Part 6

Adelheid oli tällävälin kovin odottanut Waltrudia, ja hänen tultuaan kuunteli hän osaaottavasti, mitä tytöllä oli kerrottavaa. Kuningatar itse oli syvästi murheellinen ja huolestunut, sillä Lothar ei vielä ollut terve, eivätkä lääkkeetkään tehneet nähtävää vaikutusta. Waltrud otti osaa kuningattaren huoleen ja rukoili hänen rakkaan puolisonsa puolesta. Se oli suureksi lohdutukseksi kuningattarelle. Kuitenkin hän jo seuraavana päivänä lähetti ystävättärensä sairaan juutalaisen luo, sillä hän arveli, että miehen loppu ei ollut kaukana. Juutalainen ilostui tytön tulosta ja pyysi heti: "Puhu enemmän minulle Jehovan armosta." Sen hän tekikin.

"Miten minä voin tekojani parantaa?" sanoi hän taas. "Olen taistelutanterella ryöstänyt öisin, siellä missä kuolleet ja haavoitetut makasivat; varastanut olen taloissa ja pettänyt kaupoissa. Jehovan käskyjä en ole seurannut. Olen myöskin varastanut ja myynyt lapsia. Viimeinen oli eräs tyttö; häntä minä usein pieksin, jopa niinkin, että hän verta vuoti. Kun hän oli melkein kuollut, niin minä hänet myin. Nyt ei hän varmaankaan enää elä. Hänen äänensä, niin, nyt sen tiedän, se kaikui melkein samanlaiselta kuin sinun!"

"Ehkä hän elää vielä", sanoi Waltrud hiljaa.

"Jos hän vielä eläisi? -- Minulla on rannerengas, joka on hänen omaisuuttaan. Se on harvinainen koriste."

Hämmästyen Waltrud kysyi: "Missä sinulla on rannerengas?"

Puolittain epäluuloisena katsoi juutalainen tyttöön, mutta vihdoin hän sanoi: "Sinä saat sen tietää. Sinä olet ollut hyvä isä Aamosta kohtaan. Se on tuolla laatikossa."

"Anna minun katsella sitä", pyysi tyttö vapisevalla äänellä.

Levottomana mies väänteli itseään vuoteessaan. Hänestä tuntui vaikealta antaa kenenkään nähtäväksi aarteitaan, joita hän vuosikausia oli tarkoin pitänyt kätkössä ja joista hänen sydämmensä ei voinut vielä kuoleman portillakaan oikein irtaantua. Tyttö istui siinä kiihkeässä odotuksessa. Vihdoin hän kysyi:

"Oliko tytön nimi, josta puhuit, Waltrud?"

Kuten salaman koskettamana hätkähti mies. Hänen silmänsä avautuivat, kasvot kävivät vielä entistään kalpeammiksi ja hän soperteli: "Mitä sinä hänestä tiedät -- Waltrudista?"

Tyttö laski kätensä lempeästi vanhuksen käsille, jotka vapisivat hänen mielensä järkkymyksestä, ja sanoi:

"Ole levossa, vanha mies, ole aivan levollinen. Sinulle ei mitään pahaa tapahdu. Waltrud on antanut sinulle anteeksi, minä sen tiedän, sillä minä olen Waltrud."

Nyt oli mies kovin murtunut. Siinä silmänräpäyksessä kiiti hänen sielunsa silmien ohitse koko se pitkä aika, jolloin hän tätä tyttöä kohtaan oli tehnyt vääryyttä, häntä kohdellut kovuudella, jopa rääkännytkin. Ja nyt oli tämä tullut hänen luoksensa valoisana ja lempeänä, kuten Jehovan sanansaattaja, tuoden hänelle lohdutusta hänen sairasvuoteellaan. Siinä hän istui hänen vieressään, pidellen hänen kuihtunutta vapisevaa kättään omassaan ja puhuen hänelle lohdutuksen sanoja -- oliko tämä hänen kostonsa?

