Chapter 4

Kaikki nämä kuolemattomat näyttävät, ihme kyllä, varsin reippailta ja eloisilta, niin että luulisi periaatteellisen tahdonvoiman heitä sellaisina säilyttävän; muuten tekee jokainen pian sen huomion, että vanhimmat heistä koettavat esiytyä hilpeän nuorekkaina, jota vastoin nuoremmat nähtävästi tahtovat mieluummin vaikuttaa totisuudellansa ja juhlallisuudellansa, kun heiltä toistaiseksi puuttuu kunnioitusta herättävät harmaat hapset. Kokonaisuudessaan ei tuo oppinut seura juuri suuremmoista vaikutusta tehnyt: nykyajan kuosi, sileäksi kammatut hiukset ja vartalonmukainen musta juhlatakki eivät juuri vaikutakaan kehenkään. Epäilemättä näyttäisi Boileaun ja Racinen aikuinen tekotukka toisellaiselta ja vaikuttaisi enemmän kunnioitusta herättävästi, arvokkaasti ja kohottavasti -- kattokupua kohti! Ainoa, mikä tekee hauskemman vaikutuksen salissa, on pari kolme palmunlehvillä koristettua juhlatakkia, joiden näemme vetäytyvän akatemian jäsenille varattujen penkkien ylimmäisille istuimille ja sen pöydän luo, missä puhujia varten aiottu sokurivesilasi on. Pian astuu eräs näiden joukosta esille ilmoittaen: »istunto alkaa». Mutta hänen sanojansa ei kukaan usko eikä niitä usko hän itsekään. Hän tietää näet varsin hyvin että Montyonin hyve-palkintojen jakaminen, josta eräs palmulehväisistä herroista nyt käy tekemään seikkaperäistä, kaunopuheliasta selkoa on varsinaisen istunnon ulkopuolella.

Puhe on tietysti akatemiallinen mestariteos, täydellisesti akatemialliseen tyyliin laadittu ja tarpeenmukaisesta lauseparsilla »hieman» ja »niin sanoakseni» hienonnettu osoittaen, että puhuja näillä aina palaa samaan ajatukseensa niinkuin tekevät hurskaat naiset, jotka ripillä jonkun pikkusynnin unhotettuansa palaavat takaisin rippi-isän luo tunnustaaksensa senkin; sitä paitse oli puhe koristeltu kaikenlaisilla arabeskeilla ja kiertelyillä, joilla puhuja kai tahtoi peittää ajatustensa köyhyyttä, joten esitys siis oli täydellisesti siihen tyyliin, joka vanhastansa on akatemiallista ja jota jokainen sitoutuu käyttämään samalla kun hän vihreillä palmunlehvillä koristetun juhlatakin päällensä pukee. Akatemian kokousten tavallinen yleisö olisi epäilemättä ihastunut komeaan puheeseen ja osoittanut suosiotansa sekä jalkoja tömistämällä että »hirnumalla» taiteellisille lause-käänteille, joiden lopputuloksen jo alussa voi arvata.

Mutta tämänpäiväinen kiireinen ja kärsimätön yleisö ei ollut saapunut tänne tuollaista esitystä kuulemaan. Voitte siis kuvitella mielessänne, kuinka ylevän välinpitämättömästi ja halveksivasti tuo ylimyksellinen valioyleisö kuunteli yksinkertaisten ja kömpelöiden ihmisten vaatimattomia hyveitä ja uhrautuvia lemmentodistuksia ylistettävän moisella vanhanaikaisella laverruksella, joka muistutti niiden syrjäisten maaseutusoppien kieltä, missä kilpakirjoitusten kirjoittajatkin asuivat. Jalosyntyinen, korkeasukuinen ylimystö ihmetteli, että yhteiskunnassa todellakin on noin paljo -- kunnon ihmisiä. Puhuja luettelee edelleen toisen kansanomaisen nimen toisensa jälkeen... Yhä, yhäkö tuota jatkuu?... Ihmiset siis yhäti vain kärsivät ja uhrautuvat ... kuin sankarit!... Klubiherrain mielestä käy tämä jo »murhaavaksi». Ruhtinatar Colette de Rosen hengittää pienen hajuvesipullonsa lemua... Kaikki nuo vanhat ja luetellut raukat haiskahtavat hänestä »syöpäläisiltä». Kaikkien kasvoilta tihkuu sellainen ahdistuksen hiki, että akatemian koleat kiviseinät uhkaavat kaatua. Puhuja alkaa ymmärtää käyvänsä ikäväksi. Hänen täytyy siis pitää suurempaa kiirettä.

