Part 7

Mutta vielä hän ei voinut Jumalan voimallisessa kädessä nähdä rakastavan Isän kättä. Tosin hän kyllä koetti unhottaa itsensä ja surunsa voidaksensa palvella muita. Näin oli hän nähnyt äitinsä tekevän, kun isä kuoli. Mutta olihan tämä tapaus toisenlainen. Äidin suru ei ollut niin katkeraa, sillä isää ei temmattu pois nuoruuden kukoistuksessa, eikä kateellisten kavaluus häntä vienyt ennenaikaiseen hautaan. Juuri tämä seikka, että vainaja pahojen ihmisten kautta menetti henkensä, oli katkerin pisara hänen kärsimyksensä kalkissa, ja nyt hän käsitti, kuinka sanomattoman vaikeata oli antaa anteeksi vihollisillensa. Vielä hän ei voinut sanoa: "Isä, anna heille anteeksi."

Sitä ei myöskään Waltrud voinut. Niitä kohtaan, jotka pahuudessaan olivat tuottaneet rakastetulle kuningattarelle syvintä sydänsurua, tunsi hän suurempaa katkeruutta kuin konsanaan omia vihollisiansa kohtaan. Adelheid ja Waltrud eivät keskenään paljon puhuneet näistä asioista; he tahtoivat säästää toistensa sisimpiä tunteita, eivätkä sentähden koskeneet kipeään haavaan. Uskollisesti he täyttivät velvollisuuksiaan ja rukoilivat Herraa, jota he molemmat tahtoivat palvella, että hän opettaisi heitä käymään hänen teitään.

Adelheid rupesi taas ajattelemaan alamaisiaan ja neuvottelemaan uskottujensa kanssa. Silloin vasta hänelle selveni, mikä raskas taakka painoi kansaa. Sellainen huhu levisi, että Berengar kruunauttaisi itsensä kuninkaaksi. Hovin jalosukuiset ylimykset olivat jo varhemmin kuulleet siitä, mutta he niin säälivät nuorta leskeä hänen surussaan, etteivät siitä mitään maininneet. He luulivat sitäpaitsi, ettei Berengar uskaltaisi näin tehdä, kun Lothar vielä tuskin oli ennätetty haudata, ja kun vielä lisäksi kansa suosi hänen puolisoansa. Ei myöskään Adelheid, asiasta kuultuansa, pitänyt mahdollisena tällaista hävytöntä menettelyä rajakreivin puolelta.

Mutta he erehtyivät. Äkkiarvaamatta nähtiin Berengar ja joukko asestettuja miehiä Pavian porttien edustalla. Hän pyysi vaativalla ja uhkaavalla tavalla, että hänelle portit avattaisiin, ja ellei sitä hyvällä tehtäisi, niin hän tulisi väkisin ja ankarasti rankaisisi tottelematonta kaupunkia, sillä nyt oli hän muka ainoana hallitsijana ja valtijaana.

Hämmästyneinä ylimykset tämän kuulivat ja kerääntyivät kuningattarensa ympärille neuvottelemaan. Vastustamisesta ei ollut mitään hyötyä, sen he kaikin käsittivät. Myöskin oli Berengarilla kuninkaallisen vallan toimeenpanijana oikeus käydä kaupunkeja katsomassa, ja ennen kaikkea tahtoi kuningatar välttää verenvuodatusta. Senvuoksi hän lähetti Berengarille sellaiset terveiset, että kuningatar käskee avata hänelle kaupungin portit ja pyytää häntä tulemaan sinne vieraana, mutta itse hän ei syvän surunsa vuoksi voi ottaa häntä vastaan.

