Part 8

"Sinä kärsit viattomasti kuten mekin", sanoi kuningatar. "Toivon kuitenkin, että suuri taivaan Herra voi meidät vapahtaa vankeudestamme."

"Sinä puhut totta, kuningatar", sanoi munkki. "Minäkin luotan lujasti häneen ja uskon, että hän meidät pelastaa. Älkää kadottako rohkeuttanne ja uskoanne, huomenna tulen takaisin."

Hän tulikin jälleen, ja vangitut iloiten tervehtivät häntä. Puhuessaan hän tutkivasti tarkasteli vankikomeroa. Vihdoin hän veti taskustaan mittanuoran ja rupesi mittaamaan vankilan korkeutta ja leveyttä. Ihmetellen naiset sitä katselivat. Kun hän oli lopettanut työnsä, pisti hän jälleen mitan taskuunsa ja sanoi: "Odottakaa huomiseen. Jos minun toimeni täällä teitä ihmetyttää, niin älkää kuitenkaan tänään mitään kysykö. Herra olkoon kanssanne!"

Niin hän sitten lähti, ja molemmat naiset jäivät keskenään tuumimaan ja arvelemaan, mitä tämä kaikki merkitsi. Peitteen hän oli tuonut kuningattarelle, ja siitä Waltrud iloitsi, sillä yöt olivat kovin kylmät tässä kosteassa holvissa.

He eivät tietäneet mistä se johtui, että heidän sydämmensä tänään oli niin täynnä toivoa. Eivät he koskaan olisi voineet uskoa kokevansa sellaista iloa näitten vankilamuurien sisäpuolella. Mutta heille oli yksinäisyydessään kylliksi ilon syytä, kun saivat nähdä ystävälliset kasvot ja kuulla osaaottavia sanoja. Molemmat kiittivät Herraa, joka yössä ja pimeydessä antoi ystävällisen tähden loistaa heille.

Täynnä uteliaisuutta he odottivat munkin tuloa seuraavana päivänä. Hän astui sisään ystävällisesti tervehtien, ja kun hän oli lohduttanut vankitovereitansa hurskailla ja ymmärtäväisillä sanoilla, jatkoi hän: "Ja nyt työhön. Katsokaa tätä asetta." Se oli sorkkarauta, jonka hän oli ottanut esiin taskustaan, tukeva, hyvin hiottu ase. He katsoivat häneen kysyvästi, ja hän jatkoi:

"Eräs linnanpäällikön renki hankki tämän minulle. Mies oli minulle kiitollinen lääkkeestä, jonka hänelle annoin pahanlaatuista haavaa varten. Tiedättehän, että me munkit tunnemme kaikenlaisia lääkkeitä, joita käytämme kansan hyväksi. Tämä rauta on minulle hyvin tarpeellinen."

Hänen äänensä alentui hiljaiseksi kuiskeeksi, kun hän jatkoi:

"Minä tahdon vapauttaa teidät. Kyllä muurit ovat paksut ja lujat, mutta kuitenkin toivon onnistuvani, vaikka siihen kyllä kulunee aikaa."

Waltrud oli hypähtänyt pystyyn ja jännittyneenä kuunnellut; nyt hän sanoi: "Sinä aiot lävistää seinämuurin, jos oikein sinut ymmärrän. Mutta sano, mitä olemme voittaneet, jos pääsemmekin pihalle? Vahvat muurit ympäröitsevät linnaa ja pihoja."

"Kaikkea olen ajatellut ja punninnut. Tietenkään ei meitä paljoa auta, jos pääsemme tämän muurin läpi", sanoi Martti, "ellen kaiva maanalaista käytävää, joka ulottuu vallien ulkopuolelle. Ainoastaan siinä tapauksessa on pako mahdollinen."

Kuningatar hengitti raskaasti. "Sinä ajattelet mahdottomuuksia! Mitenkä sinä voisit sellaista saada toimeen, sinä yksin tuolla aseella?"

"Vasaran tuon mukaani huomenna ja ehkä myöskin kuokan. Guido renki on uskollisesti minuun kiintynyt."

"Ja minä autan sinua", sanoi Waltrud päättävästi. "Rohkaise mielesi, kuningatar! Vaikea on tehtävä, mutta suuri taivaan Herra ei jätä meitä yksin. Minä luotan lujasti siihen, että hän meitä auttaa."