Poloinen Marie Chaloye, kotoisin Ambegeue-les-Combesista, joka viisikymmentä pitkää vuotta olet hoitanut halvattua tätiäsi, ruokkinut häntä, niistänyt hänen nenänsä, pukenut hänet ja riisunut vaatteet hänen yltänsä ja sitä paitse säästänyt varoja hänen kymmenelle serkullensa! Ja sinä kunnianarvoisa apotti Bourillon, S:t Maximin-le-Hautin pastori, joka vuosikausia olet kantanut lohtua vuoristoseudun voita ja juustoa valmistavalle väestölle! ette te aavista, että Ranskan akatemia, joka nyt on palkinnut puuhanne, saisi kärsiä häpeää ja pilkkaa teidän tähtenne ja että nimenne luettaisiin julki kuulijakunnan tyytymättömän solinan kestäessä, joka ei ole muuta kuin harmistuneiden pilkantekoa vaivoistanne! Puheen loppu muodostuu rajuksi, huonosti järjestetyksi pakoretkeksi ja niinkuin pakeneva nopeammin joutuaksensa viskaa ojaan laukkunsa ja aseensa, jättää akatemiallinen kaunopuhujamme pois harkitut kuvauksensa jalosta urhoudesta ja enkelimäisestä uhrautuvaisuudesta ollen varma siitä, että kertomus kokonaisuudessaan voitaisiin lukea seuraavan päivän lehdissä, jolloin yleisö paremmin ehtisi huomata kaikki hänen kauniit lausepartensa.

Vihdoinkin pääsee hän luettelonsa loppuun. Muutamat huusivat: hyvä! toiset huoahtivat ääneen: ah! Kaikki tunsivat itsensä keventyneiksi. Poloinen puhuja istuutuu, pyyhkii hänkin kasvojansa vastaanottaessaan parin nuoremman kumppalin kiitokset puheesta, jonka tyylin akatemiallisiin salaisuuksiin he vielä olivat vähemmän perehtyneitä.

Seuraa viiden minuutin loma-aika. Kaikki oikovat itseänsä, rykivät ja tointuvat jälleen. Äkkiä syntyi sitten syvä hiljaisuus. Toinen palmunlehväisiin juhlatakkeihin puetuista herroista on noussut seisoallensa.

Kaikki tuntevat hänet jalo- ja korkeasukuiseksi Fitz-Roy'n herttuaksi. Jokainen ehtii hyvin tarkastaa häntä tuossa, kun hän jonkun aikaa järjestää paperejansa viheriällä veralla peitetyllä, pienellä pöydällä. Ollen laiha, köyryselkäinen ja olkapäiltä kutistunut mies näyttää hän roikkuvine käsivarsinensa ja terävine kyynärpäinensä jo 70-vuotiaalta vanhukselta, vaikka tuskin on viittäkymmentä täyttänyt. Riutuneen ja nääntyneen vartalon päässä näemme kalpeat, rumapiirteiset kasvot ohkaisine poskipartoinensa ja harventuvine hiuksinensa. Hän muistuttaa Montefeltroa (Lucretia Borgiassa), joka paavi Aleksanteri VI:n myrkkyä juotuansa vetäytyy näyttämön taustalle surkeana ja masentuneena kuin kana, jolta siivet on lyhennetty ja joka värisee vallan nolostuneena huomatessaan olevansa vielä elossa. Jalo Fitz-Royn herttua ei ole juonut myrkkyä eikä muuta sellaista, mutta hän polveutuu kauhean vanhasta suvusta, joka ei ainoassakaan sukupolvessa ole nuorentanut itseänsä vierailla lisillä ja joka nyt viimeisessä edustajassansa on rappeutunut niin, ett'ei se voi enää jatkua säätyä alemmankaan avioliiton kautta. Muutenkin vihertävän kalpea ja jalo Fitz Roy'n herttua näyttää hännystakkinsa viheriäin palmunlehvien heijastuksessa vieläkin viheriämmältä, jonkunmoiselta sairaalta apinalta, joka ukko Sauvadonin mielestä tekee vallan jumalallisen vaikutuksen. »Erinomaisen kaunis nimi tuo», sanoo Sauvadon naapurillensa. Naisten mielestä vaikuttaa hän »hienosti.» Fitz-Roy, mikä kaunis nimi!

