Chapter 8
Hymyillen viittasi hän tätä luoksensa. Hän näytti melkein aavistavan syyn miesparan surumielisyyteen.
»Mikä kaunis juhla, hra Méraut!» sanoi hän ja lisäsi äänensä alentaen:
»Tästäkin on minun kiittäminen teitä... Mutta teitä onkin meidän kiittäminen niin paljosta, ettemme kohta tiedä, kuinka sen tekisimme».
Ja olihan Méraut todellakin vahvan uskonsa avulla liehtonut tuleen sammuvat hiilet, virittänyt masentuneissa toivon kipinän ja valmistanut sitä kansankapinaa, johon nyt aiottiin turvautua. Tätä ei kuningatar unhottanut. Eikä tässä loistavassa seurassa ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hän olisi keskustellut niin kunnioittavan armollisesti, hyväntahtoisesti ja kiitollisena kuin hän nyt kaikkien nähden ja keskellä kuninkaallisten ympärille kertynyttä arvokasta seurapiiriä puhutteli Mérautia. Kuningaskin lähestyi häntä ja sanoi tarjotessansa Frédériquelle käsivartensa:
»Markiisi de Hezeta on täällä... Oletteko nähnyt häntä?»
»Minä en häntä tunne, teidän majesteettinne.»
»Hän väitti kuitenkin olevansa vanha tuttu kanssanne... Kas, tuossa hän on».
Vanhan kenraali Rosenin sairauden vuoksi oli markiisi de Hezeta valittu sotaretken johtajaksi. Palman herttuan viimeisen yrityksen aikana oli hän osoittanut hämmästyttäviä päällikön lahjoja; ja jos hänen neuvoansa olisi seurattu, ei tuo verinen kahakka olisikaan päättynyt niin onnettomasti. Huomatessansa, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhia ja että vallantavoittelija itse antoi paon merkin, piiloutui hän ikävystyneenä ihmisvihaajana baskilaisen vuoriston peittoon ja eli siellä hiljaisuudessa, erillänsä kaikista salaliitoista, joutavista toiveista ja tuhmista sotahankkeista. Hänen ainoa toivonsa oli saada kuolla huomaamattomana miehenä isiensä maassa. Mutta pater Alphéen innokas kuningasmielisyys ja Kristian II:n uljuuden maine houkuttelivat hänet jälleen uhkarohkeihin sotayrityksiin. Vanhan aatelisen sukunsa, romanttisen maanpakolais-elämänsä, vainotun asemansa ja hämmästyttävän rohkeiden sankaritekojensa vuoksi oli markiisi José Maria de Hezeta tarumaisella tavalla vetänyt kaikkien huomion puoleensa ja joutunut illan sankariksi.
»Hyvää päivää, Ely», sanoi hän tullen käsi ojennettuna Elyséen luo ja käyttäen hänen lapsi-nimeänsä Reynhaan ajoilta. »Kas niin, minä se olen ... vanha opettajasi Papel».
Kunnia- ja ritarimerkeillä koristettu musta takki ja valkea kaulaliina eivät paljo muuttaneet hänen ulkonäköänsä eivätkä edes ne kaksikymmentä vuottakaan, jotka hän oli saanut lisäksi mahdottoman suuren kääpiöpäänsä ylle; kasvot vain olivat vallan ahavoittuneet ja ruudin savustamat, niin ettei tuota vanhastansa tuttua, suurta otsasuonta juuri huomannutkaan. Hänen kuningasmielisyytensä näytti kutistuneen otsasuonen kanssa; baskilaisen hatun mukana, jonka hän sotaretkeltä palattuansa oli viskannut jokeen, näytti hän heittäneen luotansa myöskin joukon entisiä mielipiteitänsä ja lapsuutensa harhaluuloja.
Elysée säpsähti omituisesti kuullessansa vanhan opettajansa äänen, tämän saman miehen, joka oli tehnyt hänet siksi, mikä hän oli:
»Niin, pikku Elyni»...
