Chapter 14

Näillä sanoilla oli ihmeellinen vaikutus. Ällistyneenä katseli Lebeau ympärillensä ikäänkuin vakiutuaksensa siitä, ett'eivät nuo sanat muualta tulleet kuin Tomin suusta, sitten katsoi hän sangen pitkään englantilaista, jonka kasvot olivat sävähtäneet tulipunaisiksi ja jonka silmäterät mulkoilivat pahemmin kuin koskaan ennen, ja vihdoin rähähti hän ihan hulluun nauruun, johon sekoittui hänen äskeisen vihansa väristykset; pian tarttui tämä hilpeys Tomiinkin, jonka täytyi nauraa mukana.

»Voi, mikä veijari ... mikä kirottu veijari ... te olette!... Olisihan minun pitänyt arvata se heti... Sitä parempi englantilainen te siis ette ole!»

Tätä naurua nauroivat he yhä vallan hengästyneinä, kun satulakammion ovi heidän takanansa äkkiä avautui ja kuningatar astui sieltä ulos.

Hän oli palannut ratsastusretkeltä ja vienyt itse mielihevosensa talliin pilttuuseensa. Näin oli hän kuullut keskustelusta jok'ikisen sanan. Itse petoksesta ei hän välittänyt, sillä se tuli liian alhaalta. Hän tiesi jo aikoja sitten, millainen veitikka tuo ulkokullattu kamaripalvelija oli, joka oli ollut todistajana kaikille hänen nöyryytyksillensä ja kurjuuksillensa. Tuota toista »cabissänsä» ajelijaa hän tuskin tunsi: Tom oli hänelle vain urakkamies, ei muuta. Mutta nämä miehet olivat antaneet hänelle vakavan opetuksen. Muutto hotellista tänne oli siis maksanut kokonaisen miljonan! Heidän elämänsä, joka kuningattaren mielestä oli niin supistettu ja vaatimaton, maksoi siis kaksisataatuhatta frangia vuosittain, vaikka heillä tuskin oli neljääkymmentätuhatta menettää! Kuinka oli hän voinut näin kauvan pysyä tietämättömänä hovin menoista ja heidän omien tulojensa riittämättömyydestä? Kuka oli siis avustanut heitä tuollaisten menojen mahdollisuuteen? Kuka maksoi siis heidän puolestansa tämän ylellisyyden, talouden, hevoset, vaunut, jopa hänen pukunsa ja yksityiset hyväntekeväisyyslahjoituksensa?... Nämä ajatukset nostivat häpeän punan hänen poskillensa ja tällaisena kiiruhti hän sateessa suoraan pihan yli intendenttirakennuksen rappusia kohti.

Herttua Rosen, joka juuri lajitteli kultarahakasoja erinäisten laskujen viereen, hämmästyi kuningattaren äkkitulosta ja nousi paikalla seisoallensa.

»Ei, istukaa vain», sanoi kuningatar lyhyesti; nojautuen sitten herttuan työpöydän ylitse vielä hansikoidun oikean kätensä varaan jatkoi hän päättävästi, nopeasti ja käskevästi:

»Rosen, mistä me olemme nämä kaksi viimeistä vuotta eläneet?... Oh, ei mitään verukkeita!... Minä tiedän, että kaikki täällä, mitä olen pitänyt vain vuokrattuna, onkin ostettu meidän nimissämme ja maksettu rahalla... St. Mandé yksistään kuuluu maksaneen yli miljonan, vaikka meillä tiettävästi ei ollut enempää Illyriasta lähtiessämmekään... Olkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, kuka meitä jo alusta alkaen on auttanut ja kenenkä almuista me elämme?...»

Vanhuksen hämmentynyt ulkomuoto ja noiden lukemattomien kurttujen väristys ilmaisi Frédériquelle totuuden:

»Teidän siis!... Te olette siis...?»