Nimeänsä ja monien esi-isiensä pitkää luetteloa, jossa ei puutu yksinkertaisiakaan raukkoja, saa hän enemmän kiittää jäsenyydestänsä akatemiassa kuin omia historioitsija-ansioitansa; näitä edustavat näet vain muutamat laihat kyhäykset, joiden ensimäisellä osalla korkeintaan voi katsoa olevan minkäänlaista arvoa. Mutta tämä ensi osa onkin toisen kirjoittama ja jos jalo Fitz-Roy sattumalta loisi silmänsä sitä lehteriä kohti, missä Illyrian kuningatar Frédérique istuu, ja huomaisi sen tulisilmäisen, suuren pään, josta hänen teoksensa on lähtenyt, ei hän ehkä järjestelisi paperejansa niin ylenkatseellisen näköisenä eikä aloittaisi esitystänsä niin ylväällä ja ylimyksellisellä katseella kuin hän nyt sen tekee. Aluksi mainitsee hän vain sivumennen useita vähemmin huomattuja palkittuja teoksia typistellen mielensä mukaan tekijäin ja teosten nimiä osoittaaksensa ettei hän niille suurempaa merkitystä anna. Noin huvin vuoksi vain!... Tulee sitten Roblotin palkinnon vuoro, joka annetaan parhaimmasta historiallisesta teoksesta, mitä viiden vuoden kuluessa on julkaistu. »Kuten tiedätte, on akatemia päättänyt antaa sen ruhtinas Herbert de Rosenille ... hänen erinomaisesta kuvauksestansa: 'Kertomus Ragusan piirityksestä'»... Voimakkailla suosionosotuksilla vastaanottaa sali jo nämä ensimäiset sanat, jotka puhuja lausuu kuuluvalla äänellä ja kylväjän kädenliikkeellä. Varrottuansa kunnes tämä innostuksen myrsky on tauonnut, jatkaa jalo Fitz-Roy käyttäen paremman vaikutuksen vuoksi jotakuinkin lapsellista mutta varmaa temppua. Hiljaisella ja levollisella äänellä sanoo hän »hyvät herrat»... Sitten pitää hän lyhyen loman katsellen yleisöön päin, joka kärsimättömänä ja jännittyneenä näyttää olevan täydellisesti hänen käsissänsä. Jalon puhujan kasvoilla on sellainen ilme kuin tahtoisi hän sanoa: »Kas niin, jos minä nyt en jatkaisikaan, niin jäisitte te noloiksi vai kuinka?»... Sen sijaan nolostui hän itse huomatessaan, ett'ei kukaan viitsinyt kuulla häntä, kun hän jälleen jatkoi puhettansa...

