Part 5

Ei siis ollut ihme, että Pavian asukkaiden sydämmet sykkivät ihastuksesta heidän kuningatartansa kohtaan. Maine hänen hyvyydestään ja lempeydestään levisi pian koko ylä-Italiaan ja tuli myöskin Veronaan rajakreivi Berengarin ja hänen puolisonsa Willan korviin. Epämieluista oli heille, että tätä vierasta kuningatarta näin kiitettiin, sillä heidän pyrintönsä oli voittaa itselleen vallan mukana myöskin kuninkaan nimi ja kunnia. Ja nyt kunnianhimoinen Willa pelkäsi, että Adelheid olisi hänelle tulevaisuudessa voittamattomana esteenä hänen itsekkäiden aikeittensa perille saattamisessa. Sillä kansan rakkaus kiintyi, kuningattaresta lähtien, myöskin yhä enemmän hänen puolisoonsa, nuoreen kuningas Lothariin. Juonitteleva kilpailijapari aprikoitsi, miten kuitenkin voisi anastaa itsellensä kruunun. Mutta niin moninaista kuin Berengar ja Willa tuumivatkin, tuntui siltä, että kansan suosio liian suuressa määrässä oli kuningas Lotharin puolella. He ymmärsivät, etteivät he Italiasta milloinkaan saisi kannatusta. Silloin kävi tuon jumalattoman Berengarin samoin kuin ennen kuningas Ahabin: hän oli pahoilla mielin, pani maata vuoteellensa eikä syönyt, vaan käänsi poispäin kasvonsa. Hänen puolisonsa Willa, samoin kuin Ahabin puoliso Isebel, oli täynnä pahoja neuvoja ja sanoi hänelle:

"Et sinä koskaan tule Italian kuninkaaksi, niin kauan kuin tuo Lothar elää. Mutta kentiesi hän pian kuihtuu ja kuolee; luulenpa, että hänellä on kova päänsärky ja että hän kärsii kuumekouristuksista. Se tauti on vaarallinen, moni on äkkiä temmattu pois sellaisten kouristusten takia. Ajattele vain saksalaista kuningas Arnulfia. Ole siis rohkealla mielellä, vielä on toivo, että saat mitä tahdot."

Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin rajakreivi kreivittärensä keralla lähti Mailandin kaupunkiin omaan linnaansa. Hän tahtoi viettää komeat pidot poikansa Adalbertin kunniaksi, asettaen hänet hallitsijakumppanikseen. Maan suurmiehet ja ylimykset olivat kutsutut sinne, ja jotta juhlat tulisivat loistavammiksi kuin mitä milloinkaan näihin asti oli nähty, lähetti Berengar valitun joukon Lothar kuninkaan luo, pyytäen sanansaattajainsa kautta, että kuningas suosiollisesti omalla ja rakastettavan puolisonsa läsnäololla kunnioittaisi ja kohottaisi näitä pitoja, siten ihastuttaen uskollisen vasallinsa sydäntä. Kutsumus tuntui ystävälliseltä ja nöyrältä, ja Lothar, joka pitkällisen riidan tähden oli pysynyt poissa rajakreivin luota, lupasi nyt tulla. Hänelle oli mieluista, että Berengar tarjosi hänelle kätensä kireitten välien lopettamiseksi.

Pidot vietettiin mahdollisimmalla komeudella ja loistolla. Suurta kunniaa osotettiin nuorelle kuninkaalle ja hänen ihastuttavalle puolisolleen, ja imartelevin sanoin vakuutti Berengar tavan takaa kuninkaalle uskollisuuttaan, sillä välin kuin viekas Willa koetti voittaa kuningattaren suosiota.

Mutta kuningattaren mielestä olo Mailandissa kävi raskaaksi, ja hän toivoi takaisin kotiinsa, hiljaisiin olinpaikkoihinsa. Hän tunsi myöskin hyvin, ettei hän koskaan voisi luottaa Berengariin eikä Willaan, joitten liehakoitsevat sanat hänen sydämmellensä tuntuivat vastenmielisiltä. Adelheid muisteli, mitä isänsä oli sanonut italialaisten viekkaudesta, hän muisti myöskin isoisänsä salamurhan, ja hänen sydämmensä vapisi, kun hän ajatteli puolisoansa, -- miksi, sitä hän ei tietänyt. Pitojen viimeisenä iltana, joka oli kaikista loistavin, tarjosi rajakreivi itse kultamaljan kuninkaalle ja piti koreasanaisen puheen kuningasparin ja rajakreivillisen pariskunnan välillä uusitun ystävyysliiton ylistykseksi.

Seuraavana aamuna kuningatar rupesi toimittamaan poislähtöä. Hän kaipasi lastansa, jonka hän oli jättänyt uskollisen hoitajan haltuun, sillä Waltrud oli matkustanut mukana Mailandiin. Kuningas Lotharkin palasi kotiin. Hän oli väsynyt, päätä särki, ja koko ruumiissa tuntui ikäänkuin lyijynpaino. Berengar itse saattoi heidät kaupunginmuurien ulkopuolelle. Sitten hän jätti jäähyväiset kauniilta helisevin sanoin, ja kuningaspari lähti kotimatkalle, kumpikin iloisena siitä, että olivat jättäneet kaupunginmuurit taakseen ja jälleen päässeet ulos avaraan, raittiiseen ilmaan, jossa voi hengittää esteettömästi, vapaana kaikesta painosta, joka heitä juhlissa oli rasittanut.

