Chapter 15

Tämä pieni tarina selitti koko Kristian II:n luonteen. Mikään ilkeä mies ei hän tietysti ollut, vaan lapsekas mies, joka liian nuorena oli joutunut naimisiin ja jolla muuten oli voimakkaat intohimot ja perinnölliset viat. Se elämä, jota hän eli viettäen yönsä klubilla, juhlaillallisilla ja naikkosten seurassa, on eräissä piireissä aviomiesten tavallista menoa. Mutta Kristianin suhteen oli kaikki sitä raskauttavampaa, kun hänen olisi ollut ylläpidettävä kuninkaan arvokkaisuutta, jota hän ei voinut tehdä, sillä siihen edesvastaukselliseen asemaan puuttui häneltä tarpeellista voimaa; seuraus oli, että maanpako saattoi hänet vähitellen rappiolle. Voimakkaammatkaan luonteet kuin mitä hänen oli eivät usein jaksa kantaa elämäntapojen täydellistä äkkimuutosta, alinomaista epävarmuutta, mielettömiä toiveita ja tuskia sekä hermostuttavaa odotusta. Maanpaolla on horroksensa samoin kuin merellä tyynensä: se heikontaa ja uuvuttaa. Se on jonkunlaista ylimenon tilaa. Pitkällisten merimatkojen ikävyyttä ei voi vastustaa muuten kuin järjestetyllä työllä ja säännöllisillä lukutunneilla. Mutta millaisella työllä voi aikansa kuluttaa kuningas, joka on menettänyt alamaisensa, ministerinsä ja neuvostonsa, jolla ei enää ole mitään päätettäviä ja allekirjoitettavia asioita ja joka lisäksi on liian älykäs ja epäilevä tyytyäksensä näiden tehtävien valheelliseen apinoimiseen samoin kuin hän myöskin voi olla liian oppimaton kuluttaaksensa aikansa jollakin henkisellä ahkeroimisella? Maanpako, joka voidaan verrata mereen, voi siten muodostua myöskin haaksirikoksi, joka viskaa etuoikeutetut ensi luokan matkustajat sekaisin toisten kannella ja tähtitaivaan alla matkustavaisten ihmisten kanssa. Siihen tarvitaan ylväs kunniantunto ja oikea kuninkaan mielenlaatu, ettei maanpakoon tuomittu hallitsija tuttavallisemman ja alentavan sekasorron aikana tee itseänsä syypääksi tekoihin, joita hänen myöhemmin täytyy punastua tai katua, vaan pysyy mieleltänsä kuninkaana puutteissansa, hädässänsä ja sanoisimmeko niissä lokaisemmissa sieluntiloissa, jotka tässä kurjassa ihmiskunnassa sekoittavat ja hämmentävät yhteiskunnallista luokitusta.

Se rappeutumuksen »mustalaistila», jota herttua de Rosen suurilla uhkauksilla oli niin kauvan jaksanut vastustaa tämän maanpaon aikana, alkoi nyt olla Illyrian kuningasperheen ovella. Kuningas oli pakotettu turvautumaan kaikellaisiin keinoihin hankkiaksensa rahaa »mässäykseensä». Hän alkoi kirjoittaa personallisia velkakirjoja kuin rikkaan perheen perillinen pitäen tätä tapaa, jossa J. Tom Lewis oli hänelle avulias, yhtä yksinkertaisena, jopa mukavampanakin kuin »käsikassastamme maksettavia määräyksiä», jotka hän ennen osoitti hovinsa talous- ja sotilasasian ministerille. Kun nämä velkasitoumukset lankesivat maksettaviksi ja kasvoivat nopeasti useiden uudistusten kautta, keksi Tom Lewis rahattomuudessansa tuon kauniin kunniamerkkien kauppaamisen, koska alamaisia ja sivililistaa puuttuvalla kuninkaalla ei juuri muitakaan apukeinoja ollut.

