Chapter 3
Muotokuvaa lukuunottamatta oli salissa eräs toinen huomattava esine, nim. uunin reunalla lepäävä, avonainen messukirja. Sitä sai Leemans kiittää monesta onnistuneesta kaupasta; sama messukirja eroitti hänet vanhasta Schwalbachista, muori Esausta ja muista läheisistä, jotka olivat alkaneet juutalaisten korttelista, Ghettosta, sillä ukko Leemans oli kristitty, jopa katolinenkin, vaikka hän oli nainut juutalaisen tytön. Ylhäisten ostajain parissa liikkuessansa oli hänellä kristinuskostansa tosi hyöty. Kreivitär Malletin rukoushuoneessa ja vanhimman nti Sismodos'in kappelissa kuunteli hän usein messua eikä laiminlyönyt koskaan ilmestyä lauvantaisin p. Tuomas Aqvinolaisen tai p. Klotildan kirkkoihin, joissa hänen parhaat ostajansa kävivät; varakkaammista juutalaisista oli taas hänen vaimovainajansa pitänyt huolta. Hänen tapansa esiytyä hurskaan lailla oli vähitellen käynyt hänessä jonkunlaiseksi tarpeeksi, jonka vuoksi hän nyt vanhemmilla päivillänsä harvoin laiminlöi »ravita itseänsä» messullakin, kuten hänen oli tapansa sanoa; sitä paitse oli hän ollut huomaavinansa, että kauppa kävi paremmin niinä päivinä, jolloin hän oli ollut messussa.
»No, mistä on kysymys?» kysyi hän katsellen viekkaasti tytärtänsä.
»Suuresta kauppa-asiasta, pappa!»
Samassa veti hän salkustansa esiin kimpun vekseleitä ja maksu-osoituksia, jotka kaikki Kristian II oli kirjoittanut.
»Kysymys on näiden myymisestä! Ostatko nämä?»
Nähtyänsä käsialan, virnisti ukko naamaansa rypistäen sen niin sykkyrään, että koko kasvot näyttivät häviävän parran ja tukan peittoon. Nyt muistutti hän piikkisikaa, joka kohottaa harjaksensa puolustukseksensa.
»Illyrialaisia arvopapereja!... Ei kiitoksia, nuo laput minä tunnen... Miehesi lienee tullut pähkähulluksi, joka lähettää sinut tänne sellaisissa asioissa... Vai ovat asiat nyt todellakin sellaisiksi kehittyneet!»
Tähän vastaukseen oli Señora valmistunut eikä siitä häiriytynyt rauhassansa.
»Kuulehan nyt, isä», sanoi hän alkaen seikkaperäisesti selittää millaiset olosuhteet nyt olivat; hän antoi tarkan selonteon koko »suuresta kaappaustuumasta», todistaen sanansa sillä numerolla _Quernaro-lehteä_, jossa esitys Illyrian eduskunnan istunnosta löytyi, ja muutamilla Lebeaun kirjoittamilla kirjeillä, jotka sisälsivät tietoja kuninkaan toimista ja suunnitelmista... Lorun loppu oli nyt se, että kuningas oli korviansa myöten rakastunut erääseen naiseen, jolle hän tahtoi panna kuntoon komean asunnon (Messinan avenuen varrella) kalustuksinensa, tallinensa ja vaunuvajoinensa; sen vuoksi ei hän varmaankaan epäröisi kirjoittaa maksuosoituksia kuinka korkeille summille ja kuinka suurta korkoa vastaan tahansa...
Vähitellen kävi ukko Leemans tarkkaavaksi. Vihdoin alkoi hän itse kysellä lähemmin hankkeesta, jonka viekkaasti keksittyjä yksityisseikkoja hän nyt kaikin puolin pohti.
»Ja milloin arvopaperit lankeisivat?»
»Kolmen kuukauden kuluttua...»
»Asia olisi siis suoritettu kolmen kuukauden kuluttua.»
»Niin kyllä ... kolmen kuukauden kuluttua.»
Señora teki samassa käsiliikkeen ikäänkuin olisi hän sitaissut jotakin solmulle ja puristi huulensa varsin päättäviksi.
»Ja mitä korkoa vastaan?»