Riemukulussa Berengar nyt ajoi kaupunkiin ja käyttäytyi siellä itsevaltiaan tavoin, ilmoitti teeskennellyn valittelunsa kuninkaan kuoleman johdosta ja selitti, että hän ainoastaan maan parhaaksi tahtoi kruunauttaa itsensä kuninkaaksi niin pian kuin mahdollista. Maan korkea-arvoisimmat henkilöt eivät olleet hänen kanssaan yhtä mieltä. He arvelivat, että ensin tuli kysyä ja ottaa huomioon, mitä kuningatar ajatteli asiasta. Mutta juuri tätä tahtoi rajakreivi välttää. Sen vuoksi hän ilman pitkiä mutkia lähti Willansa ja poikansa Adalbertin kanssa pyhän Mikaelin kirkkoon. Siellä hänen käskystään eräs mukana tuotu piispa juhlallisesti pani hänen päähänsä sen kuuluisan rautakruunun, jonka hurskas kuningatar Theodolinda yli kolmesataa vuotta takaperin oli antanut valmistaa. Hän oli viekkaudella ja vilpillä hankkinut kruunun Monzan luostarista, jossa se säilytettiin, siten että ei Adelheidillä eikä hänen uskotuillaan ollut siitä vähintäkään aavistusta. Samalla kertaa myöskin Berengarin puoliso Willa kruunattiin kuningattareksi ja heidän poikansa Adalbert hallitsijakumppaniksi.

Tällä tavoin olivat nuo kunnianhimoiset ihmiset saavuttaneet päämääränsä, ja kuningaskunnan kohtalo oli ratkaistu. Adelheid ei salannut mielipahaansa, ja myöskin korkeat viranomaiset lausuivat ilmi tyytymättömyytensä; vieläpä uhkauksiakin kuului noita röyhkeitä valtaistuimen kaappaajia vastaan. Tämä tuli Berengarin korviin. Arka ja pelkuri kuin oli, kuten kaikki salakavalat, säikähtyi hän tästä puheesta. Willa koetti häntä lohduttaa. Lothar ei ollut jättänyt mitään testamenttia jälkeensä, ja Lombardiassa ei kuninkaan arvo ollut laillisesti perinnöllinen. Muuten Adelheid kyllä olisi vaatinut perintöoikeutta hänen ja Lotharin tyttärelle. Tämä oli kyllä osaltaan rauhoittavaa tuolle jumalattomalle miehelle, mutta myöskin pelottavaa, sillä kansa rakasti Lotharin leskeä, jollei hän edes ulkonaisen oikeuden varjoa saanut toimilleen, niin saattoi vaara häntä uhata.

Taaskin hänen puolisonsa tähän tiesi neuvon. Jos heidän poikansa Adalbert ottaisi puolisokseen nuoren lesken, silloin ei kukaan voisi estää häntä omistamasta kuninkaan arvoa.

Tällä välin eleli Adelheid linnassa hiljaisuudessa itsekseen. Hiljakseen hän myöskin hoiti velvollisuuksiansa, sillä vielä oli hänen sydämmensä surua täynnä kaivatun vainajan tähden, eikä hänellä ollut vähääkään aavistusta niistä juonista, joita hänen vahingokseen punottiin.

Silloin tuli uusi kuningas eräänä päivänä, viikkokausia pääkaupungissa oleskeltuaan, suuren seurueen saattamana linnaan ja pyysi kohteliain sanoin pääsyä kuningattaren puheille. Hänellä oli muka tärkeitä asioita esitettävänä ennen lähtöänsä. Vastenmielisesti Adelheid suostui pyyntöön; hän tiesi hyvin, ettei Berengar olisi kieltoa totellut. Tottunut kuin hän oli hillitsemään itseänsä, otti hän muutamien jalosukuisten henkilöiden läsnäollessa epämieluisan vieraansa vastaan.

Teeskennellyin sanoin puhui Berengar ensin osanotostaan kuningattaren suureen suruun. Mutta Adelheid keskeytti hänet heti.

"Mitä minusta tahdotte? Minä toivon, että puhutte asianne lyhyesti!"

"Pyydän vain, että autatte meitä tekemään kansan levolliseksi ja onnelliseksi. Te seisotte yksinänne ilman suojaa. Lesken asema on vaikea. Tahdotteko ottaa avioksenne poikani Adalbertin? Silloin tulee rauha maahan ja te olette turvattu."

