakseen tarkka ja varma kaikesta, mitä sanoi ja teki. Hän oli menossa Liverpoolin asemalta Birkbeckin tutkimuslaitokseen kiertotietä, koska hänellä oli aikaa melkein tunti, ennen hänen luentonsa alkamista. Hän seisoi pidellen itseään tasapainossa jalkakäytävän reunalla, odottaen kaksien vaunujen ohimenoa, kun hän sai kutsun.

Hän huomasi vieressään hyvin totisen, paljaskasvoisen miehen, jonka siniset silmät nopeasti tutkivat hänen kasvojaan ja joka sitten tarttui hänen käsivarteensa.

»Arvelinkin», sanoi Sargon, »että te olette te.»

Hra Godley, jolta ei puuttunut huumorin tajua, koetti vastata, että hän tietysti oli hän, mutta tuo hänen osaksi luonnollinen, osaksi luulottelun suuresti kehittämä puhevikansa, pysäytti hänet sanaan »tietysti», ja hän sahasi yhä nenällään ilmaa, kun Sargon jatkoi puhettaan.

»Tarvitsen apuanne», sanoi Sargon. »Suuri tehtävä on alulla.»

Hra Godley läpäisi ensimmäiset kouristukset selittämällä, että hänellä oli suurin osa tuntia käytettävänään ja että hän oli valmis avustamaan jokaisessa järkevässä yrityksessä edellyttäen, että ensiksi selitettiin hänelle tarkasti, mikä tuo yritys oli. Mutta hän saattoi auttaa vain rajoitetun ajan. Hänen tehtävänsä Birkbeckin luennoilla oli aivan välttämätön. Sargon antoi paljon merkitystä erilaisille äänille, jotka hra Godley puri poikki tai nieli. Hän talutti vankiaan käsivarresta ja selitti vapaata kättään ilmeikkäästi heilutellen kutsunsa oikeaa merkitystä. »Arvelen, että te olette tieteellisiä asioita harrastava nuori mies», sanoi hän. »Teitä tarvitaan. En tiedä, tunnetteko minut — muistinne saattaa vielä olla epätäydellinen — mutta minä muistan kasvonne, te entisen hovini tietäjien päällikkö. Niin juuri, tietäjiemme päällikkö.»

»E-e-en o-ole tä-tä-täysin va-va-varma siitä, et-että kä-kä-kä-kä-sitän ta-ta-tar-tarko-ko-koituksesenne», sanoi nuori mies. »Mi-minun ty-työni on ve-ver-raten vä-hä-hän tu-tu-tunnettu vi-vielä.»

»Tiedän sen», sanoi Sargon rohkeasti. »Tiedän sen. Olen hakenut teitä. Älkää pettykö, kun ette ollenkaan tunne minua. Uskokaa, että minulla on pelottavia voimia takanani. Vähän ajan kuluttua kaikki ihmiset ymmärtävät. Sekaannuksen aika lähestyy loppuaan. Me olemme kaksi ensimmäistä tekijää, aivan ensimmäistä, suuressa kristallisoitumisessa...»

»Mihi-hi-hinkä me oikeasta-ta-taan me-mennään?» kysyi nuori mies.

»Luottakaa minuun», sanoi Sargon. »Pysykää mukanani.»

Nuori mies taisteli ilmaistakseen jonkun monimutkaisen kysymyksen. Mutta nyt joutui kolme muuta miestä kutsun taikamaisen vaikutuksen alaisiksi, ja nuoren miehen kysymykset jäivät kuulumattomiksi sirpaleiksi. Nämä uudet uskonveljet olivat pieni ryhmä miehiä, jotka seisoivat korokkeella jokseenkin pienen ja melkein käheän posetiivin ympärillä, johon oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: »Tarvitsemme työtä, emmekä armeliaisuutta. Mutta ei ole olemassa työtä meitä varten niin sanotussa sivistysvaltiossa.» He olivat puetut luopuneisiin khakiunivormuihin, ja olivat kaikki alle viidenkolmatta ikäisiä nuorukaisia.

»Katsokaapa tuota», sanoi Sargon. »On jo aika uuden kauden alkaa.»

Hän puhutteli miestä, joka seisoi posetiivin vääntäjän oikealla puolella.

»Kaikki tämä on muutettava tästä hetkestä alkaen», sanoi hän. »Minulla on työtä teille.»

»Ohoh!» sanoi entinen sotamies hyvän kasvatuksen saaneen miehen äänellä. »Minkälaista työtä?»

