Chapter 13

Ilta hämärtyi usvaisena ja kolkkona. Vaikka kuningas muuten oli viluinen, ei hän sitä tällä kertaa muistanutkaan, vaan lähetti pois vaununsa ja lähti jalkaisin kävelemään suurelle klubille niitä leveitä katuja pitkin, jotka johtavat Madeleinen bulevardilta Vendôme-torille. Hän tunsi itsensä niin innostuneeksi ja iloiseksi, että hänen täytyi puhua ääneen itseksensä ... tuossa kun hän käveli kiharat valahtaneina silmille, joiden edessä liekit näyttivät karkeloivan.

Joskus lienette kai tekin tavanneet kadulla noita ylenpalttisen onnellisia ihmisiä, jotka kävelevät kevein askelin ja pää pystyssä ja sivu mennessänsä melkein heittävät fosforia puvullenne. Tällainen onnellinen mielentila oli Kristianilla vielä klubille tullessakin, vaikka nuo suuret salongit muuten olivat kolkon tyhjiä, sillä toistaiseksi oli tänne kokoutunut ainoastaan muutamia. Kaikki täällä näytti vielä niin epämääräiseltä ja kuolleelta ja kaikkialla väikkyi alakuloisuuden varjo, joka on niin ominainen tällaisille puolijulkisille huvihuoneistoille, joissa ei ketään asu ja joilta sen vuoksi puuttuu kaikkea kodikkaisuutta.

Lamput tuotiin juuri sytytettyinä paikoillensa. Hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin jonkun biljardipelin norsunluisten pallojen kalke ilmoittaen, että muutamat välinpitämättömät olivat jo alkaneet pelinsä, tuolla kuului joku iltalehden lukija lyövän auki sanomalehtensä, suuressa salongissa taas kuorsasi joku sohvalla kaikessa rauhassa, kunnes hän heräsi kuninkaan saapuessa, ojenteli kauvan laihtuneita käsivarsiansa haukotellen hampaattomalla suullansa ja kysyen raukealla äänellä:

»Mässätäänkös tänä iltana vai --?»

Kristian huudahti ilosta sanoen:

»Ah, teitä minä juuri etsin, prinssi...»

Haukottelija oli Axelin prinssi, tutulta nimeltänsä »Kukonpyrstö», joka kymmenisen vuotta oli vetelehtinyt Pariisin katukäytävillä, tunsi ne alusta loppuun, pitkin ja poikki, Tortonin rappusilta aina Seinejokeen asti, ja voi siis epäilemättä antaa kuninkaalle ne tiedot, joita tämä nyt halusi. Kristian tunsi muuten luotettavimman keinon saada hänet puhetuulelle ja keventää tuota raskautettua sielua, joka huokaili sitehissänsä ja kahleissansa saamatta niitä auki viineillä yhtä vähän kuin ne käydessänsä jaksavat räjäyttää auki raskaita, rautavanteilla kiristettyjä tynnyrejänsä: hän ehdotti korttipeliä. Samoin kuin Molièren sankarittaret elpyivät eloon löyhyttimen saatuansa virkosi Axelin prinssikin hilpeäksi vasta korttipakan ääressä. Suistunut majesteetti ja epäsuosioon joutunut kruununperillinen alkoivat siis jo ennen päivällisiä pelata »bezigueä», joka parhaiten sopii »kumipäille», sillä se ei henkisesti rasita ketään, mutta antaa taitamattomalle pelaajalle tilaisuuden menettää suurimmankin omaisuuden.

»Tom Lewis on siis naimisissa?» kysyi Kristian välinpitämättömän näköisenä, sekoittaen kortit ja jakaen. Prinssi tuijotti häneen ilmeettömillä punareunaisilla silmillänsä:

»Ettekö te sitä ole ennen tiennyt?»

»En ... kuka hänen vaimonsa on?»

»Señora Leemans, eräs kuuluisuus, joka...»

