Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KUNINKAITA MAANPAOSSA II

Kirj.

Alphonse Daudet

Ranskasta [»Les rois en exile»] suomensi Kasimir Leino.

Kansan Romaanikirjasto 1.

Helsingissä 1908, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.

Oulussa 1908, Oulun Uudessa Kirjapainossa.

SISÄLLYS:

I. Suuri kaappaus II. Eräs akatemiallinen juhlallisuus III. Perhekohtaus IV. Aatto-iltana V. Yöjunalla VI. Kuolemaan tuomittu vanki VII. Kuningas luopuu VIII. Pieni kuningas IX. Pimeässä kammiossa X. Fides, Spes XI. Erään rodun loppu

I.

Suuri kaappaus.

Äkkiä ja mahtavasti aukesi ulko-ovi ja läpi koko asioimiston kävi sellainen veto, että siniset oviverhot (mackintosh) paisuivat, laskut konttoristien käsissä lepattivat ja naisten pienet hattusulat häilähtelivät. Toiset kököttivät kätensä, toiset kumarsivat syvään: J. Tom Lewis astui sisään. Hymyillen tervehdykseksi koko seuralle ja antaen muutamia lyhyitä käskyjä konttoristeille, kysyi hän taas »oliko lähetys hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Walesin prinssille jo toimitettu», koroittaen tällä kertaa äänensä melkein riemuisaksi. Ja niin hävisi hän yksityiseen työhuoneeseensa, konttoristien iskiessä silmää toisillensa ja ihmetellessä isäntänsä hyvää tuulta. Jotakin erityistä oli epäilemättä tekeillä. Aina rauhallinen Señorakin huomasi sen istuessansa ristiaitansa takana ja kysyi miellyttävällä äänellänsä heti Tomin sisään tultua:

»No, mitä on tapahtunut?»

»Tärkeitä asioita», sanoi Tom hymyillen hiljaista, leveää naurua ja mulkoillen silmillänsä niinkuin hänen tapansa oli suurissa tilaisuuksissa.

Viitaten vaimoansa tulemaan mukaan sanoi hän:

»Tulehan tänne!»

Molemmat laskeusivat he sitten alas noita kapeita, vaskilevyreunaisia portaita alakerroksessa olevaan pieneen suojaan, joka oli sangen viehättävillä seinäpapereilla ja verhoilla varustettu ja kalustettu divaanisohvalla ynnä toaletilla; muuten oli huone melkein aina valaistava kaasulla, sillä pienestä, paksulla ja himmeäksi tahkotulla ruudulla lasitetusta akkunasta tuleva valo ei riittänyt sitä valaisemaan. Tämä pieni suoja oli yhteydessä kellarikerroksen ja pihan kanssa, niin että Tom kenenkään huomaamatta voi tämän kautta tulla ja mennä, jos hänen piti pujahtaa tiehensä ikävien ja tungettelevien »karhujen» ahdistaessa taikka muuten välttää »loukkauskiviä», millä sanalla Parisin kansankielessä nimitetään jonkun rauhaa ja mukavuutta häiritseviä henkilöitä ja asioita. Sellaisia liikeasioita ajavassa toimistossa kuin Tom Lewisin oli, täytyi tällaista viekkautta välttämättömästi käyttää, jos isännän mieli välttää alituisia ikävyyksiä ja kinastuksia.