Sitä ei kuningatar olisi voinut ikinä uskoa. Herttua pyyteli anteeksi sopertaen jotakin »velvollisuudesta ... kiitollisuudesta ... ja entisen takaisin maksamisesta...»

»Hra herttua», sanoi kuningatar kiihoittuneena, »kuningas ei ota takaisin, mitä hän kerran antanut on ... eikä kuningatarta ylläpidetä niinkuin jotakin tanssijatarta.»

Pari kyyneltä herahti hänen säteilevistä silmistänsä, pari ylpeyden kyyneltä, jotka eivät poskille tipahtaneet.

»Oi, anteeksi ... anteeksi, kuningatar...» Herttua parka näytti niin nöyrältä ja suuteli hänen sormiensa päitä niin surullisena ja katuvaisen ilme kasvoillansa, että kuningatar jatkoi hieman lauhtuen:

»Tehkää luettelo kaikesta, mitä olette omistanne maksanut, rakas Rosen. Te saatte velkakirjan siitä summasta ... ja kuningas on sen maksava ensi tilassa... Mitä taas tulee vastaisiin menoihimme, otan minä pitääkseni niistä huolen. Ne eivät saa nousta yli vuotuisten tulojemme, siitä vastaan minä. Hevoset ja vaunut me myymme pois. Palvelijakuntaa me taas voimme vähentää. Maanpaossa olevien hallitsijaan tulee tyytyä vähään.»

Nyt oli herttuan vuoro kiihtyä.

»Nyt te erehdytte, armollinen rouva... Juuri maanpaossa on kuninkuuttansa kaikilla tavoin ylläpidettävä. Oi, jospa minun neuvoani olisi noudatettu, eivät teidän majesteettinne asuisi täällä etukaupungissa ja tavalla, joka käy laatuun ainoastaan kylpypaikoissa. Minä olisin halunnut nähdä teidät jossakin Pariisin ylimystön keskellä sijaitsevassa palatsissa, sillä tiedänhän, että valtaistuimensa menettäneiden kuninkaallisten tulee etusijassa olla varuillansa sitä välinpitämättömyyttä vastaan, joka syntyy, jos hallitsijat vedetään heille sopimattomaan tasa-arvoon muiden kanssa. Tiedän kyllä, että minua on usein pidetty naurettavana sen täsmällisyyden takia, millä olen vaatinut hovitapoja noudatettavaksi: minä olen muka liian vanhanaikainen ja pikkumainen. Mutta nämä muodollisuudet ovat nyt tärkeämpiä kuin ennen, sillä niiden avulla säilyy se ylväs ryhti, joka vastoinkäymisessä muuten häviää. Se on kuin sotilaan jäykkä varustus, joka voi pitää hänet pystyssä vielä kuolettavasti haavoitettunakin.»

Kuningatar viivytti hetken vastausta ja mietti. Sitten kohotti hän päänsä pystyyn sanoen:

»Mahdotonta!... Löytyy ylpeys, joka on tuota korkeampi... Toivon, että asiat jo tänä iltana muuttuvat niinkuin sanoin.»

Yhä kiivaammin ja melkein rukoillen vastasi herttua:

»Mutta teidän majesteettinne arvaa, mitä hevosten ja vaunujen myynti jo merkitsee... Se olisi jo tavallansa kuninkaallinen vararikko... Mikä isku ja häväistys!»

»Nykyinen asiain meno on vielä suurempi häväistys.»

»Ken siitä tietää! Kuka edes epäilee jotakin? Kuka aavistaisi, että tuo vanha saituri Rosen...? Tehän ette tahtonut itsekään sitä uskoa äsken!... Oi, armollinen rouva, minä rukoilen teitä vastaanottamaan tämän todistuksen uskollisuudestani ja alttiudestani... Sitä paitse olisi tahtonne ehkä mahdoton toteuttaa. Niin, jospa te vain tietäisitte... Teidän koko vuositulonne riittäisi tuskin kuninkaan pelimenoihin.»

