Chapter 2

Nuoret miehet, jotka -- ollaksensa Señoran läheisyydessä -- tavallisesti tähän aikaan söivät päivällisensä Tom Lewisin asioimistossa, vetäytyivät vähitellen pois kohteliaisuudesta kuningasta kohtaan. Mutta Señoraa ei tämä heidän menettelynsä erityisesti huvittanut, sillä se vaikutti asioimiston jokapäiväisiin tuloihin, jota vastoin kuninkaan käynnit eivät tuottaneet ropoakaan; ja kun Illyrian leijonajärjestön kunniamerkeilläkään ei enää ollut mitään menekkiä, osoittausi Señora ihailijallensa entistänsä kylmemmäksi. Olipa hän jo alkanut jotakuinkin selvästi osoittaa, että kuningas häntä vaivasi, kun hän äkkiä muutti täydellisesti käytöksensä: se tapahtui sen jälkeen kuin hän oli miehensä kanssa keskustellut siitä, mistä ylempänä jo olemme tehneet selkoa.

»Oliko teidän majesteettinne eilen illalla Fantaisies-teaatterissa?» Joku oli nähnyt teidät siellä.

Kuullessaan nämä suruisen katseen säestämät sanat, tunsi Kristian suloista hämmennystä...

»Aivan oikein, minä olin todellakin siellä.»

»Yksinkö?»

»No, mutta...»

»Ah! Onnellisia ne naiset, joiden kanssa te...»

Kuitenkaan ei hän tahtonut jättää ihailijaansa niin suoranaisen, kehoittavan vaikutuksen alaiseksi, jonka vuoksi hän heti antoi selittävän lisäyksen siihen, kertoen aina kovin halunneensa nähdä sen pienen salongin ja olletikin sen _ruotsalaisen_ tanssijattaren, joka siellä par'aikaa esiytyi; hänen miehensä ei häntä koskaan vienyt minkäänlaisiin huvituksiin...

Kristian tarjoutui saattamaan häntä.

»Ei, ei se käy laatuun, sillä kaikki tuntevat teidät.»

»Mutta voimmehan istua taka-aition hämyssä...»

Vihdoin sovittiin siitä, että he yhdessä menisivät seuraavana iltana teaatteriin; onni suosi heitä sitä paitse siinä, ettei Tom sattunut olemaan kotonakaan.

Tämä teaatterissakäynti sukeusi heille mitä viehättävimmäksi pikku seikkailuksi. Hän, Señora, istui aition eturivillä erittäin hyvin valitussa, vaikka muuten yksinkertaisessa puvussa, katsellen lapsellisella ilolla ulkomaista tanssijatarta, pienikasvuista, vaaleakutrista, tumma- ja säihkyvä-silmäistä ruotsalaista neitosta. Mustassa puvussansa vaikutti hän sokeasti rohkeiden liikkeittensä vuoksi kuin suuri yölepakko...

»Voi, kuinka hauskaa!» huudahti Señora tuon tuostakin.

Mutta liikkumattomana istui muuten elämänhaluinen kuningas hänen takanansa, konvehtirasia polvellansa; suloisempaa tunnetta ei hän voinut ajetellakaan kuin se oli, minkä hän nyt tunsi, kun Señoran pehmeä, pitseillä ympäröity käsivarsi -- tämän päin kääntyessä -- kosketti hänen käteensä taikka kun Señoran raikas hengähdys lemahti häntä kohti. Hän tahtoi seurata ihanaa seuralaistansa S:t Lazaren asemalle, josta tämä aikoi maalle; vaunuissa valtasi hänet voimakas tunne, jonka vallassa hän kiersi kätensä kaunottaren vyötäisille ja likisti tätä sydäntänsä vastaan.

»Oi, huudahti Señora, nyt turmelette te koko illan iloni!»

Ensi luokan suuri odotussali oli autio ja huonosti valaistu. Molemmat istahtivat samalle penkille ja kun Señora tunsi kylmän väristyksiä, kiersi kuningas laajan turkkinsa helman hänen ympärillensä. Nyt ei hän enää peljännyt, vaan suli vallan helläksi ja kuiskasi suloisia sanoja ihailijansa korvaan. Eräs rautatievirkämies meni salin läpi heiluttaen lyhtyä kädessänsä ja sitten tuli seurue näyttelijöitä, jotka Parisin näyttämöillä esiydyttyänsä nyt palasivat koteihinsa kaupungin läheistössä. Näiden joukossa oli eräs rakastava parikin, joka käyskeli rinnakkain ja pysyttelihe loitolla muista.