Tähän maanalaiseen, salaperäiseen rauhankammioon, jonne ainoastaan Señoralla oli oikeus tulla, eivät asioimiston vanhimmatkaan apulaiset, jotka olivat palvelleet liikkeessä viisi kuusi kuukautta, olleet koskaan jalallansa astuneet. Tämä suoja olikin Tomin erityinen tyyssija, hänen sisäisin majansa, omatuntonsa ja lämpiönsä, mistä hän aina lähti ulos kaupungille muuntuneena kuin ilvenäyttelijä pukuhuoneestansa, jota tämä pikku kammio marmoritoalettia ja sen sivulla riippuvia verhoja valaisevine kaasuliekkeinensä muistuttikin. Ilveilijäksi ulkolais-asioimiston isäntä pian osoittausi itsekin: tuokiossa avasi hän pitkän englantilaisen takkinsa ja viskasi sen pois samoin kuin liivinsäkin, jonka alta paljastui toinen monivärinen kuin sirkusratsastajilla; sitten kiersi hän kaulastansa vähintäin kymmenen metriä valkeaa musliiniliinaa, joka muodosti hänen omituisesti kyhätyn pappismaisen kaulaliinansa, ja irroitti lopuksi vyötäisiltänsä useita pitkiä villakääreitä, kunnes tuosta lihavasta, pyyleästä ja luonnottomasti paisuneesta olennosta, jonka alinomaa nähtiin pääkaupungin ainoassa englantilaisessa »cabissa» ajelevan katuja pitkin, jäi jäljelle vain pieni, hoikka ja laiha mies, niin rutilaiha kuin mikäkin keritty rullanketrä tai pahin parisilainen renttu, niin kurttuinen, ryttyinen ja korventunut kuin olisi hän vasta pelastunut palavasta pätsistä. Siitä huolimatta näytti hän sentään tässä muodossansa iloiselta, poikamaisesti iloiselta ja veitikkamaiselta, eikä Tom Lewis itse teossa ollutkaan muu kuin entinen nostoväen kaartilainen vuodelta 1848 Narcisse Poitou, sen puuseppä Poitoun poika, joka silloin asui Orillonin kadulla (Bellevillessä). Kasvaen kymmenvuotiaaksi isänsä höyläpenkin lastukoilla ja siitä viisi vuotta kansakoulussa ja kadulla, joka sekin on verraton koululaitos taivas-alla, oli Narcisse jo aikaiseen tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä rahvasta ja sen ammattia kohtaan; mutta samalla oli Parisin katu- ja lokaviemäri-elämä kehittänyt hänen mielikuvitustansa ehkä enemmän kuin monta kehittävät matkat vieraissa maissa. Jo poikasena teki hän suunnitelmia kaikenlaisiksi laajasuuntaisiksi yrityksiksi. Vanhemmaksi tultuansa huomasi hän saman mielikuvituksen vilkkauden estävän itseänsä asettumasta pysyvästi mihinkään paikkaan, jonka vuoksi hän matkusteli maailmalla harjoittaen milloin mitäkin ammattia. Australiassa toimi hän kullankaivajana, Amerikassa n.k. skvatterina, Bataviassa ilvenäyttelijänä ja Brysselissä poliisina; kaikkialla ehti hän velkautua ja jätti jälkeensä huonot raha-asiat, jotka estivät häntä palaamasta takaisin, ja niin joutui hän vihdoin Lontooseen, missä perusti oman asioimiston. Täällä oleskeli hän pitemmän aikaa ja olisi epäilemättä menestynytkin toimi-alallansa, ell'ei hänen väsymätön mielikuvituksensa, joka ei koskaan tyytynyt nykyisyyteen, vaan aina etsi uutta ja jännittävää, olisi saanut häntä poikkeamaan vaarallisille sivupoluille. Näille jouduttuansa vajosi hän vähitellen surkeimpaan kurjuuteen ja joutui eräänä yönä, kun hän Hyde Parkin puistolammikosta yritti anastamaan joutsenen, poliisin valtaan ja -- vankilaan. Vankeusrangaistuksen kärsittyänsä huomasi hän vapaan Englannin menettäneen kaiken viehätyksensä, jonka vuoksi pudisti Albionin tomun jaloistansa, suunnaten haaksirikkoisen aluksensa takaisin lähtövalkamoille s.o. Parisin kivitetyille kaduille. Matkalla pälkähti hänen päähänsä esiytyä täällä englantilaisena: ollen vanha veitikka ja ilveilijä huvitti häntä esiytyä toisellaisena kuin hän itse teossa oli ja englantilaisen näytteleminen kävikin hänelle helpoksi, sillä pitkällisen oleskelunsa aikana Lontoossa oli hän hyvin perehtynyt anglosaksilaisen kansakunnan tapoihin, kieleen ja eleihin. Tämä ajatus pälkähti hänen päähänsä juuri silloin kun aloitti liikkeensä ja aikoi tehdä ensimäisen »suuren kaappauksensa» välittäjänä ja asioitsijana.