"Sinä puhut totta, tyttö", vakuutti veli Martti. "Luottakaamme häneen, joka pelasti Danielin jalopeurain kuopasta ja päästi kolme miestä elävänä tulisesta pätsistä. Hän on auttava meidätkin tästä vankilasta. Rukoilkaamme häntä, ennenkuin alotamme työmme!"

He polvistuivat kostealle lattialle, ja munkki lausui hartaan uskonrukouksen, pyytäen että Jumala antaisi hänelle voimaa, viisautta ja armoa pelastaa nämä onnettomat heidän vankeudestaan.

Työ alkoi. Erääseen pimeään nurkkaan, johon ei ainoatakaan valon välkettä voinut tunkea ylhäällä olevasta kapeasta ikkunaraosta, tungettiin rauta-ase maanpinnan tason kohdalle. Mitä tarkimmin oli Martti mitannut holvin syvyyden ja sen mukaan tehnyt laskelmansa. Kun muurin murros kerran oli valmis, täytyi maanalainen käytävä kaivaa ihan suoraan itää kohden. Myöskin ulkona valleilla hän oli toimittanut mittauksia ja etevien mittausopillisten tietojensa avulla tarkasti suunnitellut tien siihen ainoaan paikkaan, mistä heille oli mahdollinen päästä vaaratta ulos päivänvaloon.

Kuten he olivat ennaltaan arvanneet, oli tässä kova työ munkille ja Waltrudille. Muutama viikko kului, mutta vielä ei tuo paksu muuri ollut läpimurrettu. Basalttikivi oli tavattoman kovaa, ja munkin työaseet heikot. Ei hän myöskään uskaltanut työskennellä kauan kerrallaan, sillä hän pelkäsi, että hänet huomattaisiin. Täytyi menetellä erittäin varovaisesti. Usein Adelheid vavahti, kun vasaranlyönnit kaikuivat holvissa. Eivätköhän ne voineet kuulua myöskin vartijan korviin, ilmaisten koko yrityksen? Silloin he olisivat hukassa! Innokkaasti he rukoilivat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, että hän heitä suojelisi ja antaisi heidän vaikean työnsä onnistun.

Ja se päivä tuli, jolloin Martti saattoi ilmoittaa: "Suuri kivi on irrallaan! Nyt on vain pieni jäljellä, ja sitten on muurinaukko vapaa!" Oi, miten kuningattaren sydän sykki kiitollisuudesta ja iloisista toiveista! Tähän asti oli Jumalan suojeluksessa kaikki onnistunut. Ei kukaan aavistanut, mitä nämä kolme olivat uskaltaneet yrittää tuolla pimeässä holvissa. Vanginvartijan silmät olivat olleet kuin sokeat.

Vaikein asia oli vielä jäljellä. Aukko muurissa oli juuri niin suuri, että yksi ihminen kerrallaan pääsi siitä ulos. Nyt oli maanalainen käytävä kaivettava. Rohkeasti Martti alkoi työnsä. Waltrud levitti irtikaivetun mullan vankilan lattialle ja polki sen kiinteäksi jaloillansa. -- Työ oli pitkällinen ja vaivalloinen. Kesti kuukausia, kunnes Martti ilmoitti, että hän nyt epäilemättä oli saavuttanut määränsä. Käytävän äärimmäisestä päästä hän jo kuuli laineitten loiskeen vasten rantaa. Mittaukset pitivät yhtä hänen laskujensa kanssa. Käytävä loppui muutamia jalkoja alemmaksi maanpintaa. Viimeinen murros oli tehtävä vasta aivan paon edellä, sillä muuten koko hanke olisi voinut tulla ilmi.

Kevät oli siirtynyt kesän tieltä. Silloin oli työ saatu valmiiksi ja pakopäivä määrätty. Sykkivin sydämmin Adelheid ja Waltrud odottivat munkkia. Oli ilta. Hetki, jolloin vanginvartija toi heille ruokaa, oli mennyt ohitse. Linnassa kaikki lepäsivät; ainoastaan vartijat käytävissä ja valleilla nojautuivat siellä täällä muureihin tai kulkivat edestakaisin vastustaaksensa uneliaisuuttansa. Martti oli kopissaan, jonka ovi aina pidettiin lukitsematta. Hän kuunteli -- käytävissä oli äänetöntä. Silloin hän hiljaa hiipi ulos. Pimeyden suojassa hän pääsi kuningattaren vankikomeron luo, joka oli suljettu ainoastaan raskaalla rautasalvalla. Ei kukaan nähnyt häntä, kun hän sysäsi pois salvan ja astui komeroon.