Kuningas vavahti Señora-nimen kuullessansa ja kysyi:

»Hän on siis juutalainen?...»

»Luultavasti...»

Seurasi lyhyt vaitiolo. Tarvittiin todellakin Señoran tekemä voimakas vaikutus, hänen soikeat, himmeät ja itämaisesti kauniit kasvonsa, säteilevät ja viehkeät silmänsä, sileä tukkansa kukistamaan sitä ennakkoluuloa, jota kuninkaalla slavilaisena ja katolilaisena oli ollut juutalaisia kohtaan aina lapsuudesta saakka, jolloin hän oli kuullut tämän rodun rosvouksista ja pirullisista ilkitöistä Illyriassa. Hän jatkoi tiedustelujansa.

Onnettomuudeksi menetti prinssi pelissä, jonka vuoksi hän kiintyi siihen kokonaan ja murisi harmistuneena pitkään kellertävään partaansa:

»Mutta tosiaankin!... Minä typerryn, minä ... minä typerryn...»

Mahdotonta oli saada häntä sen koommin juttelemaan.

»Sepä hyvä! ... tuolla tulee Wattelet... Tulehan tänne, Wattelet!» huudahti kuningas pitkälle herrasmiehelle, joka juuri tuli sisään rattoisana ja meluavasti sääriänsä oikoen kuin mikäkin koiran pentu.

Wattelet oli Suuren klubin ja hienoston suosima taidemaalaaja, joka kaukaa katsoen näytti jotenkin pulskalta, mutta jonka kasvoissa lähemmältä tarkastaessa näkyi rasittavain elämäntapojen liian selvät jäljet. Hän oli uusiaikaisen taiteilijan perikuva, joka ei juuri ollut heinäkuun monarkian (1830) loistavien esikuvain mukainen. Ollen puvussansa ja tukkansa hoidossa erittäin huolellinen seurusteli hän ahkerasti salongeissa ja teatteripiireissä, joissa hän oli menettänyt ulkonaiset ammattityypilliset ominaisuutensa ja esiytyi hoikkana ja ryhdikkäänä kuin moitteettomin maailmanmies. Hänen puhetavassansa ja äänessänsä oli jotakin salonkimaista huolettomuutta, ja suun muoto todisti veltostunutta leikinlaskijaa. Kerran oli hänelle uskottu klubin ruokasalin koristaminen ja silloin osasi hän esiytyä niin miellyttävästi ja osavasti kaikkien jäsenten kanssa, että hän pian kodistui talossa, järjesti klubin erityishuvit ja suuret juhlallisuudet, jotka ennen olivat olleet kovin yksitoikkoisia, mutta joihin hän omituisella mielikuvituksellansa ja kaikkiin seurapiireihin tottuneella käytöksellänsä loi uutta elämää. Kaikkialta kuului: »Rakas hra Wattelet ... hyvä hra Wattelet...» Kaikki häntä tarvitsivat. Hän oli hyvä tuttava kaikkien klubin jäsenten, heidän vaimojensa ja rakastajattariensa kanssa. Kerran piirusti hän kortin selkäpuolelle mallin herttuatar de W:n puvulle lähettilästanssijaisia varten ja toisen kerran hän taas piirsi herttuan pienen vesirotan nti Alziren vaaleanpunaisen tanssijatarpuvun nurealle puolelle.

Torstaisin vastaanotti hän atelierissansa ylhäiset tuttavansa, joita miellytti täällä vallitseva vapaus, luontevuus ja puheliaisuus samoin kuin tapettien, kokoelmain ja kiilloitettujen huonekalujen värähtelevät, vienot värit, mutta enin huvitti heitä tietysti katsella hänen taulujansa, joiden tekotapa selvästi muistutti tekijää: se oli sievä, vaan samalla hieman julkea. Hänen nais-muotokuvansa olivat enimmäksensä suoritetut pariisilaisella veikeydellä: iho kaunistettu, tukka vallattomasti laitettu ja puku loistava, kallisarvoinen, monivärinen, »puhvitettu» ja laahuksella varustettu, jonka vuoksi Spricht kerran sanoikin nousukaskauppiaan alentuvaisella ylpeydellä maalaajalle itsellensä:

»Tuo nuori mies on ainoa, joka osaa oikein maalata naiset, jotka käyvät minun tekemissäni puvuissa!»