»Kas, kuinka onnellisia nuo ovat! kuiskasi Señora... Ei mitään siteitä ... ei mitään velvollisuuksia ... ainoastaan sydämen vapaa valinta... Ja turhaahan kaikki muu onkin!»

Näissä asioissa ei hän muuten ollutkaan aivan kokematon. Ikäänkuin hetken tunnelman valtaamana alkoi hän nyt kertoa omaa surullista elämäntarinaansa niin vilpittömällä tavalla, että se teki kuninkaaseen syvän vaikutuksen; Señora puhui kaikista niistä ansoista, väijyksistä ja houkutuksista, joihin nuori tyttö -- täytyessänsä yksin kulkea Parisin katuja työpaikkaan ja takaisin kotiinsa -- voi joutua, hän kertoi, kuinka hänkin, joka ei oikeastaan ollut köyhälistön lapsia, oli isänsä ahneuden vuoksi saanut tuntea tuollaisen köyhän tytön kohtalon kovuutta ja kuinka isä jo 16-vuotiaana halpamaisesti myi hänet ikäkululle ukkorahjukselle, jonka kanssa hän oli elänyt neljä raskasta vuotta, ollen itse teossa vain tämän sairaanhoitajattarena. Päästäksensä toistamiseen joutumasta isänsä valtaan ja hänen voitonpyyntinsä uhriksi oli hän -- tuntien välttämättä tarvitsevansa puolustajaa ja turvaa -- antanut kätensä Tom Lewisille, joka jumaloi ainoastaan rahaa. Tälle miehelle oli hän uhrautunut ja hänen vuoksensa oli hän luopunut kaikista elämän iloista, asuen ensin yksinäisessä piilossa maalla ja ahertaen sitten arkipäiväisessä ja sielunmurhaavissa töissä; eikä hänellä näyttänyt olevan vähimpiäkään toiveita saavuttaa helpoitusta kovassa kohtalossansa. Sillä hänen miehensä, joka luonteeltansa oli kylmä ja laskeva, muistutti häntä aina entisestä elämästänsä, kun hän vain uskalsi tehdä vähänkin vastarintaa tai hiemankaan viittasi suurempaan vapauteen, vaikka entisten erehdysten edesvastaus ei kuitenkaan kohdannut yksin häntä.

»Tämä entinen elämäni», sanoi hän nousten lähteäksensä ulos junasillalle, »on tietysti syynä siihenkin kauheaan häpeään, minkä te kuulutte antaneen merkitä suuren klubin muistokirjaan.»

Asemakello soi junanlähdöksi. Hetki oli siis hyvin keksitty tällaisen ajatuksen oikealle vaikutukselle. Señora viittasi kädellänsä jäähyvästiksi ja poistui pehmein, notkein askelin, niin että hänen musta hameensa laahus keveänä lakaisi siltapermantoa. Nolostuneena ja täydellisesti masentuneena kaunottaren viimeisestä lauseesta seisoi Kristian kotvan, paikaltansa hievahtamatta. Señora tiesi siis vedosta!... Kuinka oli se mahdollista!... Kuinka häntä nyt harmitti oma alhainen ja kerskaileva ylimielisyytensä!... Seuraavan yön valvoi hän kotonansa, kirjoittaen Señoralle pitkän kirjeen, jossa hän pyysi tältä anteeksi tekoansa, höystäen kirjeen kotimaansa runollisesta kuvakielestä lainatuilla korulauseilla ja verraten rakastettua kaunotarta kuhertelevaan kyyhkyiseen ja azeroli-puun ruusunväriseen hedelmään.

