Chapter 5

Samaan aikaan illalla käveli Elysée Méraut yksinänsä puutarhassa Herbillonin kadun varrella noiden jo hieman vihertävien puiden alla, joiden lävitse sinersi kaistale kirkasta kesäillan ruskon valaisemaa taivasta: tummat varjot heittyivät polveileville, vaaleammille käytäville, mutta valkeana ja kuolleena haamoitti itse palatsi kaikkine alaslaskettuine säleakuttiminensa. Ainoastansa yläkerrassa sijaitsevasta kuninkaan kammiosta loisti enää lampun valo. Kaikki oli hiljaista; kuului ainoastaan hienoa solinaa suihkulähteen vesisäiliöstä ja yksinäisen satakielen ajoittaista liverrystä. Ilma lemusi sateen virvoittamien ruusujen, sitrooni- ja magnoolikukkain tuoksua. Tässä lemujen ja satakielen liverryksen huumauksessa ei suinkaan laimennut se kuume, joka Vincennesin juhlan jälkeen jo pari kuukautta oli vaivannut Elyseetä kuumentaen hänen otsaansa ja käsiänsä; päinvastoin kuohui se kuin myrskyävä meri ajaen hyökyaallot aina sydämeen asti.

»Voi sinuas, vanha hupsu, ... vanha hupsu!» sanoi joku samassa vallan lähellä häntä. Varsin totta ja sattuvaa, sillä niin olen itsekin jo tuntikauden ajatellut, myönsi Elysée ajatuksissansa.

»Hupsu ja kurja riiviö!... Tuleen sinä joutaisit kasvioinesi, miesparka!»

»Tekö se olette, hra hovineuvos?»

»Elkää kutsuko minua hovineuvokseksi... Se minä en enää ole... Ei mitään, ei mitään... Ei kunniaa, ei järkeä... Voi, _porco di_...!»

Nyyhkyttäen kiihkeästi kuten italialainen ainakin ravisteli Boscovitsh päätänsä, jolle lehmusten kukkien välistä lankesi omituinen valaistus. Mies poloinen oli jo jonkun aikaa ollut vallan suunniltansa. Milloin esiytyi hän sangen iloisena ja puheliaana ikävystyttäen kaikki ihmiset lörpötyksillä kuulusta kasviostansa Laibachissa, jonka hän piakkoin toivoi saavansa takaisin; milloin vaikeni hän vallan äkkiä, keskellä puhetulvaansa, katseli karsaasti naapuriansa eikä sen koommin virkkanut luotuista sanaa. Elysée luuli miehen tulleen pähkähulluksi nähdessänsä tämän nyt lapsellisin huudahduksin lähestyvän häntä, olletikin kun tämä sen lisäksi tarttui hänen käsivarteensa ja huusi keskellä hiljaista yötä kuin olisi hän apua huutanut:

»Méraut, se on mahdotonta... Meidän täytyy estää se.»

»Mitä olisi meidän estettävä, hra hovineuvos?» kysyi Elysée koettaen irroittautua hänestä.

Kiihkeästi huohottaen kuiskasi Boscovitsh:

»Luopumuskirjelmä on valmiina... Itseni on minun täytynyt se kirjoittaa... Majesteetti allekirjoittaa kai sen juuri tällä hetkellä... _Ma che, ma che_... Hän on kuningas ... ja sitä paitse lupasi hän toimittaa takaisin kasvioni... Kauniit, harvinaiset kasvini!...»

Mies joutui nähtävästi jälleen hupatuksiinsa, ajatteli Méraut; kauhean iskun huumaamana ei hän enää kuunnellut Boscovitshin loruja, vaan lensi hänen ajatuksensa heti kuningattareen. Tämä oli siis hänen alttiutensa ja kieltäymyksensä palkka! Näin loppui siis tämä uhrautumuksen päivä!