Kuningas oli tuskin ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Wattelet alkoi nauraa:

»Monseigneur tarkoittaa siis pikku Señoraa...»

»Tunnetko hänet?»

»Perinpohjaisesti.»

»No, annas kuulua!...»

Sillä välin kuin peli jatkui edelleen, istahti Wattelet kahareisin tuolille, sangen mielissänsä kahden niin ylhäisen herran tuttavallisuudesta, ojentausi mukavaan asentoon, yskäsi ja alkoi äänellä, joka muistutti jonkun markkinakojun taideselittäjää:

»Señora Leemans on syntynyt Pariisissa kahdeksantoista sataa neljäkymmentä viisi, kuusi tai seitsemän... Hänen vanhemmillansa on puku-, taide- ja antikviteettikauppa Eginhardin kadulla, se vähäinen ja pahanpäiväinen katu Marais-korttelissa, joka kulkee Charlemagnen solan ja P. Paavalinkirkon välitse; tämä seutu vilisee juutalaisia ... kuten teidän majesteettinne voi huomata, jos joskus käskee ajurinsa ajaa St. Mandésta niitä kapeita, risteileviä katuja, jotka mutkittelevat tässä kaupunginosassa. Silloin saisi teidän majesteettinne tutustua sellaiseen osaan suurkaupunkiamme, joka todellakin herättää kummastustamme: eriskummallisia taloja, omituisia naamoja ja kielellinen sekamelska, jossa elsassilainen murre ja heprean kieli kaikuu suloisessa sopusoinnussa! Myymälät eli paremmin sanoen luolat ovat täynnä kaikenmoista roskatavaraa ja jokaisen portin edessä näette suuria lumppukasoja, joita kyömynenäiset ämmät tutkivat ja penkovat vanhoilla sateenvarjoilla, kaikkialla koiria, syöpäläisiä ja paha haju, sanalla sanoen todellinen keskiaikainen 'ghetto' eli juutalaiskortteli senaikuisine rakennuksinensa, rautaparvekkeinensa ja korkeine, ulkonevine akkunoinensa.

»Ukko Leemans ei kuitenkaan ole juutalainen, vaan belgialainen Gentistä ja uskonnoltansa katolilainen. Señoralla on tosin juutalainen nimi, sillä äiti on juutalainen, ja näin on hän saanut sekarotuisen juutalaisen ihovärin ja silmät, mutta hänen nenänsä ei ole petolinnun nokan näköinen, vaan päinvastoin mitä sievin suora nenä. Luoja ties, kuinka hän sen lieneekin saanut, sillä ukko Leemansilla on oikea palleroinen naama. Mutta juuri hänen palleroisella naamallansa voitin minä ensimäisen näyttelymitalini...

»Ihan totta, ukko voi pahanpäiväisessä hökkelissä Eginhardin kadun varrella, jota hän nimittää taidekaupaksensa, näyttää vielä tänäkin päivänä Watteletin nimellä merkityn kokokuvan itsestänsä ... eikä se minun huonoimpiani olekaan. Tämän keksin minä päästäkseni sillä tavoin talon tuttavaksi ja voidakseni mielistellä Señoraa, jota kohtaan olin tuntenut 'imevän' viettiä...»

»Mitä?» kysyi kuningas, jonka mielestä tämän pariisilaisen sanasto toisinaan tuntui oudolta... »Ah, niin ... ymmärrän ... jatka!»