Täällä naiset olivat matkavalmiina. Silloin Martti pani kätensä ristiin ja rukoili lyhyesti. Naiset seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten hän sanoi hillityllä äänellä: "Jumalan nimessä uskaltakaamme yrittää, jalo rouva! On kyllä vaivalloista kontata käytävän läpi, sillä se on ahdas ja pimeä; mutta älkää pelätkö, minä käyn edellä, sinä seuraat minua, rouva kuningatar, ja sinä Waltrud tulet viimeiseksi."

Munkki ryömi käytävään, ja molemmat naiset seurasivat häntä sillä tavalla kuin hän oli määrännyt.

Kuinka vaivalloinen heidän pakotiensä oli, sitä he eivät olleet voineet ennakolta kuvitella. Niin ahdas oli käytävä, että aikaihminen töintuskin pääsi läpi tunkemaan. Seinien hankautumisesta multa irtaantui, kerran niin suuressa määrässä, etteivät ainoastaan naiset säikähtäneet, vaan jo munkkikin pelkäsi, että he elävältä hautautuisivat. Ilman puutteesta he tuskin kykenivät hengittämään. Lakkaamatta he huusivat Herralta apua, vaikka heidän ääntänsä ei kuulunut.

Kuinka kauan he olivat olleet tässä pimeässä käytävässä, sitä he eivät tietäneet, mutta se tuntui heistä ikuisen pitkältä ajalta. Kuningatar oli kadottamaisillaan kaiken tajuntansa ja luuli jäävänsä sinne pyörtyneenä makaamaan. Silloin yhtäkkiä raikas ilmanpuuska lehahti häntä vastaan. Munkki oli murtanut viimeisen maakappaleen, joka erotti nämä raukat vapaasta ilmasta. Vielä muutama työntäys raudalla, ja pääsy ulos oli vapaa.

Martti seisoi jo ylhäällä maan pinnalla. Varovasti hän tarttui kuningattareen ja veti luokseen ensin hänet, sitten Waltrudin.

He olivat päässeet maankielekkeelle, joka ainoastaan kuumana vuodenaikana ei ollut veden peitossa ja siten nyt muodosti jonkinlaisen niemen. Siinä he seisoivat, nuo molemmat naiset, hengittäen syvin siemauksin raitista ilmaa, joka lempeänä leyhyi järveltä ja virvoittavasti hyväili heidän kasvojansa. Oi miten kauan he olivat kaivanneet ilmaa! He eivät milloinkaan ennen olleet käsittäneet, kuinka suuri aarre se on.

Mutta munkki kiihotti heitä kiirehtimään. Äänettömästi ja varovaisesti he hiipivät pitkin kapeata polkua muurin vierustaa myöten, sillä nyt oli musta yö ja heille edullinen liikunta-aika, vaikka samalla myöskin vaarallinen, sillä ainoakin harha-askel olisi voinut syöstä heidät noihin tummiin, tuntemattomiin aaltoihin, jotka hiljaa loiskivat kallioita vasten. Martti kulki edellä ja naiset vapisten ja rukoillen hiljaa perässä, pitkin vallien ulkosivua, tuskin jalan levyisellä polulla.

Nyt he ovat loppupäässä, järvi, joka tässä on vain muutaman jalan levyinen, erottaa heidät vielä vapaudesta, ja tässä on tehtävä vaikea hyppäys. Martille se jo on onnistunut. Nyt hän seisoo siinä kurkottaen kätensä, ottaaksensa vastaan kuningattaren. Adelheid jättää sielunsa Jumalan haltuun ja hyppää -- hän on pelastettu! Mutta vielä ei hän voi iloita, sillä Waltrud on toisella rannalla. Taaskin munkki seisoo vartijana ja kurkottaa käsivartensa häntä kohti, hiljaisesti häntä kehoittaen. Waltrud hyppää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipuu uupuneena Adelheidin viereen. Silloin heidän sydämmensä riemuisella kiitoksella kääntyvät Herran puoleen, joka on pelastanut heidät kurjasta vankilasta ja jälleen saattanut ihanaan vapauteen.