Pikku Ely oli pari jalkaa häntä pitempi ja sitä paitsi jo jotenkin harmaatukkainen.
»Niin, ne ajat ovat olleet, Ely, tosikuninkaita ei ole enään. Kuningasvallan periaate elää ehkä vielä, mutta sopivia miehiä ei löydy enää. Ainoakaan noista satulastansa heitetyistä ratsumiehistä ei enää voi nousta siihen eikä ehkä tahdokaan. Voi, mitä olenkaan saanut nähdä ja kokea viime sotaretkelläni!»
Veri kohosi samassa hänen poskillensa ja levisi kuin pilvi yli kasvojen, silmät suurenivat ja tuijottivat eteensä kuin olisi mies nähnyt vain häpeän ja kavalluksen näkyjä.
»Mutta kaikki kuninkaat eivät ole samanlaisia», väitti Méraut, »ja olenpa vakuutettu, että kuningas Kristian...»
»Sinun kuninkaasi ei ole muita parempi... Lapsi ja elostelija hän on... Mitään tahdonvoiman oiretta tai merkkiäkään ei hänen huvitusten veltostamassa katseessansa ole!... Katsohan häntä tarkempaan!...»
Samassa viittasi hän kuninkaaseen päin, joka juuri tanssi heidän ohitsensa kaihoisin silmin, hikoilevin silmin, pieni pyöreä pää kumartuneena naisen paljaan kaulan ylitse ja suu auki ikäänkuin olisi hän tahtonut ahmia sisäänsä nuoren naisruumiin koko tuoksun. Pari väikkyi heidän ohitsensa kummankaan heistä huomaamatta tähystelijöitä, vaikka heidän huohottava hengityksensä ihan kosketti Elyséetä. Monet vetäytyivät lehterille katsellaksensa kuinka Kristian IV, valtakuntansa paras valssintanssija, väikkyi kauniisti karkelossa. Hezeta ja Méraut taas peräysivät erään akkunan luo, joka oli Anjoun rantakadulle päin. Siinä juttelivat he kotvan aikaa, osaksi tanssijaisten humussa, osaksi viileän yön sumussa ja rauhoittavassa hiljaisuudessa.
»Kuninkailla ei enään ole mitään uskoa eikä tahtoa. Miksikäs me sitten heidän hyväksensä itsepäisesti ponnistelisimme?» sanoi espanjalainen synkän näköisenä.
»Teiltä puuttuu siis usko asiaan... Ja kuitenkin lähdette te mukaan?»
»Niin teen».
»Toivotonna?»
»Ei aivan ... yksi ainoa toivo minulla on...»
»Ja se on?»
»Että joku hyvä ihminen halkaisee kalloni siellä... Tukea sillä ei enää ala olla.»
»Entäs kuningas?»
»Mitä tuollaisesta!... Hänen suhteensa olen minä melkein varma siitä, että...»
Tarkoittiko mies, ettei Kristian vielä ollut päässyt satulaan vaiko että hän -- Palman herttuan tavalla -- kyllä tietäisi pelastautua ehein nahoin taistelusta? Lausettansa ei markiisi päättänyt.
Tanssijaiset jatkuivat vilkkaasti, mutta Elysée katseli niitä nyt toisin silmin: hän näki ne nyt vanhan opettajansa toivottomien silmälasien läpi ja omien pettyneiden toiveittensa valossa. Koko sielustansa hän nyt surkutteli kaikkia noita reippaita nuorukaisia, jotka iloisin mielin olivat valmiit lähtemään retkelle miehen johdolla, joka ei enää uskonut tehtäväänsä. Ja tuo rattoisa juhlatungos ja häikäisevä valo muuttui hänen mielikuvituksessansa taistelutantereen pölypilveksi ja tappiota aina seuraavaksi hurjaksi epäjärjestykseksi, jonka jälkeen jäljelle jääneet saavat etsiä tantereelta kaatuneita sankareja.