»Kenen saan minä ilmoittaa?» kysyi pitkä livreepukuinen palvelija-roikale häneltä hävyttömällä äänellä.

Poitou vilkaisi kuluneeseen pukuunsa ja näytti mielestänsä niin renttumaiselta, että hän pelkäsi tulevansa heti ulosajetuksi, ell'ei hän keksisi jotakin erikoista keinoa, joka vaikuttaisi niin kunnioittavasti palvelijaan, ettei tämä hänen pukuansa arvostelisi.

-- Oh, sanoi hän, ilmoittakaa sir Tom Lewis! Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, kun hän jo tunsi tuon keksityn nimen ja kansallisuuden kohottavan vaikutuksen ja sai kaivatun tyytyväisyyden itseensä. Sitten huvitti häntä edelleen kehittää taitoansa näytellä valitsemaansa osaa ja esittää englantilaisen omituisuuksia ja käytöstä niin uskollisesti kuin mahdollista; ollen näin pakotettu pitämään tarkkaa vaaria käytöksestänsä ja muukalaisesta ääntämisestä huomasi hän samalla voivansa hillitä intoiluansa ja liioitteluhaluansa kaikessa esiytymisessänsä, niin että hän verkalleen ranskaa puhuessansa näytti ikäänkuin etsivän sanoja ja lauseparsia, vaikka hän itse teossa silloin mietti jotakin viekasta juonta kaikessa rauhassa.

Omituista kyllä miellytti tämä hänen ensimäinen ja vähimmän harkittu keksintönsä Señoraa enemmän kuin kaikki ne muut juonet, joita hänen kekseliäät aivonsa tulvivat; Señora piti muuten tähän aikaan jonkunlaista »Family Hotelia» (= perhehotellia) eräässä kolmikerroksisessa rakennuksessa Champs Elyséen varrella, joka punaisine akkunaverhoinensa ja kukkaisten ynnä viheriöitsevien kasvien ympäröimme porraskäytävineen -- Antinin kadun puolelta -- teki varsin hauskan vaikutuksen. Hyvin puetun emännän rauhalliset ja kauniit kasvot nähtiin aina eräässä alakerran akkunassa, jonka ääressä hän istui joko käsityönsä taikka kassakirjansa kanssa. Hotellissa taas liikkui omituinen sekoitus kaikenlaatuisia majavieraita: klowneja, ilveilijöitä, sirkusratsastajia, hevoskauppiaita, matkustelevia englantilaisia, amerikalaisia ja ylipäänsä siihen ihmisluokkaan kuuluvia hylkyjä, jotka matkustelevat pelipankista toiseen. Naiset taas olivat enimmäkseen Mabillen tunnetussa tanssipaikassa esiytyviä, josta soiton säveleet kesä-illoin kuuluivat hotelliin saakka, sekoittuen hotellivierasten äänekkäihin väittelyihin ja pelimarkkain ynnä kultarahain helinään, sillä täällä pelattiin päivällisten jälkeen tavallisesti korkeaa peliä.