»Mitä vain haluat... Mitä suuremmiksi sitoumukset saamme, sitä varmemmin pääsemme päämääräämme. Hän on saatettava siihen, ettei hänen auta muu kuin allekirjoittaa luopumus kruunustansa.»
»Ja kun hän on suostunut sen tekemään, niin...?»
»Niin pitää tuo nainen huolen lopusta... Hänellä on silloin rakastaja, jolla on kaksi miljoonaa kulutettavana.»
»Mutta jos nainen keksii pitää kaikki itsellensä! Täytyy olla saakelin varma naisesta, jota käytetään...»
»Hänestä me olemmekin varmat.»
»Kuka hän siis on?»
»Et sinä häntä tunne», sanoi Señora varmasti, korjaten arvopaperit takaisin salkkuun.
»Ei, jättäkäämme asia sittenkin siksensä», sanoi ukko vilkkaasti; mietittyänsä hetkisen lisäsi hän: »Se on paljo rahaa ... sangen paljo rahaa... Ainakin täytyy minun puhua Picheryn kanssa asiasta.»
»Ei, kavahda itsesi siitä, isä... Tähän juttuun ei pidä muita ihmisiä enää sekoittaa. Meitä on jo ennestänsäkin liian monta. Tom, Lebeau ja sinä ... ja jos ai'ot kertoa siitä useammille, niin...»
»Ainoastaan Picherylle, tyttöseni... Voinethan ymmärtää, ett'en minä yksinäni voi niitä hankkia... Ei, se on liian paljo rahaa ... aivan liian paljo minun varoilleni...»
»Ja vast'edes saa hän maksaa vielä enemmän», vastasi Señora kylmäverisesti.
Nyt syntyi hetkisen vaiti-olo, jonka kuluessa ukko mietti itseksensä salaten ajatuksensa tuuhean tukkansa alle, jonka häiläytti kasvoillensa.
»No niin», äännähti hän vihdoin, »minä suostun, mutta yhdellä ehdolla: tuo asunto Messinan avenuen varrella tulee tietysti erikoisesti kalustettavaksi ... ja siihen tarvittavat kompeet hankin minä.»
Tähän saakka oli koronkiskurilla ollut puhevuoro, mutta nyt näytti kaupustelija karvansa.
Señora ratkesi nauramaan.
»Voi sinua vanha lumppukauppias, voi sinua vanhain rääsyjen kaupustelija!»
Tämän sanoi hän äänellä, joka hyvin soveltui tähän ympäristöön, mutta huonosti hänen omaan pukuunsa ja ryhtiinsä.
»No, olkoon menneeksi, isä... Sinä saat hankkia kaikki nuo 'kompeet', mutta ei mitään äitivainajan vanhoja rääsyjä, ettäs sen tiedät.»
Näillä tarkoitti hän niitä kuluneita ja tavallisissa oloissa vallan mahdottomia esineitä, jotka ukko oli koonnut yhteen antaen niille hurskaan nimityksen: »vaimovainajani kokoelma.» Ukko käytti näet hyödyksensä ihmisten tunteellisuutta saadaksensa myydyksi kaiken tuon rojutavaraston, jota hän nimitti rakkaan vainajan jälkeenjättämiksi »muistoesineiksi» ja kun joku tahtoi ostaa jotakin näistä »hänelle kallisarvoisista» esineistä, otti hän siitä hyvän maksun.
»Ymmärrätkö, isä ukko, ei mitään kitsastelua, ei mitään lumppuja... Tuo nainen tietää näet erotuksen oikean ja jäljennetyn tavaran välillä!»
»Häh! Vai on hän sitä laatua», murisi vanha villakoira kuonokarvojensa takaa.
»On, hän ymmärtää ne asiat yhtä hyvin kuin sinä ja minä, tiedätkös!»
»Hm, mutta...»
Ja nyt lähensi villakoira ruman kuononsa liki Señoran ihania kasvoja; vaikka isän ja tyttären ulkomuodot niin vähän muistuttivat toisiansa kuin vanha, rytistynyt pergamenttilehti voi muistuttaa raitista ruusua, oli molempain kasvoihin nyt kuitenkin kirjoitettu: »tässä kaupustellaan.»
»Mutta», jatkoi ukko, »koska minä nyt jo olen suostunut asiaan, pitää minun mielestäni saada tietää, kuka hän on? Kuka tuo nainen siis on?»
