Part 14

»No niin, älä sitten anna kuulua mitään itsestäsi ja minä annan sinulle anteeksi. Mitä tuo kiltti herra ajatteleekaan sinusta, Susan? Ja olet jo yli viiden vuoden. No niin. Mistä me puhuimmekaan, hra Sargon? Niin, minähän sanoin, että teidän pitäisi ottaa huone. Maksu etukäteen hyväksytään. Mutta se hammasharja. Ja muita pieniä — kuinka nyt sanoisinkaan — todellisuusarvoja. Omasta puolestani en valittaisi siitä, mutta minähän olen vain edustaja, niin sanoaksemme. Oikeastaan olen jonkunmoinen kirjailija. Oikeastaan minun pitäisi paraikaa kirjoittaa novellia, mutta kuten näette, on rva Richman jättänyt talon käsiini, ja ystäväni alakerroksessa ovat jättäneet tämän viehättävän nuoren neidin hoitooni — Pistä kieli suuhusi heti, Susan. Epänaisellinen tyttö — ja tässä sitä ollaan. Mutta, kuten sanoin, on rva Richmanilla valta. Hänellä on omat mielipiteensä asukkaista. On hyödytöntä väitellä niistä. Hän tahtoo nähdä tavaroita. Hän vaatii niitä. Mutta se ei ole mikään voittamaton vaikeus. Tämä — painakaa muistiinne nimi — on Midgardkatu, nro yhdeksän. Jos kuljette sitä pitkin ja käännytte vasempaan ja jatkatte suoraan eteenpäin, tulette pääkadulle, joka on täynnä autobusseja ja raitiovaunuja ja liikettä ja valoa ja melua, ja kulmassa löydätte kaupan, jossa myydään käytettyjä laukkuja ja arkkuja. Jos te siis ostatte vanhan, kuluneen, suurehkon laukun, ja menette sitten rohdoskauppaan ja ostatte tarpeelliset pesutarpeet... niin, varakauluksen tai jotain sellaista vaatetuskaupasta tuolta aivan vierestä... Tarvitsette varmasti sellaisia tavaroita... ymmärrättehän tarkoitukseni?»

Sargon seisoi kaasu-uunin edessä, jossa ei ollut tulta. »Mutta sehän on kuin pientä petkutusta.»

»Mutta täytyyhän teillä olla puhtaita kauluksiakin kerran», selitteli nuori mies.

»Se on totta», myönsi Sargon.

»Ja sitten voitte asettua tänne ja kertoa minulle omista hommistanne. Muuten saatte vain kävellä ympäriinsä.»

»Ehdotuksenne on todella hyödyllinen», sanoi Sargon ajateltuaan tarkemmin asiaa. »Hyväksyn sen.»

»Mutta osaattehan takaisin?»

»Miksi en osaisi?»

»Numero yhdeksän. Midgardkatu.»

»Muistan kyllä.»

»Tämä maailma on kovin merkillinen», sanoi nuori mies. »Eikö olekin? Miksi jätitte nuo vanhat kansat siellä — Sumeriassa?»

»Kansani oli onnellinen», sanoi Sargon.

»Niin kyllä. Olen ollut siellä sen jälkeen. Ihan äsken. Mutta ilma ei ollut hyvä, ja sainpa ruumiiseeni granaatinkappaleen ja vietin ikäviä aikoja haavoittuneena vankina. Kuumaa. Ahdasta. Ei missään varjoa. Ei mitään kylmää juotavaa. Mutta teidän aikananne oli toisenlaista.»

»Aivan toisenlaista», sanoi Sargon.

»Ja nyt... mutta se helkkarin kattila kiehuu yli kaiken aikaa, Susan. Tulkaa minun huoneeseeni ja juodaan kuppi teetä kaikessa vaatimattomuudessa. Ja sitten voitte te mennä ulos ja toimittaa nuo pikku järjestelyt ja niin sanoakseni asettua paikoillenne, ennenkuin rva Richman palaa. Tämä on muuten kaasumittarimme. Saatte kaasua panemalla shillingin lukkolaitokseen.»