Mikä mainio keksintö muistuttaa kuningasta tuosta vedonlyönnistä juuri tuolla hetkellä! Sillä jutulla piti Señora häntä kauvan aikaa nolattuna. Sillä selitti hän tuonoisen kylmyytensä ja epäystävällisyytensä ja sitä käytti hän myöhemmin erinomaisella menestyksellä, kun hän kekseliäästi alkoi kaupustella suosionosoituksiansa. Mies, joka oli sillä tavoin häväissyt nuorta naista, oli kai valmis kärsimään häneltä mitä tahansa? Tottelevaisesti suistuikin Kristian kaikkiin hänen oikkuihinsa ja koko maailman edessä täytyi hänen nyt esiytyä Señoran julkisena rakastajana ja orjana. Hänen kauneutensa lohdutti Kristiania tietysti tässä orjuudessa ja riitti ehkä selitykseksi muulle maailmalle, mutta hänen miehensä tungettelevaa ja ikävää tuttavallisuutta ei sekään voinut tehdä siedettäväksi. Tom käytti hänestä aina nimitystä »ystäväni Kristian II» ja voittehan kuvitella mielessänne, kuinka mies silloin oikoi pientä vartaloansa! Kerran pälkähti Tomin päähän kutsua kuningas vieraaksi maatilallensa, tämä hänen huudahduksensa voi hänet saattaa, jonka teko, josta naapuri, tuo kuuluisa naisräätäli Spricht ärtyi niin mustasukkaiseksi, että pian sen jälkeen kuoli. Kuninkaan täytyi silloin kuljeskella ympäri kaikkialla, katsella rakennuksia ja puistoa, tulla mukaan retkeilylle huvipurrella ja mukautua siihenkin, että hänet valokuvattiin päärakennuksen portailla, Señora toisella, Tom toisella puolen; nämä halusivat näet tällä tavoin ikuistaa tämän heille niin merkillisen kunniapäivän muistoa. Myöhemmin illalla poltettiin ilotulitus, joka komeasti heijastui Seinejoen pintaan; tämän aikana kuljeskeli Señora kuninkaan käsikynkässä pitkin käytäviä, joiden istutuskaiteet loistivat punertavina räiskyvien rakettien valossa.

»Oi, kuinka minä teitä rakastaisin, ell'ette te olisi kuningas!» huudahti Señora hellän ihastuksen vallassa... Tosin oli tämä rakkauden tunnustus, mutta sellaisena kovin kekseliäs. Kristianin kaikkia muita rakastajattaria oli huumannut juuri kuninkaallisen arvon loisto ja hänen korkea sukuperänsä. Mutta Señora rakasti siis häntä itseänsä: »... ellette te olisi kuningas», oli hän sanonut. Ett'ei hänessä paljo kuninkaallista ollut, sen Kristian hyvin tiesi; kuinka mielellänsä uhraisikaan hän lemmittynsä vuoksi sen vähäisen kaistaleen kuninkaallista purppuramanttelia, mikä mahdollisesti vielä häilyi hänen olkapäillänsä!

Erään toisen kerran oli Señora vieläkin suorapuheisempi. Juuri oli hän ilmaissut huolensa ja levottomuutensa siitä, että Señora näytti niin kalpealta ja itkeneeltä.

»Pelkään, ett'emme pian saa enää nähdä toisiamme!» nyyhkytti tämä. _Hän_ -- Tom -- sanoo näet asiainsa menestyvän huonosti täällä Ranskassa, jonka vuoksi hän aikoo lopettaa liikkeensä, jättää maan ja siirtyä ulkomaille.»

»Ja teidänkö on häntä seuraaminen?»

»Ah, minä olen esteenä hänen suunnitelmillensa. 'Voit tulla mukaan, jos tahdot', sanoi hän. Ja täytyyhän minun seurata häntä, sillä mitenkäpä minä täällä tulisin toimeen vallan yksin, ilman apua ja tukea?»

»Olettepas te ilkeä, kun unohdatte, että minä olen luonanne.»

Señora katsoi häntä suoraan silmiin, sanoessansa:

»Aivan oikein, olettehan te luonani. Te rakastatte minua, te... Teille voin minä kuulua tarvitsematta hävetä itseäni... Mutta ei ... sehän on mahdotonta.»

»Mahdotonta?» kysyi hän autuaiden tunteiden tukahduttamalla äänellä.

»Teidän korkeutenne on liian ylhäinen herra Señora Leemans'ille!...»