»Se on...»
Señora keskeytti itsensä sitoaksensa kiinni leveän hattunsa nauhat peilin edessä, joka kuvasti hänen kauniit kasvonsa ja tyytyväisen, melkeinpä ylhäisen hymyilynsä; sitten lopetti hän lauseensa sanoen erityisellä äänenpainolla:
»Se on Spalaton kreivitär!»
II.
Eräs akatemiallinen juhlallisuus.
Se klassillinen palatsi, joka lepää kupoolinsa painon alla Pont des Arts-sillan päässä ja Parisin oppineiden kaupunginosan lähtökohdalla, näytti tänä aamuna harvinaisen eloisalta ja olipa kuin aikoisi se siirtyä paikoiltansa aina vierusrantakadun laidalle saakka. Räiskyvästä kesäkuun sateesta huolimatta, joka toisinaan ihan virtasi alas taivaalta, liikkui taaja, siistipukuinen, hansikkaita käyttävä ihmisjoukko suuren oven portailla ja siitä kiemurtelevana jonona pitkin muuri-aitaa aina Seinejoelle avautuvan holvin aukolle saakka; kärsivällisesti odotti se tässä hyvin tietäen, että kukin heistä pääsisi vuorossansa sisään niiden pienten, eri väristen kutsukorttien avulla, jotka keskellä ryöppysadetta välähtelivät heidän hyppysissänsä. Samanlainen järjestynyt ja säännöllinen jono vaunuja ulottui myöskin läheisen Rahapajan sivua kulkevaa rantakatua pitkin, jono Parisin upeimpia kaksivaljakkoja, joiden kuskit ja lakeijat olivat puetut joko siroihin nykyaikaisiin tai vanhanaikuisiin, komeihin livreepukuihin, vaikka ne tilapäisesti peittyivätkin jokapäiväisten, kansanvaltaisten sateenvarjojen ja sadetakkien alle. Toiset toistansa ylhäisemmät koti- ja ulkomaiset vaakunat, vieläpä kuninkaallisillakin valiolauseilla ympäröidyt, loistivat vaunujen sivuilta muodostaen jonkunlaisen, mahtavan suuren vaakunakirjan, jonka kuvasto komeana levisi pitkin Seinen rantoja. Ja kun joku päivänsäde synkkiä kasvoja kirkastavan hymyilyn lailla silloin tällöin valahti alas pilvien lomasta, kimaltelivat kostuneet vaakunat, valjaat, vartijasotilaiden kypärät, kupoolin yllä oleva lyhty ja vieläpä suuren portin edessä lepäävät, aina tomuisen harmaat pronssiset leijonatkin näyttivät nyt kauniin, mustan kiiltovärinsä.
Pitkien väliaikojen kuluttua on tuolla vanhalla akatemiatalolla tällaiset juhlapäivänsä, jolloin se jonkun vastaanoton johdosta iltapäivin äkkiä herää ja virkistyy eloon. Mutta tänä päivänä ei ollut kysymys mistään vastaanotosta. Siihen oli vuodenaika jo aivan liian myöhäinen: akatemiaan vastaanotettavat, joilla on siellä oikkunsa yhtä hyvin kuin näyttelijöilläkin, eivät ikinä tyytyisi esiytymään sen jälkeen kuin suuret kilpa-ajot jo ovat olleet ja menneet, taidenäyttely suljettu ja matkakirstut sälytetyt kesämatkoja varten. Nyt oli kysymys ainoastaan akatemian palkinnon jaosta, vähemmän huomattu tapaus, joka ei tavallisesti houkuttele liikkeelle muita kuin seppelöitävien läheiset perheet. Tämän erikoisen ihmistulvan ja ylhäisen väkijoukon oli akatemian oville tuonut se uutinen, että palkittujen teosten joukossa oli myöskin ruhtinas de Rosenin kirjoittama _Kuvaus Ragusan piirityksestä_, jonka vuoksi monarkkinen ryhmäkunta oli käyttänyt tilaisuuden toimeenpannaksensa -- kaupungin järjestysvallan suojaamana -- mielenosoituksen nykyistä hallitusta vastaan. Tavattoman suotuisan sallimuksen kautta taikka jonkun vehkeilyn johdosta, jommoiset kaikessa salaisuudessa menestyvät virallisissa ja akatemiallisissa piireissä, oli akatemian elinkautinen sihteeri sairastunut, jonka vuoksi jalo Fitz-Royn herttua oli ottanut lukeaksensa julki palkintolautakunnan lausunnon; ollen valkoisen verensä viimeiseen tippaan asti legitimisti »alleviivaisi» hän tietysti ne kiihkeimmät kohdat ruhtinas Herbertin kaunista historiallista puolueteosta, joissa puolueen koko hallitusmielisyys ja kiihkoisuus ilmeni. Näin tulisi tästä tilaisuudesta ivallinen mielenosoitus, jollaisia akatemiassa uskallettiin panna toimeen keisarikunnankin aikana. Kaikki kävisi nykyisen suopeuden lipun alla, sillä olihan suopeus tasavallan sävyisiä tyttäriä.