»Kuningas ei saa enää pelata, hra herttua.»

Tämän sanoi hän sellaisella äänellä ja katseella, että...! Rosen lakkasi inttämästä vastaan. Kuitenkin uskalsi hän vielä lisätä:

»No, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo. Mutta minä pyydän teidän majesteettianne pitämään mielessänne, että kaikki omaisuuteni on teidän käytettävänänne ja että te onnettomuuden ja tarpeen vaatiessa ensi sijassa käännytte minun puoleeni. Sen olen minä mielestäni ansainnut.»

Hän tiesi näet, ettei siihen kauvan aikaa kuluisi.

Seuraavasta päivästä pantiin sovitut uudistukset toimeen. Puolet palvelijakunnasta sai eronsa ja kaikki tarpeettomat ajopelit lähetettiin Tattersallin huutokauppaan, missä kaikki muut myytiin jokseenkin edullisesti paitsi loistovaunut, jotka liiallisen komeutensa vuoksi eivät soveltuneet yksityisille ihmisille. Myydyiksi saatiin sentään nekin. Äskettäin Pariisiin saapunut amerikalainen sirkusseurue, joka levitti mitä suurellisimpia ilmoituksia, osti nuo upeat vaunut, jotka Rosen oli teettänyt säilyttääksensä hallitsijoillensa jonkun verran loiston varjoa ja kaukaista toivoa Laibachiin palaamisesta; niitä käytettiin historiallisia kulkueita ja juhla-ajoja varten à la Franconi taikka myöskin kiinalaisten kääpiöiden, kesytettyjen apinain y.m. esiytyessä. Näytäntöesitysten lopulla nähtiin näiden vaunujen, joista kuninkaalliset vaakunatkaan eivät olleet aivan poistetut, orkesterin soittaessa kiertelevän kolme kertaa ympäri hiekoitettua sirkus-tannerta irvisteleväin apinain tai jonkun lyhyttukkaisen, punaiseen silkkipukuun puetun, kuuluisan voimistelijan hiestä sekä tukkarasvasta kiiltävänä tervehtiessä yleisöä vaunun akkunoista. Niin vedettiin nämä kuninkuuden komeat perinnöt alas todistamaan kukistuvasta suuruudesta elefanteille ja kouluutetuille hevosille! Mikä varoittava enne kuninkuudelle!

Tietysti herätti tämä vaunujen myynti Tattersallissa jonkun verran huomiota samoin kuin yht'aikaa nurkissa ilmoitettu Galizian kuningattaren jalokivien myynti Drouotin kadun varrella olevissa suurissa, julkisissa huutokauppahuoneistoissa.

Mutta kauvaksi aikaa ei Pariisi jää samoja asioita miettimään: sen ajatukset seuraavat sanomalehtien rientävää lentoa. Näistä molemmista merkillisistä huutokaupoista puhuttiin joku vuorokausi. Seuraavana päivänä olivat ne jo unhottuneet. Vastustelematta suostui Kristian II kuningattaren vaatimiin supistuksiin. Edellisen, surkean kohtauksen jälkeen esiytyi kuningas nyttemmin hänen edessänsä aina hieman hämmentyneenä ja ikäänkuin olisi hän tahtonut vihjata tuonoisen tekonsa tahallista lapsellisuutta, jonka nimiin hänen poikamainen elämänsä muka oli luettava. Mitä häntä muuten liikuttivat nämä taloutta koskevat supistukset? Ulkona kaupungillahan hän eli, oleskeli ja huvittelihe. Ihmeellistä kyllä ei hän kuuteen kuukauteen turvautunut ensinkään Rosenin rahakukkaroon. Se kohensi häntä jonkun verran kuningattaren silmissä, joka tunsi itsensä erityisesti tyytyväiseksi siitä, ettei tuon englantilaisen omituiset ajopelit enää seisoskelleet heidän pihansa nurkissa ja ettei hänen enää tarvinnut nähdä rappusissa tuon imartelevan velkojan matelevaista hymyä.