Vanha mies itki. Lakkaamatta tulvivat hänen kyyneleensä, ja kauan paatuneena ollut sydän suli. Waltrud huomasi sen; siksi hän istui ääneti odottaen, kunnes hän puhuisi. Vihdoin vanhus rauhoittui ja sanoi:

"Vanhat silmäni eivät sinua tunteneet. Mutta sinä, tunsitko sinä isä Aamoksen? Sano minulle se!"

"Tunsin, sinä päivänä, jolloin sinua niin pahoin rääkättiin kadulla."

"Ja kuitenkin olet tehnyt minulle niin paljon hyvää ja ollut minulle kuten Jehovan enkeli. Sano, miksi niin teit? Minulle se on ihan käsittämätöntä."

"Sellainen on minun Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen tapa, hänen, jota minä palvelen", vastasi tyttö vakavasti. "Kun juutalaiset, sinun esi-isäsi, naulitsivat hänet ristinpuuhun, huusi hän Isälleen: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät'."

Mies oli vaiti, mutta selvästi näkyi, että hänen sydämessään voimakkaat aallot kävivät. Hetken perästä hän otti patjansa alta pienen avaimen.

"Avaa laatikko", pyysi hän. Hänen äänensä soi nyt lujalta ja rauhoittuneelta.

Tyttö totteli. Siinä laatikossa ei ollut paljoakaan. Hänen käskystään tyttö veti sieltä esiin villasukan, joka oli täysinäinen ja raskas, nauhalla sidottu kiinni. Waltrud aukaisi solmun. Päällimmäisenä oli siinä kultainen rannerengas, kiemurassa olevan kalan muotoinen. Silmässä säkenöitsi jalokivi.

Liikutettuna tyttö katseli koristetta. "Äitini on tätä käyttänyt! Tunsitko sinä äitini?" kysyi hän.

"Olin mukana siinä joukossa, joka hyökkäsi teidän kyläänne ja rosvosi sen. Sinun vanhempasi tapettiin. Sinut minä myöskin näin. Minä tunsin sinut, sillä olin usein kulkenut teidän kylänne läpi salaa, ja sinun kultahiuksesi miellyttivät minua. Rannerenkaan otin kuolleen käsivarresta. Sitten sinä katosit. Myöhemmin löysin sinut unkarilaisten parista, ja koska he olivat kyltyneet pitämään sinua, otin sinut mukaani."

"Entä veljeni?" kysyi Waltrud kiihkeästi jännittyneenä.

"Hunnit veivät hänet myötänsä. Suuren tappelun jälkeen näin hänet jälleen. Hän makasi haavoitettuna kuningas Henrikin sotilaitten joukossa tappelutanterella Merseburgin luona."

Waltrudin silmät säteilivät. "Oliko hän taistellut hunneja vastaan?"

"Epäilemättä. Mutta elääkö hän vai onko kuollut, sitä en tiedä." Sanat kuuluivat voimattomilta ja heikoilta, ja tyttö sanoi pelästyneenä: "Tämä on melkein liikaa kuoleman kielissä olevalle sairaalle. Älä enää puhu. Rannerenkaan minä otan, mutta muut tavarat jätän laatikkoon."

Mutta mies pudisti päätään sanoen: "Ei, minun täytyy puhua, kunnes olen hyvittänyt pahat tekoni. Ota myöskin kaikki muu, siinä on kultaa ja hopeata, ja'a ne köyhille. Sydämmeni on ollut niihin kiintynyt, mutta nyt annan ne Jehovalle; sillä jos sinä olet antanut minulle anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen sinulle tehnyt, niin on myöskin Jehova minulle armollinen."

"Niin, Poikansa tähden, joka ristinkuolemallaan on maksanut velkasi ja on sinunkin Vapahtajasi", sanoi tyttö juhlallisesti.