Kun akatemian vanha kello löi kaksitoista, syntyi yleisössä liikettä. Portit avataan. Verkallensa vetäytyy ihmisjoukko parhaimmassa järjestyksessä Mazarinen torin ja samannimisen kadun puoleisille sisäänkäytäville päin samalla kun vaakunoilla koristetut vaunut kääntyvät kaaressa palatsin pihaan jättäen parhaille istumasijoille oikeutetut herrasväkensä portaiden edustalle, missä kansliapäällikkö, kunniamitaleilla koristetun palvelijakunnan keskellä, häärää hopealla huolitellussa virkapuvussansa ja muuten niin hyväntuulisena kuin linnanvouti tarinassa »la Belle au Bois-Dormant» hyörii prinsessan sängyn ympärillä tämän herätessä satavuotisesta unestansa. Vaununovet lyödään auki, pitkätakkiset lakeijat hyppäävät alas istuimiltansa kuskin vieressä, herrasväet astuvat vaunuista, tervehtivät ja kumartavat juhlallisesti ja hymyilevät toisillensa ja kuiskailevat keskenänsä kuin vanhat tuttavat ainakin hävitäksensä sitten silkin kahistessa joko siihen matotettuun porraskäytävään, joka vie erityisesti varatuille lehtereille, taikka siihen pitkään käytävään, joiden vuosisataista, kulunutta kivitystä myöten päästään palatsin sisäosiin.
Yleisölle aiottu osa salia täyttyy kuulijoilla. Tasaisesti kohoavat istumapenkit mustenevat yksitellen aina kattokaariin saakka, missä seisovien kuulijain sivukuvat esiytyvät tummina kupoolin lasi-akkunoita vastaan. Ei ainoatakaan sijaa tyhjänä. Pää pään vieressä istuu täällä kuulijoita omituisen koleassa museo- ja kirkkovalaistuksessa, jossa Ranskan suurkauden miehet, Descartes, Bossuet, Massillon y.m. nerot ovat edustettuina marmorisina pystykuvina ikuisiksi ajoiksi samaan asentoon kangistuneine, miettiväisine, liikkumattomine kasvojen-piirteinensä. Salin suuren, nyt kuulijoilla täytetyn puoliympyrän edessä oli sentään muutamia tyhjiä penkkejä ja ylinnä viheriällä veralla verhottu pöytä puhujaa varten, kuten jo sille asetettu vesilasi ilmaisi. Näille sijoille asettuvat akatemian jäsenet, he kai koht'ikään tulevat sisään noista korkeista kaksoisovista, joiden yläpuolella luemme suurilla, hautapatsaista tutuilla, kultakirjaimilla kyhätyt sanat: _kirjallisuus, tiede ja taide_.
Mutta kaikki näyttää niin vanhalta, jäykältä ja köyhältä muodostaen täydellisen vastakohdan niille keväisille puvuille, joilla lehterit ja permanto olivat verhotut kuin kukkaisköynnöksellä. Väriltänsä hillityt, sametin hienot, aniharvoin kirkkaat, vaaleat puvut, (kuosiltansa ruumiinmuotoiset niinkuin ajan tapa vaati ja hohtavilla teräshelmillä kirjaellut), keveät, ilmavat hiuslaitokset, joita koristi joko pitsit, kukkaiset tai pienet samettirusettien eli keltaisten tähkäpäiden sisästä pilkistävät pienet lintuset; suuret viuhkat, jotka olivat alinomaa liikkeessä levittäen ympärillensä hienojen hajuvesien lemua -- kaikki tämä näytti saavan salia kaunistavan vanhan kotkankin räpyttämään silmiänsä mielihyvästä. Mutta vaikka edustetaankin vanhaa Ranskaa, niin eihän liene tarvis tuoda mukanansa näin raskasta ilmaa ja pukeutua variksen peljättien lailla!
