Chapter 6

Ja nyt kertoi hän yhteen menoon, kuinka hän ja Elysée Méraut jo kolme kuukautta olivat työskennelleet aseellista retkeä varten, kirjoittaneet kirjeitä, levittäneet puheita kansalle ja lähettäneet sähkösanomia, joita isä Alphée oli jaellut Illyrian väestölle kierrellessänsä maakylissä ja vuoristossa. Tällä kertaa eivät he olleet välittäneet aatelistosta, vaan kääntyneet alempien kerroksien, Ragusan aasin-ajurein ja kantajien, Brenon ja Brazzan vihannesviljelijäin ja saaristolaisten puoleen, jotka aluksillansa purjehtivat kaupunkiin. Sanalla sanoen, nyt olivat he koettaneet nostattaa itse rahvasta, joka on valmis kuolemaan kuninkaansa edestä, jos tämä vain asettuu joukon etunenään... Komppaniat ovat jo muodostumassa, salasana on jo annettu ... ja kansa odottaa vain sodan merkkiä. Puhuessansa innostui kuningatar yhä enemmän ja myrskynä syöksivät hänen sanansa Kristianin heikkoutta vastaan; mutta mieliharmiksensa näki hän tämän ravistelevan päätänsä puheen lopussa: hän ei näyttänyt pelkurilta, vaan välinpitämättömältä. Ehkäpä oli syy siinä, että tämä kaikki oli tehty hänen tietämättänsä. Kristianin mielestä oli retki mahdoton. Sisämaahan ei voitu tunkea, ell'ei saaristo ollut vallassa, sanoi hän; toiveita hankkeen onnistumisesta ei juuri voinut olla, mutta sensijaan tulisi ihana maa kärsimään; kaikki jäisi kuin jäisikin vain Palman herttuan seikkailuhankkeen jäljittelyksi ja hyödyttömäksi verenvuodatukseksi.

»Ei, rakas ystävättäreni, intoileva rippi-isänne ja yltiöpäinen gascognelaisenne ovat saattaneet teidät harhaan. Minäkin saan Illyriasta viestejä, jotka lienevät luotettavampia kuin teidän tietonne. Itse teossa on kuningasvallan aika jo ohi Dalmatiassa niinkuin muuallakin... Kansa on sielläkin jo kyllästynyt siihen!... Ihmiset eivät siitä enää välitä!...»

»Tiedänpä varsin hyvin, kuka siitä ei enää välitä», vastasi kuningatar.

Sitten poistui hän vallan nopeasti jättäen Kristianin hämmästelemään sitä, että kohtaus niin äkkiä päättyi. Pistettyänsä Iuopumuskirjan taskuunsa aikoi hän juuri vetäytyä makuusuojaansa, kun Frédérique samassa palasi takaisin nuoren prinssin kanssa.

Tämän oli äiti herättänyt syvimmästä unesta, nostanut vuoteelta ja sanaakaan virkkamatta pukenut kiireimmiten, minkä vuoksi se kummasteli suurin silmin äitinsä menettelyä, vaikka ei mitään kysynyt. Poikasen pienessä unisessa päässä heräsi hämäriä muistoja samanlaisista tapauksista niinä aikoina, jolloin hänet äkkiä herätettiin pakoretkelle lähdettäessä, näki silmänsä avatessa kalpeita kasvoja ympärillänsä ja kuuli hengästyneitä pelonhuutoja. Silloin oli hän tottunut kärsivällisesti mukautumaan äitinsä johdettavaksi, kun tämä vain puhutteli häntä totisesti ja käskevästi, olletikin kun hän samassa tunsi äidin hellän syleilyn suojaavan itseänsä. Tämän tarvitsi siis vain sanoa: »tule!» niin seurasi Zara häntä luottavaisena, kummastellen ainoastaan, että kaikki nyt oli niin rauhallista useihin muihin tulipalojen ja nuotioiden punertamiin öihin nähden, jolloin kuului kanuunain jyskettä ja pyssyjen pauketta.