Tähän vastasi kuningas hieman itsetyytyväisenä, jossa ilmeni jonkunlaista lapsen miellyttäväisyyttä:

»Mutta minäpä voin kohottaa teidät tasalleni, minä... Minä voin tehdä teidät kreivittäreksikin... Se valta minulla on jäljellä. Ja sitten teetän minä teille täällä Parisissa pienen pesän, jonka sisustan täydellisesti uuden arvonne mukaan ja jossa me sitten voimme elää kahden ... onnellisina, vallan kahden!...

»Oi, kuinka ihana unelma!» huokasi Señora katsahtaen häneen nuoren tyttösen viattomilla, kyyneleisillä silmillä. Sitten lisäsi hän vilkkaasti:

»Ei, ei ... te olette kuitenkin kuningas ... ja kun onnetar kerran taas hymyilee teille, jätätte te minut ja...»

»En koskaan!»

»Mutta jos saatte kutsun palata takaisin»...

»Illyriaan?... Ei, se juttu lienee ainaiseksi lopussa... Viime vuonna olisi siihen ollut tilaisuus, mutta sen minä laiminlöin. Toista kertaa sitä ei tarjoudu.»

»Todellako?» huudahti Señora teeskentelemättömällä ilolla. »Jospa minä vain olisin varma siitä, että...»

Nyt pyöri kuninkaan huulilla pari vakuuttavaa sanaa, joita hän tosin ei lausunut, mutta jotka Señora varsin hyvin arvasi.

Kun puolisot Lewis myöhemmin olivat kahden kesken ja Señora tapansa mukaan teki miehellensä selkoa keskusteluistansa kuninkaan kanssa, selitti Tom juhlallisesti:

»Meidän on puhuteltava ukkoa, se on selvä!»

Ukolla tarkoitti hän vanhaa Leemansia, jonka Tom jo monta kertaa ennen oli kaunopuheliaisuudellansa taivuttanut ottamaan osaa useihin vävypojan kekseliäissä aivoissa syntyneihin keinotteluihin. Alussa oli hän näissä voittanut, sitten menettänyt, kuten pelissäkin usein tapahtuu, ja pari kolme kertaa tappiota saatuansa oli ukko päättänyt vast'edes pysyä Tomin keinotteluista erillänsä. Mitään erityistä äreyttä hän tosin ei kieltäytyessänsä osoittanut eikä myöskään raivostunut; hän oli näet liian vanha ja tottunut liikemies jaarittelemaan asioista, jotka eivät ketään hyödyttäneet. Mutta kun vävypoika tavallisella kaunopuheliaisuudellansa esitti ehdotuksiansa ja koetti saada häntä osalliseksi ilmalinnoja rakentamaan, vastasi vanha kaupustelija näihin hymyilyllä, joka merkitsi samaa kuin epäys, taikka loi hän luomensa maahan merkiksi siitä, että hän piti Tomia haaveksijana, jonka olisi parasta »ottaa lusikka oikeaan käteensä» ja tyytyä todellisuudessa mahdollisiin yrityksiin.

Tom puolestansa tunsi appi-ukkonsa nykyisen haluttomuuden ryhtyä asioihin hänen kanssansa ja senpä vuoksi jättikin hän nyt Señoran tehtäväksi neuvotella hänen kanssansa. Ukko oli näet vanhoilla päivillänsä alkanut osoittaa jonkunlaista hellämielisyyttä ainoaa lastansa kohtaan, jossa hän muka oli uudistuvinansa.

Vaimonsa kuoltua oli Leemans lopettanut suuren antikviteettikauppansa la Paix-kadulla ja supistanut liikkeensä entiseen, vanhaan myymäläänsä siinä, missä hän yhäti asuikin. Sinne suuntasi siis Señora eräänä varhaisena aamuna kulkunsa tavataksensa sitä varmemmin ukon kotona, mikä muuten ei ollut niinkään helppo tehtävä. Sillä vaikka ukko oli upporikas ja monen mielestä »liikkeensä lopettanut rahamies», jatkoi hän yhä kävelyjänsä Parisin ympäristössä, nuuskien milloin vanhoja myymällä, milloin huutokauppoja ja vainuten aina tarkasti sen, mikä voi tuottaa hänelle voittoa; sitä paitse otti hän tarkan vaarin lukuisten pikku kauppiaiden vanhoista kauppatavaroista, tauluista, koruesineistä ja muista omituisuuksista; nämä liikkuivatkin usein ukon rahoilla, tehden sen sentään hiljaisuudessa, sillä ukko ei tahtonut saattaa rikkauttansa maailman tietoon.