»Pientä rakkauden taipumusta, tarkoitan. Enkä minä suinkaan ollut ainoa liekehtivä, sen minä näin. Joka päivä keräytyi la Paix-kadun myymälään kokonainen liuta hänen ihailijoitansa; ukko Leemansilla oli näet siihen aikaa mainitulla kadulla toinen myymälä. Ukko oli kyllin viisas käsittämään, että yleisön maku viimeisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli muuttunut. Tuo romanttinen 'mustan kaupunginosan' taidekauppias Hoffmannin, jopa Balzacin henkeen oli ollut pakotettu muuttumaan uusiaikaiseksi 'harvinaisten esineiden' kauppiaaksi, jolla täytyi olla valaistu myymälänsä ja näyttelyakkunansa jollekin Pariisin hienommalle kadulle päin. Itseänsä ja taiteenharrastajia varten säilytti ukko kuitenkin vanhan ja lahon myymälänsä Eginhardin kadulla avaten sitä paitse suurta yleisöä varten, joka pysyttelekse yleisillä valtakaduilla, komean antikviteettikaupan la Paix-kadun varrella, jossa vanhain kulta- ja hopeaesineiden ja vanhanaikaisten jalokivikoristeiden loisto ja hienot, ajan ruskettamat pitsit melkein veivät voiton muilta uusiaikaisilta ja loistavilta jalokivikaupoilta.

»Señora oli silloin vain viisitoista vuotias. Noiden muinaismuistojen rinnalla vaikutti hänen nuorekas kauneutensa sangen eduksensa. Ollen hyväpäinen tyttö perehtyi hän nopeasti tähän alaan ja pian oli hän yhtä tarkka kuin isänsäkin arvioimaan vähäpätöisenkin esineen todelliseen arvoonsa. Ostajia kävi joukottain ja useita huvitti kai kumartua yhdessä hänen kanssansa katselemaan tiskillä olevia lasilaatikoita ja tulla johonkin kosketukseen noiden hienojen sormien ja hänen kauniiden suortuviensa kanssa. Äiti oli jo verrattain ijäkäs iliminen, jonka silmien ympärillä näkyi jokseenkin selvä, tumma reunus ikäänkuin olisi hän käyttänyt mustakehyksisiä silmälaseja, muuten hän ei ollut ostajille miksikään rasitukseksi, vaan istui tavallisesti syrjässä parsien vanhoja pitsejä, muinaisaikaista pöytäliinaa tahi mattoa, välittämättä mitään tyttärestänsä. Ja mitäpä varten hän tätä olisikaan vartioinut? Señora oli niin tasainen ja vakainen tyttö, ettei mikään juuri voinut houkutella häntä pois oikealta tieltä.»

»Todellakin?» huudahti kuningas tyytyväisenä.

»Tuomitkoon teidän majesteettinne siitä itse. Äiti nukkui yönsä tässä myymälässä, jota vastoin tytär joka ilta klo 10 palasi kotiinsa Eginhardin kadulle, ettei ukko Leemansin olisi kovin ikävä. Tuon ihaillun impyen, jonka kauneus oli yleisesti tunnettu ja kaikissa sanomalehdissä mainittu, olisi tarvinnut vain sanoa sananen taikka nyökäyttää myöntymystä, niin olisi hänen eteensä maan povesta ilmestynyt Cendrillonin vaunut, mutta hän odotti joka ilta raitiovaunuja Madeleinen bulevardin kulmassa ja palasi suoraan isänsä yökkömajaan. Kun raitiovaunut eivät vielä kulkeneet hänen uloslähtiessänsä, niin käveli hän myymälään jalkaisin, huolimatta ilmasta ja vedenpitävä kauhtana mustan pukunsa suojana. Ja kuitenkin uskallan vakuuttaa, ett'ei ainoakaan niistä monista kalvakoista ja sievistä myyjätärneideistä, jotka hattu päässä tai paljain päin tepsuttelevat tähän aikaan St. Antoinen tai Rivolin katuja, nauraen tai yskien aamuvilussa ja aina joku ihailija kintereillä, ett'ei ainoakaan näistä, sanon minä, voinut kilpailla hänen kanssansa ihanuudessa».