»Olette kovin avulias minulle», sanoi Sargon. »En unohda teitä, kun aikani on tullut.»

»Älkää siitä välittäkö. Jouduitte kuin sattumalta minun käsiini, niin sanoakseni. Ei, Susan, emme me siitä välitä. Mene nyt alas. Nipistäminen on annettu anteeksi, mutta ei unhotettu. Voitte jättää karttanne ja tuon tähtilaitoksen näkyviksi merkeiksi puuhistanne. Ei, Susan, kävele vain omilla jaloillasi.»

6.

Nuoren miehen huone oli täynnä kirjoja ja jokseenkin suuressa epäjärjestyksessä, ja Susan oli rikkonut leikkikalujaan matolle: posliinipäinen nukke ja toinen keltaiseksi maalatusta puusta tehty näyttivät olleen pääuhrit. Nukesta oli vuotanut aika lailla sahajauhoa. Ikkunan eteen oli vedetty tummat verhot, ja vihreäverhoinen sähkölamppu jätti varjoon koko muun osan huonetta paitsi permannon. Siellä oli kaasu-uuni, ja kaasukeittiö, jonka päällä savusi kattila kuin kiukkuinen tulivuori. Siellä oli pöytä, jolla oli kasa Täti Susannalle Wilkinsin Viikkolehteen osoitettuja kirjeitä, ja siellä oli suuri, järjestämätön kirjoituspöytä, jolla oli toinen kasa nähtävästi juuri tarkastuksen alaisia kirjeitä, ja keskellä pöytää paperilehtiö, jonka päällä putki juoksevaa liimaa ja puoleksi korjattu leikkikalu. Liima vuoti lehtiön ylimmälle liuskalle seuraavien, kauniilla, siistillä käsialalla kirjoitettujen sanojen alle:

YLÖS JA ALAS

Romaani jalkamatkalta

Kirj.

ROBERT ROOTHING

Ensimmäinen luku.

Sankarimme esitellään.

Tämän pitemmälle ei romaani näyttänyt edistyneen.

Pitkäaikaisesta tottumuksesta johtuneella näppäryydellä Bobby valmisti teetä ja otti esiin rusinaleipää ja voita. Sillä välin hän piti tarkasti silmällä Susanea, joka oli istuutunut paperikorin viereen ja repi paperia, ja vastaili huomattavan vieraansa huomautuksiin ja näkökantoihin.

Sargon piti jo nyt tavattomasti nuoresta miehestä. Oli erittäin rauhoittavaa ja rohkaisevaa kohdata tuollaista ystävällistä hyväksymistä ja ymmärrystä edellisten tuntien kokemusten kylmyyden, epäilyksen ja kolkkouden jälkeen. Ja oli miellyttävää ja virkistävää saada teetä. Jonkunmoinen harmaa epävarmuuden ja uhkaavan painostuksen tunne, joka oli vallannut hänen sielunsa, väistyi pois tässä ystävällisessä ilmapiirissä. Kutistunut tuntemattomuus alkoi taas laajeta. Sen alle kätketty salaisuus kasvoi taas rikkaaksi ja kokonaiseksi. Tämä nuori mies näytti olevan valmis uskomaan mihin hyvänsä. Sargon käveli edestakaisin kädet selän takana kuin syviin ajatuksiin uponneena. Hän olisi lausunut jonkun sanan sumeriaksi, mutta jostakin syystä hän oli kokonaan unohtanut tuon unohtuneen kielen.

»Te siis kirjoitatte kirjoja?» sanoi hän kuninkaallisesti.

»Enpä juuri kirjoja», vastasi Bobby puoleksi olkansa yli juuri voidellessaan rusinaleivän palasta. »En vielä kirjoja. Mutta... se on naurettavaa, eikö olekin? — Minussa on hiukan runoilijan vikaa ja kaikenlaista sellaista, ja olen jonkunlainen sanomalehtimies. Vastaan paraikaa kirjeenvaihtajille. Työlästä, mutta se elättää.» Hän osoitti kirjekasaa sivupöydällä. »Mitä taas kirjoihin tulee — olen todella aloittanut romaanin, se on tuossa pöydällä — mutta se tapahtui ihan näinä päivinä. Ja on niin vaikeaa saada pikkuisen aikaa vain itseään varten, että oikein pääsisi kiinni siihen.»