Haluten jälleen tutustua lapsuutensa oloihin, päätti Señora mennä jalkaisin Royale-kadulta aina Eginhardin kadulle saakka ja seurata samoja teitä, joita hän ennen oli kulkenut palatessansa antikviteetti-kaupasta kotiinsa. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan aamulla. Ilma oli pureva, ajopelejä liikkui vielä vähän kaduilla ja Bastillen torilla näki hän kauniin aamuruskon heijastuksen kimaltelevan korkean muistopatsaan huipussa seisovan enkelin siivillä. Näiltä seutuvilta ja läheisiltä sivukaduilta kiiruhti nuoria työläisnaisia työpaikkoihinsa. Jos Akselin prinssi olisi jaksanut saapua tänne näin aikaiseen aamulla, olisi hän varmaankin ollut tyytyväinen siihen, mitä hän nyt sai nähdä täällä. Kaksittain ja kolmekin parvessansa kiiruhtivat tytöt pirteinä jutellen nopein askelin niitä tehtaita ja työpaikkoja kohti, joita niin runsaasti tapaamme S:t Martinin, S:t Denisin ja Vieille du Templen katujen varsilla; muutamat hienommin puetut neitoset taas poikkesivat keskuskaupungin puistokaduille, missä myymälät aina avataan myöhemmin kuin muualla. Nämä tytöt eivät tosin nyt olleet niin iloisia kuin illalla liikkeistä palatessansa, jolloin he nauraen ja jutellen ja päivän tapahtumat mielessänsä palaavat noihin ahtaihin vinnikamareihinsa, jotka loistavilta puistokaduilta tulevista ehkä tuntuvat sitä ahtaammilta ja kolkommilta. Nyt sitä vastoin loisti noilla nuorekkailla kasvoilla, joilta uni oli tyyten häipynyt, yölevon tuottama terveys; sileiksi su'ituille suortuville sidotun nauharusetin ja hyvin harjatun, mustan hameen kanssa antoi se tyttösille miellyttävän sirouden ja järjestyksen leiman, joka heiltä työstänsä palatessa puuttui. Ollen muuten samalla tavoin puettuja erosivat heidän ulkoasunsa toisistansa vain siinä, että jollakulla oli valhetimanteilla koristellut korvarenkaat, toisella korea kampa, kolmannella loistava vyö vyötäisten ympäri ja näkyipä muutamain sadetakkien taskuista joku helppohintainen päivän sanomalehtikin pilkistävän. Kaikilla näytti olevan kiire, kaikki riensivät he reippain askelin; vaikka käynti noilla hieman linttaan kuluneilla, korkeakorkoisilla kengillä toisinaan oli vähän epävarmaa, astuivat he kaikki pystyssäpäin ja avoimesti eteensä katsellen. Kaikkien ryhdissä voi huomata saman veikeilyhalun, saman seikkailunkaipauksen ja uteliaisuuden siitä, mitä merkillistä alkanut päivä mahdollisesti voi tullessansa tuoda; sanalla sanoen kaikessa näkyivät nuoren parisilaisen työläisnaisen luonteenomaiset tunnusmerkit, sillä tämä odottaa aina jotakin edullista muutosta kohtalossansa.

