Part 9

Heti ilmoitettiin asiasta linnanvoudille, joka hirveästi pelästyi. Berengarhan oli hänet pannut vastaamaan kuningattaresta! Kaikki paikat tutkittiin ja haettiin. Maanalaisen käytävän loppupäässä oleva aukko löydettiin, ja jalansijat siinä kohdassa, mistä he olivat tehneet vaarallisen hyppäyksensä, havaittiin myöskin; mutta sitten oli yötuuli tasoittanut hiekan, niin ettei jälkiä voitu edemmäksi seurata. Kuitenkin linnanvouti katsoi luultavaksi, etteivät he olleet valinneet raivaamatonta rantatietä, joka johti pohjoiseen päin, vaan ohjanneet askeleensa Minciota kohti. Lentoviestillä ilmoitettiin asiasta heti Berengarille, ja hänen ja Willan raivossa ei ollut määrää. Suuri asestettu joukko lähti liikkeelle, sen etupäässä Berengar itse. He ratsastivat hyvää vauhtia Gardajärvelle; sieltä heidän oli määrä hajaantua eri haaroille paremmin löytääkseen pakolaiset. Ja sitten tapahtui, että Berengar, annettuaan tuimat nuhteet velvollisuutensa unohtaneelle linnanvouti paralle, lähti asestetun parvensa etupäässä ratsastamaan samaa tietä, jota pakolaisraukat edellisenä yönä kulkivat. Nämä olivat kyllä ennättäneet edelle, sillä päivä oli jo ainakin puoleen kulunut, ennenkuin takaa-ajajat pääsivät liikkeelle. Mutta olihan tietysti hevosmiesten helppo saavuttaa jalkaisin kulkijat. He ratsastivat ohi metsän, josta pakenijat aamulla etsivät suojaa, mutta eivät heistä mitään jälkeä nähneet. Mincion luo he ehtivät vielä samana iltana. Virran ympäristöissä he tutkivat tarkkaan joka paikan ja kyselivät laivureilta ja kalastajilta, oliko joku sieltä kulkenut ylitse vastakkaiselle rannalle. Mutta kalastajat eivät olleet ketään nähneet. Siis Mincion yli he eivät olleet vielä päässeet. Tämä tieto rauhoitti rajakreiviä, ja hän palasi myöhään illalla kotiin, alkaaksensa seuraavana päivänä jälleen etsintänsä.

Kaiken tämän oli viisas munkki edeltäpäin arvannut ja sen mukaan tehnyt suunnitelmansa. Niin kiihkeästi kuin kuningatar toivoikin pääsevänsä tästä seudusta pois, ei Martti kuitenkaan suostunut lähtemään eteenpäin, ennenkuin yöllä. Päivällä heidän täytyi pysytellä jossakin, missä tasankomaa vain suinkin tarjosi heille piilopaikan. Kun he ensi aamuna pakenemisensa jälkeen olivat tarpeeksi levänneet sekä ravinneet itseänsä leivällä, jota munkki oli heille säästänyt ja ottanut mukaansa, kävelivät he hitaasti ja varovasti eteenpäin metsässä, yhä etelää kohti. Ennen yön ehtimistä he taas lepäsivät, mutta pimeän tultua munkki vei heidät hyvälle raivatulle polulle, johon hän ei arvellut takaa-ajajain yöaikana osuvan.

Tällä tavalla meneteltiin monta päivää, kunnes leipä loppui ja nälkä rupesi rasittamaan. He olivat päässeet metsän läpi, joka näinä päivinä oli heitä suojellut. Yön kuljettuaan he näkivät aikaisin aamulla edessänsä lavean tasangon täynnä uhkeita viljavainioita, mutta ei puita eikä pensaita. Naisten rohkeus lamaantui. "Mihin nyt saatamme piiloutua? Palatkaamme takaisin metsään!" pyysi kuningatar.