»Me ollaan suoria poikia», sanoi posetiivin vääntäjä. »Me ruvetaan siihen, jos se on sellaista, mitä osataan. Ei me olla kiertolaisia. Mitä työtä se on?»

»Shillinki tunnilta?» kysyi kolmas.

»Enemmän, paljon enemmän kuin shillinki. Ja hyvin suurta ja vastuunalaista työtä. Sadonkorjuuta. Loistavaa satoa! Teistä tulee ihmisten johtajia. Seuratkaa minua.»

»Kauas?» kysyi mies, joka oli puhunut ensiksi.

Sargon teki liikkeen, joka itseasiassa peitti hänen omat puuttuvat suunnitelmansa, ja lähti menemään edellä.

»Käy edellä, Macbeth», sanoi posetiivin kiertäjä ja heitti koneensa kantoasentoon olalleen. Toiset entiset sotilaat lausuivat mielipiteenään, että hyvä on ja että ainakin kannatti mennä katsomaan, mitä heille tarjottiin. Kävellen johtajansa rinnalla aloitti hra Godley äärettömän ja hyödyttömän taistelun uudella kysymyksellä.

Seuraava opetuslapsi ei ollut niinkään paljon kutsuttu kuin putosi sargonilaisten ryhmään, joka oli alkanut kasvaa. Hän oli pitkä mies, väriltään tumman ruskea, tukka villavan musta, ja hän hymyili koko ajan suopeasti. Hän oli puettu jokseenkin vaaleaan, harmaaseen hännystakkiin, kravatti oli ruusunpunainen, jaloissa keltasuiset nappikengät ja päässä hattu, joka oli yhtä erikoinen kuin Sargoninkin. Hän kantoi kädessään harmaata alpakkasateenvarjoa. Suuressa, mahonginruskeassa kädessään hän piteli paperipalaa ja hän lausuili hyvin runsaasti sanaa: »anteeksi.» Paperin yläreunaan oli painettu sanat: »Lean and Mackay, 329 Leadenhall Street E. C.», ja sen alle kirjoitettu musteella: »Hra Kama Mobamba.»

Sargon katseli hetken puhuttelijaansa ja tunsi hänet: »Elamin kuningas!» sanoi hän.

»Ei osaa enklantia», sanoi musta herrasmies, »portukalia.»

»Ei», sanoi Sargon ilmaisten liikkeellä tarkoituksensa, »sallimus. Seuraa minua.»

Musta herra liittyi luottavasti saattoon.

»Kuulkaapas!» huusi toinen entisistä sotilaista. »Tässä hommassa ei saa käyttää värillistä työväkeä.»

»Hiljaa», sanoi Sargon. »Pian selvenee teille kaikki.»

»Mi-minun mi-mielestä-täni te-teidän ei pi-pipitä-tä-täisi jo-joh-taa ihmisi-siä ha-harhaan», sanoi hra Godley, jota Sargonin puuha alkoi huvittaa ja hämmästyttää.

Sargon kiiruhti käyntiään.

»Tä-tämä he-herra ta-ta-tahtoi vain me-mennä lala-pussa ma-ma-mainittu-tuun pa-paikkaan», sanoi hra Godley.

Innoissaan saada Sargon käsittämään ajatuksensa hoiteli hän hiukan huolimattomasti mikroskooppilaatikkoaan, joka äkkiä kolahti ankarasti vastaantulevan miehen, silkkihattuisen liikemiehen polveen. Uhri kirosi ääneensä hyvin äkäisesti ja jäi hyppelemään yhdellä jalalla katukäytävällä pidellen polveaan kädellään. Sitten hän lankesi kiukkuisen mielijohteen valtaan ilmoittaakseen hra Godleylle, mitä hän todella ajatteli tämän käytöksestä, tavoista ja hänenlaisistaan ihmisistä. Hän liittyi Sargonin kulkueeseen reippaasti ontuen ja sanoen silloin tällöin »mitä!» hengästyneellä äänellä. Jokseenkin humalainen, syvään surupukuun puettu mies oli ollut tapahtuman todistajana. Hän kiiruhti, osaamatta ohjata kulkuaan oikein suoraan, vihaisen, silkkihattuisen herran viereen.

»Mokomakin tökerö lurjus», sanoi hän. »Inhottavaa! Jos tarvitsette todistajaa, olen heti valmis!»