»Innoitusta», sanoi Sargon ymmärtävästi.

»Niin, täytyy päästä vähän irti, luulisin, ainakin aluksi. Mutta on aina tiellä jotakin muuta, mitä pitäisi tehdä.»

»Niin minullekin pyrkii käymään.»

»Epäilemättä.»

»Sen vuoksi minäkin», selitti Sargon, »vetäydyn tänne hiljaisuuteen. Aion koota voimia. Sumeriassa oli aina semmoinen tapa, ennen kaikkia suuria yrityksiä, että mentiin korpeen muutamiksi päiviksi.»

»Jos minä menisin korpeen, niin tuntisin olevani kovin yksin illalla», sanoi Bobby. »Shh! Se kuului ulko-ovelta.»

Hän meni porraskäytävään ja kuunteli.

»Rva Richman», kuuli Sargon hänen sanovan.

»Niin on», vastasi naisen ääni.

»Täällä on toisen kerroksen vuokraaja.»

»Olen ollut elävissä kuvissa», sanoi ääni ulkoa. »Mary ja Doug... se oli suurenmoista.»

Näkyviin tuli mustamyssyinen nainen huohottaen raskaasti. Hän läähätti muutamia asiaan kuuluvia kysymyksiä, ja Bobby liikuskeli auttavasti Sargonin vieressä estääkseen häntä tekemästä erehdyksiä. »Hän maksaa etukäteen», sanoi Bobby.

»Se on hyvä», sanoi rva Richman. »Milloin hän muuttaa tänne?»

»Hän menee heti hakemaan tavaroitaan», sanoi Bobby.

»Kaikki lienee siis niinkuin olla pitääkin», sanoi rva Richman.

»Tunnen hänen sukulaisensa. Tunnen heitä ainakin vähän. Olen ollut sillä puolen maata. Voitte olla aivan varma siitä, että kaikki on paikallaan», sanoi Bobby.

»Uskon, kun sanotte sen», virkkoi rva Richman. »Toivon, että tulette viihtymään hyvin, hra...»

»Hra Sargon.»

»Hra Sargon.»

Ja eräitten hyvin hämärien, säätilannetta koskevien viittausten jälkeen lähti rva Richman pois. »Ja nyt», sanoi Bobby, »siirrän Susannan hänelle ja tulen kanssanne tavaroita hakemaan. On kummallista, kuinka paljon ihmisiä eksyy Lontoossa nykyään.»

7.

»Olen vuokrannut toisen kerroksen huoneen hullulle miehelle», sanoi Bobby kiiruhtaen kertomaan uutista alakerroksessa asuville ystävilleen, hra ja rva Malmesburylle.

»Mutta Bobby, ja Susankin oli läsnä!» huudahti rva Malmesbury toruen.

»Mutta hän on ihan vaaraton hullu, Tessy — ja pitihän hänen päästä jonnekin asumaan.»

»Mutta hullu!» sanoi rva Malmesbury.

»Sanoin sen vain vaikuttaakseni teihin», jatkoi Bobby. »Hän on itse asiassa melkein sairaalloisen terve. En olisi antanut hänen mennä pois millään ehdolla. Kun jonakin päivänä oikein pääsen kirjoittamaan tuota novellia, pistän hänetkin siihen. Minun täytyy saada aineksia, Tessy. Ja hän on ihmeellinen.»

Hän valmisti illallista Malmesburyille ja itselleen. Hän paistoi makkaroita ja perunoita kaasukeittiössä. Sitä ennen oli Bobby tehnyt suurimman osan työtä Susannea nukkumaan pantaessa, oli istunut ja kertonut hänelle satuja tavallisuuden mukaan, kunnes hän oli nukkunut syvästi. Tessy Malmesbury ei voinut hyvin. Hänellä oli neuralginen päänkivistys ja Billy Malmesbury oli vienyt hänet kävelemään Regents Parkiin ja hän oli tullut kotiin ihan nääntyneenä. Kaikki olisi mennyt hullusti, jollei Bobby olisi käynyt käsiksi kaikkeen.