Niinkuin muukin alempi karja tuli Illyrian poloinen jalopeura nyt silvotuksi ja neliömuotoisiksi kappaleiksi hakatuksi, huutokaupassa tai teurastuspöydällä myydyksi harjoinensa ja risoinensa, kylkinensä ja käpälinensä.

Tämä oli vasta alkua tämä. Jouduttuansa kerran J. Tom Lewisin keveään »cabiin» ei kuningas enää hevillä siitä päässyt. Se juuri selvisi Mérautille laskeutuessa alas Boscovitshin luota. Hän oivalsi varsin hyvin, ett'ei häneen ollut luottamista missään suhteessa, vaan oli hän helposti taivutettavissa niinkuin jonkun kiihkon riivaamat ihmiset aina ovat. Itse hän taas oli liian vastatullut ja outo mies talossa voidaksensa millään lailla vaikuttaa Kristianin tekoihin. Entä jos hän kääntyisi vanhan Rosenin puoleen? Mutta jo ensimäisen viittauksen johdosta heitti tämä häneen sellaisen silmäyksen kuin olisi hän loukannut uskonnonpyhyyttä. Olkoonpa kuningas vajonnut kuinka syvälle tahansa, pysyi tämä hänen silmissänsä aina kuninkaana. Munkin -- isä Alphéen -- puolelta ei myöskään ollut mitään kannatusta odotettavissa; hänen kalpeat kasvonsa ilmestyivät nyttemmin hovissa ainoastaan pitkien väliaikojen jälkeen ... hieman ennen tai jälkeen jonkun matkan ... ja aina entistänsä ahavoittuneempina ja laihempina...

Entä kuningatar? Jo muutamia kuukausia oli hän aina ollut kovin surullisen ja kuumeisen näköinen, ja aina oli hänen kaunis otsansa huolten pilvissä, kun hän saapui oppitunneille, joita hän enää kuunteli vain hajamielisenä, mietteisiinsä vajonneena ja käsi hervottomana työnsä yli riippuen. Oudot, vakavat ajatukset vaivasivat häntä, rahahuolet ja nöyryytys olla varoja vailla eikä voida millään täyttää alhaalta häntä kohti kohotettuja, anovia käsiä. Tarvitsevaiset ja hankkijat, heidän kumppalinsa maanpaossa ja onnettomuudessa, pitivät heitä yhäti hallitsijoina, vaikka heillä ei mitään oikeuksia enää ollut. Kaikki ne, jotka onnellisempina aikoina olivat tottuneet tulemaan anojina »hoviin», odottivat nyttemmin tuntikausia etuhuoneissa mennäksensä vihdoin tiehensä väsyneinä odotukseen ja muristen tyytymättömiä sanoja, joiden sisällyksen kuningatar kuulemattakin arvasi, sillä nämä poloiset olivat jo kolmannen kerran täällä.

Tosin koetti hän toden teolla saada järjestystä talon uuteen elämän menoon, mutta onnettomuudeksi oli rahoja huonosti sijoitettu ja arvopaperit olivat laskeutuneet. Täytyi odottaa tai menettää kaikki. Poloinen kuningatar luuli jo tunteneensa kaikki maailman kärsimykset, mutta vielä ei hän tiennyt niistä personallisuutta kuolettavista ahdistuksista, joilla jokapäiväinen ja ankara arkielämä voi ihmistä kiusata ja haavoittaa. Olipa öitä kuukausien lopulla, jolloin hän väristen valvoi ja mietti talousasioita kuin mikäkin kauppahuoneen päämies. Kun palvelijat joskus eivät olleet saaneet palkkojansa ja jotakin käskyä ei heti paikalla täytetty, oli hän jo huomaavinansa heidän silmissänsä röyhkeämmän katseen tai tyytymättömyyden ilmeen. Vihdoin sai hän tutustua velkautumiseen, vähitellen hätyyttäviin ja hävyttömiksi käypiin velkojiin, jotka rynnistävät korkeimpia ja parhaimminkin kullattuja ovia vastaan.