"Emme suinkaan sitä tee", vastasi munkki. "Palata takaisin emme saa. Tuolla lännessä päin vähän lounaiseen suuntaan juoksee Mincio. Sinne meidän täytyy kulkea ja päästä vastakkaiselle puolelle, jotta takaa-ajajat kadottavat jälkemme. Ja katso, kuningatar, miten korkeita viljankorret ovat! Eivät ne aina niin pitkiksi kasva! Taivaan suuri Herra ehkä ajatteli meitä, kun hän kasvatti ne noin korkeiksi."

Lohdullisilta kuuluivat vanhan munkin sanat. Mutta levottomana hän näki, miten Adelheid oli uuvuksissa nälästä, puutteesta ja vaivalloisesta kävelystä. Myöskin Waltrud oli levoton. Hellästi hän piti kätensä väsyneen Adelheidin ympärillä ja sanoi:

"Tule, valtijatar, piiloutukaamme vainioon. Ehkä tähkissä on kypsiä jyviä, joilla voimme nälkämme sammuttaa."

Mutta he pettyivät, sillä vilja ei ollut kypsää, ja neuvottomina katsoivat molemmat munkkiin.

Tämä kuitenkin keksi neuvon.

"Menkäämme suoraan tämän vainion poikki. Minä taivutan korret sivulle päin, niin että sotketut paikat eivät ilmaise, mistä olemme kulkeneet. Sitten menemme eteenpäin aina virralle asti. Siellä lepäätte viljan suojassa ja minä käyn kalastajamökeissä kerjäämässä armopaloja. Moni kuljeksiva veli kävelee kerjäten maita pitkin, sen kansa kyllä tietää, eikä se herätä mitään huomiota. Veli Martti on heille tuntematon. Ole nyt levollinen, kuningatar, ja rohkaise mielesi. Herra on tähän asti meitä auttanut; jättäisikö hän meidät nyt? Ei, sitä en milloinkaan voi uskoa!"

Kiitollisena katsoi kuningatar häneen, ja sitten hän rohkeana alkoi matkansa toisten mukana viljan läpi. Korret olivat niin korkeat, että ne hyvin ulottuivat heidän ylitsensä. Kun he tulivat matalakasvuisempaan tahi tyhjään kohtaan, tähyili munkki ensin ympärilleen. Kerran he uskalsivat ryömiä paljaan pellon ojaa pitkin, kunnes taas pääsivät korkean viljan suojaan. Mutta niin tuskallinen oli heidän pelkonsa silloin, ettei heitä enää haluttanut yrittää samaa toistamiseen. Sentähden he päättivät pysyä alallansa iltaan asti.

Munkki pani tarkkaan merkille paikan ja lähti hakemaan ruokavaroja. Virta ei ollut tästä kaukana. Etäältä kuului vaunujen jyrinä, kun ajettiin maantiellä rantaa pitkin. Waltrud laittoi kuntoon vuoteen kuningattarelle ja itselleen, ja sitten he molemmat paneutuivat levolle. Adelheid nojasi päänsä uskollisen ystävättärensä rinnalle, ja pian he kumpikin vaipuivat syvään uneen.

Kuinka kauan olivat nukkuneet, sitä he eivät tietäneet, mutta äkkiä he hypähtivät pystyyn -- mitä oli tämä? Eiköhän kaukaa kuulunut hevosenkavioitten kapsetta? Se tuli lähemmäksi, -- niitä tuntui olevan paljo! Veri jähmettyi heidän suonissansa. Hätäisenä tarttui Adelheid Waltrudiin, mutta tämä painoi hänet lempeästi alas maahan, laskeutui itsekin aivan hänen vierellensä ja kuiskasi: "Vapahtaja meitä suojelkoon!"

Aina selvemmin kaikui kavioitten kapse. Tie kulki varmaan aivan läheltä heidän piilopaikkaansa, sillä nyt kuului miesten ääniä. Äkkiä kajahti kovaääninen "seis!" Adelheid vavahti -- se oli Berengarin ääni!