Tähän saakka tyhjänä olleen lehterin ovi oli näet avautunut ja sisään astunut nainen, joka istuutui varsin rauhallisena paikoillensa vetäen kuitenkin useiden huomion puoleensa. Hänen tumma pukunsa oli nähtävästi parhaimman naisräätälin valmistama, riikinkukon silmiä jäljettelevillä koruompeluksilla kirjaeltu ja ruumiinmukainen; päässä on hänellä kultaisella pitsillä päärmätty hattu, jonka alta tämän Ahasveruksestansa varman Esterin vaalean rusoittavat, soikeat kasvot eduksensa vaikuttivat. Ihmiset kuiskaavat hänen nimensä: kaikkihan tuntevat hänet, sillä kolme kuukautta on jo »koko Parisi» puhunut hänen lemmensuhteistansa ja loistostansa. Hänen huoneustonsa Messinan avenuen varrella muistuttaa loistavan kalustuksensa vuoksi keisarikauden maineaikoja. Sanomalehdet ovat rientäneet antamaan yksityistietoja tästä ylhäisestä »häväistyksestä», ruokasalin maalauksista, jopa tallin korkeudestakin ja tienneet kertoa, että kunniastansa kuuluisaa Menelausta arempi aviomies oli pujahtanut ulkomaille peittääksensä mieliharminsa niinkuin »suuren aikakauden» (= Ludvig XIV:n hallituskauden) aviomiesten tapa oli. Mutta valloittajan nimeä eivät sanomalehdet ole julkaisseet. Teatterissa istuu tuo nainen aina yksin ensi-rivin etuaitiossa, mutta varjossa hänen takanansa häämöittävät kavaljeerin hienot, mustat viikset. Kilpa-ajoissa ja Boulognen metsässä ajelee hän niinikään yksin, suuri kukkaiskimppu toisella tyhjällä istuinpaikalla ja vaunujen ovessa omituinen, salaperäinen vaakuna, jonka ympärillä luemme vastamaalatun, tuhman vaalilauseen: _oikeuteni, kuninkaani_ (mon droit, mon roy), jonka rakastaja on valinnut hänelle tehdessänsä hänestä kreivittären. Tällä kertaa oli lemmitty täydellisesti tunnustettu. Moisena juhlapäivänä oli hän saanut paikkansa majesteeteille varatuilla kunniasijoilla Watteletin, kuningas Kristianin asemiehen, ja Akselin prinssin seurassa, joka aina oli valmis esiytymään, kun vain oli kysymys jostakin kuninkaalliselle arvolle käyvästä hassutuksesta; tätä Kristianin menettelyä pidettiin rakastajattaren julkisena tunnustamisena ja oli hän siis nyt ikäänkuin leimattu Illyrian vaakunalla. Mitään mieliharmia ei hän kuitenkaan tämän valioyleisön keskuudessa herättänyt. Kuninkailla on oikeus kaikenlaisiin oikkuihin ja huvituksiin, jotka -- samoin kuin heidän persoonansakin -- ovat kaiken moitteen yläpuolella, olletikin sellaisessa seurassa kuin tämä oli, missä vielä olivat säilyneet muistot Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n rakastajattarista, jotka ajelivat kuningattaren vaunuissa ja suurilla juhlametsästyksillä esiytyivät hänen sijaisenansa. Tosin voi joku nenäkäs ihminen, kuten Colette de Rosen, olla kainosti loukkautuvinansa ja harmitellen ihmetellä, että akatemia oli sallinut »tuollaisten naikkosten» tulla tänne, mutta epäilemättä oli kaikilla näillä harmistuneilla kaunottarilla kotonansa joku Kristianin lahjoittama pieni ja sievä, mutta keuhkotautinen apinanpentu hyväiltävänä. Useimpiin teki kuninkaallinen lemmitty erittäin edullisen vaikutuksen. Klubilaiset huudahtivat: »sangen siro nainen!» Sanomalehtimiehet taas sanoivat: »lemmitty, josta voi ylpeillä!» [Parisilaiset käyttivät tähän aikaan lauseparsia: très chic ja très crâne!...] Kaikkialla näki rakastajatar suosiollisia kasvoja; itse »kuolemattomatkin» tähystelivät mielihyvällä tuota ihanaa naista, jossa ei näkynyt merkkiäkään yleisen huomion vaikutuksesta, lukuunottamatta sitä vähäistä ylvästä ilmettä katseessa, mikä on niin tavallista kaikissa naisissa, joita lorgneteilla ja kiikareilla tarkastellaan.