Kuinka joutavalta tuntui kaikki kunnia sellaisen otsalla, joka ei välittänyt kruunusta, olkoonpa se millainen hyvänsä! Äkkiä pimentyneessä puutarhassa näki hän nyt ainoastaan lampunvalon kuninkaan suojasta, missä siis rikos oli tekeillä. Mitä oli hänen tehtävä! Kuka voisi sen estää?... Ainoastaan kuningatar... Mutta voiko hän nyt päästä kuningattaren puheille?...

Unenhorroksissa nuokkuva kamarirouva de Silvis, kuningatar ja kaikki luulivat tulen päässeen irti, kun Elysée tähän aikaan ilmestyi taloon pyytäen saada puhutella hänen majesteettiansa kuningatarta. Makuuhuoneista kuului naisten peljästynyttä, sekavaa puhetta, joka muistutti liian äkkiä herätetyn kyyhkyslakan surinaa. Pitkässä aamupuvussa, jonka alta käsivarsien ja kaulan ihmeteltävän kauniit muodot näkyivät, tuli Frédérique vihdoin saliin, missä Elysée häntä vartosi.

»Mitä nyt?» kysyi hän hiljaa ja nopeasti iskien samalla silmää merkiksi siitä, että hän oli valmistautunut tulevan iskun varalle.

Jo ensimäiset sanat kuultuansa syöksähti hän esille.

»Ei, ei, se ei saa tapahtua, niinkauan kuin minä olen elossa!»

Voimakas liikutus saattoi kiiltävän runsaan tukan epäjärjestykseen; luontevan ylväällä kädenliikkeellä, josta väljän yöpuvun hiha valahti alas kyynärpäähän asti, kiinnitti hän jälleen tukkansa antaen samalla puoliääneen käskyn vierushuoneeseen:

»Herättäkää heti paikalla hänen majesteettinsa, jos hän jo on käynyt levolle!»

Sanaakaan sen koommin virkkaamatta meni hän yläkertaan kuninkaan luo.

III.

Perhekohtaus.

Suviyön koko viehkeys tulvasi suuresta avonaisesta akkunasta saliin, jonka yksi ainoa palava kandelaberi valaisi salaperäisen hämärällä valolla, kuutamon kalpeat leveät valojuovat hohtivat seinillä, kimaltelivat erään trapezin kiilloitetulla sauvalla, seinämällä riippuvan guzla-soittimen kaarevalla rokalla ja köyhästi varustetun kirjakaapin lasiovissa, jonka takaa ammoittavia tyhjiä paikkoja Boscovitsh oli koettanut täytellä ummehtuneilta ja lahoilta haisevilla, kuivatuilla kasvikokoelmillansa. Tomuttuneiden paperien päällä seisoi pöydällä hopeinen, tummunut ristiinnaulitun kuva. Vaikka Kristian II ei juuri paljoa kirjoittanutkaan, muisti hän sentään katolisen kasvatuksensa ja piti mielellään ympärillänsä uskonnollisia esineitä; naistenkin kanssa hummatessansa ja torvien juhlatoitotuksia kuullessansa hän usein hypisteli päihtyneen vapisevin sormin korallista rukousnauhaansa, joka hänellä aina oli yllänsä. Ristiinnaulitun kuvan vieressä oli paksu pergamenttilehti, jolla näkyi suurta, vapisevin käsin kirjoitettua käsialaa. Siinä se oli kuninkaan luopumuskirja, valmiina ja puhtaaksikirjoitettuna. Puuttui ainoastaan allekirjoitus, joka tarmokkaalla tuulella ollessa oli tehty muutamalla kynänvedolla; mutta heikko Kristian II istui vielä empien ja hievahtamatta, kyynärpäät pöytää vastaan nojautuneena, parin vahakynttilän ääressä, jotka hän oli sytyttänyt painaaksensa kuninkaallisen sinettinsä paperiin.