Päästäksensä tästä onnettomasta näystä nojausi hän hetkeksi akkunanaitaa vastaan katsellen ulos autiolle rantakadulle, jolle palatsin seinät heittivät pitkiä, kauas Seinejoelle ulottuvia, nelikulmaisia varjoja. Siinä kuunteli hän virran kolinaa, sillä tässä saaren kohdalla todellakin oli voimakkaan virranjuoksun kohina. Sen kuohut siltapylväitä vastaan sekoittuivat valittaviin viulunsäveliin ja guzlan vihloviin vaikerruksiin läikähdellen lyhyinä, tyrskyvinä laineina kuin nyyhkytykset ahdistuneesta rinnasta: milloin leveinä aaltoina kohisten, milloin kuohahtaen kuin hurme suuresta, ammottavasta haavasta.
V.
Yöjunalla.
»Tänä iltana klo 11 tapahtuu lähtö Lyonin asemalta. Minne, sitä en vielä tiedä. Luultavasti Cetteen, Nizzaan tai Marseilleen».
Nämä lyijykynällä kiireessä kirjoitetut rivit sai Spalaton kreivitär juuri kun hän kylvyn jälkeen terveyttä ja hyvinvointia uhoten virkistyneenä käyskeli maakuusuojansa ja pukuhuoneensa väliä kastellen kukkasia ja hoidellen kasvien taimia, tehtävä, jota varten hän oli vetänyt yllensä vaaleat, melkein kyynärpäihin asti ulottuvat ruotsalaiset hansikkaat. Kirjelippu ei näyttänyt vaikuttavan hänessä mitään suurempaa liikutusta. Hän pysähtyi erään sadeakuttimilla suljetun akkunan ääreen, mietti hetkisen ja teki sitten päättävän kädenliikkeen, jonka olisi voinut käsittää näin: »No, olkoon menneeksi! Ken tahtoo päästä päämääräänsä, saa luvan...»
Äkkiä soitti hän kamarineitoansa, jonka tuli olla avullisena hänen valmistautuessaan vastaanottamaan pian saapuvaa kuningasta.
»Minkä puvun rouva suvaitsee?...»
Kreivitär katsahti peiliin ja vastasi sitten:
»Minä en pukeudu uudestaan... Tämä näyttää käyvän laatuun...»
Eikä hänelle mikään paremmin soveltunutkaan kuin tuo vaalea, vartalonmukainen villahame, joka pehmeissä poimuissa laskeusi maahan, ja sen yli heitetty saali, jonka päät olivat sidotut seljan taa kuin pienillä tytöillä. Tumma tukka oli kierretty ylös päälaelle, niin että niska oli paljas olkapäihin asti, missä ihon pehmeä ja lämpöinen väri alkoi hieman tummua.
Hän ymmärsi kyllä itse, ettei mikään puku voinut miellyttää kuningasta enemmän kuin tämä keveä, yksinkertainen ja lapsellisen miellyttävä aamupuku. Ruokasaliin ... aamiaiselle ... ei hän tässä puvussa kuitenkaan katsonut voivansa mennä. Hänen elämänsä täällä Messinan kadun varrella oli näet saanut jotenkin juhlallisen muodon: täällä eivät soveltuneet samat vapaat elämäntavat kuin maalla Courbevoiessa. Hän söi aamiaista huoneessansa ja vetäytyi sitten pukuhuoneeseensa, jonka verannalta oli näköala kadulle. Tässä istui hän väijyen kaikessa hiljaisuudessa kuningasta tulevaksi; nytkin heittivät akuttimet vaaleanpunertavan varjon hänen ylitsensä niinkuin ennen »perhehotellin» akkunakomerossa.