YHDESTOISTA LUKU

Äidinsuruja

Hiljaisena ja hylättynä seisoi Colombierin linna, jossa kuninkaantytär oli viettänyt lapsuutensa onnelliset päivät. Kuninkaallinen vouti hallitsi nyt linnaan kuuluvaa maatilaa, pitäen kunnossa ympärillä olevia alueita. Mutta linna oli autio, sillä jo enemmän kuin vuosi oli kulunut siitä kuin kuningatar hovineen oli muuttanut Lausanneen Genèvejärven lähitteille. Täällä me hänet tapaamme kuninkaallisessa linnassa uskollisesti täyttämässä velvollisuuksiaan, kuten ennen Colombierissa ja sen ympäristöillä.

Bertha rouva oli vanhentunut. Hänen hiuksensa olivat käyneet harmahtaviksi, ja hänen lempeillä kasvoillaan ilmeni hiljaisen surun piirteitä, joita ei niissä ollut ennen näkynyt. Huoli puhui hänen katseestaankin, kun hän nyt siinä istui pitäen noita ennen niin ahkeria käsiänsä ristissä polvillaan ja tähyillen miettiväisenä kauas etäisyyteen. Hän ajatteli Adelheidiä ja oli levoton tyttärensä tähden, sillä hän ei pitkään aikaan ollut mitään kuullut hänestä.

Viereisestä kammarista kuului lapsen ääni, ja nyt Bertha rouvan kasvoille valahti äidillinen hellyys. Ovi avattiin, ja vanhan hoitajan taluttamana tyllersi sisään pieni tyttönen, vielä vähän epävarmoin, alottelevin askelin. Se oli pieni Emma, Berthan tyttärentytär. Hellästi hän otti lapsen polvilleen, ja tämä nojautui turvallisesti vasten isoäitinsä rintaa.

"Lapsi raukka", sanoi hän silittäen hänen pehmeätä tummaa tukkaansa. "Kovin aikaisin on sinun täytynyt jäädä isättömäksi, -- ehkä myöskin äidittömäksi! Sen tietää ainoastaan suuri taivaan Herra."

Kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän kuivasi heti silmänsä, sillä lapsi ei saanut nähdä surullisia kasvoja. Vuosi sitten oli hänen tyttärentyttärensä saatettu hänen luoksensa, ja samalla oli tuotu terveisiä tyttäreltä ja Lotharilta. Rukoilevin sanoin oli Adelheid pyytänyt äitiänsä ottamaan lapsen hoitoonsa ja sulkemaan hänet sydämmeensä. Huolestuttavalta kuului viesti Turinista, missä Lothar makasi sairaana. Niin pian kun hän vain paranisi, he kiirehtisivät äidin luo.

Äiti odotti päivä päivältä, ja yhä uudelleen ja uudelleen hän toivoi pian saavansa sulkea heidät syliinsä; mutta hänen toivonsa oli turha. Vihdoinkin tuli kuljeksiva veli Italiasta. Surullisia uutisia hänellä oli; Bertha sen näki, ennenkuin mies ennätti puhuakaan, ja hänen sydämmensä vavahti. Sitten viestintuoja kertoi Lotharin varhaisesta kuolemasta, nuoren lesken surusta ja kansan mielipahasta, se kun oli suurella rakkaudella kiintynyt vainajaan ja oli myöskin kuningattarelle uskollinen. Hän kertoi myöskin kuningattaren palaamisesta takaisin Paviaan, ja miten hän vanhaan tapaansa ystävällisesti oli alkanut toimia kansan hyväksi.

"Entä Berengar?" kysyi Bertha.

"Hän on Veronassa. Huhutaan, että hän himoitsee kuninkaan arvoa, mutta useimmat italialaiset ovat häntä vastaan, joten on luultavaa, ettei hänen pyrkimyksensä onnistu."

Näin puhui sanansaattaja; mutta Bertha oli levoton, sillä hän tiesi, ettei Berengar karttaisi minkäänlaista ilkityötä, jos hän vain sillä pääsisi päämaaliinsa. Bertha ei luottanut italialaisiin. Myöskin Lotharin tauti, josta kuljeksiva veli kertoi, antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta, ja hänen sydämmensä kävi yhä raskaammaksi. Hän aavisti tyttärensä olevan suuressa vaarassa. Miksi hän jäi sinne noitten viekkaitten ihmisten joukkoon? Miksi hän ei kiirehtinyt äitinsä helmaan?