»Mihin aikaan aamulla oli hänen tapansa mennä ulos?» kysyi prinssi, joka näkyi jo alkavan virota.

Kristian kävi levottomaksi.

»Sallikaahan hänen lopettaa... Entä sitten?»

»Minun onnistui päästä talon tuttavaksi ja siellä työskentelin kaikessa rauhassa voittaakseni päämääräni. Sunnuntaisin panin minä toimeen pieniä arpajaisia muutamien romukauppiaiden kanssa Charlemagnen pasaasista... Kaunista seuraa!... Joka kerran palasin minä sieltä kirppuja vaatteissani. Näissä tilaisuuksissa istuin aina Señoran vieressä painaen häntä pöydän alla polveen, jolloin hän aina katsoi minuun sellaisella enkelimäisen kirkkaalla silmäyksellä, että minun olisi heti pitänyt ymmärtää hänen viattomuutensa ja tosihyveeseen perustuva vilpittömyytensä... Eräänä päivänäpä sattui kuitenkin, että koko talo oli mullin mallin minun tullessani, äiti itki ja isä raivosi puhdistaessaan vanhaa kivääriä, jolla hän aikoi tehdä lopun hävyttömästä naisen ryöväristä. Señora oli nimittäin karannut paroni Salan, ukko Leemansin rikkaimpaan ostajapiiriin kuuluvan herrasmiehen kanssa; myöhemmin sain kuitenkin tietää, että isä itse oli kaupannut tytön pois kuin minkäkin kauppatavaran... Pari kolme vuotta osasi Señora kätkeä onnellisen olinpaikkansa ja rakkautensa oleskellen tuon seitsemättäkymmentä käyvän ukon kanssa milloin Sveitsissä, milloin Skotlannissa n.k. sinisten järvien rannoilla. Sitten sain äkkiä kuulla, että hän oli palannut takaisin Pariisiin ja piti 'perhehotellia' Antinin puistokadun varrella. Minä riensin sinne. Tapasin entisen rakkauteni esineen yhäti ihastuttavana ja rauhallisena istumassa omituisen ruokapöydän päässä, seuranansa brasilialaisia, englantilaisia ja 'naikkosia'. Sillä aikaa kun ruokavieraat toisessa päässä pöytää söivät sallaatia, sysäsivät toiset pöytäliinan pois ja aloittivat baccarat-pelin toisessa päässä. Täällä tutustui Señora Tom Lewisiin, joka ei juuri ole kaunis eikä nuori mies ja silloin jo oli köyhä kuin rotta. Millä hän siis Señoran mielen voitti? Ilmeinen arvoitus. Totta vain on, että Señora hänen vuoksensa möi hotellinsa, meni Tomin kanssa naimisiin ja oli hänelle avuliaana asioimisliikkeen perustamisessa, joka aluksi menikin mainiosti, mutta sittemmin joutui rappiolle; seuraus tästä oli että Señora, joka jonkun aikaa oli kätkössä muulta maailmalta Tom Lewisin rakentamassa omituisessa palatsissa, sukelsi jälleen esille viehättävimmän pikku kirjanpitäjättären muodossa.

»Hiisi vie, mikä vaikutus tällä oli! Klubien parhaimmisto alkoi käyttää tätä asioimistoa Royale-kadun varrella. Kassahäkillä mielistellään nyt aivan samoin kuin ennen taidekaupassa ja 'perhehotellin' numeroiduissa suojissa. Mitä minuun tulee, en minä enää hänestä välitä, vaan päinvastoin pelkään jo häntä. Aina sama, vallan sama kuin kymmenen vuotta sitten, ilman vähintäkään kurttua tai juovaa kasvoissa, aina sama kiilto silmissä, aina yhtä uusi ja nuorekas ... ja kaikki tuota naurettavaa Tom Lewista varten, jota hän, ihme kyllä, yhä rakastaa. Sellainen voi karkoittaa hänen sulojensa rakastuneimmankin ihailijan loitolle!»