Tessy ei milloinkaan voinut oikein hyvin näinä aikoina. Hän oli laiha ja heikko, ja Susan oli ollut hurja ja vallaton lapsi kauan ennen syntymäänsäkin. Pitkinä, kaukaisina päivinä ennen sotaa, kun Bobby oli nähnyt Tessyn ensimmäisen kerran, oli hän ollut kaikkein köykäisin, miellyttävin, täydellisin olento, mitä kuvitella voi. Bobby oli verrannut häntä kukkalehteen, joka liitelee ilmassa auringonpaisteessa, ja melkein kirjoittanut runonkin hänestä. Bobby oli rakastunut häneen pelottavasti. Mutta hänestä tuntui mahdottomalta kosia niin erinomaista olentoa, ja Billy Malmesbury, joka ei ollut niin hienotuntoinen, oli päässyt edelle hänestä ja nainut tytön, eikä tämä ollut osannut antaa arvoa toisen hienotunteisuudelle olla kosimatta häntä. Ja sitten tuli sota ja haavat, ja tässä he taas olivat kaikki, loppuun ajettuina ja lähempänä kolmeakymmentä, maailmassa, missä heidän pienet elinkorkonsa antoivat heille paljon vähemmän kuin lupasivat. Billy oli nuorempi osakas eräässä arkkitehtuuriliikkeessä ja hänellä oli paljon hommaa piirustuspöytänsä ääressä. Hän oli vahvarakenteinen nuori mies, kasvot suuret, pyöreät, miellyttävät ja hiukan hämmästyneen näköiset, hauskasti täplikkäät. Hän tunsi syvää suojelevaa ystävyyttä Bobbya kohtaan. Hän piirteli paraikaa uutta, työtä säästävää keittiötä ja antoi Bobbyn laittaa ruokaa tuntien vahvasti suojelevansa häntä.

»Ja nyt voin kertoa teille kaiken», sanoi Bobby, kun kaikki kolme vihdoinkin istuivat pöydässä.

»Hän on hyvin herttainen pieni hullu», sanoi hän, »jos hän on ollenkaan hullu.»

»Toivon, ettei hän ole», sanoi Tessy.

»Hän on hyvin huolellinen ulkoasustaan ja ihan johdonmukainen — sielullisesti johdonmukainen — eivätkä hänen silmänsä ole vähääkään hurjat. Hiukan liian kirkkaat ja avoimet ehkä. Mutta hän ajattelee, että maailma kuuluu hänelle.»

»Niin Susankin luulee», sanoi Billy.

»Ja Billy myös», sanoi Tessy.

»Mutta ei samanlaisen suurenmoisen vastuunalaisuuden vallassa. Katsokaas, hän luulee olevansa eräs mesopotamialainen hallitsija, nimeltä Sargon. Olen kuullut hänestä, koska meillä oli pikkuinen ottelu turkkilaisten kanssa siellä hänen asuma-alueillaan ja niitten ympärillä. Hän luulee, että hän on taas maailmaan jollakin lailla palannut Sargon — se seikka on vähän epäselvä — joka on jälleen tullut hallitsemaan koko maailmaa. Sargonhan toi maailmaan, nähkääs, kaikki nuo englantilaiset leijonat ja kotkat. Ja niinpä hän aikoo ottaa haltuunsa tämän planeetan, joka on niin kamalassa tilassa...»

»Kuulkaa, kuulkaa!» sanoi Billy.

»Ja panna sen järjestykseen.»

»Mikäs olisi yksinkertaisempaa?» sanoi Tessy.

»Juuri niin. Miksi emme me kaikki ole tulleet sitä ajatelleeksi?» sanoi Billy.

»Mutta mistä hän tulee?» kysyi Tessy.