Adelheid oli kohoutunut pystyyn kuninkaalliselta valtaistuimeltaan. Uljaana ja suorana seisoi hän siinä, suuttumuksen puna hehkui hänen kasvoillaan, silmät säkenöivät tulta, ja hän ojensi käskevästi oikean kätensä. Hän oli näöltään kuin koston jumalatar, ja tuo pelkuri mies vapisi.

"Sellaista sinä uskallat minulle esittää! Lähde täältä! En koskaan rupea sinun perheesi kanssa mihinkään liittoon! Kuuletko, en milloinkaan! Sen tässä pyhästi lupaan uskollisteni läsnäollessa."

Sitten hän käänsi selkänsä Berengarille ja lähti ylevänä pää pystyssä ulos salista.

Berengarin katse, täynnä myrkyllisintä vihaa, seurasi häntä.

"Minä pakotan sinut taipumaan", ähkyi hän hampaitaan purren. Kumartamatta hän poistui, koston tuumat mielessään.

Kuningattaren uskolliset ylimykset pelkäsivät Berengarin kamalaa katsetta. Hetken he seisoivat liikkumattomina ja ääneti; vihdoin eräs heistä sanoi hiljaa: "Tässä ei ole muuta pelastusta kuin kiireinen pako."

Kuningatar oli vetäytynyt omaan huoneeseensa ja kertoi siellä Waltrudille, niitä oli tapahtunut.

"Se hävytön!" huudahti uskollinen tyttö suuttuneena. "Mutta hallitsijatar, sinun täytyy lähteä pois täältä. Nuo jumalattomat ihmiset eivät kammo mitään pahojatekoja. Et ole koskaan hengestäsi varma, niin kauan kuin asut Italiassa."

Adelheid pudisti päätään. "Minä en pelkää."

Silloin tyttö lankesi polvilleen hänen eteensä, katsoi kyynelsilmin häneen ja rukoili palavalla sieluntuskalla: "Salli kehoitustemme vaikuttaa sinuun, oi kuningatar! Älä usko, että nuo jumalattomat sinua säästävät, koska he eivät säästäneet kuningastakaan. Ajattele äitiäsi, ajattele tytärtäsi!"

Nyyhkyttäen hän syleili hallitsijattaren polvia, ja tytön mielenliikutus koski voimakkaasti kuningattaren sydämmeen.

Lähimmässä huoneessa aatelismiehet odottelivat kuiskaten keskenään, kunnes kammariherra pyysi päästä kuningattaren puheille. Hänkin innokkaasti kehoitti kuningatarta jättämään kaupungin. "Ei kuitenkaan ennen yön aikaa", varoitti hän. "Me koetamme kaikki valmistautua, rouva kuningatar. Älä pelkää. Luotettava joukko on sinua seuraava. Mutta paeta sinun täytyy, pois Italiasta!"

Silloin Adelheid ymmärsi, että vaara oli suuri, ja myöntyi. Kaikessa hiljaisuudessa valmisteltiin matkaa. Yön tultua vaunut ajoivat ulos Pavian porteista. Niissä istui kaksi hunnutettua naista, ja edelläratsastaja ohjasi kulun sille tielle, joka vei alppimaata kohti. Aina tuon tuostakin tuli metsästä esiin joku ratsastaja, joka liittyi seurueeseen aivan hiljaa. Heidän hevostensa kaviot olivat pehmeään kääreeseen kiedotut, jotta ei kapsetta kuuluisi.

Näin he siis kulkivat äänettömästi ja kiireesti eteenpäin yöllä. Adelheid nojautui Waltrudiin niin kiinteästi kuin suinkin. Oi miten hänen väsynyt sydämmensä halasi hänen rakastetun puolisonsa luo! Ylhäällä kaareutui ihmeellisessä kirkkaudessaan pilvetön tähtitaivas, ja hän katseli lakkaamatta korkeuteen. Siellä Lothar nyt oli, missä kaikki suru ja tuska on lopussa. Onnellinen hän! Ah, jospa hänkin, yksin jäänyt Adelheid, pian pääsisi sinne!