Kaikki, mitä Parisissa oli kuosikasta, ylhäissyntyistä ja säädyllisesti ajattelevaa, oli saapunut tänne, hymyili toisillensa ja tunsi toisensa pienistä salaperäisistä viittauksista; täällä nähtiin hienojen klubien jäsenet, S:t Germainen etukaupungin ylimystö ja se seurapiiri, joka ei koskaan sekaudu suuren yleisön elämään eikä näy teaatterein ensi illoissa, vaan esiytyy määrättyinä päivinä Operassa tai musiikkikonservatorion konserteissa muodostaen muuten erityisen, suljetun maailman, joka elää paksujen akuttimien takana, erillänsä katumetelistä, jopa päivän valostakin ja josta julkisuudessa ei näy muuta kuin kuolemanilmoitukset, satunnaisten avioriitojen selvitykset taikka uutinen jostakin omituisesta seikkailusta, jossa joku »kumiylimystön» perhejäsenistä on ollut mukana.
Tämän valikoiman ohella nähtiin myöskin muutamia illyrialaisia ylimysperheitä, jotka olivat paenneet isänmaastansa maanpakolaisen kuninkaansa mukana, kaikki kauniita nais- ja miestyyppejä, vaikka tähän hienoimpaan parisilaisympäristöön nähden hieman liian särmäkkäitä ja outoja. Selvästi eristyvissä ryhmissä nähtiin sitä paitse tunnettuja kirjallisia piiriä, jotka tavallisesti valmistavat akatemiallisia vaaleja ja ennakolta vaikuttavat niin paljo äänestykseen, että näiden tuttavuus ja suosio usein painaa enemmän vaa'alla kuin jonkun ehdokkaan omat ansiot. Ylimystön keskuudessa nähtiin vielä muutamia keisarikaudenkin suuruuksia, nousukkaita, jotka aikoinansa olivat ivailleet vanhaa »ukkojen puoluetta», mutta nyt lukivat itsensä siihen.
Lopuksi oli tämän valioyleisön keskuuteen vielä pujahtanut muutamia »riuduttavia» kaunottaria, jotka ylhäisön poissaollessa koreilevat teaattereissa loistavissa puvuissansa, vaikka nämä monarkkisellekin leirille tutut naiset nyt esiytyivät niin vaatimattomina, ja vihdoin pari kolme koko Parisille tuttua, yleisesti suosittua näyttelijätärtä, joita pääkaupungin kaikki naiset mielellänsä jäljittelivät puvuissansa. Tätä varsinaista yleisöä lukuunottamatta nähtiin joukko sanomalehtimiehiä ja ulkomaisten lehtien edustajia, jotka kirjesalkkuinensa, kirjoitusneuvoinensa y.m. näyttivät pukunsakin puolesta varustautuneen kuin jotakin matkaa varten keski-Afrikaan.
Alimmalla pienellä penkillä, puhujalavan luona, istui palkitun sankarin puoliso, ruhtinatar Colette de Rosen viehättävän aistikkaassa, intialaisesta kashmirkankaasta ja moareesilkistä tehdyssä viheriäisessä puvussansa; siron hiuslaitoksen ympäröiminä loistivat hänen kauniit kasvonsa voitonriemuisina. Ruhtinattaren vieressä taas istui paksu ja karkeapintainen ukko Sauvadon ylpeillen siitä, että sai olla veljentyttärensä seurana tässä tilaisuudessa, johon hän tietämättömyydessänsä oli pukeutunut kuin ylhäistä perheiltamaa varten kunnioittaaksensa sitä enemmän juhlallisuutta. Tämä pukuerehdys teki hänet levottomaksi: valkoinen kaulaliina kiusoitti häntä kuin mikäkin kaularauta; alinomaa tähysteli hän kaikkia sisääntulijoita keksiäksensä edes jonkun samalla tavoin puvussa erehtyneen poloisen. Mutta tätä toveria onnettomuudessa ei löytynyt.