Vakavana ja mykkänä vakoili vanha herttua kaikkia kuningattarensa tuskia pyörien hänen ympärillänsä aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: »olenhan minä käytettävänänne». Mutta hän oli vakavasti päättänyt käyttää kaikki muut mahdollisuudet ennenkuin suostuisi peruuttamaan sanansa ja kääntymään miehen puoleen, jonka hän oli masentanut niin ylpeällä läksytyksellä.

Eräänä iltana valvoi hoviseura suuressa salongissa; aika kului kovin yksitoikkoisesti ja kuningas oli tietysti poissa, kuten tavallisesti. Pelipöytä järjestettiin, hopeaiset kynttiläjalat asetettiin pöydälle ja niin alettiin whistipeli, jota seurue oli ruvennut kutsumaan »kuningattaren peliksi»: herttua vastapäätä kuningatarta ja rva Eleonore vastapäätä Boscovitshia. Ruhtinatar istui pianon ääressä soitellen hiljaa muutamia »illyrialaisia kaikuja», joita kuningatar ei koskaan erityisesti halunnut kuulla; pienimmänkin suosionosoituksen johdosta oli ruhtinatar valmis muuttamaan soittonsa sotalauluiksi ja suorittamaan ne kaikella taidollansa. Nämä muistutukset kotimaasta, jotka nostivat pelaajain kasvoille kyyneleisen hymyn ja sankarillisen ilmeen, olivat muuten ainoat »soraäänet», jotka häiritsivät maanpakoon alistuneiden totuttuja tapoja tässä majesteettien rikkaalta näyttävässä, vaikka porvarillisessa salongissa.

Kello löi kymmenen.

Tavallisesti nousi kuningatar tällä hetkellä aina ylös ja hävisi huoneistoonsa antaen näin muillekin lähtömerkin; nyt katseli hän hajamielisenä ympärillensä sanoen:

»Te voitte jo poistua levolle. Minun pitäisi työskennellä hiukan teidän kanssanne, hra Méraut.»

Elysée, joka oli selaillut ja lukenut erästä lentokirjasta uunin luona, sulki kumartaen kirjasensa ja hävisi heti lukuhuoneeseen noutaaksensa kynän, mustetta ja paperia.

Hänen palatessansa takaisin istui kuningatar jo yksin kuunnellen, kuinka vaunut poistuivat pihalta, suuri portti suljettiin ja palatsin käytävissä ja portaissa juostiin ylös ja alas niinkuin suuressa hotellissa aina ennen maatapanoa tehdään. Vihdoin hiljeni hälinä; kahden lieun pituinen metsä oli myöskin tuulen vaimentuessa vaiennut, mutta sen verran lehdet kuitenkin ääntä pitivät, ettei Pariisin kaukaista humua juuri kuulunut. Tuo tyhjä salonki, joka vielä oli täydellisesti valaistu, näytti autiossa rauhallisuudessansa olevan kuin valmistettu murhenäytelmällistä kohtausta varten. Kuningatar istui pöydän ääressä käsivarassa ja sanoi lykäten luotansa Mérautin tuomat kirjoitusvehkeet:

»Ei, ei... Ei minulla ole mitään kirjoitettavaa tänä iltana ... se oli vain tekosyy... Istuutukaa, niin voimme sen sijaan jutella...»

Sitten lisäsi hän hiljempaa:

»Minulla olisi jotakin kysyttävää teiltä...»