Hänen ajatuksensa lensivät takaisin hänen lapsuudenpäiviinsä, jolloin hän istui äitinsä jalkain juuressa kuunnellen hänen kertomuksiansa taivaan ihanuudesta, niinkuin pyhä kirja sitä kuvaa. Sitten hän ajatteli Vapahtajan elämää ja muisteli miten suloisesti hän oli lohduttanut murheellisia. Adelheid tunsi, että häneltä kaikki rohkeus oli ollut poissa, että hän näinä viime aikoina oli ollut toivoton, ja kaikki oli näyttänyt pimeältä. Nyt kun hän ajoi eteenpäin, yläpuolellaan tähtikirkas taivas, avautui hänen sielunsa taas näkemään taivaallista valoa, ja hiljaa ja lempeästi laskeutui lohdutus hänen särjettyyn sydämmeensä. Tuntui ikäänkuin hän olisi kuullut äänen sanovan: "Älä pelkää, sillä minä olen kanssasi!"

Jää oli murtunut. Adelheid saattoi taas lapsellisesti rukoilla Jumalaa, joka häntä oli koetellut, ja uskolla ja luottamuksella puhutella taivaallista Isäänsä.

Tämä oli se siunaus, jonka tuo pitkä levoton yö hänelle tuotti, ja se pysyi yhä tallella, kun uudet kärsimykset häntä kohtasivat. Se tapahtui piankin. Pakolaiset eivät vielä olleet ennättäneet rajalle, kun Berengarin takaa-ajajat saavuttivat heidät ja veivät Veronaan, miehet kahlehdittuina ja naiset vaunuissa ankarasti vartioituina. Ainoastaan esiratsastaja pääsi pakoon ja kiirehti rajan yli viemään sanaa kuningatar Berthalle hänen tyttärensä kohtalosta.

Näin loppui kuninkaantyttären ensimmäinen pakenemisen yritys.

* * * * *

Berengarin linnassa Veronassa pidettiin molempia naisia vangittuina Willan silmälläpidon alaisina. Muutama niukasti varustettu huone osotettiin heille asunnoksi. Vangitut miehet oli pantu telkien taakse.

Ei kukaan tietänyt mitään kuningattaren kohtalosta. Hänen uskolliset ystävänsä Paviassa luulivat hänen päässeen rajan yli onnellisesti ja toivoivat, että hän jonkun ajan kuluttua palaisi takaisin Italiaan. Ainoastaan pakoon päässyt etuvartija olisi voinut kertoa Berengarin yöllisestä hyökkäyksestä, mutta missähän hän nyt olikaan? Olikohan hän terveenä saavuttanut päämaalinsa, Burgundin kuningattaren hovin? Tämä oli kysymys, jota Waltrud usein mietti.

Adelheid oli tullut ihmeellisen levolliseksi. Nyt, kun hän itse oli joutunut vihan ja vainon esineeksi, oli kalvava suru hänen puolisonsa kuolemasta vähän hälvennyt. Rohkeasti hän vastusti häijyjen hyökkäyksiä. Joka päivä Willa koetti suostuttaa häntä menemään poikansa kanssa naimisiin ja siten ostamaan itsellensä vapauden. Mutta kuningatar tiesi ja uskoi, että hänen henkensä ja vapautensa oli korkeamman johtajan käsissä. Hän, joka hänet sisällisesti oli vapauttanut pelosta ja epätoivosta, oli myöskin ulkonaisesti hänet vapauttava, kun hänen aikansa oli tullut, sitä hän toivoi ja siihen hän luotti.