Vanhus oli sulkenut silmänsä ja makasi kädet ristissä. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Sitten hän vaipui levolliseen uneen, ja Waltrud lähti liikutetuin mielin pois.

KAHDEKSAS LUKU

Kuolema tulee

Vielä kaksi päivää vanhus eli. Kun hän jälleen näki Waltrudin, loistivat hänen silmänsä; hän tarttui Waltrudin käteen ja kuiskasi: "Kiitos kaikesta! Jehova palkitkoon, mitä minulle olet tehnyt!"

Sen jälkeen hän sanoi: "Kerro minulle enemmän Messiaksestasi!"

Waltrud teki sen yksinkertaisin sanoin ja lämpimästä sydämmestä. Halukkaasti sairas kuunteli. Kun tyttö puhui ristillä riippuvasta ryöväristä, pani hän laihat kätensä ristiin ja sanoi itkussa silmin: "Minä olen se mies."

Palvelija seisoi siinä vieressä, ja vanha Rebekka oli hiipinyt sisälle ja kuunteli nyt ihmeissään tuota iloista sanomaa, joka hänelle oli aivan tuntematon ja käsittämätön. Mutta hän näki kuolevan kurttuisilla kasvoilla rauhan ja tiesi nyt, että isä Aamos ei enää pelännyt kokoontumista isäinsä luo. Mikä oli voinut tämän muutoksen saada aikaan? Hän ei löytänyt vastausta.

Kun Waltrud seuraavana päivänä läheni hökkeliä, kuuli hän jo kaukaa itkijänaisten ulvontaa.

"Hän on kuollut", sanoi hänelle eräs tyttö surullisen näköisenä.

Rebekka muori tuli itkien ja käsiään väännellen häntä vastaan. "Hän on kuollut", toisti hän.

"Kuinka hän kuoli?" kysyi Waltrud.

"Valtijatar, se on Jumalan ihme. Hän nukkui hiljaa ilman mitään tuskan merkkiä. Viimeiseksi hän sanoi onnellisen näköisenä: 'Velka on maksettu'. Tiedätkö sinä, valtijatar, kenelle hän oli velkaa?"

Waltrud osotti sormellaan ylöspäin ja sanoi: "Suurelle Herrallemme taivaassa."

Siellä sisällä pienessä huoneessa itkijänaiset ulvoivat, löivät rintoihinsa, repivät hiuksiansa ja käyttäytyivät kuten mielipuolet, yleisen tavan mukaan. Kuollut makasi kädet ristissä. Noita elämässä inhottavia kasvoja kirkasti nyt rauhallinen hymyily. Hän oli kuten ryöväri saanut armon ja lähtenyt isäinsä luo. --

Näihin aikoihin oli huoli ja murhe jälleen vieraina kuninkaanlinnassa. Lotharin tila oli kovin huonontunut. Hänellä oli ollut kohtaus, paljon kovempi ja tuskallisempi kuin se, joka hänet yllätti kotimatkalla Mailandista. Sairas raukka melkein luuli tulevansa mielipuoleksi, sillä hänen päätänsä särki niin ankarasti. Hänen uskollinen hoitajattarensa ei hetkeksikään poistunut hänen vuoteensa äärestä. Neuvottomina seisoivat siinä lääkärit. Kuningatar oli kutsunut kiitetyimmän lääkärin Bolognasta, ja häntä nyt odotettiin.

Ja hän tuli, kun tuo kamala kohtaus jonkun verran oli lieventynyt. Hän oli vanha herra, jolla oli viisaat silmät ja luottamusta herättävä olento. Sairas makasi kalman kalpeana ja jähmettyneenä kuten kuollut, kädet kokoonkouristuneina ja silmät suljettuina. Adelheid loi äänettömästi rukoilevat silmänsä vanhaan lääkäriin, jonka taitoon hän viimeisen maallisen toivonsa kiinnitti. Nuoren puolison suru koski vanhuksen sydämmeen. Syvästi liikutettuna hän katseli sairasta ja antoi hänen suuhunsa muutaman lääketipan. Sitten hän meni molempien toisten lääkärien luo ja keskusteli heidän kanssaan. Aina vakavammaksi ja synkemmäksi kävi hänen katseensa.