Kuningattaren näytti olevan sangen vaikea saada sanottavaansa sanotuksi, sillä hetkisen aikaa istui hän suu ja silmät puoleksi suljettuina kokoillen ajatuksiansa kovin vanhentuneen ja surullisen näköisenä, jommoisena Elysée oli nähnyt hänet toisinaan; hänen mielestänsä oli kuningatar silloin entistänsä kauniimpi, kun hänen puhdaspiirteisillä kasvoillansa kuvastuivat kaikki uhraukset, kieltäymykset ja hallitsijattaren sekä naisen jaloimmat tunteet. Tällaisena herätti hän Mérautissa vallan uskonnollisen kunnioituksen... Kooten kaiken rohkeutensa kysyi Frédérique vihdoin hiljaa, arasti ja verkkaan lausutuin sanoin kuin pelonalaisin askelin hiipivä poloinen, tiesikö Méraut ehkä jonkun sellaisen paikan Pariisissa ... sellaisen laitoksen, jossa rahoja voi lainata panttia vastaan...

Olipa sekin kysymys vanhalle ylioppilaalle, joka tunsi kaikki suurkaupungin panttilaitokset ja oli niitä käyttänyt ainakin parikymmentä vuotta hätäapunansa! Sinnehän hän aina oli vienyt kesävaatteensa talven ajaksi ja talvivaatteensa kesän ajaksi! Josko hän siis tunsi »le clou» ja »ma tante» nimiset panttilainauskonttorit? Kun hänelle äkkiä johtui mieleen nämä nuoruuden muistot ja sen aikuiset nimitykset, täytyi hänen hymyillä kuningattarelle vastaukseksi. Koettaen varmistaa ääntänsä jatkoi tämä edelleen:

»Haluaisin näet jättää teidän tehtäväksenne viedä sinne jotakin ... esim. jalokiviä... Sattuu näet joskus vaikeitakin hetkiä ja...»

Samalla loi hän ylös ihanat silmänsä, joissa heijastui rauhallisen, yliluonnollisen surumielisyyden syvä kuilu.

Voi, kuinka paljon nöyryytettyä suuruutta tämä kuninkaallinen kurjuus näytti sisältävän! Oliko se ensinkään mahdollista?...

Méraut nyökkäsi päällänsä merkiksi siitä, että hän oli heti paikalla valmis täyttämään kuningattaren toivomuksen.

Jos hän olisi yrittänyt sanoa sanankaan, olisi hänen täytynyt itkeä, ja jos hän olisi hiukankaan liikahtanut, olisi hänen täytynyt heittäytyä tuon ylhäisen ja huolestuneen naisen jalkoihin. Pian heltyi hänen ihailunsa sentään jo sääliksi. Kuningatar näytti hänestä nyt menettäneen hieman suuruudestansa vaipuessansa tavallisten elämänhuolien tasalle; tuntui kuin olisi hänen surullisessa tunnustuksessansa ollut jotakin »joutolaismaista», mikä näytti olevan lankeemuksen alkua ja toi hänet Elyséetä lähemmäksi.

Äkkiä nousi kuningatar ylös ja meni noutamaan vuorikristallisessa laatikossa säilytettyä vanhaa ja unohduksiin joutunutta kruunua, jonka hän laski pöydälle kuin ainakin kaikkialle säteilevän kalliin koristeen.

Elysée vavahti... Kruunu?

»Niin, kruunu», sanoi kuningatar, »kuusisataa vuotta ovat Illyrian kuningassuvun jäsenet sitä kantaneet... Kuninkaita on kaatunut ja paljo ylimysten verta vuotanut tuota kruunua puolustaessa... Nyt täytyy sen pelastaa meidät taloushädästä. Muita kalleuksia meillä ei enää ole...»