Hänen luottamuksensa joutui kovalle koetukselle. Kun Willa näki, etteivät mielistelyt eivätkä uhkaukset mitään vaikuttaneet, rupesi tuo jumalaton nainen ruumiillisesti häntä kiusaamaan. Hän riisti häneltä kaikki kalleudet, jotka hän oli ottanut mukaansa paetessaan, mutta kun ei sekään auttanut, yltyi hän eräänä päivänä niin vihansa vimmaan, että antoi kuningattarelle nyrkiniskun vasten kasvoja ja sen jälkeen vihasta puhkuen riensi huoneesta pois.

Waltrud tuli sisälle ja näki hallitsijattarensa kuolonkalpeana. Pelästyneenä kyseli hän syytä tähän, mutta Adelheid ei kertonut. Silloin tyttö päätti, ettei hän milloinkaan eriäisi kauas kuningattaresta, vaan pysyisi aina häntä kyllin lähellä, joutuakseen avuksi, jos tarve vaatisi.

Jota levollisemmaksi ja järkähtämättömämmäksi Adelheid tuli, sitä raivoisammaksi kävi häijyn Willan viha. Palvelijattariensa joukossa oli hänellä yksi, joka pahuudessa oli melkein hänen oma veroisensa ja joka suorastaan nautti kuningattaren kärsimyksistä. Eräänä aamuna nuo molemmat naiset tulivat hiljaa kuningattaren kammioon, ja pitääksensä Waltrudin loitolla, salpasi palvelijatar hänen huoneeseensa vievän oven. Tänään nyt oli asia ratkaistava, niin oli Willa päättänyt. Hän alkoi puhua:

"Poikani Adalbert on tullut tänne viettämään häitänsä. Hän on väsynyt pitkälliseen odotukseen. Ylhäällä salissa hän odottaa papin kanssa, joka teidän liittonne siunaa. Alistu siis tähän, sillä vastustus ei mitään hyödytä, se olisi suoraa tyhmyyttä. Anna myöntävä vastaus, niin elämä täynnä iloa ja riemua on edessäsi."

"Vastaukseni tunnet", sanoi kuningatar levollisesti. "Et sinä eikä poikasi voi minun mieltäni muuttaa. Minä pyydän sinua jättämään minut rauhaan, sillä vaivasi ovat ihan turhia."

"Sinulla on täällä aivan liian hyvä olla", sanoi tuo häijy nainen. "Luuletko, ettei meillä ole ahtaita vankilakomeroita, joihin ei aurinkoa eikä kuuta näy? Semmoisissa kaikkein kovimmatkin pehmenevät. Moni on siellä yhdellä tai toisella tavalla parantunut ynseydestään."

Kamalasti hänen silmänsä paloivat. Mutta Adelheid sanoi: "Sinä et tee minulle mitään pahaa. Olethan sinä puoliso ja äiti, ja minä ajattelen, että sinunkin sydämmessäsi on parempia tunteita. Anna niiden tekojasi johtaa." Sanat kuuluivat rukoilevilta, mutta tuo jumalaton nainen vastasi niihin pilkallisella naurulla. Sähisten hän työnsi huuliltaan:

"Kunigunda, ota hänet kiinni!"

Silmänräpäyksessä oli palvelijatar tarttunut turvattomaan Adelheidiin ja viskannut hänet lattialle kumoon. Kuningatar päästi äänekkään hätähuudon, ja sen kuuli Waltrud. Hän syöksähti oven luo, mutta se oli salvattu. Ikäänkuin kuoleman tuskassa voimakas tyttö ryntäsi ovea vasten ja se avautui, sillä ruostunut salpa katkesi. -- Minkälainen näky olikaan hänen edessään!

Lattialla makasi hänen hallitsijattarensa hajalle revityin hiuksin. Hänen päällään oli polvillaan häijy Kunigunda, joka veti häntä tukasta, ja Willa sotki onnetonta jaloillaan. Yhdellä hyppäyksellä oli Waltrud kuningattaren vieressä ja iski voimakkaalla nyrkillään Willaa kasvoihin niin ankarasti, että tämä lensi vasten seinää. Senjälkeen hän lujin kourin tarttui palvelijattareen ja heitti hänet menemään kauas luotaan kuten myrkyllisen käärmeen. Sitten hän lempeästi nosti lattialta kuningattaren ja piti hänet syliinsä suljettuna, samalla korottaen uhkaavasti oikean kätensä.