Ratsastajat seisahtuivat; he astuivat pois hevosten selästä ja hajaantuivat eri tahoille.

"Virralle! Siellä niitten täytyy olla! Pian! Onko teillä lyijyä jaloissanne?" Näin komensi rajakreivi vihoissaan.

"Ei lähellä eikä kaukana näy mitään, herra!" huusi yksi.

"Eikä kukaan ole joen yli lähtenyt, sanovat kalastajat!" huusi toinen.

"Herra, he ovat varmaankin nälkään menehtyneet", tuumi kolmas.

"Pöllöpää!" oli Berengarin vihainen vastaus. "Pollöpäitä olette kaikki, ja laiskoja sitäpaitsi. Etsikää kunnes löydätte!"

Kuumuus oli paahtava, hevoset hiestä märkinä. Yksi miehistä puhui rajakreiville muutamia sanoja, joita naiset eivät kuulleet.

"No tehdään niin, me lepäämme, mutta sitten etsimme kahta tarkemmin!" sanoi rajakreivin ääni.

Aivan lähelle sitä paikkaa, jossa molemmat naiset piilivät epätoivoisen tuskan vallassa, jäi nyt Berengarin joukko pitämään lepoa. Raaka leikkipuhe tunki aina naisten korviin asti, ja Berengarin sanat olivat raaimmat.

Adelheid ja Waltrud makasivat hiljaa, äänettä, hartaasti rukoillen. Vihdoinkin annettiin merkki, että lepoaika oli loppunut ja etsintä alotettava. Molemmat naiset jo huoahtivat helpotuksesta, kun samassa äkkiarvaamatta yksi ratsastaja ajaa karautti suoraan viljamaahan. Se oli Berengar itse.

"Olisi minulla nyt vain käsissäni tuo kirottu nainen", huusi hän hampaitaan kiristäen, "niin minä kyllä näyttäisin, ettei häntä enää haluttaisi karkuun lähteä. Näillä paikoin hänen täytyy olla!" Keihäällään hän hajoitteli korsia puoleen ja toiseen. Onnettomat naiset näkivät kärjen kiiltävän päänsä yläpuolella ja luulivat olevansa hukassa!

Mutta Herra Jumala sokaisi tuon jumalattoman miehen silmät niin, ettei hän mitään muuta nähnyt kuin viljan vainiolla. Muutaman kerran hän vielä koetti keihäällään pistää korsikkoon, kunnes hän vihdoin kiroten jätti pellon.

Molemmat naiset tuskin uskalsivat hengittää. He kuulivat ratsastajien etenevän yhä kauemmaksi, kunnes kavioiden kopina vihdoin taukosi aivan. He olivat pelastuneet!

Silloin he nousivat molemmat ylös ja vaipuivat itkien toistensa syliin. Sitten he polvistuivat ja kiittivät palavasti Jumalaa tästä ihmeellisestä pelastuksesta.

Kun aurinko kallistui lähemmäksi länttä, tuli Martti takaisin. Hän oli löytänyt sääliviä sydämmiä ja anteliaita käsiä, jotka jakoivat hänelle, mitä hän tarvitsi. Pakolaiset eivät milloinkaan olleet niin nauttineet maallisista lahjoista kuin nyt. Heidän sydämmensä tulvehti kiitollisuudesta, ja Marttikin itki ilokyyneleitä. Ihmeellistä kyllä, hän ei ollut nähnyt eikä kuullut ratsastajista mitään. Oli tosiaankin heidän uskoansa vahvistavaa nähdä, miten selvästi Jumalan käsi oli heitä suojellut, he kun aamulla jo olivat olleet ihan epäilyksissä; ja vahvistettuina sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta he illalla taas jatkoivat vaivalloista matkaansa.

* * * * *

Vähän alempana virran luona oli yksinäinen kalastajamökki. Oli varhainen aamuhetki, ennen koitteen aikaa, kun ahkera kalastaja oli lähtenyt ulos mökistään ja irroitti venettänsä rannalta soutaaksensa ulos työhönsä. Virta levisi tässä kohden melkein järveksi, ja vain epämääräisin piirtein erottui toinen ranta aamuhämärässä.

Äkkiä rupesi kalastaja kuuntelemaan; oli ikäänkuin hän olisi kuullut askeleitten lähestyvän. Hän katsoi taaksensa, ja tosiaankin siellä polulla, joka johti hänen asuntoonsa, näkyi kolme olentoa, jotka kiirehtivät rantaa kohti. Ihmeellisiltä he näyttivät. Etupäässä kulki munkkikaapuun verhottu vanha mies ja sitten kaksi naista rikkirevityissä vaatteissa, tomuisina ja hiukset kampaamattomina. "Voitko saattaa meidät tästä ylitse?" kysyi munkki kiihkeästi. "Näen, että aiot irroittaa veneesi lähteäksesi vesille. Oi, ota meidät mukaasi!"

Mies katsoi epäluuloisesti noihin kolmeen. "Keitä olette?" kysyi hän. "Te näytätte hyvin epäilyttäviltä. Oletteko tehneet jotakin pahaa? Olkoon silloin kaukana minusta, että auttaisin teitä pakenemaan. En myöskään ole aikonut lähteä toiselle rannalle."

"Me olemme onnettomat, ellet vie meitä virran ylitse! Mutta rikollisia emme ole."

"Niin on helppo sanoa", vastasi hän kuivasti. "Kuinka minä saatan teihin luottaa? Kummallisilta te näytätte. Keitä te olette?"

Vastauksen sijasta pyysi munkki yhä kiihkeämmin. "Taivaan siunaus vuotakoon ylitsesi, jos meitä autat!"

Mutta mies pudisti päätänsä vastaten: "Moni puhuu taivaasta ja taivaan Herrasta, mutta ei kuitenkaan hänestä mitään välitä, jopa pyhässä Rooman kaupungissakin kuuluu olevan sellainen asiain laita, niin olen kuullut sanottavan."

Silloin Adelheid laskeutui polvilleen hänen eteensä ja rukoili tuskan valtaamin katsein: "Vie meidät ylitse, niin Herra sinua siunaa!" Myöskin Waltrud yhtyi molempien toisten rukoukseen, ja mies näytti aprikoivan, mitä hän tekisi.

"No niin, kyllä saatan viedä teidät ylitse, mutta maksakaa ensin, sillä minä olen köyhä. Koska te niin kiihkeästi tahdotte päästä toiselle rannalle, ette tietenkään kitsaile rahojen suhteen. Jos lykkäisitte tuonnemmaksi maksamisen, voisitte unhottaa koko asian."

Hämmästyneinä katsoivat pakolaiset toisiinsa; mistäpä he rahoja ottaisivat? Adelheidin silmät täyttyivät kyynelillä. "Ei meillä ole mitään, ei rahaa eikä rahan arvoista."

Waltrudin silmät välähtivät. Nopeasti hän otti kaulastaan nauhan ja irroitti rannerenkaan, jota hän alituisesti siinä säilytti vaatteittensa sisäpuolella.

"Tässä on jotakin, jolla on raha-arvoa", sanoi hän. "Jos olet siihen tyytyväinen, niin ota se, mutta auta meitä täältä pois. Joka hetki on kallis."

Kummastuneena katseli kalastaja koristetta ja sitten tyttöä.

"Tämä on tosiaan arvokas kapine", sanoi hän, samalla ikäänkuin punniten sitä kädessään.

Mutta Adelheid huudahti: "Ei, sitä et saa antaa! Sehän on ainoa esine, josta kadonnut veljesi sinut voi tuntea. Sitä perintöä et saa minun tähteni hävittää, rakas uskollinen Waltrud!"

"Ah hallitsijatar, henkeni minä halusta antaisin puolestasi, jos sillä voisin sinut pelastaa", sanoi tyttö kyynelsilmin. "Ja nyt, kalastaja, joudu! Vai eikö tässä ole tarpeeksi maksua?"

Mutta mies empi, yhä pidellen rannerengasta käsissään. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt, ja nyt hän sanoi:

"Kertokaa minulle keitä olette, ja miksi olette niin kiihkeitä ja hätäisiä. En vie teitä ylitse, ennenkuin saan sen tietää."

Levottomana katsoi Adelheid munkkiin. Tämä sanoi: "Me tahdomme ilmoittaa sinulle, kutka olemme, mutta ensin sinun täytyy vannoa pyhän Jumalan nimessä, että et meitä ilmianna. Lupaatko sen? Ja kun nyt kuulet, kuinka suuri on hätämme, niin et varmaankaan kieltäydy meitä auttamasta."

Kalastaja vannoi juhlallisesti valan, ettei hän kenellekään ilmoittaisi, mitä munkki hänelle nyt aikoi kertoa. Silloin Martti ilmaisi hänelle, että se nainen, joka seisoi hänen edessään, oli hänen laillinen kuningattarensa, kuningas Lotharin leski, joka nyt pyysi apua. Suurimmassa kiireessä hän kertoi, miten kuningatar oli vangittu ja pelastettu ja miten hän nyt oli pakoretkellä, päästäksensä Berengarin kostosta.

Syvästi liikutettuna kalastaja kuunteli. Sitten hän antoi takaisin rannerenkaan sanoen: "Olkoon minusta kaukana sellainen ahneus, että ottaisin teiltä ainoan kalliin esineen, kun olette hädässä. Pidä se kuningatartasi varten, tyttö, sillä minä pelkään, että teidän vastuksenne eivät vielä ole lopussa."

Sitten hän viittasi heitä astumaan veneeseen. Hiljaa he noudattivat kehoitusta. Pian olivat airot vedessä, ja he pääsivät turvallisesti toiselle rannalle.

Kyyneleet silmissä kuningatar lämpimästi puristi vanhan kalastajan kättä hyvästiksi, ja toiset tekivät samoin. Ukon ahvettuneet kasvot värähtelivät, kun hän seisoi katsellen heidän jälkeensä, siihen asti kunnes he katosivat korkean kahilan taakse ja kiirehtivät eteenpäin metsäseutua kohti.

Jumala oli nyt taas pelastanut heidät Berengarin joukkojen käsiin joutumasta. Sillä kun takaa-ajajat vielä samana päivänä tulivat kalastajamökille, näkivät he ukon rannalla paikkaamassa verkkojaan, mutta turhaan he koettivat saada tietoja pakolaisista, sillä ukko puhui vain järjettömiä asioita ja näytti tavattoman yksinkertaiselta. Kiivaasti hän hosui tielle päin, mistä he juuri olivat tulleet, joten muutamat sanoivat häntä mielipuoleksi ja toiset taas luulivat hänen tarkoittavan, että pakenijat olivat sinnepäin menneet. Äänekkäästi kiroten he lähtivät vihdoin takaisin.

Kun he olivat poissa, nousi kalastaja ylös ja hykersi tyytyväisenä käsiään. "Nuo olkoot vain harhateillä, mutta taivaan Herra lähettäköön kuningattarelle enkelinsä viemään hänet turvaan!"

KOLMASTOISTA LUKU

Turvassa

Kostealla, yksinäisellä rannalla pakolaiset kulkivat muutamia päiviä piiloutuen väliin kahiliston suojaan, toisinaan pensaikkoon. Nälkä rupesi heitä yhä enemmän vaivaamaan. Väliin Martti uskalsi lähteä etsimään leipää, mutta harvassa olivat asunnot ja talot tässä autiossa seudussa ja laihoja olivat almut, joita munkille annettiin. Silloin he koettivat sammuttaa nälkäänsä juurilla ja marjoilla, mutta ei niitäkään paljon löytynyt.

Kauan he eivät saattaneet tätä elämää jatkaa, sen näkivät he kaikki kolme. Adelheid varsinkin kävi päivä päivältä yhä heikommaksi. Hänen voimakas sielunsakin uupui, niin että hän kuten profeetta Elias epätoivoisena rukoili: "Nyt on kylliksi; ota, Herra, minun sieluni!"

Munkki neuvotteli Waltrudin kanssa. Niihin ihmisiin, jotka onnen päivinä olivat olleet heidän ystäviänsä, he eivät varmuudella voineet turvata. Helpostihan he olisivat nyt, kun onni oli vaihtunut, voineet jättää kuningattaren Berengarin käsiin. Sillä italialaisiin ei milloinkaan uskaltanut luottaa. Mihinkä heidän siis oli käännyttävä?

Silloin Waltrud tuli ajatelleeksi erästä piispa Adelhardia, joka asui Reggion kaupungissa suuren Po joen toisella puolen. Hän ei ollut italialainen synnyltään, oli usein oleskellut kuningas Lotharin hovissa ja oli uskollisesti kiintynyt kuninkaaseen ja hänen puolisoonsa. Hän oli myöskin peittelemättä osottanut tyytymättömyyttä Berengarin väkivaltaisuuksiin. Hänen luokseen täytyi Martin kiirehtiä pyytämään suojaa kuningattarelle. Suunnitelma esitettiin Adelheidille, joka siitä ilostui ja kiitollisena sanoi tytölle:

"Hyvä Jumala taivaassa on johtanut ajatuksesi Adelhardiin! Jos joku uskollinen ja luotettava löytyy tämän maan ylhäisössä, niin hän on kyllä sellainen. Oi Martti, kiirehdi hänen luokseen, me voimme uskoa itsemme hänen turviinsa!"

Levottomuudella Martti ajatteli, että hänen täytyi jättää molemmat naiset yksin. Hänen omakin ruumiinsa oli niin rasittunut, että hänen oli vaikea lähteä jalkaisin tuolle pitkälle matkalle Reggioon. Mutta hänen uskollisuutensa kuningatarta kohtaan voitti kaikki epäilykset, ja hän päätti Jumalan nimessä uskaltaa ryhtyä tähän uhkayritykseen. Sitä ennen hän hankki niin paljon elintarpeita, että arveli niiden riittävän noille kahdelle naiselle siksi kunnes hän palaisi takaisin. Siihen asti hän neuvoi heitä pysymään tässä yksinäisessä, piiloisessa paikassa. Sitte hän jätti heidät ja itsensä Jumalan haltuun ja lähti rohkeamielisenä matkalle.

* * * * *

Väsyneenä ja uupuneena saapui uskollinen Martti Reggioon. Hän oli kulkenut monta päivää, ennenkuin hän näki kaupungin tornit. Tuskin hän jaksoi tuohon toivottuun päämaaliin päästä, mutta nyt hän vihdoin oli kaupungin kadulla ja kiirehti suoraa päätä piispan palatsiin.

Adelhard oli hyväntahtoinen, rehellinen mies, sen oli Martti kysyen saanut selville, mutta vielä hän tahtoi varovaisesti koetella piispan mielialaa kuningatarta kohtaan. Hän antoi esittää itsensä ympärikuljeksivaksi veljeksi, joka pyysi saada puhutella piispaa. Mielellään piispa lupasi ottaa hänet puheillensa.

Tavallisella tervehdyksellä piispa hänet otti vastaan, kysyen sitten ystävällisesti: "Miksi, veljeni, olet tullut tänne? Sinä näytät uupuneelta ja laihalta. Minusta näyttää siltä, että kuljeksiva elämä ei sinua paljon kostuta, toiset voivat siitä paremmin. Mistä tulet?"

"Gardajärveltä, isä. Minulla on sinulle tuotavana tietoja siitä, miten siellä ovat asiat."

Piispa herkisti huomiotansa, "Gardajarveltä! Siinä lähellä sijaitsee Veronan kaupunki, tuletko sieltä? Oletko nähnyt uuden kuninkaan?"

"Kyllä hänet olen nähnyt, mutta Veronasta en tule. Oletko kuullut eräästä vahvasta linnasta, joka sijaitsee Gardajärven rannalla? Sieltä minä tulen."

"Mitä sinä olet siellä tehnyt?" kysyi piispa ihmeissään. "Gardalinnahan on vankila, niin olen kuullut sanottavan."

"Minäkin olen siellä ollut vankina, mutta Jumalan avulla olen päässyt pakoon."

Sitten hän kertoi, miten Berengar oli vanginnut hänet, kun hän oli oppineen Luitprandin ystävä.

"Hän on viisas kettu", sanoi piispa, "eikä kuitenkaan tarpeeksi viisas, sillä muuten hän ei vieroittaisi kansaa luotaan väkivallan ja ilkitöiden kautta. Eihän hän entuudestakaan ole suosittu! Kuuntele vain maassa kansan ääntä", jatkoi hän, "niin saat kuulla, että häntä vastenmielisesti totellaan ja kaipauksella muistellaan entisiä hyviä aikoja. Kuningas Hugon aikanakin olivat olot paremmat. Ja kuningas Lothar!" Piispan ääni oli sortunut liikutuksesta ja haikeista muistoista. "Minä olin häntä hyvin lähellä, minä rakastin häntä. Hän ja hänen puolisonsa olivat kansan toivona. Silloin korjattiin nuori kuningas tieltä pois."

Hillityllä inholla hän kuiskasi nämä sanat, ja laskien kätensä vaeltavan veljen käsivarrelle hän sanoi tuttavallisesti: "Mutta me emme uskalla ääneen tästä asiasta puhua. Kätke nämä sanat sydämmeesi!"

Munkki noikkasi merkitsevästi. "Minä tiedän sen, isä. Minäkin olen nähnyt leskikuningattaren."

"Oletko nähnyt kuningattaren? Missä hän oleskelee? Oi, sano!"

"Olen nähnyt hänet Gardalinnassa vankina. Berengar on hänet sinne salvannut."

Piispa oli rynnännyt ylös istuimeltaan. Hän polki jalkaansa lattiaan vihoissaan ja huudahti:

"Kuulumaton ilkityö! Onko tuo hävytön uskaltanut sen tehdä? Ja miten kuningatar jaksoi?"

Munkki kertoi, mitä kaikkea kuningattaren oli täytynyt kärsiä Veronan linnassa ilkeän Willan tähden ja miten hän uskollisen palvelijattarensa kanssa oli suljettu Gardalinnaan. Hän kertoi heidän epäterveellisestä vankikomerostansa, kovin kehnosta ruoastansa, huonosta kohtelusta sekä heidän kuihtuneesta muodostaan; mutta hän kertoi myöskin heidän lujasta luottamuksestaan Jumalaan, joka tässä julmassa vankilassakin ylläpiti heitä.

"Heidän uskonsa sai minut häpeämään, samalla kun se myöskin oli minulle lohdutuksena", sanoi Martti liikutettuna. "Se oli Herran johdatus, että minä tulin Gardalinnaan."

Piispan tunteet olivat syvästi järkkyneet. Mielenliikutuksessa hän kiihkeänä kulki edestakaisin suuressa huoneessaan. Vihdoin hän seisahtui munkin eteen.

"Hänet täytyy vapauttaa. Etkö tiedä mitään keinoa? Mutta mitenkä sinä tietäisit? Olipa ihme, että itse sieltä pääsit! Kuka on hänelle apua antava? Kuka kykenee siihen? Väkivallalla emme mitään voi Berengarille, emme lainkaan mitään."