Kuningatar ei sitä huomannut, hän katseli nyt alituisesti Lotharia. Vähitellen katosi kankeus sairaan jäsenistä, otsa hiestyi, ja hän lepäsi rauhallisena kuten luonnolliseen uneen vaipunut.

Lääkäri oli jälleen astunut vuoteen ääreen ja antoi taas sairaalle rohtoja. Lempeästi hän laski kätensä sairaan otsalle ja sanoi syvällä myötätunnolla: "Tämä kipu on tuskallinen, mutta vielä hän ei siitä tiedä mitään, sillä hän on tainnoksissa. Pian uni on antava hänelle lievitystä. Torjukaa pois hänen läheisyydestään pieninkin aihe, joka saattaisi häntä häiritä. Jalo rouva, täydellinen hiljaisuus on tarpeellinen!"

Hän viittasi lääkäreitä lähtemään ulos huoneesta ja jäi yksin Adelheidin kanssa sairaan luo. Äänettöminä he istuivat siinä. Kuningatar oli pannut kätensä ristiin; hänen sielunsa rukoili. Näin kului tunti tahi enemmänkin. Vielä makasi sairas liikkumattomana, mutta hänen hengityksensä oli tasainen.

Silloin Adelheid nousi istualta. Hän oli päätöksensä tehnyt. Hän pyysi lääkäriä tulemaan kanssansa viereiseen huoneeseen.

"Tohtori", virkkoi hän, "minä luotan siihen, että sanot minulle totuuden. Mitä tautia kuningas potee? Älä salaa minulta mitään."

Lääkärin suupielet värähtivät, mutta sitten hän sanoi: "Me lääkärit koetamme toivoa niin kauan kuin ihmisessä on henki. Kuitenkin kehoittaisin kuningatarta hankkimaan ilmanmuutosta korkealle puolisolleen. Tämä ummehtunut kaupunginilma ei ole hänelle edullinen."

"Me lähdemme vaikkapa jo huomenna länteen, alppimaahan."

Tohtori noikkasi suostuvasti.

"Mutta kysymykseeni et ole antanut suoraa vastausta, olet kierrellyt. Mitä tautia hän sairastaa? Minun täytyy saada se tietää, ja minä vaadin kuningattarenasi, että sanot minulle totuuden."

Majesteetillisena ja käskevänä hän seisot siinä, ja lääkäri katseli häntä liikutettuna.

"Jumala suokoon, että minulla olisi jotakin lohduttavampaa ilmoittamista! On kulunut enemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, jolloin ensi kerran kuulin puhuttavan tästä taudista. Silloin olin vielä poikanen. Isäni oli kuuluisa lääkäri Spoleton kaupungissa. Siellä oleskeli silloin Saksan kuningas ja keisari Arnulf. Olen nyt jo vanha mies, mutta vielä näen hänet muistissani, tuon ritarillisen sankarin, jonka me vapauttajana otimme vastaan ja jolle sydämmemme ihastuksesta sykkivät. Sitten isäni kutsuttiin hänen luoksensa. Keisari sairasti vaikeata päänsärkyä. Vielä näen silmieni edessä isäni, kun hän tuli kotiin kalpeana ja murtuneena. Te tiedätte, rouva kuningatar, miten keisari Arnulfin kävi?"

Tuskanhuuto tunki kuningattaren kauhistuneesta sydämmestä. Hänen silmänsä sumenivat, hän hapuili tukea. Mutta voimakkaasti hilliytyen hän sai sanotuksi:

"Tohtori, salaperäisiä huhuja kulkee Saksan keisarin kuolemasta. Tiedät varmaankin, onko niissä perää, koska isäsi hoiti häntä. Kertooko kansa oikealla tavalla hänen kuolemansa syyn? Sano minulle!"