Tästä huolimatta menetti kuningas edelleen paljo rahaa, »juhlien» enemmän kuin koskaan ennen. Mistä mahtoikaan hän saada varoja tähän? Elysée sai sen tietää omituisella tavalla ukko Sauvadonilta, tuolta kunnon mieheltä, jolle hän ennen oli käynyt antamassa »ajatuksia eri asioista». Tämä tuttavuus oli näet ainoa, jonka Méraut entisistä tuttavapiiristänsä säilytti vielä senkin jälkeen, kun hän oli alkanut toimensa Herbillonin kadun varrella. Silloin tällöin kävi hän syömässä ukon kanssa aamiaista Bercyssä kertoaksensa hänelle uutisia Colettesta, jota ukko valitti ei enää ensinkään tapaavansa.

Colette oli näet hänen ottolapsensa ja samalla rakastetun, mutta köyhän veljen tytär, jota veljeänsä ukko Sauvadon oli autellut tämän kuolemaan saakka. Myöhemmin oli hän aina pitänyt huolta Colettesta, kustantanut hänen elämänsä ristiäisistä alkaen samoin kuin koulunkäynnin aikana eräässä Pariisin parhaimmassa luostarilaitoksessa. Colette oli hänen heikkoutensa ja elävä turhamielisyytensä, ja tätä kaunista nukkea hän koristeli kaikella mahdollisella tavalla nousukkaan miljonanomistajan sivistymättömässä mielikuvituksessansa. Ja kun pikku Colette aivan hiljaa kuiskasi sedällensä tähän tapaan:

»Tuon tytön äiti on paronitar ... tuon herttuatar ... ja tämän taas markisitar», niin vastasi upporikas setä, leveitä hartioitansa kohauttaen: »Tehdään sinusta vieläkin ylhäisempi!»

Ja kahdeksantoista vuotiaana pikku Colette olikin ruhtinatar. Myötäjäisiä vaanivia ylimyksiä ei Pariisissa puutu. Tom Lewisin asioimistossa oli näitä kokonainen valikoima; tarvitsi ainoastaan hinnoittaa tämä kokoelma. Sauvadonin mielestä ei kaksi miljonaa ollut liian korkea hinta siitä nautinnosta, mikä hänellä voi olla nurkkapaikasta nuoren ruhtinatar Colette Rosenin vierassalongissa, missä hänellä sen nojalla oli oikeus näytellä puurovadin kokoisia, leveästi hymyileviä poskiansa ja vanhanaikaisia poskipartojansa kuningas Louis Philippen malliin. Pienet, harmajat, vilkkaat ja nokkelat silmät -- Coletten silmät -- lievensivät jossakin määrin sitä teeskentelemätöntä, vaan samalla kömpelöä ja vasenkätistä vaikutusta, jonka ukko Sauvadon muuten teki paksuine huulinensa ja leveine, hevosenkengän muotoisine suu-aukkoinensa; sitä paitse todistivat hänen turpeat, neliskulmaiset kämmenensä hienosti hansikoituinakin selvästi miehen entisestä toiminnasta tynnyrien vierittäjänä Bercyn laivarannassa. Alussa oli hän varovainen eikä puhunut paljo mitään, jonka vuoksi hänen mykkä olentonsa kummastutti, melkeinpä pelotti ihmisiä. Hitto vie, kaunista salonkikieltä ei juuri opita Bercyn varastohuoneella, missä ukko Sauvadon oli ollut sekoittamassa eteläranskalaisiin viineihin punaväriä ja kampeshepuun väriä. Kiitos olkoon Mérautille, sai hän vähitellen muutamia täysvalmiita mielipiteitä asioista, rohkeita väitelmiä päivän tapahtumista ja suosituimmasta kirjallisuudesta. Ukko alkoi ottaa osaa keskusteluihin ja suoriusi tästä yrityksestänsä verrattain hyvin, lukuunottamatta muutamia kamalia ja mahdottomia kielivirheitä; niinikään hämmästytti tämä entinen vesitynnörein kantaja valkoliiveissänsä koko salonkia esittämällä liian omituisella tavalla eräitä de Maistren tapaisia mielipiteitä.