Pian syntyi tuon loistavasti puetun ja hilpeän valiojoukon vilinässä äänekäs hälinä, joka toisinaan heikkeni, mutta sentään kuului selvästi ja vieri mainettivirtauksena toisesta päästä salia toiseen. Pieninkin naurahdus leviää ja vaikuttaa toisiin, pieninkin liike ja suosionosoituksiin varustautuva, ojennettu käsipari huomataan, kaikki ovat jännittävän odotuksen vallassa, uteliaisuus on yhtä pingoitettu kuin jossakin merkillisessä ensi-illassa, missä näytelmän menestys jo ennakolta on taattu; ja kun kuuluisuudet tuon tuostakin saapuvat paikoillensa, kääntyy kaikkien äänekäs huomio heihin päin, vaikka väkijoukon utelias tai ihaileva solina sentään laimenee näiden mennessä ohitse.
Mutta luokaapa silmänne tuonne Sullyn kuvan yläpuolelle, niin näette kaksi naista, joista toinen taluttaa pientä poikaista ja jotka yhdessä ottavat haltuunsa aition etumaiset sijat. Toinen heistä on Illyrian, toinen Palermon kuningatar. Puettuina samallaisiin tummanpunaisesta täpläisestä silkkikankaasta tehtyihin pukuihin, joiden rinnustat ovat kirjaellut koruompeluksilla, ja diadeemihattuihin, joiden pitkät, lepäävät sulat hivelevät toisen vaaleita ja toisen ruskeita suortuvia, vaikuttavat nämä kuninkaalliset orpanukset toistensa viehättävinä vastakohtina, ollen kaikessa muussa, paitse ylvään vartalon notkeudessa, vallan erilaisia, jaloja tyyppejä. Frédérique on käynyt kalpeaksi ja vanhenevaisuutta todistava piirre tekee hänen hymyilynsä surullisemmaksi; maanpakolaisuuden levottomuutta ja kärsimyksiä osoittavat myöskin hänen tumman orpanansa kasvot. Naisten välissä istuu pikku Zaran kreivi ravistellen vaaleita suortuviansa; hänen kasvonsa, katseensa ja päättäväinen suunsa todistavat päivä päivältä varmistuvaa itseluottamusta. Hän on jo tosikuninkaan taimi, jonka kehitys on alkanut menestyä.
Vanha herttua de Rosen istuu saman aition taustalla erään henkilön kanssa; Kristian II se ei ole, sillä tämä on jäänyt pois välttääksensä varmasti odotettavaa mielenosoitusta, vaan paksu- ja tuuheatukkainen, pitkä mies, yleisölle tuntematon suuruus, jota tämän juhlallisuuden aikana ei mainita, vaikka juuri hänen nimensä pitäisi olla kaikkien huulilla. Oikeastaan on näet koko juhlallisuus hänen kunniaksensa toimeenpantu, hän juuri on sepittänyt sen suuremmoisen kuningasvallan rekviemiun, jota nyt käydään esittämään Ranskan viimeisten ylimysten ja pääkaupunkiin asettuneiden, valtakunnistansa karkoitettujen maanpakolaisten kuningashuoneiden läsnäollessa. Korkeat maanpakolaiset ovat näet kaikki saapuneet juhlimaan »veljeänsä ja sukulaistansa» Kristian II:sta tuottaen asianomaisille juhlamarsalkoille melkoista päänvaivaa istuinjärjestyksen suhteen. Sortuneen suuruuden arvon-mukaisia vaatimuksia on näet aina vaikea täyttää ja maanpakolaisuuden kiusallisissa olosuhteissa voi heidän epäilyksensä kehittyä suorastaan ärtyneeksi haavaksi.
Descartesin lehterillä -- näitä nimitetään näet kunkin lehterin yläpuolella seisovan pystykuvan mukaan -- istuu Westfalin kuningas, jonka ulkonäön ylevää ylhäisyyttä lisää terävät, mutta sokeat silmät. Silloin tällöin hymyilee hän yhtäänne ja kumartaa toisaanne päin. Alinomaa näyttää hän huolehtivan siitä, ettei hänen sokeuttansa huomattaisi, tehtävä, jossa häntä alttiudella auttaa tyttärensä, tuo pitkä ja hoikka nainen, jonka pää näyttää taipuvan alas rikkaiden kultakiharain painosta. Kun kuningas pitää ainoastaan tummista kiharoista, on hän yhäti salannut tältä tukkansa todellisen värin. »Jos sinä olisit vaaleatukkainen, en ehkä voisi pitää sinusta niin paljoa», oli hänen tapansa sanoa suki'essansa prinsessan suortuvia. Tämä pari, isä ja tytär, kärsi maanpakolaisuutensa arvokkaasti ja ylhäisellä levollisuudella kuin olisi kysymys ollut jostakin kävelystä kuninkaallisissa puistoissa. Aina kun kuningatar Frédériquen tapasi hervottomuuden hetki, muisteli hän tätä sokeaa kuningasparkaa jaloine oppainensa, jonka esimerkki antoi hänelle uutta voimaa ja virkistystä.
Mutta siirtäkäämme silmämme toista lehteriä kohti. Loistavassa silkkiturbanissa istuu siellä Galitsian lihava kuningatar, joka paksuine poskinensa ja punaisine ihovärinensä muistuttaa karkeakuorista appelsiniä. Puuskuttaen ja puhallellen löyhyttelee hän kasvojansa viuhkalla jutellessansa nauraen valkoharsoisen naisen kanssa, jonka nuorissa suloisissa kasvoissa jo näkyy surun jälkiä silmien ympärillä, kalpeilla huulilla ja noilla kyynelten uurtamilla poskijuovilla. Tämä rakastettava nainen, Palman herttuatar, ei näytä juuri syntyneen niitä täristyksiä ja kauhuja varten, joihin hänen seikkailuhalukas puolisonsa on hänet elämän polulla saattanut. Läsnä on hänkin, tuo suuri hirviö, joka tuon tuostakin aivan tuttavallisesti pistää kiiltävän mustan partansa esille molempain naisten välistä; muuten ovat hänen kasvonsa kauniit ja vasken karvaisiksi ahavoituneet viimeisen sotaisen yrityksen jälkeen, joka maksoi hänelle niin paljo ja sentään epäonnistui niinkuin edellisetkin retket. Mutta jonkun aikaa sai hän näytellä kuningasta, pitää hovia, juhlia, naisia, laulattaa _Te deumia_ ja nähdä kukkaisia siroteltavan tiellensä. Hän näytteli osansa, allekirjoitti päätöksiä, tanssi, puhui kirjoitusmusteella ja ruudilla, vuodatti verta ja kylvi vihaa. Ja kun hän menetti taistelun, jätti hän uskollisen puolisonsa ja pakeni takaisin Ranskaan kootakseen voimia ja miljoonia uusiin yrityksiin; muuten esiytyyhän jonkunlaisessa matkailijan ja seikkailijan puvussa: tiukasti ruumiin mukaisessa, kiiltävillä napeilla ja nyöreillä koristellussa pitkässä takissa, joka tekee hänet mustalaisen näköiseksi. Kokonainen liuta solisevaa nuorisoa istuu samassa aitiossa jutellen äänekkäästi ja vapaasti kuin nuoriso Pomareen kuningattaren hovissa tuota kovaa ja kuherrukselta kuulustavaa, kansallista kieltänsä, sinutellen toisiansa ja käyttäen keskenänsä tuttavallisia puhetapoja, jotka herättävät pahennusta salissa.
Omituista kyllä, oli Bossuetin pieni aitio jäänyt tyhjäksi, vaikka yleisöä oli kokoutunut niin paljo, että amfiteatterissa nähtiin syntyperäisiä ruhtinaitakin. Kaikki ihmettelivät itseksensä, ketä suuruutta tai tilapäisesti Parisissa oleskelevaa hallitsijaa varten tämä mahtoi olla varattu, koska hän myöhästyy niin paljo, että istunto nähtävästi saa alkaa ilman häntä. Vanha akatemian kello lyö jo 1. Silloin kuuluu lyhyt komento: aseisiin! Ja aseiden tahdikkaan kalskeen kestäessä avautuu korkea kaksois-ovi: saapuu »runous, tiede ja taide.»