Näin suri ja rukoili kuningatar Bertha yötä päivää. Tänään hän oli erittäin haikealla mielellä. Silloin astui vanha Dietrich sisälle.

"Hallitsijatar, tuolla ulkona seisoo mies, joka pyytää päästä rouva kuningattaren puheille. Tomuiselta ja väsyneeltä hän näyttää, kuten olisi vaeltanut monta päivää ja viikkojakin. Hän pyytää saada puhua itse sinun kanssasi."

Bertha hätkähti. "Sanansaattaja Italiasta!" huudahti hän. "Antakaa hänelle ruokaa, ja niin pian kuin hän on vähän virkistyksekseen nauttinut, niin laskekaa hänet luokseni sellaisena kuin hän on!"

Dietrich kiirehti ulos, ja Bertha jätti pikku Emman hänen hoitajansa huostaan. Sitten hän sykkivin sydämmin odotti sanansaattajaa.

Pian hän tulikin. Vaatteet ja kengät olivat rikkinäiset, ja hän oli niin uupunut ja väsynyt, että kuningatar käski hänen istuutua.

"Sinä tuot minulle tietoja tyttärestäni!" sanoi Bertha.

"Niin, rouva kuningatar. Jumala suokoon, että minulla olisi parempia viestejä ilmoitettavana! Mutta sinun täytyy saada tieto asioista, vaikka ne ovatkin surulliset. Italian kuningatar on Berengarin vallassa!"

Berthalta pääsi tuskan huudahdus. "Berengarin vallassa! Mitä sillä tarkoitat? Vankinako?"

Mies nyökäytti päätänsä surullisesti. "Vankina, niin. Minä näin, miten hänen lähettinsä tarttuivat heihin ja veivät heidät mukanaan, -- kuningattaren, tytön ja heidän ratsastavat saattomiehensä sekä hevosensa. Minä olin ainoa, joka töin tuskin pääsin pakoon. Olen kulkenut jalkaisin vuorten yli, tietämättä teistä ja poluista; muuten olisinkin tänne jo aikaa ennättänyt."

"Ah, miksi hän jäi sinne viekkauden maahan? Miksi hän ei kiirehtinyt äitinsä luo?" valitti kuningatar.

"Hän oli kyllä jo matkalla luoksesi, kuningatar. Yöllä hän uskollistensa kanssa pakeni Paviasta. Minä ratsastin hänen vaunujensa edellä. Olimme aivan lähellä rajaa, kun Berengarin takaa-ajajat suurena joukkueena saavuttivat meidät. Me puolustimme itseämme urhoollisesti, mutta meitä oli liian pieni joukko. Muut miehet sidottiin ja vietiin vankeina takaisin, ja minä olen kulkenut yötä päivää, saattaakseni sinulle tämän sanoman."

"Kiitän sinua uskollisuudestasi, kiitän siitä, että tulit. Kerro nyt minulle kaikki, mitä tiedät."

Ja mies puhui Berengarin ja Willan kruunauksesta Paviassa, molempien hävyttömyydestä ja itsevaltaisuudesta, sekä miten he alituiseen kehoittivat kuningatarta ottamaan puolisokseen heidän poikansa, ja miten kuningatar sitten yöllä pakeni.

Kiihtyneenä oli Bertha kuningatar kuunnellut. Mutta samalla kun hän oli saanut varman tiedon tyttärensä kohtalosta, heräsi hänessä myöskin entinen toimintahalu ja voima uuteen eloon.

"Minä kiitän sinua", hän sanoi. "Nyt kammariherra pitäköön huolta siitä, että saat puhtaat vaatteet yllesi ja vuoteen lepuuttaaksesi uupuneita jäseniäsi, sillä sinä olet aivan voivuksissa."

Miehen voimat olivat todellakin ihan lopussa. Palvelijan täytyi taluttaa hänet ulos.

Sitten Berthalla oli pitkä neuvottelu Dietrichin ja Lausannen piispan kanssa. Mihinkä Adelheid oli viety, sitä sanansaattaja ei tietänyt, mutta luultavaa oli, että rajakreivi oli vienyt hänet Veronaan. Bertha ei yksin voinut mitään tehdä Berengaria vastaan. Vielä oli hänen Konrad poikansa kuningas Oton hovissa, ja Berthan velvollisuutena oli siis maan hallitus. Mutta kukapa johtaisi sotajoukkoa ilkiötä vastaan?