"Älkää koettakokaan enää toiste koskea häneen! Kuninkaalle olet antanut kuoleman kalkin, sinä kelvoton; tahdotko myöskin murhata kuningattaren? Pysykää loitolla hänestä, jos henkenne on teille kallis! Minun käsivarteni on kyllin voimallinen lyömään teidät maahan."

Sankarittarena hän siinä seisoi, tuo kookasvartaloinen tyttö vihasta säihkyvin silmin, uhkaavin liikkein ja kohotetuin käsivarsin. Kuullessaan hänen sanansa oli Willa käynyt tuhkanharmaaksi. Miten oli tuo vieras saanut tietää totuuden? Vauhkona hän väistyi, sillä Waltrud näytti hänestä yliluonnolliselta olennolta. Kostoa puhkuen hän jätti huoneen, ja Kunigunda seurasi häntä.

Silloin Waltrud yhä hellemmin painoi kuningattaren syliinsä ja lohdutteli häntä lempein sanoin, kuten äiti lastaan. Molemmat he odottivat kovia aikoja, eikä yhtään suojelijaa eikä auttajaa ollut lähellä. Mutta yksi, joka kaitsee omiaan kuten silmäteräänsä, vartioi myöskin näitä turvattomia naisia, ja häneen he hädässään luottivat.

KYMMENES LUKU

Syvyydessä

Ihanan Gardajärven kaakkoisella rannalla kohosi ulkonevalla kallionkielekkeellä luja linna, jota nimitettiin Gardalinnaksi. Sen muurit, huiput ja tornit kuvastuivat järven smaragdivihreisiin aaltoihin. Kukistumattomalta, mahdottomalta valloittaa se näytti katsojalle, sillä maan puolelta sitä suojasivat paksut muurit ja vallit, ja toinen puoli ulottui järveen asti päätorneinensa, jota aallot huuhtelivat yöt päivät. Torni oli kuin linnoitus kapeine ikkunakomeroineen, jotka eivät olleet korkeammat eivätkä leveämmät kuin tavalliset ampumareijät. Moni vanki oli täällä saanut viettää pitkällistä surullista elämää, näkemättä enää milloinkaan päivän valoa.

Tuohon torniin oli Adelheid ja Waltrud viety, -- yön pimeydessä, jotta ei huhu Berengarin ja Willan pahasta työstä leviäisi. He olivat jo viikkoja istuneet alhaalla ahtaassa kosteassa huoneessa, jonka lattia oli syvemmällä kuin järven pinta. Niin korkealla, ettei sinne voinut ulettua, oli pieni aukko muurissa. Himmeä valo, joka siitä kajasti, teki synkän, kamalan vankilan vielä pelottavammaksi. Järven puoleista seinää pitkin tippui vesi lakkaamatta. Kostea oli myöskin vankilan alaston multalattia. Vastapäätä ulkoseinää oli kaksi kehnoa, huonoilla peitteillä varustettua olkivuodetta. Pöytä ja kaksi keikkuvaa tuolia oli siellä -- eikä muuta mitään. Synkännäköinen vanginvartija toi heille illoin aamuin vettä ja vähän ruokaa. Berengar ja Willa tahtoivat salaisella, mutta varmalla tavalla päästä pelätystä kilpailijattarestaan. He kyllä tiesivät, että näin kammottavassa paikassa ja näin huonolla ravinnolla ei vahvemmatkaan voimat kauan kestäisi.