»Siitä ei ole merkkiäkään. Hän saattaa olla puutarhuri etukaupungista, pieni kangaskauppias tai jotakin sellaista. En keksi hänelle paikkaa. Eräät hänen käyttämänsä sanat viittasivat talonvälitykseen. Mutta hän on saattanut lainata ne jostakin ilmoituksesta. Ja hänen ensimmäinen tehtävänsä — aivan järkevä — oli ostaa maailman kartta. Luonnollisesti, jos lähdet hallitsemaan maailmaa, täytyy sinulla olla kartta siitä käytettävissäsi.»

»Onko hänellä rahaa?»

»Kylliksi maksaakseen elantonsa. Hänellä oli pieni lompakko. Siinä suhteessa näyttää kaikki olevan kunnossa. Kun olimme ostaneet hänelle laukun — hänellä ei ollut mitään matkatavaroita — ja pidin parhaana ostaa laukun tyydyttääksemme rva Richmania, istuimme yhdessä yläkerrassa ja puhelimme avomielisesti maailmasta ja siitä, mitä sille olisi tehtävä. Hyvin opettavaista.»

Bobby otti itselleen hiukan lisää paistetuita perunoita.

»Ja mitä sille sitten pitäisi tehdä?»

»Odottakaas», sanoi Bobby, »se on kokonainen hyvin viehättävä ohjelma. Lähinnä se minun mielestäni muistuttaa työväenpuolueen suunnitelmia. Se on vain yksinkertaisempi ja perinpohjaisempi. Rikkauden ja köyhyyden erotus on kerta kaikkiaan poistettava. Naiset on vapautettava kaikista epäkohdista. Sotaa ei saa käydä milloinkaan. Hän menee joka asian perustaan.»

»Jos nuo ovat perustoja.»

»Mutta eikö oikeastaan ole kysymys siitä, kuinka se on tehtävä?» kysyi Tessy. »Emmekö me ole kaikki yhtä mieltä noista näkökohdista teoriassa?»

»Kyllä, teoriassa», vastasi Bobby, »mutta ei toiminnassa. Jos jokainen todella haluaisi poistaa erotuksen rikkaan ja köyhän väliltä, niin olisi mitättömän helppoa löytää keinotkin. Kaikkeen on aina olemassa keinot, jos vain halutaan löytää ne. Mutta kukaan ei oikeastaan halua tehdä sellaista. Ei sillä tavoin kuin haluamme saada ravintomme. Ihmiset toivovat kaikenlaista muuta, mutta vakavasti ei toivota, ettei enää olisi köyhiä eikä rikkaita. Siihen nähden on olemassa vain hurskaita toiveita. Ja samoin on sodankin laita. Emme halua olla köyhiä, emmekä halua, että sota loukkaisi ja runtelisi meitä, mutta se ei ole samaa kuin toivoa, että kaikki sellainen loppuisi. Hän haluaa lopettaa ne.»

»Mutta kuinka hän aikoo ryhtyä asiaan?» kysyi Billy.

»Se on vielä hieman hämärää. Arvelen, että hän aikoo laatia jonkunmoisen julistuksen. Hän harkitsee sitä paraikaa yläkerroksessa. Hän näyttää myös aikovan kutsua itselleen joukon opetuslapsia. Sitten arvelen hänen menevän Westminsteriin, ottaakseen puhemiehen paikan »villasäkillä», taikka jotakin sellaista. Puhemieshän istuu »villasäkillä», vai kuinka? Vai lordikansleriko? Oli miten oli, niin pitäisi tulla mielenosoituksia — suurenmoisia ja arvokkaita. Ihmiset ovat unohtaneet entiset, yksinkertaiset lait, sanoo hän. Hänkin oli unohtanut ne. Mutta hän on muistanut ne taas, ne ovat tulleet takaisin hänen mieleensä, ja kohta muistaa ne jokainen, kaikki nuo vanhat suuret käsitykset oikeudesta, uskosta, tottelevaisuudesta, keskinäisestä avuliaisuudesta. Niinkuin muinaisessa Sumeriassakin oli. Siinä haavemaassa, muinaisessa Sumeriassa, tiedättehän. Tuolla rakkaalla kultakaudella. Hän on tullut muistuttamaan ihmisille, mikä elämässä oikeastaan on suurinta — sitä, jonka kaikki ovat unohtaneet. Ja kun hän on muistuttanut niistä heille, muistaa jokainen ne. Ja tulee hyväksi. Ja siinä sitä sitten ollaan, Tessy. Toivon, että se vaikuttaisi Susanneenkin, mutta siitä en ole ollenkaan varma. Minusta tuntuu siltä kuin Susan kumoaisi jokaisen kulta-ajan, joka on pantu alulle, viidessä minuutissa, mutta minulla on ehkä ennakkoluuloja häneen nähden.»