Hänen varsinainen tarkoituksensa oli astua edelleen silkkihattuisen herran vieressä, mutta hänen ruumiissaan olevat kemiallisesti eristävät tekijät veivät hänet aina syrjään. Tuloksena oli kompuroiva juoksu, joka silmänräpäystä myöhemmin sai hänet törmäämään appelsiinikärryihin käytävän reunalla. Kosketus ei ollut pitkäaikainen eikä vakava, mutta siitä johtui eräitten appelsiinien lentäminen katuojaan ja lisäsi joukkoon uuden aineksen, hyvin vihaisen hedelmäkauppiaan apulaisen, joka toruen ja vaatien korvausta liittyi Sargonin seuraajien yhä karttuvaan joukkoon.

Sananlaskun opetus riippuu kokonaan siinä käytetystä kuvasta, ja vaikka vierivä kivi ei sammalta kasva, niin vierivä lumipallo kasvaa siitä, minkä päällä se pyörii. Kiireinen ihmisjoukko Lontoon kadulla on liikkuva, lumipallon kaltainen esine. Sen fysikaalinen vetovoima on huomattava, se vetää puoleensa ihmisten uteliaisuutta ja kasvavaa joukkotoiminnan halua. Sinisilmäinen ja innostunut Sargon, vasemmalla puolellaan harras ja kaunopuheinen hra Godley ja oikealla hra Kama Mobamba, pitkä, vaitelias mies, mustilla kasvoillaan hymyilevä vakaumus siitä, että hänet kohta vietäisiin hrojen Leanin ja Mackayn luo, johti joukkoa. Heidän takanaan kulkivat nuo kolme työtöntä entistä sotilasta, jotka nyt olivat kietoutuneet hämärään väittelyyn ja selittelyihin silkkihattuisen herran kanssa, ja näppärä, mutta jokseenkin hämillään oleva sanomalehden uutishankkija, joka oli saanut äidinkielensä Oldhamissa ja oli juuri tullut Lontooseen koettamaan onneansa ja odotti nyt hätäisenä sen potkausta. Hän näytti odottavan, että Sargon olisi hänen etsimänsä potkaus. Kaksi epäilyttävän näköistä, lippalakkista ja suurkravattista oliota oli myös liittynyt joukkoon, mahdollisesti epäkunniallisessa tarkoituksessa, nuori, kalpeakasvoinen katutyttö, jolla oli päässään luopunut magenta-hattu, kysyi, mitä oli tekeillä, ja humalainen, surupukuinen mies selitti sitä hänelle niin sukkelasti ja hämärästi kuin suinkin. Siihen liittyi vielä pyrstöksi tappelevia katupoikia ja eräs Etonin oppilas. Hän oli hyvin nuori ja tuorekasvoinen, jonkun Englannin vanhimman ja paraan perheen vesa, ja vakautunut ja hurja kommunisti. Hän oli ollut erään toverinsa kanssa matkalla tunnettuun konemallien näyttelyyn Holborneen, kun Sargon oli kulkenut hänen ohitseen ja posetiiviin kiinnitetty kirjoitus oli sattunut hänen silmiinsä.

Hän oli aloitteissaan nopea poika ja hänen dramaattinen tajunsa oli hyvin elävä.

»Valitan, hyvä veli», sanoi hän ystävälleen. »Mutta tunnen, että aika on tullut. Jollen ole suuresti erehtynyt, niin on tämä pieni ryhmä yhteiskunnallisen vallankumouksen alkuunpanija, ja niin on minun tehtävä velvollisuuteni.»

»Älä lörpötä, veikkonen», sanoi ystävä. »Mennään ensin ostamaan se höyrylautan malli.»

»Mikä sellainen höyrylautan malli on?» sanoi poika halveksivasti ja kääntyi seuraamaan Sargonia.

Hän oli ensiksi tahtonut puristaa nopeasti ja kovasti toisen kättä, mutta se on mahdotonta poikien kesken, joilla aina on molemmat kädet housujen taskuissa. Hän lähti liikkeelle ja toveri seurasi kaikessa hiljaisuudessa uteliaana ja pahoillaan sellaisen matkan päässä, joka näytti hänestä riittävältä erottamaan hänet kaikesta henkilökohtaisesta osallisuudesta yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.

»Minne me ollaan menossa?» kysyi nuori etonilainen, tavoittaessaan jälkimmäisen työttömän entisen sotilaan.

»Hän tietää», vastasi entinen, työtön sotilas viitaten Sargoniin.

3.

Mutta sitäpä juuri ei rakas Sargonimme tiennytkään. Sillä hetkellä hän ei enää ollutkaan vakautunut ja täydellinen Sargon. Säikähtynyt, epäilevä ja vastusteleva Preemby pyrki tunkeutumaan etualalle hänen olemuksessaan.