Se oli erittäin kaunis, suljettu kruunu, taottu vanhasta kullasta; ulkopuolelta jalokivillä koristetusta vanteestä lähti päälaelle kaartuva ristikko, jonka sulki tulipunainen, silkkinen kalotti. Vanteessa ja hiipassa nähtiin jäljennettyjä kultaisia apilanlehtiä, joiden keskessä -- samoin kuin näitä kannattavissa, läpipistellyissä kultareunoissa -- loisti kaikenlaatuisia tunnettuja jalokiviä: kuulakan sinisiä safireja, himmeänsinisiä turkoseja, aamunkoitonvärisiä topaseja, tulipunaisia itämaisia rubineja, lehtysille pirskotettujen kastehelmien lailla hohtavia smaragdeja, kabbalistisia opaleja ja vaaleampia iris-helmiä. Mutta näitä kirkkaammin loistivat kaikkialle siroitellut timantit heijastaen särmissänsä tuhansia eri vivahduksia kuin säteilevä pöly päivän paisteessa melkein lieventäen tämän vuossataisen kruunun loistoa, joka hohti kuin kullatun hopealampun lempeä valo pyhätön perältä.

Vapisevalla sormellansa kosketti kuningatar sitä sieltä täältä:

»Siitä pitäisi irroittaa joitakuita jalokiviä ... ainakin suurimmat...»

»Mutta millä?»

Molemmat puhuivat hiljaisella äänellä kuin pahantekijät. Vaan kun salongissa ei näkynyt mitään sopivaa työesinettä, sanoi kuningatar:

»Valaiskaa minulle tietä...»

He menivät sitten lasiverannalle, missä Elyséen kantaman lampun satumaiset varjot häilyivät ja pitkä, häipyvä valojuova viskausi öiseen viheriöitsevään puutarhaan.

»Ei ... ei, ei saksilla», kuiskasi kuningatar nähdessänsa Elyséen aikovan hänen ompelukorinsa luo... »Ne eivät kestä ... niillä olen jo koettanut sitä tehdä.»

Vihdoin keksivät he erään hieno-oksaisen, kuutamon huolittaman granatipuun ruukun luona pienehköt puutarhasaksit, joiden kanssa he palasivat salonkiin. Kuningatar osoitti erästä tavattoman suurta, soikeamuotoista safiria, jota Elysée ryhtyi saksien kärjellä irroittamaan. Mutta juotos oli hyvää ja vankkaa työtä, niin että se piti puolensa: rautasaksit eivät siihen pystyneet. Sitä paitse ei Elyséen käsikään ollut kyllin voimakas eikä varma, sillä koko ajan pelkäsi hän vahingoittavansa itse kiveä ja turmelevansa kultaisen kehyksen, jossa näkyi selvät jäljet edellisestä yrityksestä. Lopuksi kärsi hänen kuningasmielisyytensä siitä, että hänen näin täytyi turmella kuninkaallista kruunua. Hänen tunteensa nousi tätä tekoa vastaan: kruunuhan ihan vapisi, teki vastarintaa ja puolustausi!...

»Minä en voi ... minä en voi», huokasi hän pyyhkien hikeä otsaltansa.

Mutta kuningatar penäsi vastaan:

»Se täytyy saada irti...»

»Niin, mutta sen huomaa jokainen...»

Kuningatar hymyili ivallisesti:

»Huomaa! Eihän sitä kukaan viitsi katsellakaan! Kuka sitä muistaisi ja kuka muu siitä edes välittäisi paitsi ehkä minä?...»

Elysée kävi jälleen työhön käsiksi; pää kumarruksissa, pitkät suortuvat silmille valahtaneina ja kalpeana puristi hän kuninkaallista kruunua polviensa välissä naarmuten ja murrellen sitä voimainsa takaa, sillä välin kun kuningatar, lamppua pitäen, tarkasti hänen yritystänsä kylmänä kuin nuo kivet, jotka välkkyivät pöydällä kultamurujen keskellä säilyttäen eheytensä ja loistonsa tuon väkivallan uhallakin.