Pian suuntautuu yleisön uteliaisuus toiselle taholle, nim. Illyrian kuningatarta kohti: miten mahtoi rakastajatar häneen vaikuttaa? Ei pienintäkään värähdystä kasvoissa; eikä liikahda edes hattusulkakaan. Frédérique, joka ei ottanut osaa tavallisiin huvituksiin, ei tuntenut kilpailijatartansa ulkonäöltäkään: hän ei ollut tätä koskaan nähnyt eikä nytkään katsellut häntä sen kummemmin kuin puvuistakin huvitettu nainen toisen pukua tarkastelee. »Kuka hän on?» kysyi Frédérique sentään Palermon kuningattarelta, vaan sai lyhyen ja nopean vastauksen: »en tiedä». Viereisessä lehteriaitiossa kuuli hän samassa monta kertaa uusittavan nimen: »Spalato ... Spalaton kreivitär se on!»

Tämä nimi oli jo kuukausia ahdistellut häntä kuin paha uni. Hän tiesi, että Kristianin uutta rakastajatarta niin nimitettiin ja oli kuullut puolisonsa käyttäneen ainoaa kuninkaallista oikeuttansa antaaksensa lemmityllensä nimen, joka oli Illyrian mainehikkaimpia. Kaikista puolisonsa rikoksista oli tämä vaikuttanut pahimmin kuningattareen, jonka mielestä mitta nyt oli kukkuransa saanut. Mikä häpeä kohottaa moinen naikkonen ruhtinaallisten joukkoon ... ja tehdä se ihan hänen ja Zaran kreivin nähden! Vielä pahemmin kuin tämä teko vaikutti häneen vaistomaisesti tuon naisen ylväs ja vakava kauneus. Korskea katse, jalo ja puhdas otsa ja hieno suu, kaikki näytti uhittelevan häntä... Tuhannet ajatukset heräsivät hänessä. Yhtäällä ankara ahdistus ja jokapäiväiset nöyryytykset!... Vasta eilen oli vaunuseppä ilmestynyt hänen akkunansa alle vaatien rahaa... Rosen oli maksanut hänelle ... siihen oli kuningattaren täytynyt suostua. Toisaalla taas tuo nainen ... ja hänen loistava elämänsä!... Mistä mahtoi Kristian saada rahaa hänen ylöspidoksensa?... Siitä päivästä alkaen, jolloin hän keksi puolisonsa vaihtaneen kruunuunsa jalokivet tekokiviin, katsoi kuningatar hänen voivan tehdä mitä tahansa. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle, että tuo Spalaton kreivitär koituu ikihäpeäksi hänelle, kuninkaalle ja koko huoneelle. Äkkipikaisessa mielessänsä tunsi hän samassa tuokiossa halun nousta ja mennä tiehensä Zaran kanssa päästäksensä mitä pikimmin häpäisevästä naapuruudesta ja alentavasta kilpailusta. Mutta samassa muisti hän olevansa kuninkaan puoliso ja kuninkaan tytär, muisti, että hänen pojastansakin piti kerran kuningas tuleman. Sen vuoksi ei hän tahtonut suoda vihollisillensa tilaisuutta riemuita hänen onnettomuutensa kustannuksella. Se arvontunne, joka hänestä oli naisellisuutta korkeampi ja joka kurjuudenkin päivinä oli ollut hänen elämänsä ojennusnuorana, auttoi häntä nytkin ottamaan vaarin arvostansa niinkuin hän kotonansakin aina huolellisesti koetti peittää lähenevää köyhyyttä. Kuningatarten kohtalo voi olla julma, vaikka sitä niin monet kadehtivat. Väkipakolla täytyi hänen pidättää kyyneleitänsä, jotka mielivät kohoamaan silmiin. Tarttuen kiikariinsa katseli hän. kostuvien lasien läpi kullatuilla kirjaimilla kyhättyjä sanoja: _runous, tiede, taide_; ihan näyttivät kirjaimet -- puhujan pään yllä -- suurenevan ja vaihtelevan väriänsä.

