Chapter 12

Silmänlumeiksi! Yhtä vähän kuin Walesin prinssi kunnioittaa liikettä käynneillänsä löytyy mitään rakia tai kummelia akkunoihin asetetuissa, omituisissa pulloissa, englantilaista ja wieniläistä olutta maakerrokseen sälytetyissä tynnyreissä. Eikä noissa komeissa, vaakunoilla ja kultauksilla koristetuissa vaunuissa, jotka kirjaimilla J. T. L. varustettuina nopeasti kiitävät Pariisin hienoimmilla kaduilla, ole ollenkaan mitään, vaan ovat ne vain »puhveja» Tom Lewisin liikkeelle ja hoidetaan niitä sillä innolla ja nokkeluudella, joka on ominainen kaikille Tom Lewisin liikkeen palvelijoille ja kätyreille. Ja jos joku köyhä raukka, kullanhimon valtaamana, keksisi lyödä akkunan rikki, jossa näemme kulta- ja paperirahoja, ja ahnaasti kurottaa noihin aarteihin, niin mitä hän saisi? Pelimarkkoja ja sen kahdenkymmenen viiden frangin setelin, joka on liimattu kirjepaperista tehdyn »setelitukon» päällykseksi. Ei mitään akkunoissa, ei mitään maakerroksessa, ei mitään, ei mitään, ei sitä... Entäs tuo porteri, jota englantilaiset tuolla juovat? Entäs rahat, jotka tuo venäläinen ylimys vaihtaa ruplillansa? Entäpä pronssinen pystykuva, joka juuri on pakattu tätä naista varten Kreikan saaristosta? Hyvä Jumala, asia on varsin yksinkertainen selittää. Englantilainen olut tuodaan lähimmäisestä kapakasta; kultarahat rahanvaihtajalta bulevardeilla ja pystykuva taidekauppiaalta Quatre-Septembren kadun varrella. Kaikki toimitetaan muutamassa tuokiossa parin kolmen hankkijan avulla, jotka maakerroksen huoneustossa odottavat käskyjä puhetorvien kautta. Kaupungille pujahtavat nämä lähimäisen talon pihan kautta, palaavat muutamien minuuttien kuluttua takaisin, kiiruhtavat rappusia yläkertaan varaten sievästi koristeltuihin kristallinupulla päättyviin käsipuihin, ja silmänräpäyksessä on vaadittu esine taatusti pakattu ja varustettu alkukirjaimilla J. T. L. Elkääkä suinkaan ujostelko lähettää tavaraa takaisin, jos se ei teitä miellytä. Se vaihdetaan tuokiossa. »Tavaramme ovat hyvin lajiteltuja.» Tosin saatte täällä maksaa pari kolme kertaa kalliimmin kuin muualla missään. Mutta onhan kuitenkin parempi saada ne täältä kuin juosta kyselemässä myymälöistä, joissa kukaan ei ymmärrä puhettanne, vaikka ilmoituksessa luetaankin »english spoken» (puhutaan englantia) tai »man spricht deutsch» (puhutaan saksaa). Bulevardimyymälöissä ei puijattava ja piiritetty ulkolainen saa koskaan muuta kuin tähteitä kotelojen pohjalta, hylkytavaraa tai vanhanmuotisia ja pilautuneita esineitä, jotka pitkät ajat ovat olleet akkunoissa päivän ja pölyn raiskattavina. Voi noita pariisilaisia kauppiaita! Toisinaan ollaan matelevaisen kohteliaita, toisinaan taas röyhkeitä kuin mitkäkin!... Ei, niiden kanssa eivät ulkolaiset enää tahdo olla tekemisissä. Nämä ovat vihdoinkin kyllästyneet siihen, että heitä noin julkeasti nyljetään, eikä ainoastaan myymälöissä, vaan hotellissa, missä he asuvat, ravintolassa, missä he syövät, ajurein käsissä kadulla ja välittäväin piletinmyyjäin luukuilla, joissa heidät petkutetaan haukottelemaan tyhjissä teattereissa. Lewisin kekseliäässä ulkolaistoimistossa, missä saatte kaikki mitä vain haluatte, voitte ainakin luottaa siihen, ett'ei teitä petetä, sillä J. Tom Lewis on englantilainen ja englantilaisten luotettavuus kauppa-asioissa on tunnettu molemmissa maanosissa.