Tuossa näki hän kuninkaan seisovan edessänsä, mutta ei tuntenut häntä samaksi hyväntahtoiseksi isäksi, joka joskus tarinoi hänen kanssansa, kun hän jo oli ehtinyt sänkyynsä, tai hymyili hänelle kehoittavasti kouluhuoneen läpi mennessänsä. Isä näytti nyt päinvastoin väsyneeltä ja ankaralta ja olipa kuin olisi ilme hänen kasvoissansa yhä synkistynyt äidin astuessa sisään poikasen kanssa. Mitään virkkamatta vei Frédérique poikasen ihan Kristianin eteen, heittäysi itse polvillensa, asetti pojan eteensä, risti tämän kätöset ja sulki ne omiinsa sanoen: »Kuningas ei välitä rukouksistani... Ehkä hän kuulee sinun rukouksesi, Zara... Kas niin, kertaa nyt sanani: Isäni»...

Aralla äänellä toisti poika: »Isäni»...

»Isäni ja kuninkaani!» jatkoi äiti: »minä rukoilen sinua, ett'et riistäisi pojaltasi sitä kruunua, jota hän on luotu kantamaan. Muista, ett'ei se kuulu yksistänsä sinulle, vaan on se saman korkeimman Jumalan suoma, joka kuusisataa vuotta sitten antoi sen Illyrian kuningassuvulle. Isäni, Jumala tahtoo tehdä minusta kuninkaan... Kruunu on minun perintöni ja omaisuuteni, jota sinulla ei ole oikeus riistää minulta».

Pikku prinssi tavaili jäljessä nämä äitinsä lausumat sanat kuiskaavalla äänellä katsellen rukoilevasti isäänsä, joka olkapäitänsä kohauttaen käänsi päänsä pois mutisten hampaittensa välistä perin suuttuneena, vaikka maltillisesti:

»Mikä hullun sopimaton menettely! ... kuinka voi ihminen höperöittää lapsen tuolla tavoin?»

Sitten hän nousi ja aikoi poistua. Mutta samassa ponnahti kuningatar seisoallensa, huomasi äskeisen pergamentin hävinneen kirjoituspöydältä ja käsitti, että kuningas oli allekirjoittanut tuon häpeällisen kirjelmän ja ottanut sen mukaansa.

Ihan kiljahtaen huudahti hän:

»Kristian!»

Tämä ei pysähtynyt.

Silloin astui hän askeleen eteenpäin, tehden liikkeen kuin aikoisi hän kohottaa hameensa liepeitä kiiruhtaaksensa poistuvan jälkeen, vaan hillitsi itsensä samassa sanoen:

»No, olkoon menneksi!»

Nyt pysähtyi kuningas. Suorana seisoi kuningatar avonaisen akkunan luona, jalka kapean kiviparvekkeen permannolla ja pitäen poikasta käsivarrellensa kohotettuna kuin uhkaisi hän tehdä tästä lopun; toisen kätensä hän kohotti uhmaavasti sitä kurjaa kohtaan, joka tämän kohtauksen syy ja alku oli. Öinen kuutamo valaisi ulkoa tuota ihmeteltävää ryhmää.

»Narrikuningas sinä olet, joutava operettikuningas, mutta tragillisen kuningattaren sinä minusta saat!... Ellet sinä heti polta allekirjoittamaasi kirjelmää ja vanno pyhän ristin nimessä luopuvasi ijäksi noista hankkeista, niin on sukusi hävinnyt ja lopetettu: puolisoasi ja lastasi saat etsiä tuolta alhaalta!»

Hänen sanansa ja kuutamoista avaruutta vastaan näkyvä kaunis ryhtinsä ilmaisivat sellaista epätoivoista päättäväisyyttä, että Kristian kauhistuneena hyökkäsi estämään häntä:

»Frédérique!» huusi hän.