Aina opetuslasten kutsumiseen saakka Sargon oli hallinnut omassa sielussaan varmana ja kilpailijattomana. Mutta hän oli odottanut, että hänen opetuslapsensa olisivat vastanneet hänen kutsuunsa, tunteneet hänet ja muistaneet, ymmärtäneet muitta mutkitta ja auttaneet häntä. Kutsun olisi pitänyt ikäänkuin sytyttää lamppu heidän mielissään ja valaista maailma heidän ympärillään. Hän ei ollut odottanut ainoastaan omaa selvää ja eittämätöntä vakuutustaan, vaan voimaa ja apua sille. Ja niin olisi Sargonin valtakunnan ja ihmiskunnan nousu levinnyt sielusta sieluun. Sargon oli kokonaan valmistautumaton ottamaan vastaan opetuslapsia, jotka seurasivat oudosti heilutellen käsiään, syljeskellen ja mutisten, päästäen suustaan hävyttömiä arvosteluja, opetuslapsia, jotka vaativat minimipalkkaa, ja opetuslapsia, jotka seurasivat huutaen »Hoi!» ikäänkuin hän olisi ollut ajuri.

Oliko hän kutsunut nämä opetuslapset liian hätäisesti? Oliko hän taas ryhtynyt toimintaan liian aikaisin? Oliko hän taas erehtynyt?

Nämä olivat epämiellyttävän häiritseviä kysymyksiä mestarin ratkaistaviksi, kun hän oli nopeasti menossa ei-minnekään neljän mailin vauhdilla tunnissa pitkin Holbornea seuraajien lisääntyessä hänen kantapäillään. Ehkäpä kaikki päällikkyys onkin jonkunlaista pakoa. Ehkäpä jokaisessa ihmisten johtajassa piileekin pakolainen. Sargonissa se tällä hetkellä ei enää piillyt; se oli herännyt ja eloisa ja sen nimi oli Preemby.

Senjälkeen kun ihmiskunta hitaassa nousussaan puhtaasta eläimellisyydestä tuli profeettojen, suurten opettajien, johtajien vaikutusvallalle alttiiksi, lienee aina ollut olemassa jonkunlaista sisäistä ristiriitaa tehtävän suurenmoisuuden ja jonkun paljoa vähäpätöisemmän välillä, ja siinä lienee aina ollut tuollaista hankausta oppilaitten laadun ja toimintaperusteiden ja opettajan odotusten välillä. Itse oppilaiden kutsuminenkin näyttää viittaavan jonkimmoiseen, heikkouteen profeetan puolella. Heidän kutsumisensa asettaa hänelle velvollisuuksia. He vetoavat siihen, tiesi hän, jos hän horjuu, syvät joukkovaistot vakuuttavat heille, ettei hän luovu heille antamastaan julistuksesta, vaikka pettäisikin itsensä. He pettävät hänet — ehdottomasti. Koko maailman historiassa on vain yksi väsymätön, luottavainen opetuslapsi, Abu Bekr. Kaikki muut opetuslapset pettivät ja jättivät mestarinsa pulaan ja johtivat hänet harhaan. He hylkäsivät profeettansa ja veivät hänet, minne hän ei halunnut mennä. Samanlaiset suuret ja pienet asiat seuraavat samaa lakia. Sen pienen liikkuvan kiilan edessä, joka kulki pitkin lamppujen valaisemaa Holbornea lokakuun hämärässä, asteli Sargon, ihmiskunnan herra ja suojelija, uskon ja oikeuden palauttaja, loistava hallitsija, ja vaikka hän jo huomasikin tehneensä erehdyksiä ja joutuneensa vaaraan, oli hän edelleen päättänyt pelastaa suuren tapahtuman jollakin hämmästyttävällä liikkeellä onnettomuuden kourista. Mutta lähempänä häntä kuin varjo oli Preemby, melkein suunniltaan säikähtyneenä, valmiina epätoivoiseen, päättömään yritykseen pujahtaa ensimmäiselle sivukadulle, karata selityksistä, karata ponnistuksista, hypätä takaisin preembyläisyyteen ja loputtomaan mitättömyyteen.

Äkkiä kuuli Sargon kuitenkin rauhoittavan äänen, sellaisen äänen, joka kaikkein vähimmin näytti uskovan ja hyväksyvän.

Bobbyn ja Billin välillä oli vaihdettu eräitä mielipiteitä, ennenkuin Bobby tuli juosten kadun yli. »Siinä hän menee», sanoi Bobby.

»Ei tuo ole hän», sanoi Billy, »Missä hänen viiksensä ovat? Hänhän oli melkein kokonaan viiksien vallassa.»