Kuningas hieroi rajusti kortteja huudahtaen:

»Vai niin! Onko se mahdollista?...»

»Mokoma ruma apina ja hupelo kuin Tom Lewis!... Sitä paitse kaljupää ... viisitoista vuotta vanhempi ... ja taskuvaras mongertaja!...»

»Sellaisiakin ihmisiä näkyy löytyvän, sire.»

Uneliaalla roistonäänellänsä sanoi kruununprinssi:

»Sille naiselle ei kukaan voi mitään. Minäkin olen kyllin kauvan puhaltanut sille kiekolle... Ei syty ... tie on tukossa...»

»Te niin, hiisi vie, kyllä minä jo tunnen teidän tapanne 'puhaltaa kiekolle'», sanoi Kristian niin pian kun hän käsitti tämän puheenparren, jonka ylhäiset kumipäät olivat mekanikoilta lainanneet. »Teiltä puuttuu kärsivällisyyttä!... Teille pitää olla avonaiset paikat... 'Suuren 16:n' sohva... Tynnyri, nuori oksa ja sitten harpatkaamme, hahahaa! Mutta minä otaksun, että mies, joka todella näkee vaivan rakastua Señoraan eikä pelkää hänen hiljaista, ylevää tapaansa ... voi suorittaa asian kuukauden kuluessa. Enempää en tarvitse.»

»Lyönpä vetoa, ett'ei se onnistu», sanoi Axelin prinssi.

»Paljostako?

»Neljästäkymmenestä tuhannesta frangista.»

»Sovittu!... Wattelet, tuo vetokirja!»

Kirja, johon Suuren klubin vedonlyönnit merkittiin, oli yhtä omituinen laatuansa kuin Tom Lewisin kirjanpito alallansa oli. Ranskan jaloimmat nimet tavataan siinä omituisimpien ja tuhmimpien vedonlyöntien yhteydessä; niinpä sitoutui esim. herttua Courson-Launy ajamaan pois jokaikisen karvan kaikkialta ruumiissansa, josta seuraus oli se, ettei hän pariin viikkoon voinut käydä eikä istua. Muita vieläkin hullumpia vedonlyöntejä siinä mainittiin.

Korkeiden vedonlyöjäin ympärille keräytyi useita klubin jäseniä seisoen kunnioittavina, vaiteliaina ja juhlallisina todistajina tälle tapahtumalle. Tällainen veto olisi ehkä vielä ollut ymmärrettävissä nuorten, humaltuneiden pilkkakirvesten seurassa, mutta tässä ympäristössä tuntui se säälittävän naurettavalta, olletikin kun vanhempia, yhteiskunnalliselta asemaltansa korkeita virkamiehiä oli läsnä. Vedon allekirjoittajain suuret, ikivanhat, historialliset nimet antoivat tälle tapahtumalle kansainvälisen sopimuksen leiman, josta Europan kohtalo voi riippua.

Veto kirjoitettiin seuraavaan muotoon:

»Helmikuun 3 p. 1875 löi hänen majesteettinsa Kristian II vetoa kahdesta tuhannesta louisdorista, että, hän kuukauden kuluessa nukkuu Sefora L:n kanssa.

»Hänen kunink. korkeutensa, monseigneur Axelin prinssi hyväksyi vedon.»

»Tässä tapauksessa olisivat he voineet käyttää liikanimiänsä Rigoloa ja Kukonpyrstöä», arveli Wattelet viedessään takaisin vetokirjan. Ja hienoston huvittelijan kasvoilla värähteli ilkeä hymy.