Jos joku kunniallinen perhe joskus -- erehdyttävän nimikyltin johdosta -- eksyi Señoran luo, kului tuskin vuorokautta, ennen kuin tämä täyshoidokkaiden epäilyttävät kasvot ja vieläkin epäilyttävämmät puheet kuultuansa suin päin pakeni talosta pois avaamattomat kapsäkit mukanansa. Mutta juuri tässä ympäristössä tuli hra Poitou eli Tom Lewis, kuten tämä pieni vuokralainen vinnikerroksessa itseänsä nyttemmin nimitti, varsin huomattavaksi henkilöksi: tähän vaikutti hänen iloinen mielensä, luontevuutensa ja ennen kaikkea hänen taitavuutensa kaikenlaisissa liikeasioissa. Palvelijoita auttoi hän heidän rahasäästöjensä sijoittamisessa ja näiden kautta saavutti hän emännänkin suosion. Toisin ei voinutkaan käydä, sillä olihan Tom aina iloisen näköinen, esiytyi kaikissa tilaisuuksissa vilkkaana ja rattoisana ja ruokapöydässä hän oli vallan verraton pitämään vieraiden mieliä vireillä ja innostamaan heitä peliin ja juomatavarain nauttimiseen.

Yhtä kylmä ja sulkeutunut kuin Señora muuten oli kaikkia muita kohtaan, yhtä avosydämisenä ja vapaana esiytyi hän Tomia kohtaan, joka jälkeen puolen päivän ulosmennessänsä tai kaupungilta palatessansa aina istui jonkun aikaa juttelemassa hänen luonansa hotellin pienessä, peileillä ja matoilla varustetussa konttorihuoneessa. Señoran oli silloin tapana kertoa hänelle asioistansa, näytellä koruesineitänsä ja kassakirjojansa tai neuvotella hänen kanssansa päivän ruokalistasta tai suuren, kukkivan arumin hoidosta, joka kukoisti fajanssiruukussa hänen vieressänsä akkunalla.

Niille monille lemmenkirjeille ja erilaisille tarjouksille, joita Señoralle tehtiin, nauroivat he yhdessä: ihanalla emännällä ei ollut mitään sydäntä ihailijoitansa kohtaan. Aina säilytti hän saman kylmäverisyyden, eikä kai ymmärtänyt mitään intohimoa, sillä lemmensuhteet olivat hänelle ainoastaan taloudellisia asioita. Nuoren tytön ensimäinen rakastaja on ainoa oikea, sanotaan tavallisesti; mutta Señoran ensimäinen rakastaja oli ollut 60-vuotias ukko, jonka isä oli hänelle valinnut, ja tämä ukko oli kylmentänyt hänen verensä ja turmellut ainiaaksi hänen ihanteellisen käsityksensä rakkaudesta. Nyt näki hän rakkaudessa ainoastaan keinon ansaita rahaa, juonitella, viekastella ja kaupita: olihan ihana olento siitetty kaupustelijan ammatissa ja sitten rahasta myyty, niin että mitä muuta hän itsekään siis voi tehdä?

Siitä huolimatta syntyi hänen ja Señoran välillä aikaa myöten ensin jonkunlainen ystävyyden suhde, joka muistutti enon suhdetta alaikäiseen suojattiinsa. Tomista tuli Señoran neuvonantaja ja tuki, jona hän osoitti sellaista taitoa ja kekseliäisyyttä, joka herätti luonteeltansa enemmän laskevassa ja järjestävässä kuin mielikuvitukselta rikkaassa Señorassa mitä suurinta ihailua. Eläen aina nykyisyyden todellisuudessa ei hän koskaan keksinyt mitään uutta, eikä saanut koskaan mitään uusia aatteita, jonka vuoksi Tomin nerokkaiden aivojen alituisesti säkenöivä ilotulitus suorastansa häikäisi hänet. Täydellisesti hänen vangiksensa joutui Señora, kun tuo iloinen majavieras eräänä iltana -- ranskan kieltä mitä naurettavimmalla tavalla päivällispöydässä rääkättyänsä -- tuli hänen luoksensa konttoriin ottamaan asuntonsa avainta ja kuiskasi hänen korvaansa:

»En minä ole mikään englantilainen, sen kai te lienette huomannut?»