"Huhut ovat tosia. Isäni vannoi sen. Hän ei enää milloinkaan saavuttanut mielen tasapainoa eikä iloa tuon päivän jälkeen."

"Tarkoitatko siis, että puolisollani on ruumiissaan sama sairaus kuin kuningas Arnulfilla?"

Vanha mies painoi päänsä alas, hän ei voinut väittää vastaan.

"Hänellä on ollut tämä tauti siitä asti kuin hän viimeisenä iltana Mailandissa Berengarin kädestä otti pikarin ja joi maljan", sanoi lääkäri soinnuttomalla äänellä, --

Viereisessä huoneessa odotteli Waltrud. Hän kyllä tiesi, että tuolla sisällä keskusteltiin vakavista asioista, ja hänen sydämmensä sykki levottomana. Silloin aukeni ovi. Adelheid seisoi kynnyksellä. Kauhistus valtasi tytön mielen, kun hän näki kuningattaren. Nuo kukoistavat kasvot olivat kuolonkalpeat, katse oli jäykkä ja piirteet vääntyneet. Hän hoiperteli Waltrudia kohden, ja tämä kiirehti häntä vastaan, sulkien hänet syliinsä. Kuningatar syleili uskollista ystäväänsä kiihkeän suruisena ja huudahti sydäntävihlovalla äänellä:

"Waltrud, he ovat hänet myrkyttäneet!"

* * * * *

Kuningas Arnulfin surullinen kohtalo ei ollut jäänyt miksikään salaisuudeksi. Myöskin Adelheid sen tunsi. Puoli vuosisataa oli kulunut siitä, kun paavi juhlallisesti kruunasi hänet keisariksi ja hän täydessä miehuutensa voimassa juhlallisesti saapui Spoletoon, jossa kansa riemuiten otti hänet vastaan vapauttajana hirmuvallan ikeen alta. Hän ei kauan saanut voitostaan iloita. Pilkallisesti, mutta varmasti kuolettava myrkky teki lopun hänen elämästään. Hänen onnistui päästä kotimaahansa, mutta ennenkuin vuosi oli loppuun kulunut, lepäsivät hänen luunsa Regensburgin kirkkoholvissa. Ja sama onneton kohtalo oli nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin tullut nuoren elämänhaluisen Lotharin osaksi.

Suurella kiireellä varustauduttiin matkalle. Levollisesti ja huolellisesti jakeli kuningatar käskyjänsä. Kuninkaan uskollisimpain piti häntä seurata; niiden joukossa olivat lääkärit, osa palvelusväestä ja henkivartijat. Jo toisena päivänä kuninkaalliset vaunut lähtivät länteen. "Äidin luo! Äidin luo!" kaikui Adelheidin sydämmessä. "Niin pian kuin vain on mahdollista!"

Mutta kuninkaan tila esti matkustamasta nopeaan; sairaan pää ei sitä sietänyt. Silloin lähetti Adelheid, Waltrudin neuvosta, ne vaunut, joissa pieni lapsi uskollisine hoitajineen oli, edeltäpäin varman saattueen turvissa viemään Bertha rouvalle tietoja kuningasperheen tulosta.

Toiset seurasivat hitaammin jäljessä. Päivä päivältä kesti matkaa. Yöllä he lepäsivät teltoissa, joita kuljetettiin mukana. Vihdoinkin näkyivät Turinin tornit, ja väsynyt Lothar pyysi: "Levähtäkäämme täällä muutamia päiviä!"

Päivistä tuli viikkoja. Vähän matkaa kaupunginmuurien ulkopuolella ylhäällä vuoristossa sijaitsi kuninkaallinen maatila, jossa kuningas Hugo usein oli oleskellut. Täällä sairas odotteli parantumistansa. Hän oli liiaksi väsynyt ajatellaksensa matkan jatkamista.