Mutta sitten riisti Illyrian kuningaspari häneltä sekä »ajatusten antajan» että keinon esiytyä niillä seuraelämässä. Colette ei näet hovin seuranaiseksi jouduttuansa liikkunut enää paljo mihinkään St. Mandésta. Ja hovin »talous- ja sotaministerin», vanhan herttua Rosenin hän taas tunsi kyllin hyvin luopuaksensa kaikista toiveista tulla esitetyksi Illyrian hoville. Eikä hän ollut rohjennut siitä edes mainitakaan. Kuvitelkaahan vain herttuaa saattamassa ukkoa ylpeän kuningatar Frédériquen puheille! Tavallista viinikauppiasta Bercystä! Eikä edes liikkeensä lopettanutta kauppiasta, vaan päin vastoin yhäti täydessä toimessansa olevaa. Sillä miljonistansa huolimatta työskenteli ukko Sauvadon vielä päiväkaudet ulkona varastohuoneella tai laivasillalla käyskellen avopäin, kynä korvan takana ja valkea tukka pörröllänsä ajurein ja rantajätkäin keskessä, jotka lastasivat ja tyhjensivät laivoja, taikka kuljeskeli hän silvotun ja raiskatun puistonsa suurten ja ikivanhojen puiden alla, missä hänen runsaat varastonsa olivat sijoitettuina lukemattomiin viinivajoihin.

»Jos lopettaisin liikkeeni, niin minä epäilemättä kuolisin», sanoi hän. Itse teossa tunsikin hän elävänsä vasta pyörivien viinitynnyrien melussa ja siinä kirpeässä hajussa, jota uhosivat hänen suuret varastohuoneensa ja kosteat kellarinsa, joissa hän -- neljäkymmentä viisi vuotta sitten -- oli alkanut elämänsä tynnyrisepän oppipoikana.

Tänne saapui Elysée toisinaan tapaamaan entistä oppilastansa ja syömään aamiaisen, jonka veroista ei saa paljo muualla kuin Bercyssä, puiston suurten puiden alla tai jossakin kellariholvissa, missä tuores pöytäviini lasketaan suoraan tynnyristä, kalat hyppivät säiliössä ja kalamuhennos valmistetaan merimiesten tapaan yhtä hyvin kuin Languedocin etäisimmässä kolkassa tai Vosgesissa.

Nyt ei enää ollut kysymys »ajatuksista ja erinäisistä asioista», kun hän ei enää esiytynyt Coletten salongissa; mutta ukko kuuli mielellänsä Mérautin keskustelua ja nautti, kun näki ruo'an ja juoman hänelle maistavan. Ukon mielestä oli hän yhäti vain nälkäinen ylioppilas Monsieur-le-Prince-kadun varrelta ja hän kohtelikin Mérautia kuin todellisen haaksirikon kärsinyttä poloista. Tämä oli liikuttavaa osanottoa miehen puolelta, joka itse oli nähnyt nälkää, toista poloista kohtaan, jonka hän tiesi köyhäksi.

Méraut kertoi hänelle uutisia Colette Rosenista, hänen elämästänsä St. Mandéssa, ja toi hänelle heijastuksen tuosta suurellisesta menosta, jonka ukko sai maksaa niin kalliisti pääsemättä koskaan sitä omin silmin näkemään. Tietysti oli hän ylpeä veljensä tyttärestä, joka hovin seuranaisena söi päivällistä kruunattujen hallitsijain ja kuningattaren kanssa, mistä kaikesta hän sydämessänsä iloitsi. Mutta hän ikävöi pikku Colettea ja tyhjensi pahan tuulensa ja vihansa maljan vanhan Rosenin ylitse, joka oli hänet sedästänsä vieroittanut.

