Chapter 7
»Näettekös, lapsukaiseni», sanoi ukko Leemans, »jos me kaupustelijat vetäisimme yhtä köyttä, olisimme me pian maailman herroja... Nykyaikana kaupustellaan kaikkea. Kaikki kääntyisivät meidän puoleemme, kaikki kävisi kättemme läpi, ja ainahan siinä silloin meillekin jotakin jäisi, hehehee. Ohhoh, kun muistelen millaisia kauppoja minäkin tässä Eginhardin kadun varrella jo olen tehnyt, mitä pajassa sulatellut, korjaillut, vaihtanut ja myynyt!... Yksi esine minulta tähän saakka sentään on puuttunut: kuninkaallista kruunua en ole sattunut ennen saamaan, mutta nyt saanen sellaisenkin».
Lasi kädessä nousi ukko ylös ja huudahti ahmarin katsein:
»Ammattimme malja, lapset!»
Darnet-eukko seisoi toisessa päässä huonetta mustassa auvergnelaisessa myssyssänsä: hän näytti kuuntelevan ja vakoilevan kaikkea, oppiaksensa jotakin keskustelusta hänkin, sillä eukko aikoi kuin aikoikin heti »herran» kuoltua avata samanlaisen liikkeen.
Äkkiä kuului ovikello soivan rämisten kuin vanha köhäinen ja käheä kurkku. Kaikki säpsähtivät. Kuka mahtanee näin myöhään...?
»Se on Lebeau», sanoi ukko Leemans. »Hän se vain on...»
Äänekkäillä huudoilla tervehti pöytäseura kamaripalvelijaa kuin ainakin harvinaista vierasta. Lebeau näytti kalpealta, väsyneeltä ja kovin huonotuuliselta.
»Istuhan, vanha veijari», kehotti Leemans tehden hänelle tilan itsensä ja tyttärensä välille.
»Kas, saakeli!» huudahti Lebeau katsellen pöytäseuran hohtavia kasvoja, juomapöytää ja kemujen tähteitä... »Täällä pidetään hauskaa, kuten näyttää...»
Tämä synkällä äänellä tehty huomautus sai toiset hieman levottomiksi... »Niinpä tietysti, täällä on vähän huviteltu ja hauskuteltu, entä sitten? Minkä vuoksi olisimme aina ikävällä päällä?...»
Lebeau näytti hämmästyneeltä.
»Mitä! Ettekö te siis tiedä, että...? Milloin tapasitte te viimeksi kuninkaan, rva kreivitär?»
»Viimeksi? Tänä aamuna ... eilen ... ja joka päivä».
»Eikö hän siis ole virkkanut teille mitään siitä kauheasta tilityksestä, joka vasta on tapahtunut...»
Muutamin sanoin hän sitten teki selkoa siitä miten luopumuskirja oli joutunut tulen omaksi. Ja samoin saanee koko »kaappausta» pitää menetettynä pelinä.
»Voi, mikä hylkiö!... Hän on siis pettänyt minut!»
Tom kävi levottomaksi. Hän katsoi vaimoansa suoraan silmiin: olisiko tämä todellakin ollut niin typerä, että...? Mutta Spalaton kreivitär ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi sallinut hänen syventyä minkäänlaisiin asiaa valaiseviin yksityistutkimuksiin. Toistaiseksi halusi hän vain purkaa raivostuneen vihansa Kristiania kohtaan, joka viikkokauden jo oli keksinyt kaikellaisia valheita selitykseksi siihen, ettei hän vielä ollut allekirjoittanut luopumuskirjaa. Voi, sitä valhettelijaa! Mutta miksi ei Lebeau jo ennen ollut kertonut hänelle tuosta tapahtumasta?