Señora ei ollut mikään hentomielinen nainen ja tavallisesti ajatteli hän aina vain omia asioitansa; mutta sittenkin huvitti häntä nyt vaeltaessansa katsella tätä elämää ympärillänsä. Nähdessänsä noiden näppärien tyttösten astelevan ohitsensa muisti hän taas varhaisemman nuoruutensa ja tunsi noissa neitosissa oman itsensä sellaisena kuin hän oli viisitoista vuotta sitten liikkunut tässä ympäristössä: sama vanha kaupunginosa, missä katukulmien kyltit vielä ilmoittivat silloisista ajoista tuttuja nimiä j.n.e. Tultuansa P. Paavalin kadulle, missä Eginhardin katu kaartuu sivulle kuin holvisola, kohtasi hän juutalaisen rabbin pitkässä kauhtanassansa tallustelevan läheiseen synagogaan; kuljettuansa muutamia askelia eteenpäin näki hän korttelin »rottavoudin» sauvoinensa ja lautapalasinensa, jossa ohutkarvaiset otukset riippuivat rivissä; tämä rottain teurastaja oli vielä vanhan katoavan Parisin tyyppejä, joita nyttemmin tavataan ainoastaan siinä rappeutuvassa ja vanhentuneessa rakennusryhmässä, missä pääkaupungin rottain pääpesä yhäti on. Sen jälkeen kohtasi hän saman ajurin, joka ennenkin -- hänen lähtiessänsä myymälään -- oli raskaissa saappaissansa kiivennyt istuimellensa, kädessä ammattiin kuuluva ruoska, jota hän piti pystysuorassa asennossa niin juhlallisena kuin olisi se ollut kirkon kynttilä. Parin kolmen myymälän ikkunoissa, joita juuri avattiin, näki hän riippuvan vallan samanlaisia ryysyjä ja kuuli puhuttavan aivan samaa juutalaista mongerrusta kuin silloinkin; ja kun hän isänsä talon porttikäytävän kautta tuttuun eteiseen tultuansa kiipesi ne neljä porrasta, jotka veivät myymälään, ja nyt tarttui vanhan, haljenneen soittokellon hihnaan, tunsi hän itsensä viisitoista vuotta nuoremmaksi; nuo viisitoista vuotta olivat siis kuluneet jättämättä häneen mitään huomattavia jälkiä.

Nyt niinkuin ennenkin tuli vanha palvelijatar Darnet, kotoisin miilunpolttajain ja nuohoojain kotimaasta Auvergnesta, avaamaan hänelle ovea, josta näkyi hänen kookas, paksu vartalonsa, punaiset poskensa, noettunut leukansa, vyötäisille vyötetty villasaalinsa ja valkearaiteinen päähineensä ikäänkuin olisi viime mainittu kielinyt omistajan surevan jotakin manalle mennyttä miilunpolttajaa. Hänen asemansa talossa huomasi jo siitä tavasta, millä hän lykkäsi oven auki, ja siitä imelästä hymyilystä, millä hän tulijaa tervehti.

»Onko isä kotona?» kysyi Señora.

»On, rouva, verstaassa hän on... Minä kutsun hänet.»

»Ei ole tarvis ... kyllä minä sinne tien löydän.»

Señora meni sitten eteisen läpi vierashuoneeseen ja sen kautta pieneen puutarhaan, joka vaikutti noiden korkeiden rakennusten ympäröimänä kuin syvä kaivo, minkä pohjalla kasvoi muutamia puita. Tämä n.k. puutarha oli täynnä kaikellaista rautaromua, koristeisia portaiden katkelmia, ruosteisia vanhoja vitjoja y.m., mikä hyvin soveltui yhteen puksipuiden kostean vihreyden ja kivestä tehdyn, homeisen suihkukaivon kanssa. Puutarhan toisessa päässä oli vaja, johon oli sälytetty joukko kaiken ikäisiä, repaleisia huonekaluja, kokoon käärittyjä mattoja ja seinäverhoja; toisessa taas oli työpaja eli »verstaa», jonka akkunoissa näkyi himmeät lasiruudut, ett'eivät naapurit voineet tähystellä, mitä siellä milloinkin tehtiin. Työhuone oli permannosta kattoa myöten täynnänsä vanhoja aarteita, joiden todellisen arvon ukko yksin tiesi: lyhtyjä, kynttiläkruunuja, haarakynttilä-jalkoja, varuksia, suitsutus-astioita, vanhanaikaisia ja ulkomaisia pronssiteoksia y.m.s. Perimpänä loisti kaksi pajauunia, joiden luona höyläpenkki ja pöytä hienompaa sepäntyötä varten. Täällä aherteli vanha veijari joko korjaillen tai valmistellen kaikellaista uutta ja vanhaa, aherteli ahkerana ja väsymättömänä kuin mikäkin munkki työkammiossansa. Ennen kuului täältä ankara hälinä aamusta iltaan asti, sillä mestarin kanssa työskenteli täällä silloin viisi, kuusi kisälliä; mutta nyt seisoi hän täällä vallan yksin nakutellen ja viilaillen: ainoastaan hänen työkalujensa kalke sekä yksinäisen lampun valo juorusivat täältä iltaisin maailmalle, ettei kuolema vielä ollut korjannut vanhaa kaupustelijaa ja tehnyt loppua hänen liikkeestänsä.