Ennen klo 2:ta ei Kristianin ollut koskaan tapana saapua. Mutta kello löi jo kaksi eikä häntä näkynyt. Señoran, joka muuten oli maailman rauhallisin ihminen, valtasi tavaton levottomuus ja mielenkuohu, joka yhä kasvoi, aivankuin tekee vesi, joka alussa kiehuu heikosti väreillen ja sitten vähitellen kuumeellisesti pyörien, kuohuen ja poristen. Tällä tunnilla ei Messinan kadulla näkynyt kuin jotkut ainoat ajopelit ... koko katu loisti leveänä ja autiona päivän paistetta tasakattoisine, komeine rakennuksinensa ja kullattuine rautaporttinensa ja siistine lyhtypylväinensä... Montceauxin puiston edustalla. Joka kerta kun kadulta kuului vaunujen kolinaa, veti Señora akkunaverhon sivulle paremmin nähdäksensä, mutta aina pettyi hän toivossansa ja entistä enemmän harmitti häntä tuo komea, häikäisevä elottomuus ulkona, joka rauhallisessa hiljaisuudessansa oli täydellinen vastakohta hänen kuohuvalle povellensa.
Mitä oli siis tapahtunut? Aikoiko Kristian siis todellakin matkustaa häntä tapaamatta?
Mielessänsä etsi hän syitä ja mahdollisuuksia, mutta epävarmassa odotuksessa häilyvälle on kaikki häilyväistä, niin hyvin ajatukset, joita ei ehdi loppuun ajatella, kuin puhe, joka käy epävarmaksi änkytykseksi eikä tahdo päästä huulten yli. Sellaisessa kiusallisessa ja rauhattomassa mielentilassa oli Spalaton kreivitär nyt, että hänen sormensakin liikkuivat vaistomaisesti ja suonenvedontapaisesti. Tuon tuostakin kohotti hän punaista akkunaverhoa. Haleat tuuloset häilyttivät puitten lehteviä, nuorteita oksia ja raitis henkäys voimakkaista vesiruiskuista, joilla katua kostutettiin, lehahti kasvoihin saakka. Sikäli kuin tavallinen ajeluaika Boulognen metsässä lähestyi, vilkastui elämä ja yhä useampia vaunuja vieri ohitse estäen kadunkastelijoita toimessansa.
Nyt alkoi kreivitär toden teolla peljätä että kuningas aikoi matkustaa hänelle jäähyvästiä sanomatta. Hän kirjoitti kaksi kirjettä, osoittaen toisen Axelin prinssille, toisen klubille; sitten pukeusi hän (sillä eihän hän voinut käydä koko päivää puettuna pikkutytön lailla) ja alkoi kävellä sänkykamarin ja pukuhuoneen väliä kunnes hänen levottomat kävelynsä ulottuivat ympäri koko talon.
Mikään tavallinen pikku »kokotti-häkki» se ei ollutkaan, vaikka ei myöskään noita raskaita, kivisiä jättiläisrakennuksia, joita raharuhtinaat teettävät niin paljon läntisen Parisin uusiin kaupunginosiin. Spalaton kreivittären talo oli taiteellisesti tehty rakennus ja sisustettu tavalla, joka hyvin soveltui tähän kaupunginosaan, jossa löytyvät Murillon, Velasquezin, van Dyckin y.m. nimiset kadut; kattolistasta portinkolkuttimeen asti oli se taiteellisesti omituinen ja erosi tässä suhteessa kaikista naapuritaloista. Sen oli eräs kreivi Plotnicki rakennuttanut lemmittyänsä varten, joka rumuudestansa huolimatta joka aamu sai suojelijaltansa tuhannen frangin setelin; yöpöydältänsä hän sen joka aamu löysi kokoon taitettuna. Kun rikas puolalainen kreivi sitten kuoli testamenttia tekemättä, tarjottiin talo huonekaluinensa ja taide-esineinensä kaupaksi kahdesta miljoonasta. Kaikkien näiden kalleuksien onnelliseksi omistajaksi joutui Señora.