Kuullessansa isän huudon ja tuntiessansa äidin käsivarren vapisevan luuli poika, joka jo oli akkunan ulkopuolella, että loppunsa oli tullut ja kuolema lähellä. Mutta äänetönnä ja valittamatta seurasi hän äitiänsä. Hän kietoi vain pienet käsivartensa tiukemmin äitinsä kaulan ympäri, heitti kuoloon tuomitun pitkäkutrisen päänsä taapäin ja sulki silmänsä, ettei hyppäys kauhistaisi.

Kristian ei enää vastustellut. Sellaista alistumista ja rohkeutta ei liene ennen nähty pienessä kuninkaan pojassa, joka kutsumuksestansa jo ymmärsi yhden tehtävän: kuolla kunnialla! Isän sydän heltyi. Viskaten pöydälle rutistuneen kirjelmän, jota jo hetkisen oli hypistellyt käsissänsä, hän vajosi nyyhkien tuoliin. Yhäti epäilevä kuningatar silmäsi nopeasti luopumuskirjan sisällyksen alusta loppuun, lähensi sen kynttilän liekkiä ja antoi sen palaa hyppysiinsä saakka välittämättä siitä, että musta tuhka varisi pöydälle.

Sitten hävisi hän äänetönnä pois poikansa kanssa, joka jo oli torkahtanut äskeiseen, kuoloa uhmaavaan sankarilliseen asentoonsa.

IV.

Aatto-iltana.

Ystäväin päivällinen taidekauppiaan luona oli jo lopussa. Yksin ollessansa taittaa vanha Leemans jonkun leipäkyrsän istuessansa keittiön pöydän ääressä vastapäätä vanhaa Darustia, joka ei edes kata pöytää eikä anna ruokaliinaa. Mutta kun sattuu olemaan vieraita kuten tänä iltana, huolekas auvergnelais-eukko sadatellen riisuu valkeat päällykset huonekaluilta, laskee sievästi kokoon pienet jalkamatot ja kattaa pöydän herran muotokuvan eteen salonkiin, joka nyt muutamien tuntien aikana esiintyy siistinä ja hauskana kuin maalaispappilan sali, tuoksahdellen väkevälle, sipulin höystämälle ruualle. Eikä ole vähemmän höystettyä se keskustelukaan, joka täällä silloin käy alhaisten koronkiskurein puhetapaan.

Sen jälkeen kuin »suuri kaappaus» täällä päätettiin, kokoutuvat veijarit silloin tällöin tänne päivällispakinoille. Moiset keskinäiset liikeyritykset vaativat, että yhdytään usein tekemään suunnitteluja. Parempaa yhtymäpaikkaa taas ei ole kuin tuo pienen Eginhardin kadun varrella keskellä ikivanhaa Parisia. Täällä voi ainakin huoletta puhua ääneen, keskustella ja neuvotella.

Nyt alettiin muuten jo olla lähellä päämäärää. Muutamien päivien tai ehkäpä jo muutamien tuntien kuluttua on luopumuskirja allekirjoitettu ja tähän saakka niin kalliiksi käynyt hanke alkaa tuottaa korkoja. Varma kaappaus vilkastuttaa pöytävieraiden katseet ja puheet, pöytäliina näyttää puhtaammalta ja viini maistuu paremmalta. Seura pitää nähtävästi hyvät kestit ukko Leemansin isännöidessä ja Picheryn, hänen eroamattoman ystävänsä ja toverinsa, istuessa kunniasijalla pöydän päässä. Veli Pichery on aimo puupää vahattuine viiksinensä ja kankeine kaulaliinoinensa; sotilaallisen ja samalla viekastelevan ulkonäkönsä vuoksi näyttää hän rappiolle joutuneelta upseerityypiltä.