»Se on kuitenkin perin ihmeellistä», sanoi Billy.

»Hän on todella ihmeellinen. Hän istuu tuolla ylhäällä, katselee sinua pyöreillä, viattomilla silmillään ja kertoo sinulle kaikkea tällaista. Ja jos myönnämme, että hän on maailman herra, on tuo kaikki ihan oikein ja paikallaan. Hän istuu siinä maailman kartta avoinna pöydällään. Tohdin huomauttaa, että hän tarvitsisi joukon alipäälliköitä ja johtajia. 'Niitä tulee kyllä’, sanoi hän. 'Oikea kansa vain saa tästä lähin hoitaa kaikkia virkoja ja tehtäviä. Oikeaa kansaa on liian kauan lyöty laimin. Antakaa jokaisen tehdä sitä, mihin hän paraiten sopii. Silloin tulee kaikki hyväksi’.»

»Ja milloin pitäisi tämän kaiken alkaa?» kysyi Billy.

»Milloin hyvänsä. En usko...» Bobbyn kasvojen ilme muuttui perusteellisesti harkitsevaksi. »En luule hänen tekevän mitään ennenkuin vasta päivän tai parin perästä. Selitin hänelle, että hänen tuli suunnitella mielenosoituksensa hyvin huolellisesti, ennenkuin hän ryhtyy niihin, ja hän näytti olevan samaa mieltä. Hän sanoi, että hän jo oli tehnyt jonkun erehdyksen. En saanut selville, minkä. Hän lähtee nähtävästi huomenna tarkastelemaan Lontoota, rauhallisesti, mutta vakavasti, St Paulin kupoolista. Ja hän haluaa myöskin tarkastella alamaistensa käyttäytymistä kaduilla, asemilla ja kaikkialla, missä ihmisiä on enemmälti koolla. Suomut ovat pudonneet hänen silmiltään, selittää hän, ja nyt kun hän tuntee olevansa maailman herra, käsittää hän, kuinka vaikeata ja epätyydyttävää jokaisen elämä on — vaikka he eivät itse tietäisikään, että se on epätyydyttävää. Hänen oma elämänsä oli pelottavasti epätyydyttävää, epätodellista ja hukkaan mennyttä, kunnes hän heräsi ja käsitti tehtävänsä suurenmoisuuden.»

»Ja minkälaista tuo hänen elämänsä oli?» kysyi Tessy.

»Koetin saada sen selville. Mutta luulen, että hän huomasi utelevan sävyn äänessäni ja sulkeutui kuoreensa kuin osteri. Se on ehkä kulunut kangaskauppiaan myymälässä, taikka maitokaupassa, en tiedä.»

»Mutta Bobby», huudahti Billy moittivalla äänellä, niinkuin hurjaa järjettömyyttä toruen, »täytyyhän hänen tulla jostakin.»

»Tietysti», vastasi Bobby. »Ja jonkun täytyy pitää huolta hänestä. Mutta tällaisissa asioissa ei saa kiiruhtaa liikoja. Minusta on ehdoton velvollisuutemme pitää häntä silmällä ja katsoa, ettei hän loukkaa itseään liikaa tai joudu vääriin käsiin... Kunnes joku ilmestyy... Älä nouse ylös, Tessy, olet väsynyt.»