Jalo Fitz-Roy jatkaa puhettansa. Vanginpuvun yksitoikkoisen harmaata väriä muistuttavassa tyylissä ylistelee hän kaunopuheliasta ja voimakkaasti kirjoitettua historiallista teosta ja nuorta ruhtinas Herbert Rosenia, joka muka »osaa käyttää kynää yhtä taitavasti kuin miekkaa,» ja erityisesti hänen »ritarillista hallitsijaansa Kristian II:ta, jossa miellyttäväisyys, sielun aateli, voima ja viehättävän reipas mieli esiytyi niin kauniissa sopusoinnussa kuin se ainoastaan valtaistuimella tehdä voi.» (Suosionosoituksia ja hyväksymishuutoja). Kiitollinen ja altis kuulijakunta, mietti kai Fitz-Roy, koska se seurasi häntä noin vilkkaasti ja huomasi heikoimmatkin viittaukset... Joskus ymmärsi hän virkistää »villaista» korupuhettansa jollakin tosivaikuttavalla otteella siitä kuvauksesta, johon kuningatar oli antanut ainekset mainiten aina kuninkaan nimen, missä kunnia urhoudesta olisi hänelle langennut. Vanhurskas Jumala, näin palkitsi siis Kristian hänen uhrautumisensa! Yleisö tervehtii suosionosoituksilla huolettoman ja ylvään uljuuden innostavia lauseita, ja yksinkertaisella luonnollisuudella suoritettuja sankaritekoja, jotka tekijä on esittänyt sellaisella kuvarikkaalla kielellä, että se suorastaan muistuttaa muinaisaikojen eepillisiä kuvauksia; ja kun yleisö osoittautuu niin innostuneeksi näistä otteista, ymmärtää viisas Fitz-Roy jättää pois omat korulauseensa lukeaksensa julki muutamia kauneimpia lisä-kohtia itse teoksesta.

Olipa kuin olisi voimakas siipien suhina tuonut uutta eloa tähän ummehtuneeseen klassilliseen saliin, jonka seinät näyttivät laajenevan ja jonka kupukatto näytti kohoavan raittiin ulkoilman tuulahduksesta. Kaikki hengittävät helpommin eivätkä löyhyttimetkään enää niin tahdikkaasti ilmaise yleistä välinpitämättömyyttä. Koko sali on noussut seisoallensa ja kaikki kurkottavat päänsä kuningatar Frédériquen lehteri-aitiota kohti; yleisö tervehtii uusilla suosionosoituksilla kunnialla voitettua monarkkiaa Kristian II:n, viimeisen kuninkaan ja ritarin, puolisossa ja pojassa. Pikku Zaran kreivi, joka on innostunut hälinästä ja hyvähuudoista niinkuin lapset aina tekevät, taputtaa naivina käsiänsä, noita pieniä, hansikoituja käsiänsä, joilla hän silloin tällöin siirtelee kasvoille valahtaneita vaaleita suortuviansa; yleisen innostuksen vaikutuksesta nojautuu kuningatar hieman taapäin tuntien hänkin hetkisen aikaa todellista iloa. Hänen on siis kuitenkin onnistunut ympäröidä jonkunlaisella kunniasätehiköllä tuon nimikuninkaan pää, jonka takana hän itse piileksii, ja antaa uutta loistoa samalle Illyrian kruunulle, jota hänen poikansa on kerran kantava, loistolla, jota mikään petos ei voi siltä riistää. Mitä merkitsi hänelle tällä hetkellä maanpakolaisuus, puolison uskottomuus ja jokapäiväinen ahdinko! Hän eli hetkisen siinä häikäisevässä valossa, jossa varjot häviävät... Äkkiä muisti hän sen, jota hänen oli kiittäminen tästä ilosta; mielestänsä oli hänen jollakin tavoin osoitettava kiitollisuutensa tätä kohtaan. Méraut istui juuri hänen takanansa, pää seinää vastaan ja katse ylöspäin luotuna, kuunnellen otteita teoksestansa ja unhottaen, että se oli hänen kirjoittamansa ja että kunnia siitä oli hänelle tuleva; vielä vähemmän tunsi hän mitään kaipausta tai katkeruutta sen johdosta, tuskinpa hän edes hetkeäkään ajatteli, että hänen laillinen omaisuutensa oli häneltä ryöstetty.

Samoin kuin keskiajan munkkeja huvitti uhrata elämänsä uhkeiden kirkkojen rakentamiseksi, jotka eivät suinkaan säilyttäneet rakentajiensa nimiä jälkimaailmalle, samoin iloitsi tämä työnlapsi nähdessänsä nimettömänä tekemänsä työn kohoavan ylväänä ilmoille täyteen päivän valoon. Juuri tämä uhrautuva ilme, joka kierteli miehen henkevillä huulilla todistaen heidän molempien henkistä heimolaisuuttansa, sai kuningattaren ojentamaan hänelle kätensä ja lempeästi kuiskaamaan: kiitos, kiitos! Herttua de Rosen, joka istui lähinnä, luuli ystävyyden osoituksen tarkoittavan hänen poikaansa, ja tarttui ojennettuun käteen painaen harjasviiksensä kuningattaren hansikasta vastaan. Heidän molempain, jotka olivat uhrautuneet tämän juhlallisuuden vuoksi, täytyi siis tyytyä siihen, että vaihtoivat keskenänsä silmäyksiä, joissa sielut salaperäisellä tavallansa solmivat ijäisiä keskinäisiä siteitä.

Vihdoinkin päättyi juhlallisuus ja kokous hajausi. Voimakkaiden suosionosoitusten palkitsemana vetäytyy jalo Fitz-Roy palmunlehdillä koristetussa juhlatakissansa pois ja häntä seuraavat toiset nerotoverit jättäen tyhjiksi akatemialliset istuimensa. Ja sitten alkaa yleisö tunkeutua ulos kaikista ovista meluten kuin päättyneen teatteriesityksen jälkeen, mutta tämä rähinä on huomispäivänä »koko Parisin» yleisenä mielipiteenä. Ehkä oli joku läsnäolleista niin vilkkaasti eläytynyt ammoin menneiden aikojen tapoihin, että hän kuvitteli kantotuolin odottavan häntä käytävän suulla; mutta siitä unelmasta herätti hänet epäilemättä ankara sade ynnä ohiajavien raitio- ja omnibusvaunujen kolina. Ainoastaan ylhäiset, jotka heti tuntevat omat valjakkonsa, voivat jatkaa suloista unelmaansa monarkkisen hallituksen ajoilta. Sillä välin kuin ovenvartija huutaa kuninkaalliset vaunut yksitellen esille, seisoskelee suuren pylväsholveikon alla mitä ylhäisin seura keskustellen saamistansa vaikutuksista sen aikaa, kunnes majesteetit ovat ehtineet poistua.

»Voi, mikä onnistunut kokous, mikä menestys!... Onpa ihmeellistä, jos tasavalta vielä tämänkin jälkeen voi nousta!»

Ruhtinatar Rosenin ympärille on kokoutunut suuri piiri onnittelemaan häntä:

»Kai te nyt olette onnellinen, ruhtinatar?»

»Oi, kyllä» ... vastaa kaunis ruhtinatar veikeästi tervehtien oikealle ja vasemmalle kuin hyvin harjoitettu sirkusvarsa. Hänen vieressänsä kumartelee ukko Sauvadon yhäti kiusautuneena valkoisen kaulahuivinsa vuoksi ja koettaen hatullansa peittää yliviinurin tapaista, juhlallisen leveää paidanrintaansa. Tämä pikku ikävyys ei kuitenkaan estä häntä iloitsemasta siitä kunniasta, mikä tänään oli kohdannut hänen huonettansa. Tosin tietää hän paremmin kuin kukaan syyn tähän erinomaiseen menestykseen, tietää, ettei ruhtinas Herbert itse ole kirjoittanut riviäkään palkitusta teoksesta; mutta varmaa on, ett'ei hän tällä hetkellä ajatellut sitä puolta asiasta enempää kuin hänen veljentyttärensäkään. Näennäisyys riitti näet ruhtinattarelle, joka huomasi suuren joukon onnittelevia »kumipäitä» hyörivän puolisonsa ympärillä ja jonka nyt täytyi kaikin voimin hillitä itseänsä, ettei heittäytyisi tämän syliin kaikkien nähden, niin täydellisesti oli hän vakuutettu siitä, että Herbert oli kirjoittanut kuvauksen Ragusan piirityksestä eikä siis ollut mikään tuhmajussi. Voitte myöskin käsittää kuinka mielissänsä sävyisä Herbert itse oli kaikkien onnittelujen ja ystävällisten silmäysten johdosta!...

Jalo Fitz-Roy oli juuri juhlallisesti selittänyt hänelle: »Teidän tarvitsee vain lausua toivomuksenne julki, niin kuulutte te meidän piiriimme, ruhtinas!»

Mutta vielä enempi ilahdutti häntä Coletten osoittama, odottamaton ystävällisyys, jopa hellä ja antautuva alttius, millä tämä nyt nojautui hänen käsivarteensa, sillä tällaista ei hän muistanut kokeneensa sen jälkeen, kun hän hääpäivänänsä urkujen soidessa saattoi nuoren morsiamensa kuorin eteen St Thomas d'Aquinon kirkossa.

Yleisö väistyy tieltä paljastaen kunnioittavasti päänsä. Alas laskeutuvat lehteriltä kaikki nuo sortuneet majesteetit, jotka ovat nousseet ylös muutamiksi tunneiksi vaipuaksensa jälleen mitättömyyteen. Kokonainen sarja kuninkaiden varjoja kulkee nyt ohitse: sokea vanhus tyttärensä taluttamana, Galitsian kuningatar kauniin veljenpoikansa kanssa y.m. menee sivuitse kankeiden hameiden kahistessa kuin kannettaisiin ohi jotakin peruvialaista madonnaa; viimeksi tulee kuningatar Frédérique poikansa ja orpanansa kanssa. Vaunut ajetaan portaiden eteen; ihanana, loistavana ja pystypäisenä nousee hän vaunuihin ihmisjoukon ihailevan solinan saattamana ja istuutuu vasemmalle puolen; »takaportin kuningatar» oli Akselin prinssin ja Watteletin kanssa pujahtanut tiehensä jo ennen juhlallisuuden loppua eikä siis mitenkään lähtöä häirinnyt. Mitään sanottavaa ei heillä enää ole eikä mitään nähtävää. Pitkät palvelijaroikaleet kiiruhtavat esille sateenvarjoinensa. Kokonaisen tunnin kestäessä kuuluu ainoastaan hevoisten kavioiden töminää, vaunujen kolinaa, vaunuovien kalketta, sadevirtojen litinää ja vanhan akatemiatalon kivimuuria kierivää kaiun kertaamia nimihuutoja ajureille.

Varmaankin vilkastuivat sinä iltana veikeät kuvat Boucherin hieman vanhentuneissa seinämaalauksissa, joilla Herbertin kamari Rosenin palatsissa oli koristeltu, kun äkkiä kuulivat suloisen äänen visertävän oven takana: »minä täällä olen ... oma Colettesi.» Häilyvään, pitsiseen yöpukuun puettuna tuli Colette sanomaan »hyvää yötä» urhollensa, ritarillensa ja nerollensa.