»Mistä on hän muka niin hiiden ylpeä? Nimestänsä ja herttua-arvostansako? Minähän ne olen rahallani maksanut... Risteistänsä, nauhoistansa ja kunniamerkeistänsäkö?... Saisin niitä minäkin, jos haluaisin... Te ette todellakaan tiedä, rakas hra Méraut, te ette vielä tiedä mikä onni minua on kohdannut sen jälkeen kun viimeksi tapasimme!...»

»No, mikä, setä?»

Elysée kutsui häntä »sedäksi», kuten Etelä-Ranskassa on tuttavain tapana sanoa, jos tahtoo osoittaa erityisempää ystävyyttä vanhempaa miestä kohtaan; Méraut tunsi näet todellista myötätuntoisuutta tuota kömpelöä kauppiasta kohtaan.

»Niin, rakas ystäväni, minä olen saanut Illyrian leijonaritariston komentajan ristin... Ja herttua, joka on niin hiivatin ylpeä suuresta kunnianauhastansa!... Kun minä ensi uudenvuoden päivänä menen häntä onnittelemaan, niin istutan minä tuon kunniamerkin rinnalleni ... ja opetan sen vietävän kunnioittamaan...»

Elysée ei ottanut uskoaksensa tuota. Leijonaritariston kunniamerkin! Europan vanhimpia ja halutuimpia ritarimerkkejä ... annettu ukko Sauvadonille, 'setä-ukolle'!... Mistä hyvästä?... Siitäkö, että hän on myynyt värjättyä viiniä Bercyssä?

»Asia on varsin yksinkertainen», selitti ukko räpytellen pieniä, harmaita silmiänsä. »Minä maksoin komentajaritarin arvon rahalla samoin kuin ostin pikku Colettelle ruhtinaan... Jos olisin summaa lisännyt hieman, olisin saanut leijonaritariston suuren nauhankin, sillä kaupaksi se oli sekin...»

»Missä sitten?» kysyi Elysée kalveten.

»Tom Lewisin asioimistossa, Royale-kadun varrella... Sen paholaisen englantilaisen kautta voitte saada, mitä tahansa... Minun kunniaristini maksoi kymmenen tuhatta frangia... Suuri nauha olisi maksanut viisitoista tuhatta... Ja tunnenpa erään, joka sen summan maksoi... Arvatkaas kuka?... Biscarat, se tunnettu tukankähertäjä Capucines'in bulevardin varrella... Niin, hyvä Méraut, sen salaisuuden tuntee koko Pariisi... Menkäähän Biscaratin luo, niin saatte nähdä sen suuren salongin perällä, missä hän kolmenkymmenen apulaisensa kanssa näyttelee mahdottoman suurta valokuvaakin itsestänsä Figarona, partaveitsi kädessä ja suurkomentajan nauha olkapään yli sidottuna. Tämä kuva tavataan pienoiskoossa liikkeen kaikkien pullojen nimilipuissa. Jos kenraali Rosen sen näkisi, niin kivertäisi hän viiksensä nenään asti, olettehan huomannut hänen näin tekevän, jos...»

Ja sitten koetti ukko matkia herttuan menettelyä, vaikka tämä jäljittely jäikin verrattain epäonnistuneeksi, kun ukkoparalla ei ollut ensinkään mitään viiksiä.