Ja Bobby hyppäsi jaloilleen ja alkoi vaihtaa lautasia ja ruokia, kun Billy vaipui syvästi ajattelemaan heidän yläkerrassa asuvan naapurinsa arvoitusta.

Sitten hän hymyili ja pudisti päätään lempeän moittivasti.

»Tämä sopii Bobbylle mainiosti», sanoi hän Tessylle. »Aina kun hänen pitäisi olla alhaalla omassa huoneessaan jatkamassa tuota romaaniaan, hän joutuukin toiseen kerrokseen juttelemaan tuon, — mikä hän nyt olikaan? — Sargonin kanssa.»

»Kokoamaan aineksia», korjasi Bobby tarjoilupöydän äärestä, jossa hän tyhjensi persikkasäilykettä tinalaatikosta maljakkoon. »Kokoamaan aineksia. Ei edes hämähäkkikään voisi kehrätä lankaa tyhjästä vatsasta. Tessy, oletko yksinkertaisesti hukannut kerman, vai oletko pistänyt sen johonkin uuteen paikkaan, jota minun on liian vaikea arvata. Hyvä on, minä löysin sen jo.»

8.

Mutta puhukaamme suoraan siitä: Sargonilla oli omat epäilyksensä.

Ei aina. Oli aikoja, jolloin hänen mielikuvituksensa eli rohkeasti ja kantoi hänet korkealle kaikkien epävarmuuden varjojen yli, ja hän oli kaikkea sitä mitä hän suinkin saattoi toivoa olevansa. Silloin hra Preemby oli melkein kokonaan unohtunut. Mutta oli hetkiä, oli kausia, jolloin hän tunsi kuin kylmänä pohjavirtana tietoisuuden siitä, että hän kaikesta huolimatta oli juuri hra Preemby, entinen Kirkkaan Virran pesulaitoksen omistaja, joka nyt uskotteli jotakin, ajoi jotakin, mutta ehkä äkkiä ei kyennytkään toteuttamaan tehtäväänsä. Tämä epäilyksen kylmä virtaus voi pakottaa hänet tutkistelemaan itseään, pakottaa hänet lopullisesti ratkaisemaan asian itsekseen. Hän saattoi vilpittömästi ja lapsellisesti väitellä asiasta itsensä kanssa. Varmasti siinä ei ollut mitään petollista, siinä henkien manauksessa. »Ne kertoivat minulle sellaista, jonka vain minä itse saatoin tietää», toisteli hän. »Siihen minä luotan.»

Hän tiesi, ettei Christina Alberta ollut vakavasti uskonut sitä. Juuri tytön paljastavan epäilyksen vuoksi Sargon olikin paennut hänen luotaan. Hän oli tehnyt kysymyksiä, repiviä, leikkaavia kysymyksiä, ja oli sanonut »hm». Ei ole sopivaa sanoa »hm» maailman hallitsijalle. Jos hän nyt paastoaisi ja joutuisi transsiin, niin oli hän varma siitä, että tyttö taas tulisi, seisoisi hänen vieressään ja sanoisi »hm», ja pilaisi kaiken. No niin, hän pysyi erillään sellaisesta jonkun aikaa. Mutta ei riittänyt olla poissa epäilyjen saavutettavista. Suuri keksintö uhkasi levitä ihmisten tietoon. Sargon tarvitsi opetuslapsien lohdutusta. Hän kaipasi apua ja varmuutta.

Bobby oli lohduttanut häntä suuressa määrässä. Sargonin kulkiessa epäilyttävästä majapaikasta toiseen oli ihmiskunnan uuden pelastajan usko heikontunut suuressa määrässä. Mutta Bobbyn käytöksessä oli alusta alkaen jotakin erilaista, hän näytti ymmärtävän. Hänen kysymyksensä olivat tulleet yhä järkevämmiksi. Ehkäpä hänestä tulisi ensimmäinen heränneistä puoluelaisista. Ehkäpä Sargon jonkun ajan kuluttua tuntisi hänet joksikin uskolliseksi palvelijaksi tuossa yhä niin suureksi osaksi unohtuneessa menneisyydessä, uskotuksi kenraaliksi ehkä, taikka joksikin läheiseksi hovimieheksi.