Surulla näki Waltrud, miten hänen rakkaan hallitsijattarensa posket päivä päivältä yhä kalpenivat, kätensä soukistuivat ja liikkeet kävivät voimattomammiksi. Monta palaa hän säästi, jotta ne tulisivat kuningattaren hyväksi. Mutta mitä se auttoi? Ravinto, joka heille annettiin, riitti kunnolla tuskin yhdelle. Kun kuningatar nukkui, otti uskollinen tyttö peiton omasta vuoteestaan, suojataksensa sillä hallitsijatartansa, jotta hän ei niin paljon kärsisi kylmyydestä ja kosteudesta. Itseänsä ei hän ollenkaan ajatellut.

Päivä päivältä ja myöskin öisin he aina kuulivat aaltojen yksitoikkoisen loiskeen vankilan muuria vasten. Siten aika hitaasti kului eteenpäin. Tosiaankin toivoton tila Italian kuningattarelle! Mutta hän ei joutunut epätoivoon. Kovassa hädässään ja sydämmentuskassaan hän huusi Herralle, jolta kaikki apu tulee, Israelin vartijalle, joka ei nuku.

He lohduttivat toinen toistaan sillä, mitä he Jumalan sanasta olivat säilyttäneet muistissaan. Niin, jopa ulkonaistakin lohdutusta he löysivät lohduttomassa tilassaan. Sehän oli ikäänkuin pelastus, kun heidän ei enää tarvinnut nähdä Willaa ja Berengaria. Elämä vankilassa tuntui melkein siedettävämmältä kuin Veronan linnassa. Kapeasta ikkunasta loisti aina silloin tällöin joku tähti heidän vankilaansa, ja sen kirkkaus oli ikäänkuin tervehdys taivaasta. Nyt saattoi Adelheid surunvoittoisella mielellä iloita siitä, että hänen rakastettu puolisonsa oli ikuisiksi ajoiksi vapautettu kaikesta sydänhuolesta ja tuskasta. Lujalla luottamuksella hän lakkaamatta rukoili vapahdusta tästä kamalasta vankilasta -- kuinka ja millä tavalla, sen asian hän jätti Jumalan haltuun. Ehkäpä Isän tahto oli pian ottaa hänet ylös rauhan majoihin. Siihenkin hän mielellään oli valmis tyytymään.

Ainoastaan yksi asia painoi joskus raskaasti hänen mieltänsä, ja se oli muisto hänen pienestä tyttärestään Emmasta. Oliko hän nyt isoäidin luona? Mitään tietoja hän ei ollut heistä saanut, vaikka melkein vuosi oli kulunut siitä, jolloin hän lähetti pienen lapsensa luotaan Turinissa. Kuka olisikaan voinut hänelle tuoda tietoja tähän vankilaan? Kukapa muu edes tiesi hänen kohtalostaan kuin ne, joitten vallassa hän oli. Hän ei voinut muuta kuin laskea tämänkin surun isättömien Isän sydämmelle.

Eräänä päivänä istuivat he molemmat vierekkäin surullisesti vaieten. Silloin avattiin ovi tavattomaan aikaan, ja se, joka astui sisään, ei ollut vanginvartija, vaan leveään taljaviittaan puettu mies. Piirteitä ei voinut erottaa hämärän tähden.

"Herra olkoon kanssanne!" tervehti hän latinan kielellä. Pehmeä ja sointuva oli hänen äänensä, ja se vaikutti aivan erikoisesti vangittuihin, jotka eivät pitkään aikaan olleet kuulleet muuta kuin vanginvartijan synkän ja raa'an äänen. Hengellinen mies hän oli tervehdyksestä päättäen, ja puvusta arvaten luultavasti joku munkki. Hänen tultuaan lähemmäksi he saattoivat erottaa, että hänellä oli kalpeat laihat kasvot ja syvät silmät, jotka säälivästi katselivat noita kahta vangittua naista.

"Kuka olet?" kysyi Adelheid. "Kuka laski sinut sisään ja mitä määräyksiä meille tuot?"

"Olen munkki, vanki kuten te. Mutta minun koppini ei ole puoleksikaan niin kehno kuin teidän. Jumalan rangaistus kohdatkoon niitä, jotka ovat syösseet Italian kuningattaren tällaiseen hautaan!"

"Ystävältä sinä näytät. Oi sano, miksi tulit tänne?"

"Auttaakseni ja lohduttaakseni sinua, kuningatar, olen minä tullut. Linnan päällikkö tietää, että tein sen; niin, hän on itse minut lähettänyt tuomaan teille kirkon lohdutusta."

"Tähän asti se mies ei ole paljoakaan piitannut kuningattaren hyvinvoinnista", muistutti Waltrud. "Katso ympärillesi, onko tämä hauta -- joksi tätä oikein nimitit -- sen näköinen?"

Sanat kuuluivat katkerilta, ja munkki nyökäytti päätänsä.

"Kuitenkin hän, luullakseni, ajattelee teidän sielujenne parasta. Ehkä hän on saanut käskyn Berengarilta, taikka ehkä hänen omatuntonsa on hänet siihen vaatinut -- kukapa sen voi tietää? Eilen hän kutsutti minut luoksensa ja puhui silloin sinusta, jalo rouva. Sinun tilasi, sanoi hän, on kurja, ja minä sain tehtäväkseni esittää sinulle, että käyttäydyt väärin, kun yhä yksipäisesti pysyt taipumattomana. Minun piti kehoittaa sinua myöntymään Berengarin tahtoon. Niin kuuluivat hänen sanansa, joita minä ääneti kuuntelin. Mutta parempaa lohdutusta minä sinulle tuon, oi kuningatar, kuin tuollaisen kehoituksen, jota et milloinkaan voi seurata. Aina siitä asti kuin jouduit näitten muurien sisäpuolelle, on sydämmeni vuotanut verta niin usein kuin olen sinua muistanut. Minä tulen ystävänä ja pyydän auttaa sinua sillä tavalla kuin osaan ja kykenen."

"Kiitos sinulle!" sanoi Adelheid itkusilmin. "Ah jospa tietäisit, miten hyvää sinun sääliväiset sanasi tekevät meille raukoille! Sen jälkeen kuin tänne tulimme, emme ole kuulleet mitään muuta kuin vanginvartijan raa'an äänen."

"Jos tahdot auttaa meitä", sanoi Waltrud, "niin pidä huolta siitä, että kuningatar saa lämpimän peitteen, paremman vuoteen ja parempaa ruokaa."

"Koetan tehdä mitä voin", sanoi mies. "Linnan päällikkö ei näytä pahalta eikä sydämmettömältä, mutta hän pelkää Berengaria. Minun hän antaa kulkea muureilla ja pihoilla. Saanpa myöskin käydä vankilakomeroissa ja puhua vankien kanssa. Hän ajattelee, että veli Martti on mies, josta ei ole kenellekään vahinkoa. Kaikki vahtisotamiehet tuntevat minut, eivätkä sano minulle mitään. He kuuntelevat mielellään, kun puhun heille."

"Miksi olet vangittuna? Vaikea minun on uskoa, että sinä olisit mitään ilkityötä tehnyt", sanoi kuningatar.

Munkki hymyili. "Olin oppineen Luitprandin ystävä ja toveri. Hän eleli kauan kuningas Hugon hovissa ja sitten meni Berengarin tuo. Tiedäthän, että hekin nyt ovat joutuneet keskinäiseen epäsopuun?"

"Kuulin siitä puolisoni kautta. Mailandissa näin hänet tuossa onnettomassa juhlassa."

"Niin", jatkoi veli Martti, "silloin hän äänekkäästi julisti sinun ja kuningas Lotharin kiitosta. Pian sen jälkeen hän joutui kinaan Berengarin kanssa. Luitprand pakeni, ja vihastunut rajakreivi kohdisti suuttumuksensa minuun, pakolaisen ystävään. Siitä syystä jouduin tähän linnoitukseen."

"Missä Luitprand nyt oleskelee?"

Veli Martti kohautti olkapäitään. "Ehkä Saksassa; missäpä hän muualla olisi turvassa Berengarin vihalta? En ole sittemmin kuullut hänestä mitään."