Ammatiltansa hän on tauluja kaupusteleva koronkiskuri, aikamme taiteellisen kokoilu-innon luomalta uudelta ja hieman mutkalliselta kauppa-alalta. Kun nuori mies hyvästä perheestä sattuu joutumaan rahattomaksi, hän menee taulukauppias Picheryn luo, jolla on komea myymälä Lafitten kadun varrella.

»Sattuuko teillä olemaan joku oivallinen mestariteos Corotilta?... Muista minä en välitä».

»Ah, Corot, niin!» huudahtaa Pichery sulkien ihastuneena toisen kuolleista kalansilmistänsä muuttaaksensa samassa äkkiä äänensä. »On, minulla on juuri se, jota te tarkoitatte!»

Näin sanoen hän lykkää esille suurilla telineillä olevan Corotin mestariteoksen: aamumaiseman, jossa väikkyy hopeinen usva ja karkeloi parvi terhenettäriä halavien alla.

Lorgnetin läpi on nuori keikari ihailevinaan maisemaa:

»Sievä! erinomaisen sievä!... Ja hinta?»

»Viisikymmentä tuhatta frangia», sanoo Pichery arvelematta.

Yhtä vähän empii ostaja.

»Kolmen kuukauden maksuaika vai...?»

»Niin, kolmen kuukauden ... mutta sitoumusta vastaan».

Keikari kirjoittaa velkasitoumuksen, käskee tuoda taulun kotiinsa tai lemmittynsä luo ja nauttii saadessansa sinä päivänä kertoa klubilla ja bulevardeilla ostaneensa juuri »helkatin sievän Corotin». Seuraavana päivänä hän lähettää taulun huutokauppaan, missä ukko Leemans -- Picheryn pyynnöstä -- huutaa sen takaisin kymmenestä tai kahdestatoista tuhannesta frangista s.o. taulun todellisesta arvosta. Pichery kiskoo siis hirmuiset korot, mutta tarvitseeko hänen välittää siitä, ostaako joku taideystävä todella hänen taulunsa tai ei. Corotinsa hän on myynyt sangen korkeasta hinnasta »nahkoineen karvoineen», kuten noiden kunnon keinottelijain on tapana sanoa; siihen on hän mielestänsä täysin oikeutettu, sillä taide-esineen arvo on kovin mielivaltainen. Sitä paitsi hän pitää huolen siitä, ettei myy epäkelpoa tavaraa, sillä ukko Leemans tarkastaa kaikki ja opettaa hänelle tarpeelliset taidesanat, joilla tämä tukkavoiteilla suittu lurjus sitten hämmästyttää ostajiansa: toivorikasta bulevardinuorisoa ja kaupankäynnille tärkeitä kokottinaikkosia Operaa ympäröivästä kaupunginosasta.

Patriarkka Leemansin vieressä istuvat Señora ja hänen aviopuolisonsa lasien ääressä ja tuolit likitysten kuin rakastuneilla ainakin. »Suureen kaappaukseen» ryhdyttyä tapaavat he harvoin toisensa. J. Tom Lewis, joka julkisesti oikeastaan on Lontoossa, elääkin kaikessa hiljaisuudessa maatilallansa Courbevoiessa kuluttaen aikaansa kalastelemalla, kun ei ole petkutettavia poloisia, taikka tekemällä naapurillensa Sprichtille kaikellaista kiusaa.

Sulkeutuneempana kuin itse Espanjan kuningatar viettää Señora taas hienoja »puoli-maailman» päiviä, vartoen kuninkaallista rakastajaansa juhlallisena ja kankeana. Usein käy elämä tällaisille lemmityille niin ikäväksi, että he etsivät jonkun samallaisen naistoverin kävelyretkiänsä varten, joilla nämä laiskurit koettavat tehdä siedettävämmäksi toimettomuuttansa. Mutta Spalaton kreivitär ei löydä sopivaa ystävätärtä koko kaupungista. Epäilyttävien naikkosten kanssa hän ei tahdo seurustella; siihen on hän näet aivan liian ylhäinen. Kunnialliset naiset taas eivät tahdo seurustella hänen kanssansa eikä Kristian II salli hänen antautua niiden päiväperhosten liehakoitavaksi, jotka tavallisesti esiytyvät vain miesseuroissa, salongeissa, klubeissa y.m. Sen tähden istuu hän aina yksin kattomaalauksilla koristelluissa budoareissansa, joiden suuret, kasviköynnöksillä ja kapuilevilla lemminkäisillä eli amorineilla ympäröidyt kuvastimet eivät paljo koskaan kuvasta muuta kuin hänen välinpitämättömät piirteensä.