Mutta silloin kun Sargon epäili, uskoi hän. Se on hyvin helposti käsitettävä paradoksi. Hän tiesi selvästi, että Sargonina oleminen oli todellisena olemista, se merkitsi jotakin ja sai koko maailman merkitsemään, oli paluuta menneisyyteen ja ulottumista suoraan tulevaisuuteen, oli täydellistä pääsyä irti Preembyn elämän kutistuneesta merkityksettömyydestä. Sargonina olo ei ollut ainoastaan suuruuden, vaan myöskin hyvyyden saavuttamista. Sargon saattoi antaa ja Sargon saattoi uskaltaa. Sargon saattoi uhmata leijonia ja kuolla kansansa hyväksi, mutta Sargon saattoi kiertää kolme peltoa, oli kiertänytkin kolme peltoa, väistääkseen haukkuvan terrierin vihamielisyyttä. Preembyn sanat olivat tomua ja tuhkaa, tomujyväsiä äärettömässä tilavuudessa, ja niissä ei ollut muuta elämää kuin alistuvaisuus. Preemby oli kuollut, Sargon oli uudesti syntynyt laajojen näköpiirien maailmaan. Sargon sai itsensä vakuutetuksi näistä tosiasioista hiukan hämärästi, mutta hän tunsi ne kuitenkin koko olemuksessaan. Hänelle oli tapahtunut jotakin äärettömän arvokasta ja totta, hänen oli tartuttava kiinni tuohon lahjaan, pidettävä sitä ja puolustettava sitä, taikka hän kaatuisi iäksi. Huolimatta Christina Albertasta, huolimatta koko maailmasta.

Niin hän asteli edestakaisin pienessä yläkerroksen huoneessaan Midgardkadulla ja kehitteli käsitystään uudesta osastaan koko maailman suojelijana ja herrana. Hämärä muuttui yöksi, mutta hän ei kiertänyt valoa palamaan. Hän piti ystävällisestä pimeydestä. Kaikki näkyvät esineet ovat rajoitettuja esineitä, mutta pimeys menee kaiken yli ja kaiken ohi Jumalan luo. »Minun on katseltava», sanoi hän. »Minun on valvottava ja tarkattava. Mutta ei liian kauan. On olemassa toiminta. Toiminta antaa elämää. Tuo Preemby parka saattoi kyllä tarkata asioita, mutta uskalsiko hän nostaa sormeaankaan? Ei! Joka paikassa vallitsee kärsimys, joka paikassa vääryys ja epäjärjestys, erämaa ja korpi tunkeutuu takaisin meihin, mutta hän ei tehnyt mitään. Jos joku ei kutsu, ei kutsu ääneensä, niin kuinka voi odottaa vastausta? Tässä maailmassa, joka on laaja ja pelottava, on vain lakkoja... ryöstöjä... väärennyksiä... keinottelua... Ja kuitenkin oli kerran ihmisiä, jotka tekivät velvollisuutensa... ja jotka tekisivät sen vielä nytkin... Kunhan vain kuulisivat kutsun: Herää! Muista! Käy velvollisuuden tietä! Yksinkertaista kunniaa. Sargon kutsuu teitä... Hrrump!»

Hän pysähtyi verhottoman ikkunansa ääreen ja katseli ulos vastapäisen talon sileää, litteää pintaa, jonka siellä täällä valaistu ikkuna lävisti. Useimmissa oli verhot laskettu alas, mutta juuri vastapäätä työskenteli nainen lampun valossa, pöydän ääressä, ommellen jotakin. Hänen neulaa kuljettava kätensä kohosi tuontuostakin ylös, ja vieressä istuvan lukijan kirja ja toinen käsi ja hiha tuli myöskin kuvaan, lopun jäädessä verhojen peittoon. Erään makuuhuoneen ikkunan vieressä oli peili, ja sen ääressä koetteli tyttö hattua ja kääntyili sen edessä. Sitten hän äkkiä katosi, ja pienen hetken jälkeen sammui valokin.