»Miksi? On sekin kysymys?» sanoi kamaripalvelija ilkeästi hymyillen. »Minun ei, hitto vie, ole ollut helppo toimittaa siitä tietoa teille. Kymmenen vuorokautta olen ollut matkoilla... En ole saanut aikaa edes niin paljo, että olisin kirjoittanut teille, niin tarkoin on minua vartioinut eräs kirottu munkki, jolla on jahtikoiran vainu ja joka tarvittaessa osaa käyttää veistä kuin pahin ryöväri... Hän vahti kaikkia liikkeitäni eikä sallinut minun poistua luotansa hetkeksikään, sillä hän ei muka osannut hyvästi ranskaa tullaksensa yksin toimeen. Selvää on, että olen joutunut epäluulon alaiseksi; sitä paitsi on poissaollessani pantu toimeen kaunis juttu...
»Mikä juttu?» kysyivät kaikki katseillansa.
»Luulen, että on kysymys jostakin sotaretkestä Dalmatiaan. Sen on tuo helvetin gascognelainen keksinyt... Oi, sanoinhan minä jo heti, että se riiviö olisi samassa tuokiossa ollut toimitettava hiiteen!»
Huolimatta kaikista varokeinoista oli kamaripalvelija sentään saanut vihiä salaisista hankkeista ja tärkeistä valmistuksista, sillä alinomaa lähetettiin kirjeitä ja pidettiin neuvotteluja kaikessa hiljaisuudessa. Kerran oli ruhtinatar Rosen varomattomuudessansa unhottanut pöydälle pienen albumin. Lebeau oli selaillut sitä ja näki mallipiirustuksia univormuiksi ja puvuiksi Illyrian vapaehtoisille, Valtaistuimen rakunoille, Sinipuseroille, Vanhurskauden kyrassiereille y.m. Erään toisen kerran sattui hän kuulemaan saman ruhtinattaren keskustelevan vakavasti rva de Silvisin kanssa kokardien muodosta ja koosta. Tästä kaikesta ja tilapäisesti kuulemistansa puheista oli Lebeau tehnyt sen johtopäätöksen, että suuri retki oli hankkeissa; epäilemättä oli hänen pakollinen matkansa yhteydessä saman retken kanssa. Hänet oli lähetetty etsimään Navarran vuoristosta erästä pientä, tummaveristä, kyttyräselkäistä miestä: tämä lienee joku kenraali, joka kuningasta lähinnä johtaisi armeijaa.
»Mitä? Aikooko kuningas siis mukaan?» huudahti Leemans heittäen halveksivan silmäyksen tyttäreensä.
Yhteinen solina seurasi tätä kysymystä.
»Entäs meidän rahamme?»
»Ja velkakirjat?»
»Tämä on jo julkeaa!»
»Selvää varkautta!»
Nykyaikana on politiikka samassa asemassa kuin eräs oikeus Aisopon tarinoissa, joka sekotettiin kaikkeen. Senpä vuoksi katsoi Pichery, tuo ankara bonapartelainen, joka iltakauden oli istunut jäykkänä ja korkean kaulaliinansa kangistamana, täytyvänsä hyökätä tasavallan kimppuun.
»Hm, se on jo rauhan häiritsemistä naapurivaltakunnassa. Se on jo liikaa... Keisarikautena se ei olisi käynyt laatuun».
»Eipä totisesti», sanoi Tom Lewiskin arvokkaasti; »mutta varmaa on, että jos presidentin palatsissa tiedettäisiin tästä, niin ei sitä sallittaisi... Sinne olisi tieto toimitettava ... ja ryhdyttävä toimenpiteisiin, jotta...»
»Olen minäkin jo samaa ajatellut», vastasi Lebeau, »mutta paha kyllä en tiedä mitään varmaa koko hankkeesta. Minun sanastani ei siellä välitettäisi. Sitä paitsi ovat he varuillansa ja pitäneet huolen kaikista mahdollisista varokeinoista, joiden avulla toivovat välttävänsä epäluulon. Tänään esim. on Rosenin palatsissa suuri juhla kuningattaren syntymäpäivän johdosta. Hallitusmiehiä käy vaikeaksi saada uskomaan, että nuo, jotka huvittelevat itseänsä tanssijaisilla ja kemuilla, miettisivät valtiollisia salahankkeita ja valmistelisivat taisteluja!... Ja kuitenkin merkitsee tuo juhlallisuus jotakin erityistä...»