Puusta veisteltyjä raskaita portaita myöten, jotka olisivat kestäneet vaunuillakin ajaa ja jotka Spalaton kreivittären vakavalle kauneudelle muodostivat hollantilaisen taulun tumman taustan, voi hän laskeutua alakerran kolmeen saliin. Ensimäinen näistä oli saksilainen pikkusali Ludvig XV:n tyyliin ja sisälsi viehättävän kokoelman maljakkoja, pystykuvia ja kauniita emaljiteoksia, kaikki 18:n vuosisadan hienoa, siroa ja sievää työtä, joka näytti syntyneen lemmittyjen ohuiden sormien luomana ja saaneen eloa heidän veitikkamaisesta hymystänsä; toisessa salongissa taas oli lasin alla tulipunaisella pohjalla lepääviä norsunluuveistoksia kuvaten milloin kiinalaisia henkilöryhmiä, milloin jalokivistä sommiteltuja hedelmäpuita, milloin kaloja nefriitti-silminensä, milloin keskiaikaisia pyhimyksiä ja Vapahtajan kuvia kärsivine kasvoinensa ja verisine naarmuinensa. Kolmas sali, joka oli valaistu kuin atelieri ja verhottu karduanitapeteilla, vartosi vielä ukko Leemansin lupaamaa kalustoa.
Ihana kreivitär iloitsi muuten aina katsellessansa kaikkia näitä harvinaisuuksia, olletikin kun ne oli saatu verrattain huokeasta hinnasta, mutta tänään käyskeli hän saleissansa levotonna edes takaisin välittämättä vähintäkään taide-esineistä; hänen ajatuksensa liitelivät kaukana ja vatvoivat harmillisia kysymyksiä ja pulmia. Mitä tämä kaikki merkitsikään?... Livahtiko kuningas tuolla tavoin tiehensä?... Ja hän poloinen, joka oli luullut saaneensa miehen niin varmaan koukkuun!...
Kamarineito palasi takaisin. Ei mitään tietoja kuninkaasta!... Kummassakaan paikassa ei häntä oltu nähty.
»Niin, niin, sehän on juuri Kristianin tapaista», arveli Señora. »Tuntiessansa itsensä heikoksi, piileksi hän aina jossakin. Hän muka ennen pakeni kuin tappiolla taisteli!» Ja vaikka hän muuten ei juuri koskaan kiivastunut, raivostui hän nyt niin, että olisi ollut valmis rikkomaan kaikki esineet ympärillänsä. Sitä tekemään hän kuitenkin oli liian järkevä, sillä olivathan ne kallisarvoista kauppatavaraa; jokaisessa näytti hänestä riippuvan hintalippu: hän ei hennonut!
Viskautuen nojatuoliin hän vaipui mietteihinsä ja hämärässä häipyivät hänen silmistänsä vähitellen kaikki nuo äskettäin hankitut kalleudet, häipyivät ja hälvenivät hänen unelmansa kanssa tulla rikkaaksi, mahdottoman rikkaaksi. Vihdoin havahtui hän ajatuksistansa siitä, että ovi äkkiä avausi:
»Päivällinen on valmis!» kuului palvelija huutavan.
Hänen täytyi siis käydä yksin aterialle upeassa ruokasalissansa, jossa kunkin akkunan välissä nähtiin suuri, juhlallinen, jäykkä ja kalvennut Frans Haisin maalaama muotokuva käherrettyine kauluksinensa; yhteensä olivat nuo kahdeksan muotokuvaa maksaneet vähintäin kahdeksansataa tuhatta frangia. Juhlallisempi kuin ainoakaan Frans Haisin muotokuvista oli kuitenkin hovimestari valkoisine kaulaliinoinensa tuossa kun hän tarjoilupöydän ääressä leikkasi paistia y.m. ruokalajeja, joita kreivittärelle kantoivat hänen molemmat yhtä juhlalliset ja äänettömät palvelijahoikaleet keltaisissa livreapuvuissansa. Kun kreivitär muisti kuinka räikeässä ristiriidassa tämä komeus oli häntä uhkaavan vaaran kanssa, oli hänen sydämensä haljeta harmista. Hänestä tuntui kuin olisivat palvelijatkin aavistaneet hänen ajatuksensa, sillä niin kovin jäykiksi he ryhdiltänsä kangistuivat päivällisten kestäessä: kumpikaan heistä ei jäsentäkään järkähdyttänyt, vaan seisoivat molemmat niin totisina hänen sivuillansa kuin mitkäkin valokuvaajat kuvattavan uhrinsa asennon määrättyänsä.