»Teillä on siis myöskin merkkiä seuraava ritarivaltakirja, setä? Tahtoisitteko ehkä näyttää sitä minulle?...» Elysée toivoi tässä olevan jotakin väärennystä ja petosta, jota Lewisin asioimisto häikäilemättä harjoitti asianomaisten tietämättä. Mutta ei! Kaikki oli täydessä järjestyksessä: valtakirja oli kyhätty tavallisen kaavan mukaan, varustettu Illyrian vaakunalla, Boscovitshin allekirjoituksella ja kuningas Kristian II:n omakätisellä nimimerkillä. Mitään väärennystä ei tässä voinut epäillä. Kauppaa kunniaristeillä ja -nauhoilla harjoitettiin siis nähtävästi kuninkaan suostumuksella. Paremmaksi vakuudeksi meni Méraut -- Pariisiin palattuansa -- heti tapaamaan hovineuvosta hänen virkahuoneeseensa.

Suuren salin nurkassa, palatsin ylimmäisessä kerroksessa, joka samalla oli myöskin kuningas Kristianin työhuone, vaikka tämä ei siellä koskaan työskennellyt, ja joka myös oli tarkoitettu käytettäväksi miekkailu- ja voimistelusalina ynnä kirjastona, istui Boscovitsh kaikellaisten lippaiden ja paksujen paperikasojen ympäröimänä kuivaillen keräilemiänsä kasveja. Tänne asetuttuansa oli hovineuvos näet alkanut puuhata uutta herbariota kokoillen kasveja Vincennesin ja Boulognen metsistä sekä muista Pariisin ympäristöistä, joiden kasvisto tiettävästi on Ranskan rikkaimpia. Tämän herbarionsa lisäksi oli hän ostanut erään äskettäin kuolleen kuuluisan kasvientutkijan jälkeenjättämät kokoelmat, joita tutkimaan hän nyt oli kerrassaan vajonnut. Hänen kalpeat kasvonsa, joista oli vallan mahdoton päättää mitään hänen ijästänsä, kumartuivat pöydän yli, kun hän suurennuslasilla tutkisteli noita varovaisesti avattuja paperi-arkkeja, joiden väliin kuivatut ja reunoilta vaalenneet kasvit olivat liimatut. Hän huudahti ilosta ja ihastuksesta huomatessansa jonkun kasvin olevan runtelemattoman ja hyvin säilyneen, ja katseli sitä sitten kauvan aikaa lukien kostuneita terälehtiä, lausuen ääneen kasvien latinalaisen nimen ja alareunaan liimatulle lipulle kirjoitetun selityksen. Toisin vuoroin hän taas murahti suuttumuksesta huomatessansa jonkun kasvin vahingoittuneeksi ja sen pienen madon syömäksi, jonka kasvientuntijat hyvin kyllä tuntevat: se syntyy kasvien tomusta ja elää siitä ollen muuten kasvikokoelmain pahana vaarana, useinpa ihan täydellisen tuhonaiheena. Varsi pysyy kyllä koossa, mutta paperiarkkia liikutellessa karisee ja varisee kaikki, kukat, lehdet ja juuret hienoksi pölyksi.

»Kas, mato se on ... mato se on», huudahti Boscovitsh suurennuslasi silmässä epätoivoisen näköisenä, vaikka samalla keksinnöstänsä ylpeänä; samalla näytti hän pienen puumadon syömän läventapaisen rei'än, jonka hirviö oli aikaansaanut.

Elyséeltä katosi kaikki epäilys. Tuo kiihkosielu oli mahdoton kaikkeen alhaisuuteen, mutta myöskin kaikkeen vastusteluun.

Miesparka alkoi vavista heti paikalla, kun Méraut otti kunniamerkit puheeksi, ja vilkuili pelonalaisena ja arkana sivulle suurennuslasinsa ylitse... Mitä tuo utelija oikeastaan tarkoitti?... Totta kyllä, että kuningas viime aikoina oli kirjoituttanut hänellä joukon erilaisia kunniamerkki-kirjelmiä ja käskenyt jättää nimen kohdat täyttämättä; mutta muuta ei hän näistä tiennyt eikä olisi ikinä katsonut sopivaksikaan niistä enempää tiedustella.

»Vai niin, no silloin voin minä ilmoittaa teille, hra hovineuvos», sanoi Elysée vakavasti, »että hänen majesteettinsa näyttää kauppaavan kunniamerkkejänsä Lewisin toimiston kautta.»