Selvästi huomaa, kuinka kyllästynyt hän on kaikkeen siihen hellyyteen, millä kuningas häntä kohtelee tuhlaten tunteitansa kuin suitsutusta, joka lemuten palaa kultaisessa maljassa, mutta sittenkin tuottaa päänkivistystä. Mielellänsä vaihtaisi hän tuossa tuokiossa nämä ruhtinattaren ikävät päivät entiseen elämäänsä Royale-kadun varrella sijaitsevassa maakerroksessa, missä hänellä oli oma pajazzonsa huvittamaan häntä karkeloilla ja muilla tempuilla. Nyttemmin sai hän ani harvoin tavata ystäväänsä, ja tuskin on hän saanut sen verran aikaa, että olisi kirjoittanut tälle asiain nykyisestä tilasta.

Senpä vuoksi hän on onnellinen tänä iltana; painautuen Tomin rintaa vastaan koettaa hän saattaa tätä hyvälle ja pirteälle tuulelle:

»Kas niin Tom, nyt sinun pitää olla hauska ja naurattaa minua», sanoo hän.

Mutta Tom ei voi olla oikein hauskalla päällä, vaikka kuinka haluaisi, sillä häntä kiusaa eräs ajatus, joka alati johtuu hänen mieleensä; mutta sitä hän ei kehtaa lausua julki. Hän on mustasukkainen. Sen hän uskoo, ett'ei mitään luvatonta vielä ole tapahtunut kuninkaan ja Señoran välillä, sillä Señora ymmärtää tehtävänsä liian hyvin, antautuaksensa ennen kuin hän on varma asiastansa. Mutta ratkaiseva hetki lähestyy. Niin pian kuin kuningas on allekirjoittanut luopumuskirjan, vaatii hän oikeutensa. Siksi on ystävämme Tom huolestunut ja ahdistuksissansa, sieluntila, joka on verrattain harvinainen niin etuluuloista ja kaikista lapsellisuuksista vapaassa miehessä kuin hän on. Hän tuntee hieman väristyksiä, jotka kylminä karmivat selkäpiitä, katsellessansa entistänsä ihanampaa vaimoansa, jonka suloa nyt kohottaa kaunis puku ja ennen kaikkea kreivittären arvonimi. Tomin mielestä se vallan hienontaa hänen piirteensä ja luo loistetta hänen katseessansa; ja näyttääpä melkein kuin tukkakin noiden kallisarvoisten koristeiden alla olisi entistänsä tuuheampi.

J. Tom Lewis ei nähtävästi ole näyteltävän osansa tasalla: hänellä ei olekaan sitä selkärankaa, mitä tällainen keinottelu vaatii. Hän ottaisi jo mielellään vaimonsa takaisin eikä välittäisi koko »kaappauksesta». Mutta hän ei kehtaa tehdä sitä, sillä hän pelkää joutuvansa naurettavaksi, ja sitä paitsi oli hanke jo niellyt suuria summia. Miespoloinen taistelee ja kamppailee siis sisällistä taistelua, osoittaen epäröimistä, johon Spalaton kreivitär ei ikinä olisi luullut Tomin tunteiden riittävän. Kaikissa tapauksissa koettaa Tom näyttää iloiselta, huitoo käsillänsä ja juttelee sydänsurustansa huolimatta vilkastuttaen koko seuran kertomuksillansa asioimiston sisäishistoriasta, joista ukko Leemans ja itse jääkylmä Picherykin innostuvat selostamaan parhaimpia kujeitansa ja »kaappauksiansa».