Hyljätty rakastajatar tyyntyy sentään pian entisellensä... »Tällä tavoin ei saa antaa kohdella itseänsä... Toivoa ei saa menettää...» Kuninkaasta semmoisenansa hän ei paljoa välittänyt, mutta tässähän oli kysymys »suuresta kaappauksesta», hänen omasta arvostansa ja merkityksestänsä toisten kaappari-kumppanien silmissä... Hän mietti asiaa ja pian oli hänen suunnitelmansa valmis.
Kiiruhtaen huoneeseensa kirjoitti hän ensin muutamia riviä Tomille. Sillä välin kuin palvelusväki alakerrassa söi päivällistä jutellen kreivittärestä ja arvaillen kaikenlaisia syitä hänen yksinäisyyteensä ja mielenliikutukseensa, sälytti hän omin eikä tällaisiin toimiin suinkaan tottumattomin käsin pienen matkalaukun, joka ennen niin usein oli seurannut häntä Parisin ja Courbevoien väliä. Sen tehtyänsä heitti hän villavaipan olkainsa yli, sillä ilta oli viileä, ja pujahti näin sonnustettuna lähimmälle ajuriasemalle kantaen itse matkalaukkunsa ja hiipien hiljaa ja huomaamatta kuin jokin paikkansa menettänyt taloudenhoitajatar.
Myöskin kuningas Kristianilla oli ollut levoton päivä. Myöhään oli hän palannut tanssijaisista ja myöhään herännyt unestansa, pää täynnä kotimaan sävelten kaikuja. Sitten täytyi ryhtyä matkavalmistuksiin: koettaa aseita ja kenraalin univormua, jota hän ei ollut käyttänyt Ragusan piirityksen jälkeen, j.n.e. Näissä puuhissa kului aamupäivä klo 11:n. Kaiken aikaa kieppui Lebeau hänen kintereillänsä vakoillen ja väijyen, vaikka pelokkaana ja arkana, ettei hänen ansamaisten kysymystensä tarkoitusta huomattaisi. Täsmällensä klo 11 kokoutui pieni hoviseura salonkiin kuulemaan hiljaista messua, jonka pater Alphée luki keskellä huonetta sijaitsevan uunin edessä, jota, tilapäisesti kirjoliinalla katettuna, käytettiin alttarina. Rosenin perhe ei ollut läsnä, sillä vanha herttua makasi vuoteen omana ja ruhtinatar Colette taas oli saattamassa asemalle puolisoansa, jonka oli tänään määrä lähteä matkalle useiden muiden nuorten miesten kanssa. Seuraavalla junalla oli Hezetan tarkoitus matkustaa ja toisten mukaan aikovien vasta sitä seuraavalla. Eri osastoissa oli pienen urhojoukon siis määrä suoriutua matkalle, ett'ei herätettäisi mitään huomiota.
Messu muistutti kaikkia menneistä, levottomista ja vaivalloisista ajoista. Munkin haaveilevat kasvot, sotilasmainen äänensävy ja liikkeet vaikuttivat että suitsutussavukin tuoksahti ruudilta ja koko toimitus tuntui jonkunlaiselta kenttähartaushetkeltä ennen taistelun alkua.