Nyt vasta huomasivat toiset, että Lebeau oli juhlapuvussa, valkoinen kaulaliina yllä ja hienot kengät jalassa. Hänen tehtävänsä oli valvoa tarjoilua ja sen vuoksi täytyi hänen takaisin Ludvigin saarelle. Kreivitär, joka oli istunut hetkisen aikaa äänetönnä, sanoi äkkiä:
»Kulkaas, Lebeau!... Jos kuningas matkustaa, niin kaiketi te saatte siitä tiedon, vai mitä?... Täytyyhän teidän saada tieto siitä ainakin silloin kun sälytätte matkalaukun, ell'ei ennen?... Jos te vain tuntia ennen lähtöä toimitatte minulle tiedon matkasta, niin vastaan minä siitä, ett'ei lähdöstä tule mitään».
Tämän hän sanoi rauhallisesti ja hitaasti; mutta sangen varmasti. Sillä aikaa kun Tom Lewis mietti, millä ihmeen mahdilla Señora voi estää kuninkaan lähdön, ja toiset asialliset noloina laskivat, minkä tappion he saisivat asiain nurin päin kääntyessä, kiiruhti mestari Lebeau hienoissa kengissänsä takaisin pitkin noita kapeita, pimeitä, vanhanaikaisia katuja, -- rakennukset taitekattoisia ja portit vaakunakilvillä koristettuja -- sivuuttaen kaupunginosan, jossa Ranskan aatelisia vielä viime vuosisadalla asui, mutta jossa rakennukset nyttemmin olivat muutetut tehtaiksi ja työpajoiksi. Päivän aikana kuuluu täällä alinomaa työrattaiden kolina ja vilisee köyhää kansaa, mutta yön tullen saa kaupunginosa jälleen omituisen muinaisaikaisen leimansa.
Juhlavalaistus näkyi jo loitolle kuin mikäkin tulipalon loimo, ja kauvas kuului juhlahumukin Seinejoen molemmille rantamille.
Saaren kaukaisin, soikea niemi näytti tässä valaistuksessa ankkuroidun jättilaivan pyöristyvältä keulalta. Lähemmäs tullessa erotti jokainen nuo korkeat akkunat, jotka ikäänkuin leimusivat tulessa kirjavine akkunaverhoinensa; puutarhan tuuheiden puiden latvojen välistä hohti taidolla ripustettuja värilamppuja, ja rantakadulla, joka tähän aikaan vuorokaudesta muuten lepää kuin syvässä unessa, vilkkui lukemattomia vaunulyhtyjä, muodostaen sarjan pysyviä tuikkivia valopisteitä yön tummaa taustaa vastaan.
Ruhtinas Herbertin hääpäivän jälkeen ei Rosenin palatsissa mitään tällaista juhlaa oltu vietetty ja silloistakin suurenmoisempi ja upeampi oli tämän-iltainen juhlallisuus. Kaikki ovet ja akkunat olivat avoinna, niin että sisällä olijat voivat nähdä tähtitaivaan tenhoisan loiston.