VI.

Maanpakolaiset »mustalaiset».

»Niin! Niin! Tuon nuotin me jo tunnemme!... _'Oh! Yes!... Goddam... Shocking!...'_ Tuota rahaa käytätte te, kun ette tahdo maksaa ettekä vastata mitään... Mutta Bibin kanssa se ei enää käy laatuun... Tehkäämme välit selviksi, vanha veijari...»

»Mutta, mestari Lebeau, te puhutte todellakin minulle niin kiivaasti, että...» intti toinen englanniksi murtaen.

Sanoaksensa tuon sanan »kiivaasti», jonka hän ylpeydellä säilytti sanavarastossansa, käyttäen sitä pari kolme kertaa peräkkäin, ojentautui J. Tom Lewis ta'apain, että rintapitsistö vetäysi ylös suurta, valkoista kaulaliinaa kohti, joka hänellä aina oli kierrettynä kaulan ympärille kuin milläkin englantilaisella papilla. Samalla alkoivat hänen avonaisten silmiensä terät pyöriä tehden mahdottomaksi lukea hänen ajatuksiansa; peittäen luihun ja luikertelevan katseensa puoleksi suljettujen silmäluomiensa ta'a vastasi vastustaja englantilaisen veijarin kaunopuheliaisuuteen kujeillen leukansa kapeaksi ja sileäksi kärpänkuonoksi. Vaaleine, käherrettyine ja hyvin kammattuine tukkinensa ja vakavine, mustine pukuinensa muistutti kamaripalvelija Lebeau kaikissa suhteissa huolellisen asunsa takia jotakin tuomaria vanhasta Chateletista. Mutta kun ihmisen todellinen luonne juuri riitaisuuksissa ja vihan purkauksissa parhaiten ilmenee, näytti tämä hyvin kasvatettu ja kynsiltäänkin siisti entinen hovilakeija, joka oli ollut niin suosittu mies Tuileriesin kuninkaallisissa eteishuoneissa, pian tapansa osoittautuen kauhean ahneeksi, saaliinhimoiseksi ja omanvoitonpyyteiseksi veitikaksi.

Ollaksensa suojassa keväiseltä sateelta, joka pieksäen huuhtoi pihamaata, olivat nämä kaksi veijaria vetäytyneet suureen, valkeaksi laastittuun vaunuvajaan, joka sisäpuolelta oli vuorattu paksuilla olkimatoilla, jotta paremmin säilyisivät kosteudelta sinne sysätyt upeat ajopelit alkaen kullatuista ja useilla lasiakkunoilla varustetuista loistovaunuista aina keveihin metsästysvaunuihin ja kuningattaren pikku rekeen saakka, jossa hän -- järven joskus jäätyessä -- teki aamuiset ajoretkensä.

Kaikki täällä oli komeaa ja upeaa kuten viereisessä tallissakin, josta kuului hevosten korskuntaa ja kavioiden kopsetta puulattiaa ja seinälaudoitusta vastaan. Ylellisyyden ja ylhäisyyden leiman antoi kokonaisuudelle siisti satulakammio, jonka kiiltävän puhtaalla permannolla seisoivat satulatelineet ja jonka seinillä sopivassa järjestyksessä riippui ruoskia ja uusia, teräkseltä välkkyviä siloja, suitsia ja päitsiä.

Satulakamarin ovi oli jäänyt ra'ollensa.