Yhtä levottoman mielialan vallitessa kuin messu oli kuunneltu syötiin sen jälkeen aamiainen, jolloin kuningas kyllä koetti esiytyä niin rakastettavana kuin suinkin, ett'ei jättäisi epämiellyttävää muistoa jälkeensä; olletikin tahtoi hän kuningatarta kohtaan osoittaa erityistä kunnioittavaa huomiota ja hellyyttä, joka asianomaista ei kuitenkaan paljo lämmittänyt. Poikanen, pikku Zaran kreivi, katseli vanhempiansa epäillen ja pelokkaana. Tuo kauhea kohtaus muutamia päiviä sitten oli jättänyt häneen vaikutuksen, jota hän ei pystynyt selvittämään lapsen ymmärryksellänsä, mutta joka täytti hänen mielikuvituksensa surullisilla kuvilla ja rasitti hänen hermostoansa. Markiisitar de Silvis huokaili jo ennakolta syvään lähdön hetkeä miettiessänsä. Mérautin taas oli vaikea hillitä kuohuvia tunteitansa nyt, kun hänen unelmansa juuri olivat toteutumaisillansa. Vastavallankumousta Illyrian kansan puolelta oli hän näet kauvan toivonut, yhteistä kapinaa, joka oikealle isännälle avaisi ovet kuninkaalliseen linnaan. Nyt hän ei ollenkaan epäillyt retken onnistumista. Toisin ajatteli sen sijaan Kristian II, mutta murheellinen ei hän suinkaan ollut, ell'emme ota lukuun vähäistä ikävää tunnetta, joka melkein aina syntyy ihmisissä, kun täytyy jättää paikkakunta, johon jo on ehtinyt tottua. Päinvastoin tunsi hän mielensä keveämmäksi ajatellessansa, että hän, langenneiden kunniavelkojen rasittama mies, pääsisi nykyisestä kierosta asemastansa. Sillä jos onnetar suosi yritystä, voi hän siviilimenojen nimessä helposti suorittaa velkansa; jos hanke taas epäonnistuisi, suistuisi kaikki edes yhtaikaa tai saisi hän taistelussa surmansa. Ajatus, että luoti otsaan vapauttaisi hänet sekä raha- että rakkaushuolista, vaikutti häneen tavallansa lohduttavasti. Kuninkaan rauhallinen ja huoleton katsanto ei hullummalta näyttänytkään kuningattaren haaveilevan ilmeen ja Elyséen innostuksesta palavain kasvojen rinnalla tuossa kun he aterian jälkeen kolmen käyskelivät puutarhassa.
Palvelija meni heidän ohitsensa. Kristian viittasi hänet luoksensa sanoen:
»Käske Samyn valjastaa...»
Kuningatar säpsähti:
»Mitä? Aiotteko kaupungille?»
»Aion, viisaus vaatii sen... Eiliset tanssijaiset ovat voineet antaa aihetta kaikellaisiin huhuihin... Minun täytyy sen vuoksi ainakin näyttäytyä klubissa ja bulevardeilla... En minä kauvan viivy ... päivällisille minä jo varmasti palaan».
Samassa juoksi hän portaita ylös suuren rakennuksen yläkertaan ketteränä kuin lomalle aikova koulupoika.
»Viime hetkeen asti täytyy minun siis pysyä epävarmana hänen suhteensa», sanoi kuningatar Mérautille, joka ei voinut rohkaista eikä lohduttaa häntä sanallakaan.