Hitto vie, istutaanhan tässä toverusten, hyvien ystäväin ja veljien kanssa suljettujen seinien sisällä, niin että...! Kaikki ammatin salaisuudet paljastetaan, sen konnankoukut ja ansat, suurten kaupustelijain keskinäiset salaliitot, joiden takia he maailman silmissä tahtoivat käydä kilpailijoista, näiden keinottelut ja salakähmäisyydet, kaikki salaperäiset yhdistykset, jotka luovat kokonaisen muurin rasvaisia lurjuksia ja likatakkisia rahjuksia estämällä kiihoittamaan jonkun harvinaisuuden tavoittelijaa, joka näin saadaan innostumaan, tekemään tuhmuuksia ja maksamaan suuria summia. Kunnon ystävykset suorastansa kilpailivat keskenänsä siitä, kenellä heillä oli hävyttömin peijausjuttu kerrottavana; keskustelu muodostui siis todelliseksi kilvoitukseksi siitä, kuka heistä oli suurin konna ja roisto.

»Jokos minä kerroin teille, kuinka minä sain Moran herttuan narratuksi ostamaan sen egyptiläisen lyhdyn?» kysyi ukko Leemans särpäisten kahvikupistansa. Sitten hän jutteli kuin joku vanha sankari urotöistään -- ehkä jo sadannen kerran -- tarinan tuosta lyhdystä, jonka eräs itämaalainen pohatta satunnaiseen rahapulaan jouduttuansa myi hänelle parista tuhannesta frangista ja hän vielä samana päivänä konseljin presidentille neljästäkymmenestä tuhannesta...! Tämän lisäksi hän sai kiitollisia kädenpuristuksia kummaltakin taholta, myyjältä viisisataa ja herttualta viisituhatta!... Mutta kauppa semmoisenaan ei ollut mitään, vaan sitä hienommin keksittyjä ne kujeet ja koukut, joilla rikasta ja turhamielistä ostajaa kiihoitettiin. »Vallan oikein, teidän ylhäisyytenne, se on mainio esine, mutta se on kallis, aivan liian kallis... Sellaiseen hulluuteen en minä kehoittaisi teidän ylhäisyyttänne ... vaan otaksunpa varmasti, että esim. veljekset S:smondo... Katsokaas, kuinka hiivatin kaunista työtä sen puite on koristuksinensa ... ja hiotut käädyt...»

Ja ukko Leemans, jota toiset pöytää hytkyttävillä naurunpuuskauksilla innostavat jatkamaan, ottaa esille pienen, kuluneen muistikirjan, jota selailemalla hän virkistää muistiansa jollakin päivämäärällä, osoitteella tai summalla. Siinä ovat kaikki tunnetut muinaisesineiden kokoilijat luokitetut aivan kuin de Fay'n naima-asioimiston kirjoissa ovat kaikki rikkaat perijättäret, kukin omituisuuksinensa ja oikkuinensa, vaaleaveriset toisella, tummat toisella puolen. Tuossa olivat merkittyinä kokoilijat, joiden mielestä ainoastaan kalliit esineet olivat kelvollisia ja joiden kanssa täytyi menetellä vähän töykeämmin; toiset taas epäilevät, taipa yksinkertaiset, joille voi tyrkyttää jonkun joutavan romun sanoen: »sallikaa minun neuvoa teitä, herra ... elkää antako muille tätä esinettä!» Semmoisenaan oli tuo pieni muistokirja kokonaisen omaisuuden arvoinen.

»Kuules, Tom!» sanoi Señora aviomiehellensä, haluten että tämäkin esittäisi näytteen petkutustaidostansa, »kerropas meille tuo juttu niiltä ajoilta, jolloin sinä Parisiin saavuit, tarkoitan sitä ensimäistä kaupantekoasi Soufflotin kadun varrella».

Tomia ei tarvinnut kahdesti pyytää: ottaen kulauksen konjakkia kurkkunsa selvikkeeksi hän kertoi kuinka kymmenen vuotta sitten palasi tänne Lontoosta tyhjin käsin, ei viittä frangiakaan taskussansa. Sattumalta kuuli hän aseman luona olevassa kaupassa eräältä vanhalta tutulta, että asioitsijoilla oli par'aikaa tehtävänä hankkia aviomies pelihuoneen isännän hra Beaujarsin tyttärelle, joka toisi armaallensa kahdentoista miljoonan myötäjäiset, mutta silloin vaatisi tosihienon puolison. Välittäjä saisi erinomaisen hyvän palkkion, ja siksi oli joukko vainukoiria nyt liikkeellä. Tätä juttua ei Tomille tarvinnut uusia. Hän riensi heti lainakirjastoon ja silmäili läpi kaikki Ranskan aateliskalenterit, Almanach de Gothan, Buttinin osoitekalenterin y.m., löytäen vihdoin sangen vanhan perheen, joka oli sukulaisuussuhteissa maan loistavimpiin sukuihin ja asui Soufflotin kadun varrella. Että näin ylhäinen perhe asui niin huonon kadun varrella, se oli Tomin mielestä selvä merkki, siitä, että se oli joutunut köyhyyteen tai kärsinyt tilapäisen tappion. »Missä kerroksessa asuu markiisi de N...?» kysyi Tom paikalle tultuansa, uhraten viimeisen hopearahansa saadaksensa portinvartijan puheliaammalle tuulelle. »Aivan oikein, sangen ylimyksellinen herra... Leskimies ... poika pääsee kohta sota-akatemiasta ... ja 18-vuotias tytär on saanut erinomaisen kasvatuksen. Vuokraa maksaa hra markiisi 2,000 frangia, siihen luettuna kaasu- ja vesijohtomenot...», lisää portinvartija, jonka mielestä tämäkin on lisättävä vuokralaisen ansioluetteloon. »Kaikki niinkuin toivoinkin», mietti J. Tom Lewis nousten rohkeasti portaita ylös, vaikka tunsikin hieman sydämensä tykyttävän nähdessänsä siistin etehisen, pystykuvia ja nojatuoleja ovien edessä ja kaiken muun nykyaikaisen mukavuuden, jonka rinnalla hänen kulunut takkinsa, hajanaiset kenkänsä ja arkaluontoinen asiansa vaikutti räikeänä vastakohtana.

»Puolitiessä ollessani», jatkoi hän, »mietin jo palata takaisin, mutta rohkaisin sentään itseni ajatellen, että 'olethan sinä sukkelapäinen mies, Tom, aina uljas ja nokkela ansaitsemaan rahaa!... Rohkea rokan syö!'... Ja niin harppailin ylös, kunnes olin perillä. Palvelija saattoi minut suureen salonkiin, jonka kaluston tutkaisin muutamassa silmänräpäyksessä. Pari vanhaa, kallisarvoisempaa esinettä, menneen loiston jätteitä, ja eräs muotokuva Largillièreltä. Näiden rinnalla esiytyi köyhyys sitä selvemmin: sohva oli kurja, nojatuolit vailla jousiansa eikä tulta marmoripesässä. Samassa astui markiisi sisään, komea kunnon ukko, hieno mies, joka näöltänsä muistutti Simsonia 'Neiti de la Leiglièressä'.

»'Teillähän on poika, herra markiisi?'

»Heti ensi sanoistani hän närkästyi ja nousi merkiksi, että... Minä turvausin numeroihin ... kaksitoista miljoonaa!... Silloin hän rauhoittui, istuutui jälleen, ja niin jatkoimme keskustelua. Jo alussa myönsi hän ett'ei hänen omaisuutensa vastannut hänen nimeänsä: olihan hänellä vain korkeintaan parikymmentä tuhatta frangia vuodessa... Itse teossa ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että hänen vanha sukukilpensä taas 'kullattaisiin'. Pojallensa hän oli arvellut antaa vain sata tuhatta frangia, jos tämä naimisiin menisi. 'Eihän toki, hra markiisi, nimenne riittää...' Sovimme sitten minulle tulevasta palkkiosta ... jonka jälkeen tein viittauksen siihen suuntaan päin, että minulla oli kiire vastaanottotunnilleni, vaikka en tiennyt, missä edes saisin yösijani. Ovelle tultuani kutsui ukko minut takaisin ja sanoi teeskentelemättömän avomielisesti: 'Vielä sananen! Te näytätte nokkelalta mieheltä... Etteköhän ottaisi hankkiaksenne sopivaa puolisoa tyttärellenikin. Myötäjäisiä hänellä ei ole. Totta puhuen, tulin äsken ehkä liioitelleeksi vuosituloni. Todellisuudessa ei minulla ole puoltakaan siitä. Mutta vävypojalleni voin hankkia roomalaisen kreivin arvonimen... Ja jos hän on sotilas, voin sotaministerin sukulaisena taata hänelle nopean virkaylennyksen'.

»Tehtyäni pari muistoonpanoa sanoin hänelle: 'Luottakaa vain minuun, hra markiisi!' ja käännyin pois lähteäkseni, kun samassa tunsin käden olkapäälläni. Käännyin päin ja näin Simsonin katselevan minua sangen koomillisesti naurahtaen:

»'Mutta voimmehan puhua vielä minustakin!' nauroi hän.

»'Kuinka, hra markiisi?'

»'Kautta kunniani, enhän minä vielä niin perin vanha ole ... ja jos sopiva tilaisuus sattuisi, niin...' Lopuksi sain tietää, että miesparka oli ihan vajonnut velkoihin omistamatta frangiakaan. 'Jos te siis, rakas hra Tom, sattumalta tiedätte taatusti äveriään naisen ... kauppiaanlesken taikka -tyttären ... sama se ... niin lähettäkää hänet rahamassinensa luokseni... Minä teen hänestä rva markiisittaren!'

»Kadulle tultuani selvisi minulle koko käyntini opetus: olin nähnyt mitä Pariisissa voi tehdä ... ja silloin syntyi minussa suunnitelma Lewisin asioimistoksi.»

Tom Lewisin kertomus oli todellinen taideteos, olletikin sellaisena kuin hän sen esitti. Milloin nousi hän ylös, milloin taas istuutui; vanhaa ylimystä hän matki erittäin arvokkaasti, vaikka puhetavassa silloin tällöin vilahti rappiolle joutuneen julkeutta. Muuten esitti hän sangen hauskasti ukon tapaa asettaa nenäliina polven päälle ennenkun tämä heitti jalkansa toisen ylitse; yhtä hauska oli myöskin hänen kuvauksensa siitä, miten ukko alinomaa uusi vakuutuksensa »todellisesta varallisuudestansa». Kertomus vaikutti kuin kohtaus »Rameaun veljenpojasta» yhdeksännellätoista vuosisadalla, ilman puuteria, hienoutta ja viuluja: hieman raa'asti ja villisti, olletikin kun Tom samalla matki englantilaisten ääntämistapoja, murahdellen kuin mikäkin bulldog-koira; näillä sukkeluuksilla koetti näet tuo entinen parisilainen katupoika korvata sen, mitä häneltä leikinlaskijana puuttui ranskalaisten pirteästä luontevuudesta. Kuulijat nauroivat: Tomin kertomus huvitti heitä suuresti ja usein keskeyttivät he sen kaikellaisilla mieteperäisillä, hävyttömillä lisäyksillä.