Tästä hetkestä alkaen oli Señora häneen ihastunut eli paremminkin hassustunut aivan samalla tavoin kuin salonkinainen ihastuu näyttelijään, jonka hän yksin luulee tuntevansa tavallisena ihmisenä, ilman maalia ja teaatteripukua, s.o. sellaisena kuin hän itse teossa on eikä sellaisena kuin yleisölle esiytyy. Rakkaus vaatii aina jotakin etuoikeutta.

Samanlaiset lapset soveltuvat parhaiten yhdessä leikkimään, on tapana sanoa. Tom ja Señora olivat molemmat kasvaneet niin sanoakseni Parisin katuloassa: jälkimäinen oli tosin kantanut hameensa ylöskierrettynä, jota vastoin Tom oli kerrassaan kierinyt siinä. Mutta erotus heidän välillänsä ei kuitenkaan ollut suuri, sillä heidän luonteensa ja taipumuksensa olivat samat. Jos Tomin kasvoissa toisinaan -- englantilaisesta naamiosta huolimatta -- vilahti Parisin etukaupunkilaisen rentun intohimoista välkettä, niin voi sama ilme joskus äkkiä näkyä Señorankin pipliallisesti kauneilla kasvoilla tai ilmetä jossakin ivallisessa, ilkeässä hymyilyssä, joka siksi hetkeksi kerrassaan riisti hänen huuliltansa kaiken yhtäläisyyden hurskaan Salomon kanssa. Tämä omituinen rakkauden suhde »kaunottaren ja eläimen välillä» kasvoi Señorassa samassa määrässä kun hän tutustui rakastajansa elämänvaiheisiin, konnankoukkuihin ja ilveihin, joihin m.m. kuului ajaa englantilaisissa ajopeleissä, ja pitää yllänsä useampia liivejä, menettely, jonka avulla hän koetti paksuudellansa vaikuttaa juhlallisesti, kun ei voinut lisätä pituuttansa; Señoran rakkaus kasvoi siis sikäli kun hän perehtyi rakastajansa suunnitelmiin ja huimaaviin keinotteluyrityksiin, joita hän nimitti »pieniksi tai suuriksi kaappauksiksi». Ja niin suuri oli tuon ihmishahmossa esiytyvän apinan viehätysvoima kaunottareemme, että hän vielä kymmenen vuotta kestäneen laillisen avioliiton jälkeen miellytti häntä yhtä paljo kuin ensimäisen tutustumisen aikana; se näkyi selvästi nytkin, sillä nauruun ratketen vääntelihe hän pienen kamarin sohvalla, huudahteli ihastuneena ja haltioissaan: »millainen ilveilijä, millainen hupakko ilveilijä sinä olet, Tom!»

Sillä välin riisui Tom yltänsä oheten vähitellen luonnolliseen muotoonsa: pieneksi, kuivaksi, laihaksi ja luisevaksi mieheksi, joka ihonmukaisissa värillisissä alushousuissansa teki hänen edessänsä kaikenlaisia hassunkurisia hyppyjä, joita hän säesti ilveilevillä kädenliikkeillä. Kun toinen heistä sitten väsyi ilveilemään ja toinen noille kujeille nauramaan, heittäysi Tom vaimonsa viereen sohvalle, lähensi apinanaamansa Señoran enkelimäisiä kasvoja ja ilmoitti syyn iloonsa seuraavasti:

»Niin, nyt on Spricht kukistettu koko joukkokuntansa kanssa! Kaikki on nyt lopussa!... Sillä nyt olen minä keksinyt kaappaukseni, suurenmoisen kaappaukseni!»

»Ihanko varmasti? Kuka hän siis on?»

Nimi, jonka Tom nyt mainitsi, sai Señoran hymyilemään ylenkatseellisesti.

»Mitä?... Hänkö?... Uhrilammasko?... Mutta eihän hänellä ole enää ropoakaan... Olemmehan me kerinneet ja korventaneet niin hyvin hänet kuin hänen illyrialaisen jalopeuransa, ett'ei koko ruumiissa enää ole karvaakaan tallella.»

»Elä sinä puhu pahaa Illyrian leijonasta, tyttöseni... Sen pelkkä nahka on parin sadan miljonan arvoinen, siinä saat uskoa minua», sanoi Tom, jonka kasvoille nyt oli palannut entinen hidasverinen ilme.

Señoran silmät iskivät tulta. Pannen voimakkaan koron kullekin tavulle toisti hän sanansa:

»Kaksi sataa miljoonaa!»

Sitten teki hän vallan kylmäverisesti selkoa »suuresta kaappauksestansa». Kysymys oli siitä, että saataisiin Kristian II suostumaan Illyrian valtiopäiväin ehdotukseen, jonka mukaan hän kahdesta sadasta miljoonasta frangista luopuisi oikeuksistansa Illyrian kruunuun. Ja mitä tällaiseen tarkoitukseen tarvittaisiin? Ainoastaan hänen allekirjoituksensa, ei muuta, ja sen olisi Kristian aikoja sitten antanut, jos hän olisi saanut yksin päättää asiasta. Mutta luopumista estämässä oli kuningatar ja kuninkaan muu ympäristö. Kuitenkin täytyi asiain kehittyä siihen suuntaan ennemmin tai myöhemmin. Talossa ei enää ollut rahaa juuri ropoakaan. Velkoja oli tehty teurastajan luona, jolta oli ostettu lihaa ja viljakauppiaan luona, jolta oli ostettu kauroja hevosille; herrasväen köyhyydestä huolimatta seisoivat hevoset vielä tallissa ja muutenkin ylläpidettiin yhä ulkonaista komeutta, vaikka hätä ja kurjuus jo näkyi loiston takana. Kaikki kuningasparin liinavaatteet olivat kovin kuluneet, huolimatta kruunulla ja vaakunoilla varustetuista nimikirjaimista, eikä talossa ollut rahaa ostaa uusia. Tallissa ei ollut heiniä ja talon kalliimmat hopeaesineet olivat pantissa; palvelijoita tosin pidettiin vielä, vaikka ei enää entistä määrää, mutta jäljelle jääneistä eivät monetkaan olleet saaneet palkkojansa moneen kuukauteen.

Kaiken tämän oli Tom kuullut kamaripalvelija Lebeaulta, joka niinikään oli jutellut hänelle noista kahdesta miljoonasta, mitkä Laibachin eduskunta oli tarjonnut kuninkaalle korvaukseksi Illyrian kruunusta, ja siitä kohtauksesta, jonka tämä uutinen oli hovissa aikaansaanut.

Saatuansa tietää olevansa monen miljoonan arvoinen, jos vain suostuisi uhraamaan pari tippaa kirjoitusmustetta, oli kuningas muuttunut mieleltänsä: nyt hän ei enää nauranut eikä puhunut mitään, vaan ilmestyi hänen otsallensa sen piintyneen päähänpiston varjo, joka huolestuneena piirteenä sittemmin nähtiin aina samassa paikassa. Hän oli käynyt ärtyisäksi kuin äreä koira ja usein kuultiin hänen huokailevan syvään. Mitään ulkonaista muutosta ei hänen ympäristössänsä tapahtunut; palvelijakuntansa piti hän entisellänsä: sihteerin, kamaripalvelijan, ajurin ja »pikentin». Myöskin suojiensa kallisarvoisen ja loistavan kalustuksen säilytti hän ennallansa eikä näyttänyt mitenkään supistavan persoonallisia menojansa. Eikä tuo lannistumattoman ylpeä kuningatar, joka ylhäisellä käytöksellänsä luuli voivansa peittää maailmalta lisäytyvän köyhyytensä, olisi sallinutkaan hänen kärsivän minkäänlaisia puutteita. Jos joskus niin tapahtui, että kuningas aterioitsi kotonansa, tapasi hän täällä aina saman ylellisyyden kuin ennenkin. Mutta yhtä puutetta ei hän kuitenkaan voinut korjata: kuninkaalta alkoi puuttua rahoja klubi-iltojen, pelin ja naisten varalle! Ja tämä olikin se heikko kohta, jonka avulla voitiin päästä hänen majesteettiansa lähemmäs. Vietettyänsä yön pelipöydän ääressä ja tehtyänsä siinä velkoja, joita hän ei voinut suorittaa, suostuisi kuningas kyllä jonakin päivänä allekirjoittamaan luopumisehdotuksen, sillä pitkällisempiin pelivelkoihin hän luultavasti ei tahtonut antautua ja vielä vähemmän antaa aihetta sellaiseen häväistykseen, että Kristian II julistettaisiin klubissa maksukyvyttömäksi! Tämä olisi kuitenkin jo aikoja sitten tapahtunut, ell'ei vanha Rosen kaikessa salaisuudessa ja vastoin kuningattaren kieltoa olisi alkanut suorittaa kuninkaan velkoja. Tarkoitus oli nyt houkutella tämä menettämään rahaa yli tavallisuuden ja pakottaa hänet niin suuriin tuhlauksiin, etteivät vanhan herttuan varat riittäisi enää hänen menoihinsa.

»Tämä on niin sievä 'ahvääri'», sanoi Tom, »ettei appiukko Leemans saattane kieltäytyä antamasta meille tarpeellista liikepääomaa, sillä tässä täytyy meidän toimia yhteisin voimin. Vaikeinta on hankkia itse väkipyörä, jota paitsi koneistoa ei voida saada käymään: tarkoitan naista, joka...»

»Naista! Mitä naista?» kysyi Señora suurin silmin ja viattoman näköisenä.

»Tietysti sitä, joka viskaa silmukan kuninkaan kaulaan... Tässä tarvitaan vakava ja älykäs nainen, joka sitä paitse voi syödä hyvin, menettää rahoja ja ennen kaikkea ottaa eteensä...»

»Amy Férat ehkä...?»

»Eeei, ei hän tähän kelpaa. Ensiksikin on hän jo ollut liian paljo mukana ja toiseksi puuttuu häneltä tarpeellinen vakavuus. Kunhan hän vain saa syödä illallisia, laulaa ja elostella, niin on hän vallan tyytyväinen... Eei, ei hän ole sellainen tyttö, että hän osaisi 'kiristää' pikku miljoonansa kuukaudessa mitään ulkonaista jälkeä näkymättä. Tässä tarvitaan sellainen, joka voi pitää syöttiä korkealla ilmassa eikä menetä itse paljo mitään ja joka myy itsensä sentimetrin mukaan ja kalliimmasta kuin neliömetri kalleinta tonttia maksaa la Paix-kadun varrella.

»Ah niin, alanpa käsittää, miten siinä olisi meneteltävä», sanoi Señora, näyttäen miettiväiseltä... »Mutta kenen me siihen saisimme?»

»Siinä se juuri pulma on», sanoi Tom, »kenen saisimme me uhrautumaan?»

Sitten katsoivat he toisiinsa hetkisen aikaa ja hymyilivät kumpikin. He ymmärsivät toisensa. Asia oli sovittu.

»No niin, koska sinä jo olet pannut asian vireille, niin...»

»Kuinka niin? Mitä sinä siis tiedät?...»

»Etkö sinä luule minun huomanneeni, kuinka hän tähystelee sinua seisoskellessansa pulpettiaition vieressä ... aavistamatta että minäkin olen lähellä? Muuten ei hän koetakaan salata aikeitansa ... vaan kuuluu hän antaneen merkitä ne klubin muistokirjaan ja kirjoittaneen nimensä sen alle.»