"Ainoastaan Otto kuningas voi auttaa, hän, koko kristikunnan mahtavin herra", sanoi piispa. "Mutta hänellä on paljon tehtävää ja järjestettävää laveassa valtakunnassaan. Kuitenkin olen sitä mieltä, ettei hän tällaista konnantyötä jätä rankaisematta. Meidän nuori kuninkaamme Konrad on saavuttanut hänen suuren suosionsa, sen me tiedämme. Lähetä sana pojallesi, oi kuningatar, hän on sinun ja omassa nimessään rukoileva mahtavaa ruhtinasta tässä asiassa auttamaan."

Tämä neuvo tuntui kuningattaresta hyvältä, ja hän päätti lähettää joukon ylimyksiänsä Saksan kuninkaan hoviin. Ennenkuin he ehtivät lähteä, saapui uusi sanansaattaja Italiasta. Se oli Veronasta tullut ratsastaja, joka ennen oli asunut Paviassa ja siellä saanut kokea paljon hyvyyttä kuningas Lotharilta ja hänen puolisoltaan. Ystävien avustamana rahallisessa suhteessa oli hän salaa kiireimmiten lähtenyt matkalle tunnettuja teitä myöten vuorten poikki Lausanneen.

"Kuningatar", sanoi hän kiihkeästi kuuntelevalle Bertha rouvalle, "minä näin tyttäresi. Rajakreivin takaa-ajajat olivat saavuttaneet hänet hänen pakomatkallaan ja veivät hänet vaunuissa Veronaan rajakreivin linnaan. Oli ilta, mutta kuitenkin minä hänet tunsin. Hänen rinnallaan istui kultakutrinen tyttö; sinä kyllä tiedät, kuka. Hän katseli ympärilleen, näki ja tunsi minut ja iski minulle silmää. Niin että muut eivät voineet kuulla, hän kuiskasi minulle: 'Olemme vaarassa; kiirehdi Bertha rouvan luo.' Hänen silmänsä katsoivat minuun niin tuskallisen rukoilevasti, että se liikutti sydäntäni. Olen kulkeva kauppias. Minä toimitin asiani Veronassa ja palasin Paviaan. Kaikki Pavian asukkaat rakastavat ja kunnioittavat kuningatarta, mutta siellä on paljon Berengarin vakoojia, joita he pelkäävät. Sain kuitenkin kootuksi rahoja, jotta voin suorittaa tämän pitkän matkan."

"Kiitän sinua", sanoi Bertha liikutettuna, "sinua, uskollisen Waltrudin sanansaattajaa."

"Minulla on vielä enemmän kerrottavaa", jatkoi mies. "Onko kuningatar vielä Veronassa, sitä en tiedä. Hirveitä uhkauksia vankeudesta ja kahleista lienee Willa puhunut. Sitä kuiskailtiin viimeisinä viikkoina, jolloin olin Veronassa. Myöskin kuulin, että Berengar oli kutsunut Gardalinnan linnanvoudin luokseen ja kauan jutellut hänen kanssaan. Enempää en tiedä, oi kuningatar, mutta tämä minun täytyi sinulle kertoa, jotta sinä et tietämättömänä apuasi lähetä."

"Gardalinna! Sinä luulet, että tuo jumalaton mies on lähettänyt hänet sinne?" huudahti kuningatar kauhistuneena.

"Se ei ole mahdotonta. Ja minä tahdon ilmoittaa, että me Pavian kaupunkilaiset olemme väsyneet hänen vallanpitoonsa, sillä hirmuvaltias ja hirviö hän on, ja me pyydämme takaisin oikeata kuningatartamme, kuningas Lotharin leskeä, jos voit auttaa meitä, niin auta!"

Surullisesti pudisti Bertha päätään.

"En minä voi, mahtavamman täytyy se tehdä, mutta kyllä koetan saada sanan sille mahtavammalle. Jo varustetaan joukkoa matkalle, ja sinun sekä Italiasta tulleen hevosten ohjaajan on lähdettävä mukaan."