Levotonna, vakoilevana, notkeana ja ketteränä kuin perhonen tai tumma tornipääskynen vartoi häntä Lebeau, tuo uskollinen kamaripalvelija; sanoja käyttämättä osasi hän yllyttää herraansa siihen ratkaisevaan tekoon, jota liittoutuneet jo kuukausia olivat odottaneet milloin suurin toivein, milloin levottomin sydämin ja epävarmoina. Huolimatta lähellä seisovan kamaripalvelijan tarmokkaan tahdonvoiman henkisestä vaikutuksesta istui Kristian yhäti kynä kädessä eikä allekirjoittanut luopumuskirjaa. Nojatuoliin vajoutuneena katseli hän haaveksien pöydällä olevaa pergamenttia. Tosin ei hän välittänyt paljoa kruunusta, jota hän ei ollut tavoitellut eikä rakastanut, sillä jo varhaisesta lapsuudesta oli se hänestä näyttänyt liian raskaalta; myöhemmin oli hän taas saanut kylläksi kokea sen tuottavaa masentavaa edesvastausta ja kovuutta. Helppoa oli ollut luopua siitä ajaksi, laskea se johonkin salin nurkkaan ja unhottaa se ulkona huvittelemalla; mutta lopullinen päätös ja ratkaisun teko pelotti häntä. Kuitenkaan ei muita mahdollisuuksia ollut nyt välttämättä tarpeellisten varojen hankkimiseksi, sillä hän oli jo kirjoittanut vekselejä kolmelle miljoonalle eikä tuo riivattu koronkiskuri ja lainanantaja, taulukauppias Pichery enää suostunut niitä uudistamaan. Hän olisi ehkä mies ottamaan takavarikkoon koko St Mandén hovitalouden? Ja kuinka silloin kävisi kuningattaren ja pienokaisen? Kohtaus kohtaukselta ajatteli hän tämän kurjuuden kehitystä nähden jo mielikuvituksessansa, mikä hirveä melu hänen »alhaisuuksistansa» syntyisi. Ehkä oli sittenkin paras tehdä kerralla loppu tästä kaikesta välittämättä kenenkään moitteista ja vihoittelusta? Sitä paitse oli hänellä eräs syy allekirjoittaa luopumuskirja ja se olikin ratkaisevaa laatua.

Hän oli antanut Señoralle, Spalaton kreivittärelle, sanansa ja lupauksensa, jonka nojalla tämä oli sallinut miehensä matkustaa yksin Lontooseen, käyttänyt asuntoa Messinen kadun varrella ja vastaanottanut sen arvon ja nimen, josta hänen suhteensa kuninkaaseen kävi julki maailmalle; odottaen hetkeä, jolloin Kristian II toisi hänelle allekirjoittamansa luopumuskirjan, oli hän sitä paitse toistaiseksi evännyt rakastajaltansa kaikki lähemmät oikeudet. Tähän osasi hän keksiä todellisesti rakastuneen naisen tekosyitä; kuningas voisi näet muuten ehkä palata takaisin Illyriaan ja hyljätä hänet valtaistuimen ja valtikan vuoksi: eikä hän suinkaan ensimäinen olisi, jonka moiset kauheat, valtiolliset syyt saattoivat vapisemaan ja itkemään. Kuinka voivat Akselin prinssi tai muut suuren klubin »kumipäät» aavistaakaan, että kuningas, joka lemmittynsä luota saapui klubille väsyneenä ja punertavin silmin, oli saanut viettää iltahetkensä sohvalla kylmän Señoran vierellä; vavisten ja jännitettynä kuin jousi kiemurteli hän matona tuon naikkosen lannistumattoman tahdon edessä, joka alinomaa luotansa lykäten ja taas puoleensa vetäen osasi tehdä mitä luontevinta vastarintaa jättäen hänen hyväiltäväksensä vain pari jääkylmää kätöstä ja vastaten hänen huultensa kiihkoisiin kysymyksiin huudahduksilla: »oi, jospa sinä et olisi kuningas! Silloin olisin minä sinun ... kokonansa sinun!!!»

Kuningas parka sai kärsiä kylmyyden ja teeskennellyn, muka hillityn intohimon vaihtelua. Niinpä oli hänen tapansa omituisen hitaasti vetää hansikkaat käsistänsä ja samalla tuijottaa rakastajaan vallan kylmästi, kunnes hän äkkiä ojensi tälle kätensä, jolle kuningas silloin painoi kuumat huulensa...»

»Vai niin, rakas Lebeau, Pichery on siis vallan taipumaton?»

»Niin on, teidän majesteettinne... Ellei vekselejä lunasteta, jättää hän ne oikeuden ulos haettavaksi.»

Kannatti todellakin vaarinottaa, millä kaihoisan ähkyvällä äänellä Lebeau lausui sanan »oikeuden» tehdäksensä uhkaavan vaaran kaikkine seurauksinensa sitä hirvittävämmäksi: leimapapereja, ulosmittaus, kuningashuoneen täydellinen häväistys ja talosta karkoitus siitä seuraisi. Mutta tästä kaikesta ei Kristian näyttänyt välittävän. Hän mietti, kuinka hän keskellä yötä hiipisi ulos levottomana ja väristen, kuinka hän hiljaa ja nopeasti kiiruhtaisi ylös noita salaperäisiä verhoitettuja portaita ja sitten pujahtaisi huoneeseen, missä vähäinen yölamppu paloi keveän varjostimensa takana.

»Kas niin, nyt se on tehty ... minä en ole enää kuningas... Nyt olet sinä minun, minun kokonaan, eikö totta?»

Ja hän oli näkevinänsä, että kaunoinen lemmitty veti hansikkaat käsistänsä.

»No niin,» sanoi hän havahtuen unelmastansa ja -- allekirjoitti pergamentin.

Samassa aukesi ovi ja kuningatar astui sisään.

Hän oli niin odottamaton vieras Kristianin luona olletikin tähän aikaan ja sitä paitse olivat puolisot eläneet niin kauvan erillään toisistansa, ettei häpäisevän tekonsa täyttänyt kuningas eikä häntä vartioiva Lebeau edes kääntyneet oveen päin, vaikka kuulivatkin jonkun tulevan. Molemmat luulivat Boscovitshin palaavan puutarhasta. Äänettömänä ja keveänä kuin varjo lähestyi hän rikollisia ja oli jo vallan pöydän luona, kun Lebeau huomasi hänet. Laskemalla sormen huulillensa käski kuningatar häntä vaikenemaan ja hiipi lähemmäs. Hän tahtoi yllättää kuninkaan suoranaisesta pahanteosta ja ilmeisestä petoksesta päästäksensä kaikista joutavista verukkeista ja keksityistä tekosyistä. Mutta Lebeau ei totellut hänen käskevää katsettansa, vaan päästi hälytyshuudon à la d'Assas: »Kuningatar, teidän majesteettinne!» Tästä kovin suuttuneena löi dalmatialainen tottuneen ratsastajan voimakkaalla kädellä palvelijaa korvalle ja odotti ylväänä siksi, kunnes lurjus oli hävinnyt, ennenkuin puhutteli hämmästynyttä majesteettia.

»Mitä on tapahtunut, rakas Frédérique?» kysyi tämä, »ja mikä tuottaa minulle kunnian?»

Nojautuen pöydällä olevan pergamentin ylitse, jota hän koetti piiloittaa puolisoltansa, hymyili hän mitä luontevimmassa asennossa, jossa hänen vaaleanpunaisilla koruompeluksilla kirjaeltu, silkkinen yönuttunsa näytti sangen sirolta. Hiukan kalpeat olivat tosin hänen huulensa, mutta ääni oli levollinen, puhe luontevaa, käytös kohteliaan miellyttävä niinkuin aina, milloin hän vaimoansa puhutteli; tätä tapaa käytti hän puolustuskilpenänsä nytkin. Muutamalla sanalla ja liikkeellä sai kuningatar sentään hänet luopumaan tästä.

»Ei mitään korupuheita ... eikä teeskentelyä!... Minä tiedän, mitä sinä siinä olet kirjoittanut!... Elä koetakaan valhetella minulle!!!»

Astuen askeleen lähemmäs oikaisihe hän suoraksi ja korskeaksi sanoen:

»Kuules, Kristian»... Tämä tavattoman tuttavallinen nimitys kuulusti hänen suussansa totisen juhlalliselta. »Kuules», jatkoi hän, »sinä olet tuottanut minulle paljo kärsimyksiä sen jälkeen, kun suostuin vaimoksesi. Yhden ainoan kerran olen minä niistä puhunut sinulle ... sen ainoan kerran, jonka kai muistanet... Huomattuani sitten, ett'et sinä minua enää rakastanut, annoin asiain vapaasti kehittyä. Mutta uskottomuutesi, hullutuksesi ja kaikki minä tiedän... Niin, totisesti olet sinä mieletön niinkuin oli isäsi, joka tuhlasi elämänsä tuon Lolan kanssa, ja niinkuin oli isoisäsi Juhana, joka kuoli häpeällisen raivokohtauksen vallassa käyttäen vahtosuisena ja intohimonsa riivaamana sanoja, jotka saattoivat laupeudensisaret ja hoitajattaret kalpenemaan... Sama kiihkeä veri, sama tulisen kuilun polte se sinuakin kalvaa.

»Yöllisten hyökkäysten aikana Ragusassa saimme etsiä sinua näyttelijätär Foedorin luota ... kuten muistanet... Hän oli luopunut teatterista seurataksensa sinua, sen minä tiesin... Kuitenkaan en ole sinua moittinut siitä... Nimen kunnia pysyi tähän saakka tahraamattomana... Silloinkin kun kuningasta kaivattiin Ragusan valleilla pidin minä huolen siitä, ett'ei hänen paikkansa tyhjäksi jäänyt... Mutta Parisissa ... Parisissa pitäisi sinun toki...» Tähän asti oli hän puhunut kylmästi ja hitaasti, jopa säälien kuin toruva äiti, tapa, joka hyvin sopikin kuninkaan asentoon, sillä nyrpeänä ja silmät maahan luotuina istui hän kuin pahanteosta nuhdeltava lapsi. Mutta sana Parisi sai hänet suunniltansa. Parisi, tuo epäuskoinen ivan ja kirouksen pesä, jonka verisiä katukiviä niin monta kertaa oli käytetty katusulkujen tekoon kapinain aikana! Mikä mielettömyys suistuneilta hallitsijaraukoilta paeta tähän Sodomaan! Juuri tämä Sodoma ja sen ruudinsekainen saastutettu ilma tekee lopun vanhoista ylimyssuvuista; tämä sama Sodoma oli riistänyt häneltä, kuninkaalta sen sukuylpeyden ja kunnioituksen vaakunakilpeänsä kohtaan, jonka hänen mielettömimmätkin esi-isänsä toki olivat säilyttäneet. Heti heidän tänne tultuaan, jopa heti maanpakolaisuuden ensimäisenä yönä oli Frédérique alkanut aavistaa, mikä nöyryytys hänen kohtaloksensa täällä koituisi, sillä toisten salaa itkiessä oli Kristian vain nauranut... Ja nyt syöksyi kuningattaren suusta sellainen ruoskiva sanatulva, että korkean elostelijan kasvoihin väkisinkin kohosi häpeän puna, juovaten hänen poskensa kuin piiskan lyönnit, sillä yksitellen sai hän nyt kuulla lueteltavan ne erehdykset, joiden kautta hän oli liukunut huvituksista syvimpään siveettömyyteen!

»Sinä olet pettänyt minua ihan silmieni edessä ... omassa kodissani ... niin, aviorikokseen olet sinä tehnyt itsesi syypääksi melkeinpä minun kupeellani ja pöytäni ääressä. Ja kun kyllästyit tuohon maalattuun nukkeen täällä, niin heittäysit sinä katuojien lokaan ja piehtaroit siinä häpeämättä pakottaen meidät katselemaan siveettömyydestä veltostuneita kasvojasi ja kuulemaan öisissä hummauksissa käheytynyttä ääntäsi. Muistatko, millaisena minun täytyi nähdä sinut sinä päivänä, jolloin sinä toistamiseen menetit valtaistuimesi: juopuneena sinä horjuit ja änkytit... Oi, taivaan pyhä äiti, mitä kaikkea sinä oletkaan tehnyt!... Millä kaikella rikkonut!... Rahaa olet sinä keinotellut kuninkaallisella leimasimellasi, myynyt kunnianmerkkejä ja arvonimiä!...»

Alentaen äänensä ikäänkuin olisi hän peljännyt yön hiljaisuudessa jonkun kuuntelevan heitä, jatkoi kuningatar:

»Ja sitä paitsi olet sinä varastanut, niin, sinä olet varastanut!... Sillä sinä juuri olet irroittanut oikeat jalokivet kruunustamme... Minä pidin huolen siitä, että vanha palvelijamme Grock joutui siitä epäluulonalaiseksi, ja ajoin hänet pois talosta. Kun teko kerran oli tehty, täytyi jonkun välttämättä kantaa syyn varjo, ettei todellista rikollista epäiltäisi... Ainoa ja alituinen ajatukseni on ollut pitää kuningasta loukkaamattomana ja sinun vuoksesi olen minä alistunut kaikkeen, vieläpä sellaiseenkin, mikä maailman silmissä voi tahrata minunkin kunniaani. Sotahuudokseni, joka koettelemuksen hetkinä on minua innostanut ja voimistanut, asetin minä: kaikki kruunun vuoksi! Ja sittenkin tahdot sinä myydä tuon kruunun, joka on tuottanut minulle niin paljon ahdistusta ja kyyneliä! Rahasta tahdot sinä vaihtaa sen pois tuon juutalaisnartun vuoksi, jonka sinä tänään kehtasit asettaa istumaan ihan vastapäätäni!»

Mykkänä oli Kristian tähän saakka kuunnellut puolisoansa istuen masentuneena ja allapäin paikallansa. Mutta lemmityn solvaus rohkaisi äkkiä hänen mielensä. Kasvot punajuovaisina ja eteensä tuijottaen sanoi hän kohteliaasti, mutta päättävästi:

»Kas niin, riittää jo! Te erehdytte: nainen, josta puhutte, ei ole mitenkään osallinen päätökseeni. Tämän teen minä teidän, itseni ja meidän kaikkien yhteisen rauhan vuoksi... Vai ettekö te jo ole saanut kylläksenne tästä hädän ja puutteen alaisesta elämästä? Vai ettekö luule minun tietävän mitä täällä tapahtuu ja kärsivän nähdessäni kauppiaiden ja velkojain alinomaa ahdistavan teitä? Ajoin juuri pihaan, kun tuo tuommoinen mies melusi akkunanne alla ... ja kuulin kaikki. Ell'ei Rosen olisi rientänyt apuun, olisi hän joutunut vaunujeni alle. Te seisoitte sillä välin akuttimienne takana odottaen, että hän menisi tiehensä... Sopiiko se kuningattarelle? Me olemme jo velkaa koko maailmalle. Kaikki valittavat vuoksemme. Puolet palvelijoistanne eivät ole saaneet palkkojansa... Eikä Zaran opettaja ole saanut äyriäkään kuuteen kuukauteen. Rva de Silvis saanee palkkansa käyttämällä teidän vanhoja vaatteitanne. Toisinaan kuuluvat sihteerini ja sinettivartijani lainaavan kamaripalvelijaltani rahoja nuuskaostojansa varten... Kuten huomaatte, tunnen minä asiain tilan... Itse olen niin velkainen kuin ihminen olla voi... Pian saatte nähdä kruunuanne kaupattavan jossakin porttiholvissa muun vanhan hopearomun kanssa...»

Ollen taipuvainen ivailuun ja klubiympäristössänsä tottunut puhumaan huolettomasti unhotti hän pian äskeisen sävyisän puhetapansa ja lausui hävyttömällä nenä-äänellänsä pisteliäitä sukkeluuksia, jotka osaksi olivat Señoran keksimiä; tämä naikkonen ei näet säästänyt pilkkasanoja, kun oli kysymys kuninkaan viimeisten sovinnaisten näkökantojen hävittämisestä.

»Te syytätte minua, rakkaani, joutavista korupuheista, vaikka itse juuri sellaisia käytätte. Mitä merkitsee muka tuo Illyrian kruunu, josta te alinomaa minua muistutatte? Ell'ei se kuulu todelliselle kuninkaalle, ei se merkitse ollenkaan mitään, vaan on hyödytön ja haitallinen kapine; jonka paon hetkellä voi pistää hattukoteloon taikka asettaa lasikuvun alle katseltavaksi, niinkuin näyttelijät tekevät laakeriseppeleillensä ja vanhat ryökkinät keinotekoisille kukkasille. Ennen kaikkea on teidän ymmärrettävä, että kuningas on kuningas ainoastaan valtaistuimella, jolloin valta kuuluu hänelle. Sortuneena ei hän ole mitään, korkeintaan joku kenkäriepu... Turhaan koetamme me säilyttää sovinnaisia tapoja, käyttää kuninkaallista kruunua vaunujen ovessa ja kalvostimien napeissa, turhaan jäykistämme itsemme vanhanaikaisilla, juhlallisilla menoilla... Se on kaikki joutavaa kerskailua: ympäristömme, ystävämme ja palvelijamme tukevat meitä tässä asiassa ainoastaan kohteliaisuudesta. Täällä kotona olen minä Kristian II Rosenille ja ehkä muutamille muille uskollisille. Mutta ulos mentyäni olen minä yksi suuresta joukosta. Herra Kristian n:o 2... Ei edes sukunimeni ... ristimänimi vain: Kristian! Ikäänkuin kysymys olisi jostakin kelvottomasta näyttelijästä tai kapakkaviinurista!...»

Hengästyen nopeasta puheestansa vaikeni hän. Näin paljoa hän ei muistanut puhuneensa vielä koskaan yhteen menoon -- ei ainakaan seisoaltansa. Yön hiljaisuudessa kuului yökehrääjälinnun terävät äänet ja muutamia satakielen hätäisiä liverryksiä. Huoneessa lenteli juuri yöperho polttaen siipensä palavan kynttilän liekissä. Kuului ainoastaan tämän korventuneen poloisen räpäköimistä ja kuningattaren hillittyä nyyhkytystä; suuttumusta ja mielenpurkauksia olisi tämä kyllä osannut vastustaa, mutta pilkkaajan edessä oli hän vallan avuton, sillä iva oli kerrassaan vieras hänen suoralle luonteellensa: hän oli kuin sotilas, joka ei pelkää rehellisiä iskuja, mutta kiusautuu neuvottomaksi pikkupistoista. Kristian huomasi hänen tilansa ja luuli jo kukistaneensa hänet; varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä pari piirrettä ivakuvaukseensa »kuninkaista maanpaossa», kuinka surkuteltavia olivatkaan kaikki nuo valheruhtinaat, kuninkuuden »statistit», jotka kävivät puettuina pääosia esittäväin näyttelijäin puvuissa lausuen juhlallisia lorujansa tyhjille istuimille ja saamatta penniäkään vaivoistansa! Eiköhän olisi parempi vaieta, yhtyä muihin ihmisiin ja elää huomiota herättämättä heidän kanssansa? Varakkaille tuo elämä ehkä sentään vielä soveltui. Sellaiset voivat kannattaa ruhtinaallista suuruutta ja loistoa. Mutta toiset poloiset ... sellaiset kuin esim. orpanamme Palermon kuningatar, joka seurueensa kanssa asui niin perin ahtaassa talossa, että italialainen ruo'an haju löyhkäsi vastaan porraskäytävissä!... »Aina haisee niissä sipulilta, hyi!... Säästäväisyys on tosin hyvä, mutta mitä on moinen elämä? Eikä se kuitenkaan vielä ole pahin onnettomuus. Näinpä tuonoin erään puhdasrotuisen Bourbonin prinssin juoksevan raitiovaunujen perässä! 'Ei ole sijaa!' Prinssi ei hellittänyt. 'Johan minä sanoin sinulle, ukkoparka, ett'ei ole sijaa', huusi konduktööri. Silloin suuttui prinssi huomauttaen, että häntä oli puhuteltava arvonimellä 'teidän korkeutenne'. Ikävä kyllä ei sitä ainakaan puvusta voinut päättää. Teatterikuninkaita, rakkaani!... Tuon luopumuskirjan olen minä allekirjoittanut päästäkseni naurettavasta hätätilasta, rauhalliseen, arvokkaampaan ja varmaan toimeentuloon».

Lopuksi lisäsi hän pari lausetta, joissa viekasteleva slaavilainen ja jesuiitta paljastui:

»Sitä paitsi on allekirjoitus ainoastaan muodollinen asia, tulee sinun muistaa. Me saamme omaisuutemme takaisin ... mutta käsiäni en minä tuolla katso sitoneeni... Kuka tietää? Ehkäpä me juuri noilla miljoonilla voitamme takaisin valtiokaakin?»

Kuningatar oikaisihe äkkiä suoraksi ja katseli häntä hetkisen terävästi, niin että Kristian löi silmänsä pois; sitten sanoi hän olkapäitänsä kohauttaen:

»Elä tee itseäsi huonommaksi kuin jo olet... Tiedäthän varsin hyvin, että kun luopumuskirja kerran on allekirjoitettu, niin on kaikki menetetty. Mutta kuninkaaksi olet sinä liian heikko ja sen vuoksi haluat sinä päästä siitä, juuri silloin kun sinun olisi taisteltava tätä ajan suuntaa vastaan, joka ei tahdo tietää mistään jumalallisesta eikä ihmisellisestä käskyvallasta, vaan ahdistaa Jumalan säätämää esivaltaa niin ankarasti, että maa jalkojemme alla vapisee. Tikari, pommit, kuulat ja kaikki kelpaavat aseiksi ... petoksiin ja murhiin... Kaikki saamme me vavista johonkin julkiseen juhlaan mennessämme, niin hyvin huonoimmat kuin parhaat meistä, jos vain joku joukosta erkanee. Jokaista anojaa saamme me epäillä murhamieheksi ... kuka meistä on palatsistansa lähtiessä varma siitä, että hän elävänä takaisin palajaa? Ja sellaisena aikana vetäydyt sinä pois taistelukentältä!...»

»Oi, jospa kysymys olisikin vain taistelemisesta», huudahti Kristian II vilkkaasti. »Mutta tässä täytyy kamppailla ivantekijöitä, hätää ja elämän kurjuutta vastaan, johon päivä päivältä tuntee vajoavansa yhä syvemmälle...»

Toivon välähdys vilahti kuningattaren silmässä.

»Todellako? Olisitko sinä todellakin valmis taistelemaan miekka kädessä?... No, kuulehan».