Koko seuraavan aamupäivän viipyi Elysée ulkona kaupungilla. Vasta kun aamiaiselle jo oli soitettu, saapui hän liikutetun näköisenä ja istahti hämmentyneenä pöytään voimatta ensinkään ottaa osaa keskusteluun, jonka sielu ja sisällys hän muuten aina oli. Tämä hänen mielentilansa siirtyi kuningattareenkin, vaikka tämä muuten istuikin hymyilevänä ja säilytti kirkkaan kontra-altoäänensä.

Vielä aterian päätyttyä istuivat he kotvan aikaa voimatta lähestyä toisiansa ja keskustella vapaasti toistensa kanssa, kun sovinnaisuus ja talon tavalliset hovitavat, joita seuranainen rva de Silvis epäilevin silmin aina tarkkasi, olivat säntillensä noudatettavat. Vihdoin piti oppitunnin alkaman. Sillä välin kun pikku prinssi valmistausi tuntiansa varten noutaen kirjansa, kysyi kuningatar:

»Mikä teidän on?... Tapahtuuko minulle jälleen joku ikävyys?...»

»Oi, armollinen rouva, kaikki jalokivet olivat vääriä.»

»Vääriä?»

»Niin, mutta erittäin huolellisesti jäljiteltyjä... Kuinka on se mahdollista?... Miten ja milloin on se tapahtunut?... Ja kuka sen on tehnyt?... Talossa on siis joku pahantekijä vai?»

Kuningatar kalpeni hirmuisesti kuullessansa sanan pahantekijä.

Hammasta purren ja vihan sekä epätoivon välähdys silmissänsä sanoi hän sitten äkkiä:

»Niin, se on totta. Täällä on eräs rikoksellinen. Me tunnemme hänet kumpikin vallan hyvin.»

Kuumeellisella liikkeellä tarttui hän samassa Mérautin käteen ikäänkuin vahvistaaksensa salaisen sopimuksen, josta muut eivät tietäisi mitään:

»Mutta emmehän me koskaan häntä ilmianna ... emmehän?»

»Emme ikinä», sanoi Elysée kääntäen kasvonsa pois, sillä he olivat jo ymmärtäneet toisensa.

VII.

Kansanhuveissa.

Oli toukokuun ensimäisen sunnuntain iltapäivä, niin ihana ja valoisa kuin tavallisesti on vasta kuukautta myöhemmin. Ilma tuntui niin lämpimältä, että kuningatar Frédérique, pikku prinssi ja hänen opettajansa Méraut ajelivat avonaisissa vaunuissa ympäri St. Mandén metsää. Kevään ensimäiset lempeät tuulahdukset, jotka humisivat uudesta-verhoutuneissa puissa, lämmittivät kuningattaren sydäntä ja nostivat eloisat ruusut hänen kasvoillensa, joita hän sinisellä, silkkisellä päivänvarjostimella päivältä suojeli. Hän tunsi itsensä onnelliseksi ilman mitään syytä ja unhotti tämän yleisen lempeyden keskessä joksikin aikaa kärsimyksensä kovina päivinä; nojautuen raskaiden vaunujen nurkkaan piteli hän lasta vierellänsä ja antautui turvallisesti tuttavalliseen, jopa ystävälliseen keskusteluun vastapäätä istuvan Elysée Mérautin kanssa.

»Omituista», sanoi hän, »mutta minusta tuntuu siltä kuin olisimme me nähneet toisemme jo ennen kuin tulimme tuttaviksi. Äänenne ja kasvonne herättivät minussa hetipaikalla muiston jostakin näkemästä... Mutta missä olemme me toisemme nähneet ensimäisen kerran?»

Pikku Zara oli muistavinansa sen varsin hyin, missä se tapahtui. Se oli siellä luostarissa ... siinä maanalaisessa kirkossa, jossa hän oli niin kovin peljästynyt nähdessänsä hra Mérautin. Eikä tämä taikauskoinen pelko ollut vieläkään aivan hävinnyt, se näkyi siitä arkailevasta ja vienosta katseesta, millä lapsi vilkasi opettajaansa... Mutta ei, ei se ollut ensimäinen kerta! Jo ennen joulua oli kuningatar ihan varmasti hänet nähnyt.