»Ajeltu», sanoi Bobby. »Voisin vannoa, että se on hän. Hänen käynnissään on jotakin omituista. Siinä on profeettamme, Billy, ja hän on joutumassa selkkauksiin.»

»On pikemminkin kilpa-ajokeinottelijan näköinen», sanoi Billy. »Mistä hän on saanut tuon elehtivän neekerin? Minulle tämä on hiukan liikaa, Bobby. Pysy sinäkin erilläsi siitä. Tuolta tulee poliisi puuttuakseen asiaan.»

Bobby epäröi. »En voi päästää häntä menemään tuolla tavoin», sanoi hän ja hyökkäsi kadun toiselle puolelle, juuri kun neljä raitiovaunua peitti sargonistit Billyn silmiltä.

»Suokaa anteeksi, mutta minne te olette menossa? sanoi Bobby kumartuen puhumaan Sargonin korvaan huolimatta hra Godleyn aikamoisesta töytäyksestä.

»Olen ilmaissut itseni», sanoi Sargon ja samalla hän taas varmistui. Tämä oli ensimmäinen opetuslapsista, ja hän oli löytänyt tien herransa luokse. Sargon näki nyt aivan selvästi, mitä hänen oli tehtävä. Näille ensimmäisille seuraajille oli asia tehtävä selväksi. Opetus oli alettava. Sitä varten oli heidät johdettava pois kadun melusta ja hälinästä. Sargonin silmien eteen ilmaantui pitkä, kirkkaasti valaistu pöytä ja oppilasjoukko, joka kyseli ja tiedusteli, ja muistettavat vastaukset ja suuret lausunnot. Ja juuri vastapäätä, hehkuen ja loistaen valoa, jo nyt ystävänä, kohosi Rubikonin ravintolan kutsuva rakennus, sen suuren liikkeen alkuunpanija, jonka tarkoituksena oli hankkia loistoaterioita halpoihin hintoihin.

»Tuolla», sanoi Sargon tehden laajan liikkeen kädellään, »lepäämme ja istumme ruoan ääressä ja puhelemme, ja kaikki asiat saavat selityksensä.»

Kirkas näky siitä, kuinka hän piti puhetta kokoontuneille oppilaille pöydän ääressä oli siinä määrin voimistuttanut Sargonin suurenmoisuuden, että samalla hetkellä kun hän saavutti Rubikonin oven, joka kutsuvana tähysteli kulmauksessa, oli hän kutsunut kaksi opetuslasta lisää. Toinen näistä oli tulitikkuja kauppaava kunnianarvoisan näköinen kerjäläinen, ja toinen hyvin älykkään näköinen, noin viidenkymmenen ikäinen mies, hoikka ja vähäpartainen, joka kantoi Duhoborien liikettä käsittelevää kirjaa ja oli puettuna nahkahansikkaisiin ja mustaan huopahattuun — oudonmalliseen hattuun, joka muistutti veturin savusuojusta. Tämä viimeinen kannattaja hankittiin juuri ravintolan ovella.

»Tulkaa sisään tänne», sanoi Sargon tarttuen häntä käsivarteen, »ja aterioikaa kanssani. Minulla on kerrottavana teille sellaista, joka muuttaa koko elämänne.»

»Sepä tapahtuu kovin äkkiä», sanoi älykkään näköinen mies puhuen englantilaisen oppineen ja herrasmiehen kovasti kielteisellä ja vastustavalla äänellä, kun hän suostui seuraamaan Sargonia.

4.

Rubikonin ravintolan varsinainen valtaus tapahtui sekavasti ja äkkiä. Sargonin mieli oli kirkas ja selvä nyt. Hänen oli saatettava todellisuudeksi tuo valkoisen pitkän pöydän näkemyksensä, oppilaiden hänen ympärilleen kokoontuessa, taikka kärsittävä suuri tappio. Hänen seuralaisiaan elähytti erilaisten ja vähän verrannollisten perusteiden sekoitus, jollainen aina vallitsee kaikkien seuralaisten keskuudessa, ja joukko oli nyt kasvanut lähes kolmeenkymmeneen — tarkan luvun mainitseminen on vaikeaa, koska äärimmäiset joukossa saattoivat yhtä hyvin olla perässäkulkijoita ja katselijoita — ja sen kasvu johtui siitä, että vähimmin ansiokas kolmesta entisestä sotilaasta oli lausunut nuo taikasanat: »Vapaa ateria!» heti kun Rubikonin ravintola oli tullut näkyviin.