Sitten kertoi hän jutun kerskuvan parturin kunnianauhasta, jolle koko Pariisi nauroi. Boscovitsh päästi pienen, naismaisen huudahduksen. Mutta itse teossa ei asia näyttänyt häntä kovinkaan kummastuttavan; häntä ei oikeastansa huvittanut mikään muu kuin kasvikunta. Isänmaa oli hänelle melkein sama kuin Laibachiin jäänyt kasvikokoelma ja maanpakoa Ranskassa edusti hänen uusi kasvionsa.

»Mutta onhan arvotonta», huudahti Méraut, »että ... teidän kaltaisenne mies lainaa kätensä noin alhaisiin kujeihin.»

Boscovitsh joutui pahalle tuulelle siitä, että häneltä väkisin tahdottiin avata silmät sellaisiin asioihin nähden, joita hän ei halunnut huomata:

»_Ma che_ ... _ma che_... mitä minä sille voin, hyvä hra Méraut? Kuningas on kuningas... Kun hän sanoo: Boscovitsh, kirjoita niin ja niin, tottelee käteni arvelematta ... semminkin kun hänen majesteettinsa on niin hyvä ja antelias minua kohtaan. Nähtyänsä, kuinka epätoivoinen minä olin menetettyäni entisen herbarioni, lahjoitti hän minulle tämän... Sattumalta sai hän sen tuhannesta viidestä sadasta frangista... Kasviota seurasi sitä paitse loistopainos Linnén teosta _Hortus Cliffortianus_.»

Näin paljasti tuo kurja raukka sisäisen ihmisensä vallan naivisti ja kyynillisesti. Kaikki oli hänessä kuivaa ja kuollutta kuin vanhassa kasviossa. Hänen ainoa intohimonsa, joka oli yhtä julma kuin kasveja tuhoava, näkymätön mato, oli kaiken jyrsinyt ja nakertanut muru muruselta. Asia ei häntä liikuttanut ennen kuin Méraut uhkasi kertoa sen kuningattarelle. Vasta silloin pudotti hän suurennuslasinsa ja alkoi matalalla äänellä ja ripitettävän uskovaisen huokauksilla tunnustaa kaikellaista. Täällä tapahtui paljo asioita, sanoi hän, joita hän ei voinut estää, vaikka ne häntä suuresti surettivat... Kuninkaan seurakumppalit eivät olleet mallikelpoista väkeä... _E poi che voleté?_ Hänellä ei ollut hallitsijan kutsumusta ... eikä taipumusta istua valtaistuimella... Eikä hänellä ollut koskaan ennenkään sitä ollut... »Niinpä esimerkiksi, odottakaas ... muistan erään tapauksen ... siitä on jo kauvan aikaa ... vanhan kuningas Leopoldin ajoilta... Tällä oli jo ollut ensimäinen halvauskohtauksensa heti aterialta noustua... Kun Kristianille, joka silloin oli tuskin kaksitoistavuotias poikanen ja joka sattui pelaamaan pallopeliä kuninkaallisen linnan pihalla, tuotiin sanoma että hän luultavasti piankin saisi astua isänsä valtailtuimelle, alkoi lapsi itkeä ja sai todellisen hermokohtauksen.

»'Minä en tahdo olla kuningas, minä en tahdo hallita', huusi hän, 'valitkaa orpanani Stanislaus minun sijalleni'. Myöhemmin olen usein muistanut tämän tapahtuman nähdessäni Kristianin silmissä saman pelokkaan ja ahdistuneen ilmeen, joka hänellä tuona samaisena aamuna oli, jolloin hän todellisen ahdistuksen vallassa puristi pallonuijansa vartta ikäänkuin olisi hän peljännyt, että hänet saatetaan valtaistuinsaliin, ja huusi: 'Minäpä en tahdo olla kuningas'.»