Kuultuansa jutun kuninkaallisten kesken lyödystä vedosta, närkästyi Señora.

»Vai niin, vai luulee hän sen käyvän niin helposti ... 2,000 louisdoria!... Oletteko mokomaa ennen kuulleet?»

Hän nousi ylös ja käveli muutamia askelia lauhduttaaksensa harmiansa; sitten palasi hän miehensä luo takaisin, sanoen:

»Tom, siitä on jo yli kolme kuukautta, kun se hupelo alkoi saarrella minua... Mutta mitä on hän voittanut? Usko minua, ett'ei tämän enempää.»

Samalla näpsähytti hän pientä, terävää kynttä hammastansa vastaan ikäänkuin olisi hän puraisemista matkinut.

Señora ei valhetellutkaan. Kuningas oli todella jo kauvan häntä metsästellyt, mutta tähän hetkeen saakka ei hän ollut sen pitemmälle päässyt kuin että oli joskus koskettanut hänen sormiensa päitä, pureskellut kynänvartta, jota Señora ajatuksissansa oli pitänyt suussansa, taikka oli kaunottaren hame joskus tilapäisesti koskettanut helposti huumautuvaa majesteettia. Näin huonosti ei viehättävä ruhtinas vielä koskaan ollut hankkeissansa onnistunut, sillä muuten oli hän aina naisten ihailun esineenä ja voi syystä kerskailla lukemattomista lemmenhymyilyistä ja lemuavista lemmenkirjeistä. Hänen kaunis, hyvin kammattu päänsä ja kaartuva otsansa, jolla vilkas naisen mielikuvitus helposti näki kruunun sijat ohimoilla, kuningattaren taitavasti keksimä romanttinen sankarihistoria ja ennen kaikkea se viettelevä sätehikkö, joka ympäröi sankaria lemmen ruusuisissa kahakoissa, oli tuottanut hänelle kauniit laakerit ylimyksellisissä piireissä, joissa monet nuoret rouvat voivat kerskailla saaneensa lahjaksi pienen apinanpennun kuninkaallisesta apinahuoneesta. Teaatterimaailmassa taas, missä ylipäänsä ollaan niin suosiollisia kaikelle kuninkaalliselle, oli moni nuori tyttö jo saavuttanut onnensa ainoastaan sen tautta, että oli voinut näyttää albumissansa kuningas Kristian II:n valokuvan antajan omakätisellä nimikirjoituksella varustettuna. Ja tällaisen lemmensankarin, joka oli tottunut siihen, että ihanat silmät ja mehevät huulet hymyilivät häntä kohti, ja joka oli nähnyt niin monen sydämen syttyvän tuleen pienimmästäkin silmänluonnista, tällaisen leijonan oli nyt täytynyt menettää kuukausittain aikaa ja vaivaa aina yhtä kylmänä ja jäykkänä pysyvää olentoa saartaessansa! Señora oli näet yhäti sama, sama ahkera kirjanpitäjä, joka kirjoitti numeroja laskien ja selaillen raskaan kassakirjansa lehtiä suomatta ihailijallensa muuta tyydytystä kuin minkä hänelle mahdollisesti tuotti hänen hienon sivukuvansa katseleminen tai heikot hymyilyn oireet silmäkulmissa.

Señoran tekemä vastarinta huvitti kuningasta, jonka itserakkautta sitä paitse imarteli tieto siitä, että klubin jäsenten huomio tämän lemmensadun aikana seurasi häntä, mutta vähitellen väistyi kaikki tämän syttyvän intohimon tieltä, joka sankarin laiskotellessa kasvoi ja kiihtyi niin voimakkaaksi, ett'ei hän voinut pysyä poissa päivääkään, vaan saapui Tom Lewisin asioimistoon joka iltapäivä klo 5, jolloin Parisin huvitteleiva maailma tavallisesti kokoutuu sopimaan yhteisistä illanvietoista.