Tom ja Lebeau riitelivät eräässä vaunuvajan kolkassa. Molemmat olivat he kovaäänisiä, olletikin talossa kodistunut kamaripalvelija, joka huusi täyttä kurkkua. »Voiko kukaan käsittää tuollaista roistomaisuutta?» huusi hän Tomille vasten naamaa. »Ja kuka olisi voinut uskoa asiain näin kääntyvän? Kun heidän majesteettinsa päättivät jättää Hôtel des Pyramidesin ja muuttaa tänne, niin kuka tämän asian ennakolta valmisti? Teinkö sen minä, Lebeau, teinkö sen vai en, häh? Minä tein sen, vaikka kaikki muut olivat vastaan ja selvästi osoittivat vastenmielisyytensä teitä kohtaan... Ja paljoko piti minun saada vaivoistani Tom Lewisilta? Eikö meidän pitänyt jakaa tasan voitto kaikista tilauksista ja viinitynnöreistä, jotka te tähän taloon hankitte? Oliko sopimus sellainen vai mitä?»

»_Oh, yes_... Niin se oli...»

»No, miksikäs te petätte minut?»

»No, no, ... minä en petä koskaan», tenäsi Tom Lewis käsi rintapitsistöllä.

»Vai niin, vanha lurjus!... Kaikki hankkijat maksavat teille neljäkymmentä prosenttia, siitä olen hankkinut todistukset... Ja kuitenkin olette te sanonut minulle saavanne ainoastaan kymmenen... Siitä miljonasta, jonka muutto hotellista tänne maksoi, olen minä saanut ainoastaan viisi prosenttia eli viisikymmentätuhatta, silloin kun te olette nylkenyt kolmekymmentäviisi, te! Siis olette te pistänyt taskuunne seitsemänkertaisesti sen summan, minkä minä sain, eli kolmesataaviisikymmentätuhatta frangia! Ymmärrättekö: kolmesataaviisikymmentätuhatta frangia?»

Tässä oli Lebeau vallan läkähtyä, sillä tuo pitkä luku tuntui tarttuvan hänen kurkkuunsa kuin kalanruoto. Tom koetti rauhoittaa häntä. Ensiksikin on joku liioitellut summan ... ja sitä paitsi olivat muuttokustannukset todellakin tavattoman suuret... Vuokraa Royale-kadun varrella oli juuri kohotettu ... hänellä oli ylen paljo saamisia, joita hän ei tahtonut saada perityksi... Sitä paitse tuotti tuo muutto hänelle voittoa vain yhden ainoan kerran, jota vastoin Lebeaulla oli tilaisuus ottaa osinkonsa kaikesta, mitä pitkin vuotta ostettiin tähän kuninkaalliseen talouteen, joka tiettävästi maksaa yli kaksisataatuhatta frangia vuodessa...

Mutta kamaripalvelija ei näyttänyt tyytyvän tähän Tomin käsitykseen asiasta. Hänen yksityiset asiansa eivät ketään liikuta, intti hän, eikä hän missään tapauksessa aikonut antaa tuollaisen ruokottoman englantilaisen nylkeä itseänsä, se oli varma!

»Herra Lebeau, te olette hävytön mies ... teidän kanssanne minä en tahdo enempää keskustella», sanoi Tom omituisella englantilaisella murteellansa.

Ja sitten näytti Tom Lewis aikovan ovelle. Mutta toinenpa salpasi häneltä tien.

»Vai aikoisitte te livahtaa tiehenne mitään maksamatta? Ohoh, sepä ei käy laatuun, ystäväni...»

Lebeaun huulet olivat käyneet kalpeiksi. Hänen kärppämäinen kuononsa ikäänkuin piteni kiihtymyksestä ja vavisten astui hän yhäti vallan rauhallisen englantilaisen eteen, jonka häiriytymätön kylmäverisyys harmitti kamaripalvelijaa niin, että hän vihdoin, kaiken malttinsa menettäen, ärjäsi törkeän haukkumasanan heristäessään nyrkkiänsä aivan hänen nenänsä edessä. Mestarimiekkailijan nopealla kädenliikkeellä, joka enemmän muistutti rajasuutaria kuin englantilaista »boksaria», löi Tom heristetyn nyrkin alas ja sanoi leveällä ja puhtaalla Antoinen etukaupungin murteella:

»Ei sitä, Liisa kulta ... taikka täältä läiskähtää!»