Ja englantilainen J. Tom Lewis olikin, siinä määrässä kuin koskaan on ollut luvallista olla, englantilainen kvekarikenkiensä leveistä päistä alkaen pitkään takkiinsa ja viheriäruutuisiin housuihinsa ja kapealaitaiseen, pyramidinmuotoiseen hattuunsa saakka, jonka alta paistoi hänen punakka ja sävyisä naamansa. Englantilainen rehellisyys näkyi jo pihvipaisteilla rakennetusta, paksusta ihonahasta, korviin saakka levenneestä suusta, vaaleanpunaisista, pitkistä ja pehmeistä poskiparroista, joista toinen oli kulunut lyhemmäksi alituisesta hypistelemisestä jonkun selkkauksen sattuessa; se näkyi myöskin hänen lyhyistä käsistänsä, punakarvaisista, sormuksilla koristelluista sormistansa. Rehelliseltä näytti katsekin suurten, kultakehyksisten silmälasien läpi, rehelliseltä vielä silloinkin, kun J. Tom Lewis sattui valhettelemaan -- mikä muuten voi tapahtua parhaimmallekin -- jolloin hänen silmäteränsä pyörivät hermostuneesti kuin pienet, gyroskopin perspektivissä kiihtyvät pyörät. [Gyroskopi on kone, joka näyttää maan pyörimisen napansa ympäri. Suoment. muist.]

J. Tom Lewisin englantilaisen leiman täydensi hänen lontoolaiset kiessinsä eli »cabinsa», joka oli ensimäinen laatuansa Pariisissa; se olikin tämän omituisen ilmiön luonnollinen kuori kuin näkinkenkä. Jos sattui joku sotkuisempi asia, joita liikealalla ei voi välttää ja joissa ihminen tuntee itsensä ahdistuneeksi ja alakuloiseksi, niin oli Tomin tapa sanoa: »minäpä lähden ajelemaan cabillani, niin keksin jonkun varman keinon.» Ja tässä istuessansa hän harkitsee, miettii ja punnitsee asian pariisilaisten katsellessa tuota matalien pyörien päälle asetetussa, läpinäkyvässä kotelossansa kiitävää miestä, joka alinomaan tiukasti punoo oikeanpuolista poskipartaansa. Tässä »cabissansa» mietti Tom parhaimmat liikekeinottelunsa keisarikauden loppuaikoina. Oi, noita hyviä aikoja! Pariisi vilisi ulkolaisia, eikä ainoastaan läpimatkustavia, vaan tänne asettuneita pohattoja, jotka toivat tarumaisia rahasummia haluten rakastella ja mässätä.

Silloin asuivat täällä turkkilainen Hussein-Bey ja Mehemed pasha Egyptistä, kaksi kuuluisaa fezi-herraa Boulognen metsälammikon rannoilta, samoin ruhtinatar Verkatshev, joka heitti kaikki Uralivuorten rikkaudet bulevardi Malesherbesin varrella sijaitsevan asuntonsa neljästätoista akkunasta, ja amerikalainen Bergson, jolta Pariisi nieli kaikki ne äärettömät summat, jotka petroleumiöljylähteet hänelle tuottivat.

Ja entäs kaikki nuo eriväriset, itä-intialaiset ruhtinaat, joita saapui laivoilla, kelta-, ruskea- ja punaihoisia ylimyksiä, jotka rehentelivät kävelypaikoilla ja teattereissa ja joilla näytti olevan erityinen kiire menettää ja hurvitella rahansa ikäänkuin olisivat he aavistaneet, että tuon suuren ja touhuavan ravintolan eli maailmankaupungin varastot olivat tyhjennettävät, ennen kuin kauhea räjähdys ehti rikkoa sen katot, seinät ja akkunat.

Huomatkaamme, että Tom Lewis oli kaikkien näiden huvitusten välttämätön välittäjä ja että hän soukensi jok'ikisen kultarahan, minkä nämä itsellensä vaihtoivat. Paitse näitä ulkolaisia liikeystäviä oli hänellä useita pariisilaisiakin ystäviä, jotka elivät kallista elämää, rakastivat harvinaista metsänriistaa, metsästelivät mielellänsä luvattomilla mailla ja kääntyivät Tom Lewisin puoleen pitäen tätä hienoimpana, taitavimpana ja luotettavimpana auttajana, sillä hänen englantilais-ranskalainen sekamelskansa ja vaikeatajuinen puhetapansa säilyttivät parhaiten heidän salaisuutensa. Melkein kaikki häväistysjutut keisarikauden lopulla kävivät sinettimerkillä J. T. L. Juuri Tom Lewisin nimessä tilattiin aina suljettu aitio n:o 9 Opera Comiquessa, missä paronitar Mills joka ilta istui tuntikauden kuuntelemassa tenori-rakastajaansa, jonka hikinen ja lyijyvedelle haiseva nenäliina kerran erehdyksestä joutui hänen hameensa pitsien sekaan. Tom Lewisin nimessä vuokrasivat veljekset Sismondo -- samaa naista varten -- tuon tunnetun pikku palatsin Clichyn bulevardin varrella, veljesten ja pankkirikumppanusten, jotka eivät koskaan voineet yht'aikaa poistua konttorista, tietämättä mitään toisistansa, vaikka kumpikin sai maksaa puolet vuokrasummasta. Asioimiston sen aikuiset konttorikirjat kertovatkin kauniita romaneja muutamilla riveillä:

»Kahdella sisäänkäytävällä varustettu asuntorakennus Saint-Cloudin tiellä. -- Vuokra, huonekalusto ja hyvitys omistajalle» ... tekee ... niin ja niin paljo.

Alempana luettiin:

»Kenraalin välitys hyvitetään» ... sillä ja sillä summalla. Toisessa paikassa taas:

»Maatalo Petit-Valtinin luona, lähellä Plombièresia. -- Puutarha, vaunuvaja, kaksi sisäänkäytävää, hyvitys entiselle vuokralaiselle, joka suostuu heti muuttamaan pois, tekee...»

Ja aina sama lisäys: »kenraalin vaivannäkö tekee» ... sen ja sen summan. Tämä kenraali mainitaan lukemattomissa asioimiston laskuissa.

Jos Tom silloin ansaitsikin paljo rahaa, niin menetti hän myös paljo, ell'ei juuri peliin, hevosiin ja naisiin, niin muiden hullujen ja lapsellisten oikkujen tyydyttämiseksi, hurjan mielikuvituksen kujeellisimpien keksintöjen toteuttamiseksi, sillä tie unelmasta toteutukseen oli hänen aivoissansa kovin lyhyt. Kerran halusi hän akasia-kujannetta maatalonsa kulkutien varteen. Kun nämä puut ovat kovin hidaskasvuisia, niin ei tuota Tomin päähänpistoa voitu heti toteuttaa muuten kuin hankkimalla täys-kasvaneita puita; sen vuoksi kulki pitkä jono suuria kuormakärryjä viikkokauden pitkin Seinen alastonta ja ainoastaan tehtaanpiipuilla koristettua rantaa kuljettaen yksitellen noita kauniita puita, joiden vihreät latvat kärryjen liikkeestä häilyvine oksinensa heittivät väräjäviä varjojansa veden pinnalle. Englantilaisten pörssiylimysten tapaa noudattaen asui Tom Lewis kaupungin ulkopuolella olevalla maatilallansa koko vuoden; maatalo oli alussa muuten ainoastaan pieni, yksikerroksinen ja vinnillä varustettu rakennus, mutta komistui vähitellen suuremmoiseksi ja vaati vuosittain hirmuisia kustannuksia. Sikäli kuin asiat laajenivat ja menestyivät laajentui maatilakin, toinen rakennus ostettiin lisää toisensa jälkeen, erityinen puisto istutettiin uusille tiluksille, joita pian taas lisättiin ostoilla puistosta alkavia peltoviljelyksiä varten. Koko maatila sai hänen personallista kauneusaistiansa, turhamielisyyttänsä ja englantilaista taipumustansa liioitteluun, johon sekausi myöskin poroporvarillisuutta ja taiteellisia haaveita. Oikeastaan oli talo rakennettu tavalliseen tyyliin ja niin että jäljestä päin koroitettujen lisäkerrosten päälle oli tehty marmorikäsipuilla ja nurkissa götiläisillä torneilla varustettu tasakatto italialaiseen tyyliin. Tältä tasakatolta vei silta toiseen sveitsiläistyyliseen, parvekkeilla, puuveistoksilla ja murattiköynnöksillä koristeltuun rakennukseen, joka oli tiilimuureiksi laastittu; muuten oli rakennus runsaasti koristeltu pikku torneilla, hammasharjanteilla, tuuliviireillä y.m. Puistossa taas vilisi paviljonkeja, näköalatorneja, kasvihuoneita ja vesisäiliöitä, joita paitse vesinostolaitosta varten rakennetun suuren ja tumman linnoituksen yllä kohosi tuulimylly, jonka ohuet, heikommallekin tuulenpuuskalle alttiit siivet alinomaa läiskyivät ilkeästi vikisten pyöriessänsä.

Sillä kapealla kaistaleella, jota myöten Pariisin laiteita kiertelevät junat kulkevat, näette rautatievaunujen akkunasta joukon omituisia huviloita vilisevän ohitsenne harhanäkyinä ja haavekuvina, jotka alkuaan olivat syntyneet jonkun kauppiaan vallattomissa ja sekavissa aivoissa. Näiden joukossa oli yksi, joka kilpaili Tom Lewisin huvilan kanssa: sen omistaja oli Lewisin naapuri Spricht, tunnettu naisräätäli Spricht. Hänkin oleskeli Pariisissa ainoastaan sen aikaa, minkä liikeasiat välttämättä vaativat s.o. kolme tuntia ehtoopäivällä, jolloin hän suuressa huoneistossansa bulevardilla vastaanotti pukuasioista neuvottelevia liikeystäviänsä palataksensa heti sen jälkeen takaisin Courbevoieen. Salaperäiset syyt tähän syrjään vetäytymiseen kävivät esille siitä kirjekokoelmasta, jonka tämä kaikkein naisten »rakas» tai »kallis» hra Spricht säilytti lyonilaisten tehtaittensa silkkikangas-näytteiden seassa laatikoissansa; tämä huolellisella käsialalla ja suurkaupungin hienoimmin hansikoiduilla kätösillä hoidettu kirjeenvaihto osoitti selvästi onnellisella naisräätälillä olevan hyviä tuttavuuksia, joiden laatu kuitenkin katkaisee kaikki suhteet hänen ja toisten ammattiveljien välillä. Täällä maalla elääkin hän vallan yksin lukuunottamatta muutamia köyhiä omaisia, joita hänelläkin nousukkaana oli ja jotka täällä vapaasti nauttivat hänen sukulaisrakkaudestansa. Ainoa huvitus hänen maalaiselämässänsä, joka muistutti eläkkeelle asetetun teloittajan vanhuuden lepoa, oli kilpailu naapurin J. Tom Lewisin kanssa; toisiansa kohtaan tunsivat nämä naapurukset muuten ylenkatsetta ja vihaa tietämättä oikein syytä tähän poistamattomaan epäsopuun.

Kun Spricht rakentaa jonkun tornin -- Spricht on saksalainen ja rakastaa kaikkea romantista, kuten keskiaikaisia linnoja, torneja ja raunioita -- niin rakentaa Tom Lewis jonkun lasiverannan. Kun Tom revittää maahan jonkun muurin, tekee Spricht samoin kaikille aituuksillensa. Kerran rakensi Tom sivupaviljongin, joka riisti Sprichtiltä näköalan St. Cloudiin päin. Heti paikalla kohotti Spricht saman verran kyyhkyslakkansa yläosaa. Tom vastasi koroittamalla koko asuntorakennustansa lisäkerroksella. Spricht ei sillä ollut nolattu. Molemmat jatkoivat talojensa asteittaista koroittamista hankkien lisää työväkeä ja tiiliä, kunnes myrsky eräänä yönä vaivatta kaatoi kumoon kummankin omistamat rakennukset, jotka olivat liian huonokuntoista tekoa. Toisen kerran iaas oli Spricht tuonut Italiasta palatessa mukanansa oikean venetialaisen gondolivenheen, joka sai sijansa sitä varten kartanon läheisyyteen tehdyssä venhevajassa. Viikkoa myöhemmin kuului ankara puhkutus Tomin puolelta ja savua tupruttava höyryalus lähti liikkeelle hänen laiturinsa nenästä piesten potkureillansa veteen heijastuvia kartanon kattoja, torneja ja hammasharjannetta.

Tällaista loistoa ylläpitämään tarvittiin juuri keisarikauden liike-aika; mutta se ei, sen pahempi, ijäinen ollut, vaan loisti ja hävisi. Sota, piiritys ja ulkolaisten poistuminen aikaansai mahdottomia vaurioita molemmille kauppiaille. Olletikin kärsi Tom Lewis siitä; saksalainen sotaväki hävitti hänen maakartanonsa, jota vastoin Spricht säästyi kaikilta onnettomuuksilta. Rauhanteon jälkeen jatkui kilpailu naapurusten välillä sentään edelleen, vaikka heidän varallisuutensa ei enää ollutkaan yhtä suuri. Naisräätäli voitti liikeystävänsä takaisin, mutta Tomin rikastuttajat olivat ainaiseksi hävinneet. Kukaan ei juuri välittänyt enää Tomin »nopeudella ja vaiteliaalla hienotunteisuudella toimitetuista tiedusteluista» eikä tuota salaperäistä kenraalia enää nähty asioimistossa nostamassa epäiltäviä osinkojansa. Muut olisivat Lewisin sijassa jo supistaneet menopuolta. Mutta tällä peevelin miehellä oli voittamaton tottumus menettää paljo ja näyttipä siltä kuin ei hän olisi voinut pitää rahoja kädessänsä.

Ja sitä paitse oli Spricht yllyttämässä, vaikka hän sotatapahtumain jälkeen olikin synkkä kuin maailman lopun ennustus ja rakennutti puistonsa perälle Pariisin kaupungintalon tulipalossa mustuneita muureja jäljittelevän raunion. Sunnuntai-illoin valaistiin tämä torni bengalitulella ja kaikki Sprichtiläiset kertyivät vaikeroimaan sen ympärille. Se vasta synkkää oli! J. Tom Lewis taas, joka vihasta kilpailijaansa kohtaan oli liittynyt tasavaltalaisiin, juhli uudesta syntyneen Ranskan kunniaksi toimeenpanemalla kilpa-ajoja, kilpapurjehduksia ja ruusukuningatarten seppelöimisjuhlallisuuksia. Erästä tällaista tilaisuutta varten noudatti hän muutamana suviehtoona iloisen mielialansa puuskauksessa soittokunnan Elyséen kentiltä, missä par'aikaa oli konttoritunti, kotiinsa Courbevoieen, minne se saapui hänen laivallansa täysissä purjeissa ja iloisesti matkalla soitellen.

Tämä elämä kartutti Tomin velkoja, mutta englantilainenpa ei näistä välittänyt. Kukaan ei ymmärtänyt paremmin, juhlallisemmin ja hävyttömämmin vaimentaa ärtyviä velkojia kuin hän. -- Ei edes asioimiston hyvin opetetut kauppapalvelutkaan voineet uteliaammin tutkia heille lähetettyjä laskuja kuin Tom, joka sitten viskasi ne ylevällä kädenliikkeellä laatikkoon. Kukaan ei ollut niin nokkela kuin hän keksimään maksuhetkellä verukkeita ajan voittamiseksi. Juuri ajan voittaminen oli Tom Lewisin menettelyn tarkoitus, sillä hän toivoi yhäti jotakin tuottavaa tilausta, jotakin »suurta kaappausta» niinkuin sitä »rahajoutolaisten» kuvakielellä nimitetään. Mutta turhaan valjastutti hän »cabinsa» eteen ja ajeli avoimin silmin ja suu ammollansa ympäri Pariisin katuja vainuten ja vakoillen kenen hän kitaansa niellä voisi: vuodet vierivät, eikä tuota onnen potkausta kuulunut.

Kun asioimisto eräänä iltana surisi väkeä täynnä tuli pääluukulle eräs pitkä, velton ja ylhäisen näköinen nuori mies, jonka katse oli ivallinen, kasvot kalpeat ja vähän turvonneet ja ohuet viikset sirosti kierretyt. Hän tahtoi puhutella Tom Lewista. Erehtyen ylvään kysyjän tarkoituksesta luuli kauppapalvelija häntä joksikin saamamieheksi, koska hän esiytyi niin mahtavasti, ja koetti vuorostansa vääntää kasvonsa niin ylenkatseelliseen hymyyn kuin mahdollista. Mutta terävällä äänellä, jonka nenäsointu vaikutti melkein hävyttömästi, käski herrasmies silloin »mokoman pöyhön» heti paikalla rientää ilmoittamaan isännällensä, että Illyrian kuningas halusi puhutella häntä. »Ooh! anteeksi, sire...» Sisällä olevan, eri kansallisuuksiin kuuluvan väkijoukon keskuudessa syntyi huomattava uteliaisuus nähdä Ragusan sankari. Kaikista avonaisista osastoista syöksi parvi liikeapulaisia saattamaan hänen majesteettiansa Tom Lewisin luo; tämä ei ollut vielä saapunut, mutta tuokiossa täytyi hänen olla täällä.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun Kristian itse kunnioitti asioimistoa käynnillänsä. Muuten oli näet herttua de Rosen toimittanut pikku hovitalouden kaikki asiat. Mutta tällä kertaa oli kysymys niin tuttavallista ja arkaluontoista laatua, ettei kuningas uskaltanut uskoa sitä edes hidasveriselle ja vaiteliaalle ajutantillensakaan... Hän aikoi vuokrata pienen huoneiston erästä sirkusratsastajatarta varten, jonka hän oli koroittanut Amy Fératin sijalle, ja tarvitsi kalustetun asunnon, palvelijat, tallin ja helpon sisäänpääsyn -- kaikki vuorokauden kuluessa. Kysymys oli siis voimanponnistus, josta ainoastaan Lewisin asioimisto voi kunnialla suoriutua.

Odotussalissa oli ainoastaan pari nahalla päällystettyä nojatuolia, kapea kaasu-uuni, jonka hiljainen tuli näyttää heittävän heijastuksensa loitompaa, sinisellä pöytäliinalla peitetty pieni pöytä ja sillä Bottinin osoitekalenteri. Toinen puolisko huoneesta, joka oli eristetty korkealla ristikkoseinällä ja sinisillä verhoilla, oli kalustettu pulpetilla, jolla hiekkarasiain, viivottimien, kääntöveitsien ja kynänpyyhkeiden vieressä oli kirjahylly samankokoisine, viheriäkantisine konttorikirjoinensa, jotka seisoivat siinä säännöllisessä rivissä kuin preussilaiset sotilaat paraatissa. Tässä pikku huoneessa vallitseva järjestys ja huonekaluston siisteys tuotti kaikkea kunniaa tilapäisesti poissaolevalle, vanhalle kasörille, joka täällä vietti pelonalaiset päivänsä.

Kuningas istuutui odottelemaan ja venyttelihe turkki yllä nojatuolissa, nenä pystyssä taivastellen korkeuteen, kun hän äkkiä kuuli kynän rapinaa väliseinän takaa. Joku oli siis tullut pulpetin ääreen muita teitä, sillä myymälöihin vievä ovi ei ollut käynyt eikä esiripun tapaisiin oviverhoihin oltu koskettu. Konttoripulpetti näytti varta vasten tehdyn vanhaa harmaapäätä kasöriä varten, mutta ... kas, siellähän istui ihanin nainen, joka koskaan on konttorikirjoja selaillut. Kristian ei voinut olla äännähtämättä hämmästyksestä, jolloin nainen samassa katsahti ylös työstänsä suloisella ja hitaalla silmäyksellä. Koko huone näytti iloisemmalta tuon katseen kirkkaasti tuikkivassa valossa, ja nainen sanoi hieman väräjävää soittoa muistuttavalla äänellänsä: »Anteeksi, sire, että mieheni odotuttaa itseänsä näin kauvan!...»

Mieheni! Tom Lewis hänen puolisonsa! Sellainen aviomies tuolla suloisella, kalpealla ja hienopiirteisellä naisella, jonka kauniit ja täyteläiset muodot muistuttivat tanagralaista pystykuvaa!... Kuinka oli hän joutunut tänne yksinäiseen häkkiin selailemaan noita paksuja konttorikirjoja, joiden valkeat lehdet näyttivät lainanneen värinsä naisen kalpeilta poskilta?... Eihän hänen ohuet sormensa jaksaneet käännellä kirjan lehtiäkään, saatikka...! Täällä täytyi siis tuon poloisen istua yksin, kun ulkona paistoi ihana helmikuun päivä, heloitti pitkin bulevardeja, jotka vilisivät vilkkaita sulottaria, siroja pukuja ja hymyileviä kävelijöitä. Nämä tunteet liikkuivat kuninkaan mielessä, kun hän naista lähestyen sanoi tälle pienen kohteliaisuuden; mutta enempää puhua hän ei voinut, sillä sydän löi niin ankarasti hänen povessansa, jossa syttyi niin raju ja voimakas kiihko omistaa tuo nainen, ettei tuo hemmoiteltu ja voipunut lapsi muistanut koskaan ennen moista tunteneensa. Tuo kahdenkymmenen viiden tai korkeintaan kolmenkymmenen vuotias nainen oli näet hänelle vallan uusi tyyppi, joka täydellisesti erosi pikku Colette de Rosenin vallattomasta olennosta, Amy Férat'in julkeasta käytöksestä, maalatuista ruusuista ja rohkeista silmäyksistä samoin kuin kuningattarenkin vaivaavasta juhlallisuudesta ja surullisesta ylhäisyydestä. Ei mitään veikeilyä, ei julkeutta, ei hillittyä ylpeyttä eikä rahtuakaan niistä ikävistä ominaisuuksista, joita hän oli tavannut ylhäisemmässä seuraelämässä ja hienomman »puolimaailman» keskuudessa. Tuo ihana olento oli rauhallisen ja kotoisen näköinen; välkkyvän mustasta, sileäksi kammatusta tukasta ja vaatimattomasta violettivärisestä villahameesta päättäen olisi jokainen otaksunut hänen olevan tavallisen myymäläneidin, ellei hänen korvissansa olisi säteillyt suuret jalokiviset korvarenkaat. Sellaisena kuin hän nyt istui tuossa pulpettinsa ääressä näytti hän luostariristikon takana istuvalta karmelitalaisnunnalta taikka joltakin itämaiselta orjattarelta, joka anojan katsannolla tähystelee kullatulta parvekkeeltansa. Orjatarta muistuttivat hänen alistuvainen katseensa ja nöyrä asentonsa samalla kuin tuo hiusmarrolta bernsteinin karvainen ihoväri, suoraviivaiset kulmakarvat ja hieman avonainen suu taas vihjaili aasialaista syntyperää. Häntä katsellessa muisti Kristian hänen kaljupäisen ja apinamaisen aviopuolisonsa. Kuinka oli tuollainen nainen joutunut mokoman ivakuvan valtaan? Sehän oli ilmeinen varkaus ja julkein hävyttömyys!

Suloisella äänellänsä jatkoi nainen anteeksipyyntöjänsä:

»Sangen ikävää... Tom ei tule... Mutta jos teidän majesteettinne suvaitsisi sanoa minulle asian, joka tuottaa meille kunnian ... ehkä voisin minä...»

Kuningas punastui hieman häveten asiaansa. Kuinka voisi hän noin avomielisen näköiselle naiselle ilmaista arveluttavan huoneiston vuokra-asiansa?

Mutta nainen kehoitti häntä yhä hymyillen:

»Teidän majesteettinne voi olla huoletta ... minä hoidan asioimiston kaiken kirjanpidon.»

Hänen merkityksensä talossa näkyikin selvään: joka hetki ilmestyi joku konttoristi sen »häränsilmän» aukolle, joka välitti puhelua kasörin pulpetin ja asioimishuoneistojen kanssa, ja selitti kuiskaamalla mitä kummallisimpia tilauksia.

»Täällä on asiamies, joka kysyy rva Karitidesin flygelipianoa... Se mies hôtel de Bristolista on taas täällä» j.n.e.

Hän näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon liikeasioihin ja vastaili mitä erilaatuisimpiin kysymyksiin, niin että kuningas alkoi vihdoin kummastella olikohan tämä eterinen »puoti-enkeli» ehkä perillä englantilaisen kaikista salakujeista ja vehkeistä.

»Ei, rva Lewis, asiani ei ole niin kiireellistä laatua ... taikka oikeammin, sillä ei enää ole niin kiire... Tämän tunnin kuluessa ovat mielipiteeni melkoisesti muuttuneet...»

Tämän sopersi hän ristikkoon nojautuen ja liikutettuna, mutta enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä hän soimasi rohkeuttansa tämän hiljaisen ja toimeliaan naisen suhteen, jonka pitkät silmäripset melkein koskettivat kirjan lehtiä, kun hän antoi kynän lentää säännöllisiä riviä myöten. Oi, kuinka mielellänsä kuningas olisi vapauttanut hänet vankeudestansa, temmannut hänet syliinsä ja vienyt kauvas pois viihdyttäen häntä hellillä kuiskeilla niinkuin pikku lapsia viihdytetään! Houkutus kävi niin voimakkaaksi, että hänen täytyi paeta ja äkkiä sanoa jäähyväiset näkemättä vilahdustakaan J. Tom Lewis'ista.