Alakerroksessa oli pitkä sarja kirkon korkuisia maalauksilla ja vanhoilla kultauksilla koristeltuja salonkeja, joissa hollantilaiset ja venetialaiset kattokruunut ja itämaisista temppeleistä anastetut lamput levittivät valoansa omituiselle kalustolle: tapetit ja verhot hohtivat kullalta, vihreältä ja punaiselta, pöydillä raskaita hopea-lippaita, seinillä norsunluuveistoksia puitteissa, vanhoja tummuneita kuvastimia, pyhien esineiden säiliöitä, ryöstettyjä lippuja, taideaarteita Montenegrosta ja Hertsegowinasta, järjestettyjä sellaisella parisilaisen kaunoaistilla etteivät ne näyttäneet mätetyiltä, raakalaismaisilta kasoilta. Orkesteri oli saanut sijansa vanhalla kirkon lehterillä, jolta lippuja riippui alas; näiden alla olivat kuninkaan ja kuningattaren nojatuolit; heidän edessänsä väikkyi nyt hoviseura ohitse nykyaikaisen valssin tahdissa sellaisten kallisarvoisten muinaisesineiden hohteessa, joista ukko Leemans olisi joutunut haltioihinsa. Silkkihameita laahuksinensa, käherrettyjä kutreja, loistavia katseita, tasaisesti keinuva valssi, joka näytti kukoistavan nuorison elävältä vastalauseelta kaikkea vanhaa ja ruostunutta vastaan, naisia, vaaleita, hoikkia, tummasilmäisiä, kalpeaihoisia kaunottaria! Tästä karkeloivien pyörteisestä piiristä ja keveiden pukujen kirjavasta vilinästä, jossa helmat häilyivät niin hiljaa ja mielyttävästi soiton tahdin mukaan, kuin salaperäinen säestävä kuiske, erosi silloin tällöin joku pari vetäytyen ensin noiden korkeiden lasiovien ulkopuolelle, joiden yllä kuningattaren nimikirjaimet tulisina hohtivat, ja häipyi sitten karkelossa väikkyen puutarhan käytäväin peittoon. Vähitellen kävi heidän karkelonsa epävarmaksi, kun soiton tahtia oli vaikea erottaa, ja vihdoin he muuttivat tanssinsa tahdikkaaksi kävelyksi pitkin tuoksuvia ruusu- ja magnoliakujanteita.
Lukuunottamatta omituisen harvinaista kalustoa ja koristelua sekä vaaleaverisiä, nähtävästi slavilaisia naistyyppejä ei pintapuolinen katsoja olisi voinut huomata mitään, mikä erityisesti olisi eronnut niistä S:t Germainen etukaupungissa asuvan ja täälläkin runsaasti edustetun ylimystön iloisista juhlista, joita he toimeenpanevat Yliopistokadun varrella sijaitsevissa puutarhoissansa, joissa tanssijat niin helposti voivat siirtyä parkettilattialta ruohonurmikolle karkeloansa jatkamaan. Tuollaisissa kesätanssijaisissa, jotka pidetään ulkona vapaassa ilmassa, on seuraelämä tavallista rattoisampi ja hurjempi eikä sovinnaisuus estä ketään käyttämästä väriltänsä iloisempiakin liivejä ja housuja, kunhan hännystakki on musta.
Toisessa kerroksessa sijaitsevaan kamariinsa kuuli vanha herttua, joka jo viikon päivät oli voihkinut luuvalon ahdistamana, tanssijaissoiton säveleet. Koettaen peitteellänsä tukahduttaa kipujansa ja soturikirouksiansa, sadatteli hän julmaa tautia, joka ivallisesti kyllä pakotti hänet vuoteen omaksi tällaisena päivänä ja, mikä pahempi, esti häntä liittymästä huomenna matkalle lähtevien nuorten urhojen seuraan. Kun tunnussana jo oli lähteville annettu ja hyökkäyksen lähtökohdat määrätty, olivat hankkeen johtajat keksineet nämä tanssijaiset varokeinoksi Ranskan poliisivallan mahdollisia epäilyksiä vastaan. Herttuaa, joka ei voinut lähteä mukaan, lohdutti tieto siitä, että hänen poikansa Herbert oli mukana samoin kuin muuten herttuan rahatkin, sillä majesteetit olivat armossa suvainneet hänen kustantaa tämän sotaretken. Sen vuoksi oli hänellä sänkynsä laidalla pääesikunnan karttoja, sotaretken suunnitelmia ynnä kiväärien, saappaiden, huopapeitteiden ja muonan hankkijain laskuja, joita hän juuri tutki, samalla kun hänen suupielensä hirmuisesti tempoilivat todistaen selvästi, että sankarillisen kuningasmielinen vanhus ankarasti taisteli synnynnäistä kitsasteluhaluansa vastaan. Joskus puuttui joku numero tai selitys, jonka vuoksi hän kutsutti Herbertin luoksensa saadaksensa samalla keskustella hänen kanssansa jonkun aikaa, ennenkun tämä huomenna jättäisi isänsä. Ensi kerran he nyt eroaisivat toisistansa eikä hän ehkä koskaan saisi enää tavata ainoaa poikaansa, jota hän rajattomasti rakasti voimatta juhlallisella, vähäpuheisella kohtelullansa täysin peittää tunteitansa. Mutta ruhtinasta oli vaikea pidättää täällä, sillä hän ei tahtonut laiminlyödä isännänvelvollisuuksiansa eikä menettää sekuntiakaan siitä lyhyestä ajasta, mikä hänellä vielä oli rakasta Coletteansa varten.