"Hän ei enää ole Gardalinnassa, isä", sanoi munkki.

Piispan silmät kävivät suuriksi.

"Onko hän kuollut?" kysyi hän pelästyneenä. "Jos oikein käsitän puheesi, niin kuolema on hänet pelastanut vankilasta. Oi, maa raukka, kansa raukka!" valitti hän.

"Hän on pelastettu vankilasta", sanoi munkki, "mutta ei kuoleman kautta. Hän on paennut."

Taaskin piispa kavahti pystyyn, hänen silmänsä loistivat ja hän tarttui munkin molempiin olkapäihin huudahtaen: "Taivaan suurelle Herralle olkoon kiitos ja ylistys! Ja sinä olet hänet pelastanut, ellen erehdy! Mutta kerro nyt kaikki minulle", hän pyysi. "Missä hän nyt on?"

Martti kertoi. Syvästi liikutettuna piispa kuunteli, ja viimein hän sanoi:

"Siis olet hänet jättänyt Mincion rannoille, ja minun luokseni hän on sinut lähettänyt apua pyytämään. Hänen luottamuksensa ei ole joutuva häpeään. Meidän täytyy tuoda hänet tänne."

Hän tuumiskeli hetken aikaa, vaan sanoi sitten: "Reggiossa hän ei ole varmassa suojassa, ainoastaan tukevien muurien sisällä hän on turvattuna. Sitäpaitsi liian monet saisivat tietää asian, jos hän tulisi tänne kaupunkiin. Me emme voisi sitä salata Berengarilta. Mutta vähän matkan päässä täältä sijaitsee Canossan linna vuoren kukkulalla. Siellä asuu eräs minun lääniherroistani, nimeltä Azzo. Minä neuvon sinua kiirehtimään hänen luoksensa ja puhumaan hänelle kaikki, mitä nyt olet minulle kertonut. Sano hänelle myöskin, että minä sinut lähetin. Jos missään, niin Canossassa hän on turvassa. Ole nyt alallasi tämä yö täällä linnassa. Sinun pitää syödä ja levätä hyvässä vuoteessa, sillä sinä olet aivan nääntynyt väsymyksestä. Huomenna aamulla sinä lähdet Canossaan."

Mainiolta tuntui lepo mukavassa vuoteessa, jota vailla hän niin kauan oli vaeltanut. Tosin hän surulla ajatteli kuningatarta, jonka ei ollut hyvä olla, hänen kun täytyi maata taivasalla kovalla maalla ja siinäkin vielä pelätä vainolaisia. Rukoiltuaan palavasti kuningattaren ja hänen palvelijattarensa puolesta nukkui hän levolliseen ja häiritsemättömään uneen, joka vaikutti virkistävästi ja tuotti uusia voimia.

Aikaisin aamulla hän suoriutui matkalle ratsain, sillä piispa ei tahtonut, että väsynyt matkamies jalkaisin lähtisi vuoristoon. Hän toivotti munkille Jumalan apua, ja toivorikkaana hän katseli Martin lähtöä.

Kylläpä oli toista matkustaa hevosen selässä kuin kulkea noita pitkiä jalkamatkoja. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki edessään linnan korkealla vuorenkukkulalla. Viipymättä hän vietiin linnan herran luo. Varovasti hän alkoi kertomuksensa, samoin kuin piispankin luona. Mutta pian kyllä hän huomasi, että Azzo oli yhtä kiintynyt kuningattareen kuin piispakin.

Hän oli päättäväinen, toimitarmoinen mies.

"Tässä ei ole mitään hidastelemisen aikaa", huudahti hän, saatuansa selvän asiasta. "Heti Minciolle!"

Viipymättä rajakreivi antoi satuloita hevoset, ja suuren asestetun joukon saattamana hän lähti Martin kanssa, huolimatta polttavasta elokuun auringosta, kuningatarta noutamaan.

* * * * *