Tyttären sisään astuessa seisoi vanha Leemans, esinahka sidottuna yllensä ja paidan hihat käärittyinä, par'aikaa alasimen ääressä, valmistaen Ludvig XIII:n aikuista kynttiläjalkaa. Paljaat, karvaiset käsivarret paistoivat kellertäviltä ikäänkuin olisi ne värjännyt pöly juuri taottavana olevasta vaskesta; ja kun ukko oven käydessä käänsi päin punaisen harmaan, sankkatukkaisen ja -partaisen naamansa, näkyi noiden tuuheiden, epätasaisten kulmain alta tirkistävän pari äreää silmää, jotka muistuttivat ärsytetyn villakoiran katsetta.

»Päivää, pappa!» tervehti Señora, joka ei ollut huomaavinansakaan, millä nololla liikkeellä ukko koetti piiloittaa kynttilänjalkaa, jota hän par'aikaa »korjusteli». Hän ei pitänyt siitä, että häntä häirittiin tai että hänet näin yllätettiin työssä.

»Kas, sinäkö se olet, tyttöseni!» vastasi hän tullen luo ja nuohoten vanhaa kärsänaamaansa Señoran hienoja ja kukkeita poskia vastaan. »No, mitä nyt on tapahtunut?» jatkoi hän lykäten tyttärensä hiljaa ulos puutarhaan.

»Kuinka olet sinä näin varhain liikkeellä?»

»Minulla on tärkeää puhuttavaa teidän kanssanne, isä.»

»Vai niin, no, mennäänhän sisään!»

Ja sitten veti hän Señoran mukanansa sisään.

»Mutta vanha Darnet ei saa olla kuuntelemassa puhettamme!»

»Vai niin, vai niin», sanoi ukko hymyillen karvaisen naamansa sisästä. Huoneeseen tultua huusi hän palvelijattarelle, joka juuri kiilloitti venetsialaista peiliä, kuivaten ja kihnuttaen sitä yhtä kiiltäväksi kuin hänen kiilloitetun permannon kanssa kilpaileva otsansa oli:

»Mene ulos puutarhaan ja vartioi siellä tavaroita sen aikaa kuin olen täällä sisällä!»

Tämän huusi hän sellaisella äänellä, että Señora heti huomasi, ettei vanhus suinkaan vielä ollut käskyvaltaansa luovuttanut lempi-orjattarellensa.

Isä ja tytär olivat nyt kahden kesken pienessä, porvarillisessa salissa, jonka valkoisilla, irtonaisilla päällyksillä varustetut huonekalut ja pienet, villaiset matot tuolien edessä uuden aikaisen kuosinsa ja siisteytensä vuoksi muodostivat täydellisen vastakohdan romuttuneille, järjestämättömille aarteille vajassa ja työpajassa. Hienot kokit pitävät ainoastaan yksinkertaisista ruokalajeista ja samoin oli tuo vanhojen taide-esineiden ja omituisuuksien älykäs tuntija, ukko Leemans, karttanut sälyttämästä huoneisiinsa mitään vanhanaikaista, menettely, joka selvästi osoitti hänen vain myyvän niitä muille eikä itse vähääkään välittävän kaikista noista kauppatavaroista, joita hän vaihtoi ja valmisteli huolehtimatta siitä, tuliko joku harvinaisuus sellaisen tuntijan haltuun, joka älysi käsitellä sitä sen historiallisen arvon mukaisesti.

Ainoa, mikä täällä muistutti hänen ammattiansa, oli Watteletin maalaama muotokuva, joka esitti ukkoa kaikellaisten romutavarain keskellä. Erittäin näköinen se oli: ainoastaan tukka oli ukolla entistä harmaampi. Muuten oli hän yhä vieläkin sama, minkä muotokuva osoitti hänen silloinkin olleen: laiha ja köyryselkäinen ukko, koiramainen tyyppi, punainen parta ja tukka, joka riippui pitkänä, takkuisena ja niin tuuheana, ettei kasvoista näkynyt paljo muuta kuin alituisesta ihotulehduksesta tulipunaiseksi käynyt, suuri nenä, joka teki hänet juopon näköiseksi, vaikka hän olikin vallan raitis mies.