Puolisonsa vierellä seisoen vastaanotti tämä etumaisessa salissa kutsuvieraita ollen entistänsä kauniimman ja siromman näköinen tuossa vartalonmukaisessa tunikassansa, jonka kallisarvoiset, vanhat pitsit olivat ratkotut jostakin kreikkalaiskatolisen piispan messukaavusta. Salaperäisen totinen oli hän tänä iltana ja rauhallinen levonilme nähtiin, omituista kyllä, hänen kasvoillansa: muuten näyttivät hänen silmänsä tavallista tummemmilta, tumman siintäviltä niinkuin tukkaan pistetty, timanttineulan puoleksi peittämä pikku kokardikin.
Toimeton ei Colette ollut suinkaan kolmen viimeisen kuukauden kuluessa ollut. Hän oli kirjoittanut puhtaaksi kaikellaisia julistuksia ja kaikessa salassa itse vienyt ne Mustain veljesten luostariin, hän oli piirustanut univormujen ja sotalippujen malleja suorittaen työnsä sangen nerokkaasti keksittyjen varokeinojen suojassa johtaakseen poliisit harhaan -- hän luuli näet poliisien aina olevan kintereillänsä; -- sanalla sanoen hän koetti kaikessa täyttää velvollisuutensa sellaisena kuningasmielisenä ylimysrouvana, joista hän koulutyttönä ollessansa oli lukenut romaneissa.
Eräässä suhteessa ei hän kuitenkaan voinut toteuttaa ihannettansa Vendée-sotien ajoilta: hän ei saanut seurata Herbertia sotaretkelle! Nyt hän näet alinomaa mietti ainoastaan Herbertiansa; kuninkaan oli hän jo aikoja sitten unhottanut samoin kuin sen apinapoloisen, jonka hän niin armotta oli viskannut akkunastansa rantakatuun. Mieliaatettansa pukeutua miesten vaatteisiin ja vetää saappaat pieniin, sieviin jalkoihinsa ei hän kahdesta tärkeästä syystä voinut toteuttaa: toinen oli hänen tehtävänsä kuningattaren seuranaisena, toinen taas vallan yksityistä laatua, kuten hän eilen oli herttaisesti kuiskannut puolisonsa korvaan. Ell'eivät merkit pettäne, voi tämä tuonnoisesta akatemiallisesta juhlasta alkaen laskea ajan, jolloin Rosenin suku lisäytyisi pienokaisella, eikä niin rakasta toivetta tietystikään voinut saattaa sotaisten vaarojen alaiseksi, olletikin kun retkillä voi tapahtua tosiottelujakin. Samasta syystä hän ei myöskään ottanut osaa valssin pyörteeseen komeassa tanssijaissalissa. Coletteparalla oli siis paljo peitettävää, ja vaikka huulet vaikenivatkin, niin eivät silmät kuitenkaan voineet peittää ihastuttavaa ilmettänsä; myöskin se kaihoisa tapa, millä hän nojausi Herbertin käsivarteen, ilmaisi selvästi hänen halunsa kertoa muillekin salaisuutensa.
Äkkiä taukosi orkesteri ja keskeytyi karkelo; kaikki odottivat jännityksellä kuningas Kristianin ja kuningattaren tuloa. Tuossa he saapuvat astuen läpi salonkien, joissa kaikissa kuningatar näki nimikirjaimensa loistavan milloin kukkaisten, milloin kaasunliekkien, milloin hohtokivien muodostamana. Kaikki muistutti heitä kaukaisesta isänmaasta ja sen kunniasta. Vihdoin he pysähtyivät puutarhaan vievälle ovelle. Ylevämmin ja loistavammin ei kuningaskunta liene koskaan esiytynyt, ja moinen ruhtinaspari ansaitsi todellakin tulla kaiverretuksi kansakunnan rahoihin ja saada sijansa kuningassarjassa! Olletikin kuningatar oli ihmeteltävän ihana upeassa puvussansa, joka kymmenellä vuodella nuorensi häntä. Kaulassa hänellä oli vain merenvahainen koriste, josta riippui risti. Kaulakoriste oli paavin siunaama lahja, jolla oli oma historiansa, kuten muutamat hiljaa kertoivat toisillensa. Kuningatar oli kantanut sitä koko ajan Ragusan piirityksen kestäessä; pari kertaa se jo oli joutunut hukkaan, mutta kuin ihmeen kautta oli se hyökkäysten ja taistelujen keskellä aina löytynyt. Kuningattareen teki tämä taikauskoisen vaikutuksen, jonka alaisena hän vannoi pyhän ja kuninkaallisen lupauksen; mutta varmaan ei hän aavistanut, kuinka mainiosti nuo kullankiiltävät helmet vaikuttivat rehevää vaaleaa tukkaa vastaan, jonka suortuvat kilpailivat helmirivin kultaisen hohteen kanssa.
Korkeat puolisot jäivät joksikin aikaa puutarhan oven luo ihailemaan juhlaa ja puutarhan tarumaista valaistusta. Silloin alkoi erään rototendronpensaan takaa äkkiä kuulua viulunsäveliä, muutamia vetoja vain, mutta omituisen nopeita ja sydäntä vihlovia. Kaikkien slaavilaisten sydän sykähti: olivathan nuo guzlan, tuon tummain pensaiden välistä pilkistävän tutun, pitkäkaulaisen mandolinin ääniä! Kuului aluksi vain kumiseva alkusoitto, etäinen sävelläikky, joka lähenee, kohoaa, paisuu ja laajenee. Niinkuin raskas ukkospilvi, joka toisinaan salamoi, syöksähti soittimesta myrskyisiä, hekkumallisia, sankarillisia laulunsäveliä, jotka milloin kuulustivat karkelosoitolta, milloin virreltä: tämä soitto, joka Illyriassa kaikui niinhyvin iloisissa kemuissa kuin hurmeisissa taisteluissa, oli tuo tunnettu Radoitzan sävel.
Tähän lauluun yhtyy muinaistaru, joka selittää sen kaksinaisen luonteen. Jouduttuansa turkkilaisten vangiksi tekeytyy heitukka Radoitza kuolleeksi. Saadaksensa selville, onko hän todellakin kuollut, sytyttävät turkkilaiset tulen hänen rintansa päälle; heitukka ei hievahda sittenkään. Sitten päästävät he miehen povelle auringon lämmöstä virkistyneen käärmeen ja iskevät hänen kyntensä läpi kaksikymmentä naulaa. Sittenkin pysyy heitukka jäykkänä kuin marmoripatsas. Silloin noudetaan paikalle Haïkouna, Zaran kaunein ja komein tyttö, joka Illyrian kansanlaulua laulaen alkaa karkeloida. Kuullessansa neitosen kaulakoristeiden karkelossa helkkävän ja hänen vyönsä hepenien kahisevan alkaa Radoitza hymyillä, avaa silmänsä ja olisi siinä paikassa ollut hukassa, ell'ei tanssijatar neuvokkaasti olisi pyörähtänyt hänen luoksensa ja viskannut saalinsa hänen kasvojensa ylitse, joissa elonmerkit selvästi jo näkyivät. Niin pelastui heitukka Radoitza, jonka mukaan Illyrian kansanlaulua on nimitetty.
Tätä kaikille Illyrian miehille ja naisille yhtä rakasta laulua kuunnellessa, joka täällä ikävässä maanpaossa vaikutti sitä voimakkaammin, kalpenivat kaikkien posket. Guzlan säveleet, joita orkesteri hillitysti säesti salissa ja jotka muuten muistuttavat aaltojen kuohua ja vetten yli kuuluvaa myrskylinnun laulua, olivat kuin oman isänmaan kyyneleinen ja hellämuistoinen ääni, jossa ilmeni sanomatonta kaipausta ja kaihoisaa toivoa. Guzlan mahdottoman suurilla ja raskailla jousilla ei soitella tavallisia kieliä, vaan tiukasti pingoitettuja jänteitä ja väräjäviä suonia. Nuoret, uljaat, ylväät ja heitukan näköiset miehet tunsivat kaikki omassa povessansa hurjan Radoitzan rakkauden, jonka naisen rakkaus niin hyvin palkitsee; ja Dalmatian kookkaat ja kauniit naiset tuntevat puolestansa hellän lemmen tunteita urhojansa kohtaan. Ja kun vanhemmat miehet muistelevat kaukaista isänmaataansa ja äidit katselevat poikiansa, alkaa heitä kaikkia itkettää ja elleivät kuningas ja kuningatar olisi läsnä yhtyisivät he kaikki täyttä kurkkua siihen kimeään hätähuutoon, jolla guzlansoittajat säestävät soittimensa viimeistä, taivaalle kimpoavaa loppusäveltä.
Pian alkaa karkelo uudelleen ja ihan tavattoman ja hämmästyttävän vilkas seurapiirissä, jossa muuten huvitellaan noin sovinnaisuuden vuoksi. Selvää oli, ettei tämä ollut mikään tavallinen juhla, vaan että sillä oli oma sala-tarkoituksensa, kuten Lebeau sanoi? Jotakin intohimoista ja kiihkoista oli jo siinä tavassa, millä herrat hurjassa karkelossa kiersivät kätensä naisten vyötäisten ympäri, samoin nuorten tulisissa katseissa, jopa itse tanssimusikissa, joka toisinaan soi kuin säestäisi sitä urhojen kannusten ja rautaisten jalustimien kalske. Tanssijaisten lopussa tapahtuu tosin toisinaan, että huvituksen viimeiset hetket aamun sarastaessa näyttävät yhtä kiihkeän vilkkailta ja hermostuneelta juopumukselta kuin tämä juhla oli. Mutta nämä tanssijaiset olivat vasta alkaneet ja kuitenkin kihelmöitsi täällä kuumana jokainen hansikoittu käsi ja kaikkien sydämet sykkivät vilkkaasti rintakukkaisten ja jalokivikorujen alla: ja kun joku pariskunta väikkyi ohitse soiton ja lemmen kiihoittamana, seurattiin sitä kotvanen hymyilevin ja myötätuntoisin katsein. Tietäväthän jo kaikki nämä Illyrian pulskeat ja jalot ylimykset, jotka kuninkaansa mukana ovat maanpakolaisina saapuneet tänne, että läsnäolevan Ranskan aateliston, joka aina oli ollut valmis vuodattamaan verensä hyvän asian vuoksi, että sen jo päivän koittaessa piti lähteä vaaralliselle sotaretkelle. Jos onnetar sattuisikin suosimaan hanketta, niin kuka tietää, kuinka monta näistä sotaan lähtevistä takaisin palaisi? Kuka tietää, kuinka moni heistä jo viikon kuluttua lepäisi tappotantereella, jonkun vuoren jyrkänteellä, missä tämän hurmaavan masurkan säveleet vielä soivat, heidän korvissansa yhtyen kuohuvan veren kohinaan? Juuri tuo lähenevä vaara se vilkastuttaa tanssijaisia, sillä taistelun aattoillan rauhallista huvitusta seuraava levottomuus se kiihoittaa hurjaa iloa, kostuttaa silmät ja tekee katseet rohkeiksi ja suloisen kaihoaviksi. Mitä neitonen voikaan kieltää surmaansa kohti lähtevältä? Ja kuinka jouduttavasti vaikuttaakaan sydämen hellempien tunteiden tunnustukseen tämä juhlasalissa väikkyvä kuolon ajatus? Julman kuolonenkelin siipien suhina, joka melkein kuuluu jouhisoittimien sävelten alta, näyttää tekevän syleilytkin kiihkeämmiksi. Oi, kuinka moinen lyhyt lemmenilo muistuttaa päiväperhosten karkeloita auringon häipyvän säteen paisteessa! Monet tapaavat tässä toisensa ensimäisen kerran eivätkä ehkä enää koskaan tapaa toisiansa; mutta varmaa on, että monet sydämet tänä iltana parittain yhtyvät. Tosin koettavat muutamat korskeimmat kaunottaret hymyillä liikutuksesta huolimatta; mutta mikä hellyys onkaan kaiken ilkamoivan leikkisyyden alla? Ja kaikki hyörivät nyt karkelossa kumartunein päin ja liehuvin suortuvin, kaikki parit näyttävät luulevan olevansa kahden kesken, niin hurmaa heidät tuo tenhoisa väikkyminen Brahmsin valssin tai Chopinin masurkan sävelten mukaan.
Innostus oli vallannut myöskin Mérautin, jossa tuo guzlan milloin hurjan voimakas, milloin suloisen hellä soitto oli herättänyt eloon kaikissa etelämaisissa luonteissa piilevän seikkailuhalun ja rajattoman kaihon päästä outoihin maihin, valoon ja vapauteen; hänessäkin hehkui halu sotaan ja sankaritekoihin, joita naiset aina ovat ihailleet. Vaikka hän ei ottanutkaan osaa tanssiin eikä ollut mikään sotilas, joutui hänkin näiden sotaisten tanssijaisien hurmaukseen; häntä sanomattomasti suretti ja hävetti että hänen itsensä täytyi jäädä tänne vanhusten ja lasten kanssa, kun kaikki nuo nuoret lähtivät vuodattamaan vertaan taistelukentälle ja antautuivat kunniakkaihin vaaroihinkin, ja häntä suretti, että tämä hänen suunnittelemansa ristiretki siis toteutuisi ilman häntä. Aate häpesi toiminnan edessä. Ehkä lisäsi sekin hänen kärsimyksiänsä ja slavilaisten sävelten herättämää kuoleman-kaihoansa, että kuningatar Frédérique niin loistavin silmin ja ylhäisenä nojausi Kristianin käsivarteen. Näkyi selvästi, kuinka onnellinen hän oli nähdessänsä, että Kristian jälleen oli sekä kuningas että sotilas... Haïkouna, Haïkouna, voitko sinä aseiden kalskeessa unhottaa ja antaa anteeksi kaikki, niinhyvin velvollisuuden laiminlyönnin kuin valheet? Onhan sinusta yksilön rohkeus kalleinta kaikesta maan päällä ja sankarillehan sinä jäähyvästiksi liehutat kuumain kyynelten kostuttamaa nenäliinaasi, joka tuoksuu poskipäittesi hienoja hajuvesiä!...
Äkkiä huomasi Haïkouna surullisiin mietelmiin vajonneen miehen leveine ajattelijaotsinensa, jolle runsaat, muotilain vaatimuksia itsepäisesti vastustavat suortuvat olivat valahtaneet.