»Ell'ei se ehkä ole ollut jossakin toisessa, edellisessä elämässä», lisäsi hän melkein vakavasti.

Elysée nauroi.

»Teidän majesteettinne on todellakin oikeassa. Te olette ehkä suvainnut huomata minut, ei juuri toisessa maailmassa, vaan täällä pahassa Pariisissamme ... ja juuri samana päivänä, jolloin te tänne saavuitte. Kapusin näet Tuileriesin portin korkealle jalustalle ... vastapäätä _Hôtel des Pyramidesia_ ja ja...»

»Juuri niin ... ja siitä huusitte te: eläköön kuningas! Nyt minä muistan... Te se siis olitte. Oi, kuinka se huvittaa minua... Te siis olitte ensimäinen, joka toivotitte meidät tervetulleiksi... Jospa te tietäisitte, kuinka hyvästi tuo huutonne minuun silloin vaikutti...»

»Entäpäs minuun sitten!» naurahti Méraut. »Siitä oli niin kauvan aikaa kulunut, kun olin saanut tilaisuutta huutaa: eläköön kuningas!... Niin, siitä oli niin kauvan kulunut, että se ihan pyöri huulillani... Se on näet perhemuisto, joka liittyy kaikkiin lapsuuteni ja nuoruuteni iloihin, kotitunteisiini ja uskonoppeihini. Tuo huuto suo minulle aina -- sivumennen sanoen -- eteläranskalaisen ääntämistapani ja isävainajani äänen ja liikkeet; se tuo aina silmiini saman innostuksen, jonka niin usein isässäni huomasin... Miespoloisessa oli se näet vallan vaistomaista tai, sanalla sanoen, se oli hänen uskontonsa. -- Kuljeskellessansa eräänä päivänä -- palausmatkalla Frohsdorfista -- ympäri Pariisia sattui hän olemaan Carrousel-torilla, Tuileriespalatsin muurien sisällä, kun kuningas Louis Philippe lähti ajelemaan. Väkeä oli keräytynyt odottamaan lähtöhetkeä ja kapuellut portinpieliin, vaikka kansa muuten oli välinpitämätön ja melkeinpä vihamielinen, niinkuin se hänen hallituskautensa lopulla jo alkoi olla. Kuultuansa, että kuningas piakkoin aikoi ulos, pujottelihe hän toisia pois tieltä tyrkkimällä väkijoukon ensi riviin nähdäksensä ja tarkastellaksensa läheltä ja voidaksensa ylenkatseella loukata ryöväriä ja konnaa, joka oli varastanut laillisesti toiselle kuuluvan kruunun... Äkkiä astui kuningas Louis Philippe ulos, käveli jalkaisin tyhjän pihan poikki raskaan kuolemanhiljaisuuden vallitessa, joka näytti musertavan koko palatsin ja jonka aikana isäni jo oli kuulevinansa selvästi kapinallisten lataavan pyssyjä ja lautojen rasahtelevan vialle valtaistuimen alla... Louis Philippe oli jo silloin vanha ja ulkomuodoltansa porvarillinen mies, joka lyhvin askelin astua töpösteli sateenvarjo kädessä porttia kohti. Ei mitään kuninkaallista eikä ylhäistä koko miehessä! Mutta tuota porvarillista hänessä ei isäni nähnyt, vaan oli sen sijaan huomaavinansa, että hallitsijan pyhää persoonaa ei kohdeltu kyllin kunnioittavasti tämän astuessa ulos Ranskan kunniakkaasta kuninkaallisesta linnasta, vaan näytti tuo hiljaisuus päinvastoin tietävän kansan vihamielisyyttä, jonka vuoksi kuningasmielinen tunne sai hänessä vallan: unhottaen äskeiset aikeensa, paljasti hän päänsä ja huusi liikutettuna: eläköön kuningas! niin voimakkaasti ja vakavassa tarkoituksessa, että vanhus tunsi itsensä liikutetuksi ja katsahti häneen varsin kiitollisena.»