Kuningas oli kaikissa tapauksissa tehnyt hyviä päätöksiä. Messun aikana oli hän mielessänsä vannonut, ett'ei hän enää koskaan tapaisi Señoraa, sillä hän tunsi olevansa liian heikko jättämään lemmittynsä, jos tämä toden teolla tahtoi pidättää hänet lähtemästä. Parhaissa aikeissa hän siis kaupungille lähti. Klubiin hän ensin ajoi. Siellä oli jotensakin tyhjää ja autiota. Muutamia kaljupäitä istui totisina ja hiljaisina whistipöydän ääressä ja lukusalissa nuokkui eräitä kunnianarvoisia unikekoja pitkän sanomalehtipöydän ääressä. Muuten oli sangen luonnollista, ett'ei täällä tänään ollut sen vilkkaampaa: koko viime yö oli näet pelattu hurjasti; kun peliseura aamun sarastaessa lähti klubista Axelin prinssin johdolla, sattui joukko muuleja, kulkuset kaulassa, kulkemaan ohi, jolloin prinssi pyysi muulinkuljettajan lypsämään elukat ja sai koko seuran juomaan maitoa samppanjalaseista. Elukkain kuljettajan vastustelusta huolimatta noustiin sitten muulien selkään ja niin ajettiin täyttä vauhtia la Paix katua pitkin. Klubin esimies, hra Bonoeil jutteli tapauksen kuninkaalle. »Oli tosiaankin hullunkurista nähdä prinssin ratsastavan pienellä aasintammalla», sanoi hän, »hänen täytyi koukistaa säärensä ylös, ett'eivät ne viiltäisi maata ... sillä monseigneurilla onkin niin pitkät sääret, että ... ja hänen järkähtämätön hidasverisyytensä sitten!... Vahinko, ettei teidän majesteettinne ollut näkemässä tätä hauskaa kohtausta!»
Kristianistakin oli ikävä, ett'ei hän ollut mukana moisessa hauskassa ilveilyssä. Axelin prinssi oli miekkoinen, sillä setänsä kanssa riitoihin jouduttuansa oli hän saanut karkoitustuomion, joka luultavasti ainaiseksi vapautti hänet hallitushuolista, olletikin kun setä vielä vanhoilla päivillänsä mietti avioliittoa ja voi ehkä toimittaa valtakunnalle kokonaisen liudan kruununperillisiä. Sitä parempi prinssistä, jota huvitteleminen Parisissa miellytti paljon enemmän kuin kotoinen politiikka.
Venyessänsä sohvalla, jolta tuo veltto epäilijä-prinssi verrattain äsken oli noussut, tunsi Kristian vähitellen vaipuvansa takaisin samaan mielentilaan ja menetti samassa määrässä eilispäivän juhlan herättämän sankarillisen tunnelmansa: sotaretki kadotti äskeisen viehätyksensä, loistonsa ja suuruutensa. Jos hän viipyisi täällä raukeisi kaikki tyhjiin, huomasi hän ja katsoi parhaimmaksi paeta pois tästä velttouden pesästä, joka uhkasi tehdä lopun hänen tahdonvoimastansa; äkkiä nousi hän ylös ja kiiruhti jälleen vapaaseen ilmaan ja meluavaan, toimeliaaseen ihmisjoukkoon.
Kello oli jo 3. Silloin oli hänen tapansa klubissa tai Mignonin luona syödyn aamiaispäivällisen jälkeen käydä Messinan kadulla Señoraa katsomassa. Koneellisesti suuntausivat hänen askeleensa nytkin tuttua tietä tuohon kaupunginosaan, joka kesäaikaan tuntui sangen hauskalta leveine kattoinensa, pitkine, komeine rakennusrivinensä ja vihreine istutuksinensa, joiden omituiset varjot heittyivät valkeille asfalttikäytäville.
Entäs ihmiset sitten? Kauniita naisia, siroja muotoja, suloisia, vilkkaita ja iloisia kasvoja viileiden kesähattujen ja värikkäiden auringonvalojen alla! Missä muualla voisivat naiset käydä, pukeutua ja koristaa itsensä niin kuin nuo? Missä muualla voisi ihminen kuluttaa aikansa hauskemmin ja iloisemmin ja missä muualla olisi niin paljo erilaisia huvituksia kuin Parisissa!... Ja kaiken tämänkö hän nyt jättäisi taittaaksensa niskansa tappotantereella!... Sääli luopua niin paljosta hyvästä ja niin monista hauskoista nautinnoista, joita muualla maailmassa ei olisi tarjolla!