Komeasti sisustetussa huoneessa, jonka ovet ja ikkunat viettivät puutarhaan, makasi hän leposijallaan. Avoimista akkunoista lempeät kevättuulet puhaltelivat, ja etäisten, juhlallisten Alppien huiput katselivat tervehtien sisään. Voimakkaasti tämä näköala veti kuningattaren mieltä kotiinpäin äidin luo, hänen isänmaahansa, missä vielä uskollisuus vallitsi, missä kavaluus ja viekkaus olivat vieraita. Mutta hänellä täytyi olla kärsivällisyyttä. Sairas tarvitsi lepoa, ja lääkärit varoittivat matkan pikaisesta jatkamisesta. Hän istui siis päivästä päivään kalliin puolisonsa vuoteen ääressä ja hoiti häntä kaikella sillä uskollisuudella ja rakkaudella, johon hänen hellä, voimakas sydämmensä oli mahdollinen.

Usein hän ajatteli äitinsä hyvästijättösanoja: "Palvellaksemme olemme kaikki täällä maan päällä, ja etenkin me ruhtinattaret." Ei hän silloin voinut ajatella, että hän tulisi palvelemaan tuskaisen sairasvuoteen ääressä, hoitaen sitä, joka hänelle oli kallein tässä maailmassa. Nyt hän otti kutsumuksensa vastaan Jumalan kädestä. Miten paljon hän kärsi, sen tuli olla sairaalta salattuja; olihan hänellä jo kylläksi omista kärsimyksistään. Puolisollensa hän koetti näyttää iloista muotoa. Ilostuttaaksensa häntä Adelheid lauloi kauniilla äänellään lempilaulujansa, joita hän harpulla säesti. Lotharille häneltä aina riitti joku lohdutuksen sana, joskin hänen oma sydämmensä oli sitä vailla.

Adelheidin uskollisen hoidon ja leppoisan kevätilman vaikutuksesta kuningas vähitellen vähän toipui. Hänen kalpeat poskensa rupesivat saamaan väriä; yöt, jotka olivat olleet levottomia, tuottivat nyt virkistävää unta, ja Adelheidin sydämmessä syntyi jo toivo, että kuningas ajan mittaan kokonaan parantuisi. Oi, mielelläänpä hän olisi kärsivällinen, kunhan vain hänen palavat rukouksensa rakastetun puolesta tulisivat kuulluiksi! Toivo antoi hänelle rohkeutta, ja puoliso huomasi sen kyllä.

Adelheid oli juuri laulanut Lotharille yhden lauluistaan, ja hänen sormensa koskettelivat vienosti harpun kieliä, sillä välin kuin hänen ajatuksensa viipyivät etäällä. Lothar ei häntä häirinnyt. Vihdoin Adelheid katsahti puolisoonsa, sanoen iloisesti: "Pian voimme matkustaa eteenpäin äidin luo. Siellä tulet täydellisen terveeksi, Lotharini. Olethan sinä nyt paljon parempi!"

Hän hymyili, tarttuen hellästi Adelheidin käteen. Hetken perästä hän sanoi: "Minä voin hyvin, niin kauan kuin sinä olet täällä ja tuskat ovat jotenkin siedettävät. Jääkäämme tänne!"

"Kuten tahdot", sanoi Adelheid alttiisti, "Mutta katso noita korkeita vuoria, miten mahtavina ne kohoutuvat taivasta kohti. Siellä, tarkoitan, löytäisit terveytesi jälleen, siellä, missä rinta vapaammin voi hengittää ja sydän sykkii iloisemmin, siellä missä tuoksuva vuori-ilma ympäröitsee pakottavaa päätäsi virkistävällä viileydellä. Ah, jospa olisimme siellä!" huokasi hän sydämmensä syvyydestä.

"Minäkin sinne tahtoisin, etenkin sinun tähtesi", oli vastaus. "Mutta minusta tuntuu kuin tämä olisi maailmanmatkani pää."

Adelheid keskeytti hänet sanoen: "Älä anna sijaa tuollaisille levottomille ajatuksille. Jumala on hyvin armollinen, hänelle ei mikään ole mahdotonta. Hänen kädessään on sinun henkesi."

Hän nyökäytti päätänsä. "Jumala on hyvin armollinen, sen olet monta kertaa lukenut kirjastasi, ja minä siunaan sinua siitä. Sillä nyt tiedän, että hän on armollinen minullekin, joskin hän tahtoo minua muuttamaan toiseen kotiin, joka ei ole tässä ihanassa maassa. Olethan itse sanonut minulle, että siellä ei ole mitään kipua enää! Minä tunnen, että pää parkani ei enää milloinkaan parane -- eipä edes alppimaassa. Minun tulee sääli sinua, kalleimpani, kun minun täytyy jättää sinut yksin. Sinä olet ollut iloni ja riemuni, elämä sinun kanssasi on ollut minulle sanomaton onni. Et ole milloinkaan tuottanut minulle mitään murhetta, ainoastaan hyvää olet tehnyt. Mutta jos taivaallinen Herramme toisin tahtoo kuin me, niin tottahan meidän tottelevaisina täytyy taipua hänen tahtonsa mukaan? Sen olet minulle opettanut kalliista raamatustasi."

Adelheidin kyyneleet vuotivat. "Sinä olet oikeassa", sanoi hän. "Meidän täytyy nöyrinä taipua Jumalan tahtoon. Kuitenkin minä toivon. Yön hiljaisuudessa olen rukoillut henkesi puolesta, ja Jumala on armollinen. Hän voi auttaa sinua."

Lothar katsoi rakkaasti puolisoonsa, mutta ei sanonut mitään. Pian hän väsyneenä vaipui hiljaiseen uneen.

Enemmän kuin ennen milloinkaan oli Waltrud nyt rakastetun hallitsijattarensa turvana ja lohdutuksena. Aina hän pysytteli sairashuoneen läheisyydessä ja kuunteli sairaan vähintäkin liikettä. Paljon hänkin oli viime aikoina saanut kokea. Usein hän ajatteli vanhan juutalaisen rauhallista loppua ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut hänelle armonsa. Mutta enimmiten hänen ajatuksensa viipyivät levottomina sairaan kuninkaan ja hänen uskollisen hoitajattarensa luona. Hän ei voinut toivoa kuten Adelheid, sillä hän oli huomannut lääkärien levottomat ilmeet, kun he välistä kulkivat puutarhassa ja hiljaa keskustelivat keskenään. He tiesivät, että kohtaus uudistuisi jälleen. Myöskin Waltrud oli kuullut tästä kuiskattavan. Hänen sydämmensä oli raskas. Ah, mielellään hän olisi antanut oman henkensä, jos hän sillä olisi voinut pelastaa rakkaan kuningattaren puolison! Mutta muuta hän ei voinut tehdä heidän puolestaan kuin huolehtia ja rukoilla, ja sitä hän teki yöt päivät.

Muutama viikko oli vierinyt. Ihana toukokuun päivä joutui iltapuolelle, ja suloinen oli luonto. Vielä auringonsäteet kultasivat vuorten huippuja ja leikkivät hopeankirkkaassa lähteessä, joka solisi ja porisi puistossa. Ihanat tuoksut levisivät tuhansista kukkanupuista, puissa linnut laulelivat iltalaulujansa, ja myrttilehdosta kuului satakielen suloista liverrystä. Kaikkialla eloa ja iloa!

Mutta sisällä kuninkaankartanossa oli äänetöntä ja raskasta. Hiljaa liikkuivat palvelijat edestakaisin, monet ahvettuneet kasvot värähtelivät surusta, ja monesta silmästä vieri kyyneleitä. Myöskin uskollinen bolognalainen lääkäri itki. Koko hänen lääkäritaitonsa ei ollut kyennyt varjelemaan kuninkaan nuorta, vielä vuosi sitten kukoistavaa elämää kuolemalta. Se oli jo kadonnut iäisyyden mereen.

Satakielen suloinen laulu, jota nuori kuningas niin usein ja mielellään oli kuunnellut, kaikui aina siihen huoneeseen asti, missä hän makasi, mutta hän ei sitä enää kuullut. Hän ei enää katsellut kevään ihanuutta, ei kullanhohtavaa aurinkoa, joka häntä niin usein oli virkistänyt. Hän ei nähnyt uskollistensa kyyneleitä ja surua. Hänen silmänsä olivat iäksi sulkeutuneet.

Waltrud seisoi paarien luona, ja hänen kyyneleensä virtailivat lakkaamatta. Siinä lepäsi kuningas kädet ristissä, kaunis pää vähän sivulle päin kääntyneenä, hiljaa ja rauhallisena kuten nukahtanut. Jaloilla kasvoilla väikkyi lapsellisen iloinen ja onnellinen hymy, ja tytön mielestä hän oli sen näköinen kuin ennen, jolloin hän nuorukaisena oleskeli Colombierissa. Pitkien kärsimysten perästä oli vihdoinkin levon aika koittanut, ja hiljaa hän oli nukahtanut, kuten väsynyt lapsi isänsä helmaan.

Kuninkaan kuolinsijan ääressä oli hänen nuori vaimonsa polvistuneena, ääneti ja ilman kyyneleitä, särkynein sydämmin, murtuneena sielun ja ruumiin puolesta. Hän ei tietänyt enempää kuin kuollutkaan siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänelle oli koko maailma tyhjä, kuten suuri hautapaikka. Ei yhtään valonsädettä välkähtänyt, kaikki näytti hänestä pimeältä ja kolkolta. Vielä hän ei voinut tätä kovaa kohtaloa ottaa vastaan Jumalan kädestä eikä omistaa sitä lohdutusta, joka sanassa on luvattu kaikille murheellisille ja raskautetuille.

YHDEKSÄS LUKU

Jumalattomien neuvot

Lotharin maalliset jäännökset oli palsamoittu ja pantu Mailandin kirkkoholviin. Maassa vallitsi kaikkialla syvä suru rakastetun kuninkaan kuoleman vuoksi, ja yleisesti kovin säälittiin nuorta leskeä, joka nyt oli yksin ilman turvaa vieraassa maassa. Tätä asian puolta hän itse ei alussa ajatellut; koko hänen mielensä oli vain kiintynyt siihen katkeraan murheeseen, joka häntä oli kohdannut. Waltrud ja lääkäri katselivat häntä levottomina. "Jospa hän edes saattaisi itkeä!" sanoi lääkäri. "Tuo äänetön jäykkä suru kuluttaa hänen elinvoimaansa. Meidän täytyy toimittaa hänet pian kotiinsa Paviaan."

Ja kyyneleet tulivat, kun hän jälleen oli kotona ja ensi kerran astui rakkaan vainajan työhuoneeseen. Kaikki oli siellä samassa kunnossa, mihin hän oli sen jättänyt. Silloin tuli lesken mieleen muisto entisistä onnellisista ajoista. Hän vaipui siihen tuoliin, jossa hänen puolisonsa tavallisesti oli levähtänyt, nojasi päänsä uskollisen Waltrudin rintaa vasten ja itki kauan kuten lapsi. Hän oli nyt päässyt jäykkyydestään ja virkosi elämään jälleen, joskin hän vielä muutamia viikkoja oli avuton ja uupunut.

Nyt hän saattoi puhua Waltrudin ja lääkärin kanssa vainajasta ja ottaa lohdutusta vastaan Jumalan kalliista sanasta. Nyt hän jo myöskin voi kiittää uskollisiansa siitä rakkaudesta, jota he olivat osottaneet kuninkaalle, ja ajatella miten hän heitä palkitsisi ja ilahduttaisi.