Seuraavana päivänä lähettiläät alkoivat matkansa. Bertha oli käskenyt heidän rientää. Ja sillä aikaa kuin he kulkivat tietänsä eteenpäin, rukoili Bertha lakkaamatta, että taivaallinen Isä johdattaisi hänen lapsensa pois vankilasta vapauteen.

KAHDESTOISTA LUKU

Jumalan suojeluksessa

Gardajärven rannalla erosimme Adelheidistä ja hänen seuralaisistaan, kun he päästyään synkästä vankilastaan yön pimeydessä polvistuivat kiittämään Herraa pelastuksestaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivytellä, ja senvuoksi munkki kehoitti kiirehtimään.

"Vielä emme ole turvassa, jalo rouva. Täällä ei ole missään metsää. Nyt kuljemme pimeyden verhoamina, mutta ennen päivänkoittoa täytyy meidän ehtiä Mincion metsäseutuun. Sillä pian meitä kaivataan, ja linnan huipuilta näkyy kauas ympäristöihin. Minun tulee sinua sääli, kuningatar, mutta meidän on kulkeminen yötä myöten, emmekä saa levätä, ennenkuin olemme metsän suojassa."

Raivattua tietä pitkin he riensivät eteenpäin, Martti edellä ja Adelheid Waltrudin taluttamana jäljessä. Kiireinen oli heidän kulkunsa, sillä vielä he eivät väsymystä tunteneet, ja pelko, että heidät saavutettaisiin, innostutti heitä kiirehtimään eteenpäin. Pakolaiset eivät puhuneet sanaakaan keskenänsä. Pieninkin rasahdus heitä pelästytti. Vähitellen naisten kulku rupesi hidastumaan. Adelheid tunsi vasta nyt, miten hän oli heikontunut pakollisista kieltäymyksistänsä ja ummehtuneesta vankilailmasta. Waltrud, joka oli hänen tukenansa, kehoitti lakkaamatta häntä kestämään. "Päivän koittaessa olemme metsässä, ja silloin voit levätä!" hän lohdutteli.

Kun Martti huomasi, että molempien naisten askeleet kävivät hitaammiksi, tuli hän toiselta puolen tukemaan kuningatarta. Siten he kuljettivat, melkeinpä kantoivat häntä, mutta kiirehtiä heidän kuitenkin täytyi. Lakkaamatta he huusivat sydämmessään: "Vahvista askeleitamme, sinä taivaan suuri Herra!"

Vihdoinkin rupesi päivä sarastamaan. He olivat nyt loppumatkalla hitaasti ja melkein laahaamalla päässeet eteenpäin. Kaukana he näkivät jotakin tummaa häämöittävän; se varmaankin oli metsä. Niinpä tosiaan, he eivät olleet erehtyneet. Neljännestunnin kuluttua he seisoivat yksinäisessä seudussa metsän äärellä. Idässä aurinko punasi taivaan, verhoten niityt ja puitten latvat purppurahohteeseen. Ei yhtään ihmistä näkynyt. Metsän sisällä oli eloa ja riemua. Orava kiiti ylös puuta pitkin ja katseli korkeudestaan noita kolmea vierasta. Siivelliset olennot tervehtivät iloisesti kultaista aamua, ja vankeudesta vapautetut ihmislapset olivat valmiit sydämmestään yhtymään luonnon kiitos- ja ylistysvirsiin. Kuitenkin he yhä pyrkivät syvemmälle metsään, ja vasta kun olivat ehtineet niin pitkälle, että saattoivat katsoa olevansa turvassa, etsi Martti sopivan lepopaikan tuuhean lehvistön alta. Siihen he valmistivat Adelheidille pehmeän sammalvuoteen, ja kuten väsynyt lapsi hän pian vaipui sikeään uneen. Mutta Martti ja Waltrud vuorotellen valvoivat, uskollisesti vartioiden kuningatartansa.

Sillä välin Gardalinnassa vallitsi kova kiihtymys. Kun vanginvartija aamulla astui kuningattaren vankihuoneeseen, oli ovi lukitsematon ja komero tyhjä. Mykkänä pelästyksestä hän tuijotti seiniin, sitten hän tulella valaisi joka nurkkaa -- ja siinäpä hän näki aukon muurissa. Nyt hänelle selvisi, mitä tietä vangit olivat päässeet pakenemaan. Mutta kentiesi he vielä olivat piilossa jossakin linnanmuurien sisäpuolella.