»Niin olisi minunkin pitänyt kiittää teitä», sanoi kuningatar ja siinä katseessa, jolla hän nyt Mérautia tarkasti, oli todellakin niin liikutettu kiitollisuuden ilme, että Elysée tunsi veren pakenevan poskiltansa. Samalla hetkellä lausui kuningatar, jonka ajatukset näyttivät yhäti kiintyneiltä Mérautin äskeiseen kertomukseen:

»Isänne ei kuitenkaan ollut aatelismies?»

»Ei suinkaan ... päinvastoin niin halpasukuinen ja pikkuporvarillinen kuin suinkin ... kankuri vain.»

»Sepä omituista», sanoi kuningatar ajatuksissansa.

Kun Méraut taas vastasi nokkelalla tavallansa, alkoi heidän alituinen väittelynsä uudelleen. Kuningatar ei rakastanut eikä ymmärtänyt kansaa, jota kohtaan hän tunsi jonkunlaista fyysillistä kauhua. Rahvas oli hänen mielestänsä raakaa ja törkeää sekä iloitessansa että kostaessansa. Kruunausjuhlansa ja kuherruskuukautensakin aikana oli hän peljännyt noita tuhansia käsiä, jotka huitoivat hänelle suosiota ja kuitenkin ikäänkuin uhkasivat häntä vankeudella. Eikä kansakaan ollut koskaan häntä ymmärtänyt. Armon- ja suosionosoituksia sekä lahjoja oli hän kyllä jaellut, mutta ne eivät mitään kansassa vaikuttaneet, vaikka syynä ei suinkaan ollut maanlaadun kovuus ja kylvösiementen hedelmättömyys.

Niiden satujen ja tarinoiden joukossa, joilla rva de Silvis pikku prinssin mielikuvitusta kiusasi, oli eräs kertomus nuoresta syrialaisesta tytöstä, joka naitettiin -- jalopeuralle ja joka hirmuisesti pelkäsi hurjaa puolisoansa, tämän kiljuntaa ja rajua tapaa ravistella harjaansa. Ja kuitenkin oli tämä jalopeura sangen kohtelias ja hellä rakkaudessansa nuorta tyttöä eli vaimoansa kohtaan; niinpä toi se hänelle mitä harvinaisimpia saaliita ja parhainta mettä, valvoen vartijana hänen nukkuessansa, joksi aikaa se pakotti meren, metsän ja eläinkunnan vaikenemaan. Mutta se ei auttanut! Hän säilytti sittenkin vastenmielisyytensä ja loukkaavan pelkonsa jalopeuraa kohtaan, kunnes tämä suuttui ja kiljasi hänelle kauhealla äänellä: »mene sitten tiehesi!» avaten kitansa ja ravistaen harjaansa ikäänkuin aikoisi se nielaista hänet sen sijaan että hänelle suotiin vapaus mennä tiehensä.

Tämä tarina muistutti hieman Frédériquen suhdetta kansaan. Turhaan oli Elysée, heti hänen läheisyyteensä tultuansa, koettanut opettaa häntä ymmärtämään sitä hyväntahtoisuutta, ritarillista alttiutta ja -- ehkä vähän sivistymätöntä -- hienotunteisuutta, jota kansa niin usein oli kiljumisellansa osoittanut ennen kuin se todellakin ilmaisi sillä ankaran suuttumuksensa... Oi, jospa kuninkaat vain olisivat tahtoneet... Niin, jospa he vain olisivat osoittautuneet vähemmän epäileviksi!

Kun Frédérique epäuskoisena pyöritteli päivänvarjoansa, jatkoi Méraut: