Part 13

Ihmeellistä! Hän saattoi muistaa, kuinka hänen kansansa suri hänen kuoltuaan.

Hra Preemby-Sargonin rintaa painava poliisimiehen valkoinen hansikas esti hänet paraiksi joutumasta autobussin alle. Hän perääntyi näppärästi. Hän oli Trafalgar Squarella, suuressa liikenneristeyksessä, ahdingossa. Täällä, lämpimän lokakuun iltapäivän auringon alla, oli vielä suurempi kansanpaljous kuin Sumeriassa. Täällä hän halusi tarkastaa sitä. Se oli pimeää kansaa, kansaa hätäisin kasvoin. Hänen paluunsa vaikuttaisi siihenkin. Oli ollut suuri sota, paljon hävitystä, maailma oli haavoittunut, eikä kyennyt parantumaan. Tämän ajan mitättömillä hallitsijoilla ja valtiomiehillä ei ollut viisautta, ei ollut mitään vaistoa pohjimmaisesta oikeudesta. Vielä kerran vaadittiin johtajaa ja pelastajaa, sellaista, jolla oli tarvittava viisaus.

Nyt käveli Sargon Nelsonin patsaan leijonien kitojen alitse ja suuntasi kulkunsa ohi Yrjö V:n patsaan aukeaa korkeammalle nousevalle suojukselle. Siihen hän asettui pitkää tarkastelua varten. Hän katseli Whitehalliin päin Parlamenttitalon korkeaa tornia kohti ja Whitehall oli täynnä kultaista auerta, jonka keskellä liikenne väreili. Raitiovaunujen, ajurien ja autojen jono aukeni sieltä sekaantuakseen Northumberlandin kadulta ja Strandin avenuelta tulevaan virtaan, ja niin yhtynyt jono jakaantui taas hänen vasemmalla puolellaan ja oikealle, Pall Mallia pitkin, siellä olevan aukean yli. Katulyhtyjä ei vielä ollut sytytetty, mutta vasemmalla olevien talojen pyöristyvissä jyrkänteissä syttyivät muutamiin ikkunoihin lämpimät tulet. Alhaalla, aukean poikki, liikkui ohuita kävelijäin jonoja kuin rihmoja paikasta toiseen, ja pieni, kyyristynyt maanalaisen asema nieli lakkaamatta kitaansa ihmisiä joukottani ja ryhmittäin. Jonkunlainen kokous oli käynnissä Nelsonin patsaan juurella: ihmisjoukko, joka ei osoittanut erikoista innostusta. Valkeita ja punaisia laattoja kantavat miehet jakoivat valkoisia paperilappuja ja helistelivät rahankeruulaatikoita. Välittömästi heidän jaloissaan juoksenteli muutamia köyhästi puettuja lapsia leikkien ja kirkuen...

Tämä oli vain pikkuinen läikkä yhdessä hänen kaupungeistaan. Sillä katsokaas, ajan kuluessa ja hänen entisen valtakuntansa kehittyessä oli hän tämän ja kaikkien muidenkin maailman kaupunkien oikeutettu omistaja ja hallitsija.

Ja hän oli tullut takaisin parantaakseen vilisevän maailman epäjärjestyksen ja palauttaakseen vielä kerran Sumerian syvän rauhan.

2.

Mutta kuinka oli tuo tehtävä pantava alulle?

Siinä oli vaikeus. Ei saanut olla mitään puolinaista saapumista. Hänen oli nopeasti ja päättävästi käytävä käsiksi asioihin, tajusi hän, ja National Galleryn korokkeelta näkyi irrallinen, hajanainen, laaja maailma, jota hänen oli ruvettava hoitamaan. Se saattoi ponnistella holhousta vastaan. Jos hän alkaisi nyt, jos hän rupeisi huutamaan tältä korokkeeltaan, niin olisi enemmän kuin luultavaa, ettei kukaan välittäisi hänestä. Hänen piti tarkasti ottaa vaari tilaisuudesta, eikä tehdä mitään erehdyksiä. Maailman herran ja parantajan ei sopinut tehdä erehdyksiä.

Niin, esimerkiksi oli Buckinghamin palatsin juttu melkein ollut erehdys. Se oli mennyt myttyyn muitta mutkitta, mutta siitä olisi voinut olla vakavampiakin seurauksia. Ihmiset eivät vielä tunteneet mestaria, heillä ei vielä ollut minkäänlaista aavistusta hänestä. »Ne olisivat voineet», sanoi Sargon langeten preembymäiseen kodikkuuteen, »panna minut putkaan. Ja silloin olisin ollut aika hölmön näköinen.»

Nyt ei enää saisi tapahtua sellaista hätäilyä.

Ei. Hänen tuli mieluummin odottaa ohjeita ylhäältä.

Voiman, joka oli tuonut hänet takaisin maailmaan ja herättänyt hänet tuntemaan oikean olemuksensa ja tehtävänsä, sen saattoi odottaa lähettävän hänelle valistuneen kannattajan tai sellaisen — joka tuntisi hänet. Sillä täytyihän hänen tietysti olla sen hallitsijan näköinen, joka hän oli ollut — kuten Hocklebykin oli ollut Prewmin näköinen. Hänen näitä harkitessaan etsivät sormet hänen viiksensä ja alkoivat kierrellä niitä miettivästi. Hän oli todellakin valepuvussa. Sillä välin?... Sillä välin hänen täytyi saada nähdä kaikki, mitä voi, päästä perille ihmisten mielenlaadusta ja oppia tuntemaan heidän erikoiset tarpeensa ja puutteensa. Hän saattaisi kulkea kansansa keskuudessa kenenkään tietämättä... kuten Harun al Rashid, mutta viisaammassa tarkoituksessa...

»Harun al Rashid», kuiskasi Sargon, katseli ylöspäin lordi Nelsonia kohti ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. »Harun al Rashid. Kun tämä lompakkoni vain olisi täynnä kultaa. Mutta siitä huomenna. Tuolla miehellä — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Preembyllä, oli jossakin pankkitili.»

Hän tunnusteli rintataskuaan. Lompakko oli yhä siellä.

Maksuosoituksiin täytyi kirjoittaa »A. E. Preemby» — hullunkurista, mutta niin oli tehtävä. Tuo A. E. Preemby sai näytellä jonkunmoisen edustajan osaa. Hänen aarteensa pysyi tallessa.

3.

Strandilla Hänen Majesteettinsa näki itsensä vilaukselta myymälän ikkunassa. Hänen tukkansa oli hieman sekaisin, ja hänestä oli epämieluista nähdä tukkansa epäjärjestyksessä. Hän meni hattukauppaan, joka sattui mukavasti tien varteen, ja osti itselleen hatun.

Hän otti esiin pienen setelikukkaronsa maksaakseen — hyvin rauhoittava tehtävä. Sillä siinä ei ollut vähempää kuin seitsemän punnanseteliä. Hän laski ne tyytyväisenä. Maksettuaan laskun Tunbridgessä oli hän taas nostanut rahaa pankistaan. Hän epäröi, antaisiko hän juomarahaa myyjälle — eikä tehnyt sitä.

Nyt hän ei ostanutkaan mustanauhaista, harmaata huopahattua, vaan erikoisen, leveäreunaisen huopahatun, jollaisia taiteilijat tai kirjailijat olisivat voineet valita. Se ei ollut sellainen hattu, jonka Albert Edward Preemby, tuo vaatimaton, tuo epäröivä mies, olisi ostanut, se oli paljon enemmän Sargonin mallinen hattu. Mutta ei ainoastaan sargonmainen, siinä oli jotakin naamiontapaista, jotakin selvemmin naamiomaista. Kauppojen ikkunoista ja satunnaisista peileistä saattoi aina tuontuostakin nähdä, että noissa miettivissä sinisissä silmissä oli nyt jotakin salaperäistä.

Hän jatkoi tietään itää kohti, Aldwychiin päin, ja poikkesi sitten Kingswaylle katsellen milloin myymäläin ikkunoita, milloin ihmisten kasvoja.

Tänään hän oli Tuntematon. Tuskin yksikään ihminen katsahti toistamiseen häneen. Mutta pian saapuisi paljastus, ja silloin koko tuo huolettomana puuhaileva joukko magnetisoituisi hänen astuessaan ohi, tervehtisi, kuiskailisi ja ihailisi. Ja hänen oli oltava valmis heitä varten, valmis siitä lähtien johtamaan heidän kohtaloltaan. Ei kävisi päinsä olla neuvoton, jäädä kokoamaan ajatuksiaan ja kirkastaa kurkkuaan, »hrrump».

Hänen hartioillaan lepäsi pelottava vastuu! Mutta hän ei pudistaisi sitä pois. Millä sanoilla hän aloittaisikaan puheensa heille, kun ilmestyksen hetki saapuisi? Ensiksi: »Olkoon rauha!» Parempia sanoja ei kukaan voisi kuvitellakaan. Hän mutisi itsekseen: »Rauha eikä sota kansojen keskuudessa. Rauha eikä sota yksityisten kesken. Rauha kaduilla — työpajoissa, kaupoissa. _Rauha!_ Rakkaus ja rauha. Minä, Sargon loistava, käsken niin. Minä, Sargon, olen palannut monien vuosisatojen jälkeen tuodakseni rauhan koko maailmalle.»

Häntä veti puoleensa erään myymälän ikkuna. Se oli karttakauppa, ja siinä oli selvästi näytteillä _Euroopan kartta Versaillesin rauhan jälkeen: kaksi shillinkiä, kuusi penseä_. Hän jäi katselemaan sitä. Kaikki tuo olisi taas muutettava. Se oli juuri osa hänen tehtävästänsä. Sitten hän katseli mitä muuta ikkunassa oli. Euroopan kartan takana riippui koko maailman seinäkartta. Sellaista maailman karttaa hän saattaisi tarvita. Ei voi hallita maailmaa ilman karttaa. Taikka sitten unohtuu laajoja maanosia. Olisiko pallokartta parempi? Seinäkartan saattoi nähdä kerrallaan, ja sitäpaitsi sitä oli parempi liikutella. Sitäpaitsi ei kaupassa näyttänyt olevan pallokarttoja, eikä hän tiennyt, mistä sellaisen saisi ostaa. Hän meni sisään, osti maailman kartan ja ilmaantui taas kadulle lyhyen hetken kuluttua kainalossaan neljän jalan pituinen käärö. Hän kantoi myöskin kekseliästä, pahvista tehtyä tähtikarttaa, joka oli sattunut hänen silmiinsä hänen seisoessaan myymäpöydän edessä. Se tuntui hänestä tarpeelliselta astrologisia tehtäviä varten.

Hän alkoi hämärästi ajatella vastaista asuinpaikkaansa. Minne hän oli menossa?

Hän haki itselleen asuntoa, hän haki itseasiassa yksinäistä erakkomajaa. Hän oli karannut kuninkaallisen prinsessan parista, joka myös oli tullut takaisin — jokseenkin tarpeettomasti, arveli hän — tähän nykyaikaiseen maailmaan, koska hänelle oli välttämätöntä olla jonkun aikaa ihan yksin. Hänen oli vietettävä muutama päivä tai viikko henkisissä taisteluissa, mietiskelyssä ja sielullisissa puhdistuspyrkimyksissä, ennenkuin hänen ilmestymisensä tapahtuisi. Tytärkään ei saisi palvella häntä sinä aikana. Hän oli altis, mutta oli pahasti tiellä. Prinsessa ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Hänen huomautuksensa ja kysymyksensä olivat yleensä häiriötä aiheuttavia ja joskus suorastaan kiusallisia. Oli hyvinkin luultavaa, että muodonvaihdosta ei tapahtuisi hänen läsnäollessaan. Ja sitäpaitsi kaikkien suurten profeettojen ja ihmeellisten paluiden tarinoissa oli aina ollut tuo korpeen pakenemisen ja itsetutkimuksen alkuvaihe. Buddha, Muhamed, kaikki ne olivat aloittaneet sillä tavalla. Ehkäpä hänenkin täytyisi paastota. Ehkäpä paastoaminen olisi välttämätöntä. Ehkäpä hänenkin luokseen tulisi taivaallinen sanansaattaja.

Hän olisi halunnut tietää enemmän paastoamisen tekniikasta. Täytyisikö muitta mutkitta lakata syömästä, vai oliko noudatettava joitakin seremonioita ja varovaisuustoimenpiteitä? Mutta siitä myöhemmin. Ensiksi hänen tuli löytää rauhallinen huone, salainen kätkö lopullista valmistautumista varten.

Sillä hetkellä hän huomasi olevansa Bloomburyn harmaassa puistikossa, ja jokaisessa talossa, joitten ohi hän kulki, oli ikkunassa miellyttävä paperipalanen ilmoittamassa: »huoneistoja, yösijaa, aamiaista». Täällä oli myös »yksityishotelleja», vieläpä tavallinen »täysihoitolakin», niin, tänne hänen epäilemättä pitäisi jäädä. Yksinkertainen huone näitten vilpittömien ihmisten luona, yksinkertainen, yksinkertaisesti kalustettu huone.

4.

Mutta vaikka koko Bloombury, sen talojen alakerrosten ikkunoissa olevista tummanvihreistä ja hopeisista korteista päättäen, tarjosi suojaa ja turvaa kodittomille ja vieraille, ei maailman uusi herra kuitenkaan nähnyt niinkään helpoksi löytää yksinkertaista huonetta omiksi tarpeikseen. Sillä jo enemmän kuin tunnin oli hän käynyt harmaasta talosta toiseen, kolkuttanut, seisonut kynnyksellä, astunut ikuisella vahakankaalla verhottuihin eteisiin, pyytänyt nähdä vuokrattavaa huonetta, tarkastanut sitä, kysynyt hintaa ja — se kävi yhä paremmin selville — herättänyt epäluuloja. Ihmiset tuijottelivat hänen karttakääröään ja taivaskarttaansa ja näyttivät inhoavan niitä syvästi. Hän ei ollut odottanut, että häneltä niin jörösti vaadittaisiin tietoja. Hänen hämärä salaperäisyytensä työnnettiin syrjään ja hän huomasi, että hänen oli vaikea selittää asioitaan. He halusivat tietää, mitä tointa hän harjoitti ja milloin hän tahtoisi muuttaa asumaan. Kukaan ei näyttänyt olevan valmis siihen, että hän muitta mutkitta saisi heti paikalla huoneen haltuunsa. He odottivat, että hän lähtisi hakemaan tavaroitaan. Hänen luottamustaan vähensi se, ettei hänen takanaan ollut mitään tavaroita. Kaikki nämä ihmiset, huomasi hän yhä selvemmin, odottivat, että hän näyttäisi tavaransa, ja saattoivat kiukustua, jos hän ei tehnyt niin. Valmis maksu etukäteen, käsitti hän, ei näyttänyt riittävän heille.

Hän oli odottanut tapaavansa ystävällisiä, yksinkertaisia ihmisiä näitten ovien takana, ihmisiä, jotka olisivat hyväksyneet hänet ja pitäneet häntä arvossa heti ensi hetkestä saakka, ja ihmetelleet häntä ja hänen taivaskarttaansa, mietiskelleet sen merkitystä ja vähitellen tunteneet ihmeellisen vieraan, joka oli tullut heille. Mutta ihmiset, joita hän tapasi, eivät olleetkaan yksinkertaisia ihmisiä. Useimmat heistä olivat likaisia, viisastelevia ihmisiä. He tulivat ulos kellareistaan epäilevän tarkkaavaisina, miehet paitahihasillaan, useimmat jöröinä ja yleensä parta huonosti ajeltuna. Nuorissa naisissa oli jotakin salakavalaa, kaikkea muuta kuin neitseellistä, vanhat olivat nälkäisen laihoja tai epäterveellisen lihavia. Eräällä oli kupumainen kasvannainen kaulassa. Ja kaikilla heillä oli tavassaan jotakin puolustautuvaa.

Ja huoneet, joita hän näki, eivät olleet sen yksinkertaisempia kuin ihmisetkään. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui tunne siitä suuresta siveellisestä muutoksesta, joka oli tapahtunut maailmassa siitä asti kuin hän oli hallinnut sumerialaisten maankastelijoiden valkopukuista rehellisyyttä. Silloin oli huoneessa ollut pöytä, tuoli tai pari, hylly muutamine pulloineen, kuva tai joku muu uskonnollinen esine, savitaulu ja kirjoituspiirrin, ehkä, jos asukas oli oppinut. Mutta nämä huoneet olivat täynnä vastakohtia. Niissä oli ikkunat päästämässä valoa sisään ja verhot pitämässä sitä poissa. Sargonin kätketty toinen nuoruus pesulaitoksessa oli tehnyt hänet hyvin araksi lialle, ja näitten huoneitten pumpuliverhot olivat useimmiten hyvin likaiset. Sähkövalo oli myös hyvin harvinainen huoneistoissa. Useimmiten niitä valaisivat katosta riippuvat kaasutuikut himmennetyn, hiotun lasipallon sisältä. Joka paikassa oli hyvin suuri pöytä keskellä huonetta ja pari epämukavaa nojatuolia. Ja siellä oli rikkonaisia, kiiltävästä, maksankarvaisesta puusta tehtyjä kaappeja, ja epämukavia sohvia ja uskomattomia koristuksia. Joskus huoneissa, ja erikoisesti makuuhuoneissa, vallitsi irstainen ilmapiiri ja rivous seinille ripustettuine, luonnollisessa tilassa olevia naisia kuvaavine mezzotintoineen, jotka muka olivat esittävinään jotakin allegorista taikka pikemminkin varakkaiden kuin hienostuneiden itämaalaisten tympeitten haaremien kylpyjä. Uunien etukomerot olivat erikoisen koristeltuja, täynnä posliinikaluja, pieniä ruukkuja, pieniä, kultasiipisiä enkeleitä, punaisia paholaisia taikka rohkaisevilta näyttäviä naisia kylpypuvuissaan, jotka olivat liian ahtaita heille. Tavallinen koristelumuoto oli se, että seinille oli kiinnitetty lautasia, samalla lailla kuin tuholintuja naulataan ladon oven yläpuolelle.

Hyvin suuri osa näistä vuokrakodeista oli yhtä rääsyisiä kuin maantietä kiertelevät kulkurit. Eräs jäi hänen mieleensä värittömänä, tomuisena ja harmaana ja nukkavieruna, kaiken mahdollisuuden ulkopuolella. Hänen itseensäsyventyneeseen mielentilaansakin tunkeutui ihmettely siitä, kuka voi asua ja kuka oli asunut moisissa majapaikoissa. Koko hänen elämänsä oli kulunut siistissä ja kirkkaassa ympäristössä, oli harvinaista, että hän vilaukseltakaan olisi nähnyt Englannin kaupunkilaiselämän kuluneita ja lahonneita puolia, jossa kaikki on loppuun paikattua, mutta jossa harvoin on mahdollista parantaa tai korjata jotakin ja uskomatonta, että mitään vaihdettaisiin uuteen. Ilmakin noissa huoneissa tuntui periytyvän kaukaisilta ajoilta, ja kuninkaan tai muitten kuvien ruostuneissa kehyksissä olevat lasit näyttivät entisaikaisten kärpästen likaamilta.

»Asuuko täällä koskaan ketään?» kysyi Sargon murtuneen näköiseltä, huoneita näyttävältä naiselta.

Hän ei tullut huomanneeksi kysymyksensä julmuutta, ennenkuin se oli tehty.

»Viimeinen asukkaani pysyi täällä viisitoista vuotta», sanoi murtuneen näköinen nainen. »Hän oli puhtaaksikirjoittaja. Hän kuoli sairashuoneessa kesäkuussa vesitautiin. Hänestä oli kaikki täällä hyvin tyydyttävää... hyvin tyydyttävää. En koskaan kuullut hänen valittavan. Hän oli minun oikein hyvä ystäväni.»

Sargonin valtasi voimakas halu päästä raittiiseen ilmaan. »Kuinka paljon nämä huoneet maksavat?» kysyi hän. »Minun täytyy ajatella asiaa. Ajattelen, ja ilmoitan teille sitten.»

Hän ilmoitti hintansa, tavallisen hinnan näillä main, mutta saattaessaan vierastaan ovelle portaita alas sanoi hän: »Jos se on liikaa... Tarjotkaa te, herra.»

Hänen huolen kalventamista silmistään puhui epätoivo.

»Minun täytyy miettiä sitä», sanoi Sargon ja oli taas ulkona.

Mikä saattoi ihmiset noin likaisiksi, surullisiksi ja murtuneiksi? Varmasti ei Sumeriassa milloinkaan ollut sellaisia olentoja. Se oli saatava muuttumaan, kaikki tuo oli muutettava, kun kuningasten kuningas saapuisi.

5.

Kun hämärä sitten alkoi tummentua, löysi Sargon juuri sen rauhallisen huoneen, jota hän tarvitsi. Se ilmaisi itsensä toivorikkaasti ei tuolla tavallisella painetulla kortilla, vaan käsin kirjoitetulla, jossa oli luettavana »Huone vuokrattavana», ikkunassa, jossa ei ollut pellavaverhoja, vaan punertavat uutimet, jotka pikemminkin ympäröivät kuin kätkivät avaran näköisen valkoisen huoneen, missä hupaisesti paloi roihuava valkea. Siellä oli pari maalausta — oikeita värimaalauksia — riippumassa valkoisella seinällä. Sargon kohotti jokseenkin väsyneesti kolkutinta ja lisäsi sen vaikutusta soittamalla sähkökelloa.

Ei tullut välitöntä vastausta, ja hän kolkutti vielä kerran, ennenkuin ovi aukeni. Kynnykselle ilmaantui hoikka nuori mies, joka piti hartioillaan pikku tyttöä. Tyttönen katseli Sargonia totisesti hyvin tummilla, harmaansinisillä silmillään.

»Kaikki näyttävät menneen ulos», sanoi hoikka nuori mies miellyttävällä äänellä. »Millä voin palvella teitä?»

»Teillä on huone vuokrattavana», sanoi Sargon.

»Niin, on kyllä, huone on vuokrattavana», sanoi hoikka nuori mies ja hänen arvostelevat tummat silmänsä tarkastelivat yksityiskohdittain hänen edessään seisovaa henkilöä.

»Saanko katsoa sitä?»

»Luulen, että annamme hänen katsoa sitä, Susan», sanoi nuori mies epäröiden pikku tytölle.

»Tietysti herra saa katsoa sitä», sanoi pikku tyttö. »Jos rva Richman olisi täällä, niin näyttäisi hän sitä oikein kiireesti, sinä tyhmeliini.» Ja hän tukisti nuorta miestä — ystävällisesti, mutta aika kovasti.

»Katsokaas», selitti nuori mies. »Rouva on ulkona. Älä nyt, Susan! Ja rouvan palvelijatar on myös ulkona. Kaikki ovat ulkona — ja meidät on näin epävirallisesti jätetty jollakin lailla pitämään huolta asioista. Oikeastaan minun ei olisi pitänyt avata ovea.»

»Mutta käskinhän minä sinua avaamaan, tyhmeliini», sanoi pieni tyttö.

Nuori mies ei päättänyt sitä eikä tätä. Sen sijaan hän kysyi: »Karttako tuo on, jota te kannatte?»

»Se on maailmankartta», vastasi Sargon.

»Hyvin hyödyllinen kaiketikin, herra. Ja niinpä olette löytänyt tienne tänne. No niin, yläkerran huoneeseen, olkaa hyvä. Pidä lujasti kiinni, Susan, mutta älä koeta kuristaa minua.»

Hän lähti menemään edellä portaita ylös.

Se oli ihan tavallinen porraskäytävä ja seinäpaperit jäljittelivät jotakin hyvin visaista ja suurisyistä puuta. Kun he nousivat ylöspäin, joutui nuori neitonen vaaraan pudota sen takia, että oli päättänyt olla ottamatta silmiään Sargonista ja hänen kartastaan. Hän kääntyi kokonaan ympäri ja pakotti kantajansa pysähtymään ensimmäiselle portaalle ja asettamaan hänet paikalleen. »Jos vielä kerran kiskot tukkaani», sanoi hoikka nuori mies, »niin lasken sinut maahan, enkä anna sinun milloinkaan, milloinkaan enää ratsastaa. Seuraavassa kerroksessa, hyvä herra, olkaa hyvä, menkää edellä.»

Huone näyttäytyi ilahuttavan vapaaksi tarpeettomista huonekaluista. Siellä oli pieni, siisti vuode, pöytä ikkunan alla, kaasu-uuni, seinät oli paperoitu ruskealla paperilla, joka oli koristeltu tavallisilla, mutta virkistävillä japanilaisilla väripainoksilla. Toisella puolella uunia oli tyhjä hylly, joka oli maalattu siniseksi samoinkuin uunikin. Nuori mies oli kiertänyt palamaan miellyttävästi verhotun sähkölampun.

»Pidän siitä», sanoi Sargon. »En kaipaa mitään ylellisyyttä.»

»Käytin sitä makuuhuoneenani», sanoi nuori mies, »mutta nyt asun ruokasalissa yhdessä alakerroksen väen kanssa ja olen luopunut siitä. Se on melkein minun omallatunnollani...»

»Alakerroksen väki, mitä alakerroksen väkeä? Ei siellä ole mitään väkeä alakerrassa. Hän tarkoittaa isää ja äitiä», sanoi pikku tyttö.

»Se on lähinnä minun omallatunnollani», sanoi nuori mies, »että pyysin rva Richmania muuttamaan kaluston. Se ei ole kaikkien maun mukainen.»

»Saanko kysyä», sanoi Sargon, »kuinka paljon huone maksaa?»

»Kolmekymmentä shillinkiä, luullakseni», sanoi nuori mies, »aamiaisineen.»

Sargon laski karttansa ja taivaansa pöydälle. Hän tunsi, että hänen piti saada tämä huone taikka jäädä iäkseen tappiolle.

»Olen halukas», sanoi hän, »ottamaan tämän huoneen. Maksan siitä etukäteen ja jään tänne heti. Mutta, minun täytyy varoittaa teitä, asemani maailmassa on erikoinen. En anna mitään tietoja itsestäni, en tuo mitään tavaroita.»

»Paitsi tietysti näitä karttoja», sanoi nuori mies. »Eikö teillä esimerkiksi ole hammasharjaa?»

Sargon mietti. »Ei. Kyllä minun täytyy hankkia itselleni hammasharja.»

»Minusta se näyttäisi paremmalta», sanoi nuori mies.

»Jos on tarpeellista», jatkoi Sargon, »niin maksan etukäteen kahdesta viikosta, ja hankin itselleni kaikki välttämättömät tavarat.»

Nuori mies katseli häntä ystävällisin ilmein. »Jos tämä olisi minun huoneeni», sanoi hän, »olisin vuokrannut sen muitta mutkitta teille. Mutta rva Richman on sen omistaja, ja hän on monessa suhteessa toisenlainen kuin minä. Oletteko matkustanut kaukanakin, herra?»

»En — paikkaan katsoen», sanoi Sargon.

»Mutta ehkäpä ajassa?»

»Ajassa kyllä. Mutta en tällä hetkellä haluaisi ruveta selittelemään.»

Nuoren miehen huvi ja mielenkiinto syveni. Hän päästi Susannen jaloilleen. »Saanko katsella karttaanne?» hän kysyi.

»Mielellänne», sanoi Sargon. Hän kiersi kartan auki pöydällä ja laski sormensa Lontoon päälle. »Tässä me olemme», sanoi hän.

»Juuri niin», sanoi nuori mies auttaen häntä pitelemään karttaa pöydällä, jolta se pyrki luisumaan pois.

»Se on yhä maailman mukavin keskus», sanoi Sargon.

»Melkein mihin tarkoitukseen hyvänsä», sanoi nuori mies.

»Ja etenkin minun tarkoituksiini», sanoi Sargon.

»Ja tuo tähtilaitos — siitä on kai suurta apua?»

»On kyllä», sanoi Sargon.

»Otaksun, että haluatte — tehdä työtä tässä huoneessa? Tarvitsetteko sen vain itsellenne? Ettei synny mitään ihmisten edestakaisin kulkemista?»

»Ei mitään. Niin kauan kuin olen täällä, ei kukaan tunne minua. Myöhemmin mahdollisesti. Mutta se ei liikuta meitä nyt. Täällä minä pysyn tuntemattomana.»

»Tuntemattomana», toisti nuori mies, ikäänkuin harkiten sanaa. »Tietysti, luonnollisesti. Saanko muuten kysyä nimeänne. (Jos lyöt minua vielä, Susan, teen jotakin julmaa ja hirmuista sinulle.) Meidän pitäisi saada tietää nimenne.»

»Sopisiko... sopisiko toistaiseksi hra... hra Sargon.»

»Tietysti», sanoi nuori mies, »toistaiseksi. Sargon... Eikös hän ollut Joku Assyrian kuningas, vai pettääkö muistini?»

»Tässä tapauksessa ei ole kyseessä Assyrian Sargon vaan Sumerian Sargon, hänen edeltäjänsä.»

»Teidän ei tarvitse sanoa sanaakaan enempää, herra, ymmärrän jo. Olette tietysti väsynyt pitkän matkanne jälkeen ja antaisin teille mielelläni, hyvin mielelläni, tämän huoneen. Ai, Susan! Mene alakerrokseen! En voi sietää nipistämistä. Mene tiehesi. Mene alas omaan huoneeseesi ja laita niin ettemme tiedä mitään hullutuksistasi. Ala mennä!»

Susan peräytyi seinän viereen ja valmistautui vastarintaan kynsin hampain. »En aikonut nipistää, Bobby», sanoi hän. »En aikonut nipistää. Ihan totta. Koettelin vain housujasi. Älä lähetä minua alas, Bobby! Älä lähetä alas. Olen kiltti, olen kauhean kiltti. Seison tässä ja katselen tuota hupaista herraa. Jos viet minut alas, Bobby...»

»Tahdotko tosiaan parantaa itsesi, Susan, kääntyä, muuttaa sydämesi? Tahdotko todella olla kiltti pikku tyttö, niin annan sinulle anteeksi.»

»Olen vaikka mitä, rakas Bobby, kun annat minun olla.»