Iloisin oli Waltrud siitä, että he nyt onnellisesti olivat päässeet pois kaupungista, ja kuten hän toivoi, ilman vahinkoa. Uskollisesti hän oli yötä ja päivää vartioinnut hallitsijatartansa, muistaen Bertha kuningattaren viimeistä pyyntöä. Mutta kuninkaan muoto sai hänet levottomaksi. Raitis aamutuuli kohotti tuskin punanhiventäkään hänen kalpeille poskillensa. Väsyneesti ja veltosti hän nojautui matkavaunujen selkänojaa vasten, -- hän, tuo nuorekkaan reipas sankari, joka ei milloinkaan ollut sairastanut eikä väsymyksestä mitään tietänyt. Adelheid istui hänen vieressään ja kääntyi tutkivasti häntä katsomaan, ihmetellen hänen äänettömyyttänsä.

"Sinulla on päänsärkyä, Lothar", sanoi hän hellästi. "Nojaudu olkaani vasten, kuten isän oli tapana nojautua äidin olkapäähän, milloin hän oli väsynyt."

Lotharin pää vaipui raskaana hänen olkansa nojaan, ja Adelheid tuki häntä pehmeällä käsivarrellaan. Sydämmestään hän rukoili Vapahtajaa Jeesusta Kristusta, että hän auttaisi tätä rakastettua puolisoa ja antaisi heidän onnellisesti saapua kotiin. Äänettöminä ja surullisina he jatkoivat kotimatkaansa.

Kun he lähenivät Paviaa, kävi kuningas vähitellen virkeämmäksi.

"Nyt se on ohi", sanoi hän, ojentautuen ja pyyhkäisten kädellään otsaansa. "En milloinkaan ole tuntenut sellaisia tuskia, tuntui ikäänkuin olisin saattanut tulla hulluksi. Pikku raukka, minä olin raskas taakka sinulle."

"Rakas taakka!" sanoi Adelheid, tarttuen hänen käteensä. "Pian pääsemme kotiin, ja silloin minä sinua hoidan, niin että tulet terveeksi."

Lothar hymyili. "Toivon, ettei hoitosi enää ole tarpeen, sillä nyt olen paljon parempi. Mistä lienen tullut tällaiseen tilaan? Se alkoi vasta illalla."

Silloin raikuivat vaunuja seuraavan kuninkaallisen henkivartiaston torvet, ja tervehdyksiin vastattiin Paviasta samoin torvien toitotuksilla. Kuningaspari oli saapunut perille.

SEITSEMÄS LUKU

Mestarin jäljissä

Suuri ilo vallitsi linnassa, kun nuori pari oli saapunut kotiin. Pieni tyttö oli hyvin viihtynyt uskollisen hoitajansa huostassa. Nuori kuningatar oli onnellinen siitä, että hän jälleen oli kotona, mutta hänen puolisonsa tila tuotti hänelle huolia. Hän näytti kalpealta ja katse oli väsyneempi kuin ennen, vaikka hän ei vaivoja valittanut. Halukkaimmin hän oleskeli puolisonsa kodikkaassa huoneessa, hänen ja pikku tyttärensä seurassa.

"Waltrud", sanoi Adelheid kerran uskotulleen, "mene sinä yksin meidän köyhiemme luo, minä jään kuninkaan seuraksi. En saata jättää häntä, ennenkuin hän paranee taas. Olen levoton siitä, että hän on noin äänetön ja väsynyt. Käske jonkun palvelijan tulla sinua saattamaan."

Waltrud viipyi kauan ulkona. Oli jo iltapäivä, eikä hän vieläkään ollut kotiin saapunut, ja Adelheid rupesi jo pelkäämään, että hänelle jotakin oli tapahtunut. Silloin hän kuuli tutut askeleet viereisestä huoneesta ja kiirehti sinne, mutta seisahtui pelästyneenä kynnykselle, sillä Waltrud näytti kovin kiihtyneeltä. Hiljaa sulki kuningatar oven, jotta kuningas ei häiriintyisi, ja meni sitten Waltrudin luo.

"Mikä sinua vaivaa, Waltrud? Onko sinulle jotakin tapahtunut?"

"Oi valtijatar, olen nähnyt hänet!" ähkäsi hän.

"Kenen?"

"Aamos juutalaisen."

Tyttö lankesi polvilleen kuningattaren tuolin viereen, painoi päänsä käsinojaa vasten ja itki. Vielä hän näytti olevan aivan poissa suunniltaan.

Täynnä osanottoa katseli häntä Adelheid, tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle lohduttavia sanoja.

"Älä pelkää, sinä olet kuninkaan suojeluksessa. Tuo häijy mies ei voi tehdä sinulle mitään pahaa. Sinä tiedät, että me sinua suojelemme."

"Valtijatar, ei siitä ole kysymys."

Ja Waltrud nousi ylös.

"Kerro sitten, mitä on tapahtunut."

Ja tyttö kertoi. Hän oli käynyt siinä kaupunginosassa, jossa köyhät asuvat. Kun hän jo oli viimeisen käyntinsä suorittanut, kuuli hän äkkiä eräältä poikkikadulta äänekkäitä huutoja ja kirkunaa, joka muuttui mellakaksi; ja hän koetti mitä pikimmin päästä sieltä pois palvelijan kanssa, joka häntä saattoi. Silloin huudettiin heidän takanaan: "Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni hänet! Lyökää hänet kuoliaaksi! Älkää päästäkö häntä!" Waltrud katsoi taaksensa. Eräs vanha mies juoksi kuten ajettu metsänotus. Hän kompastui, nousi ja juoksi taas epätoivoisessa hädässä, koko hurja joukko kintereillään. Tytön tuli vanhusta sääli, ja hän astui rohkeasti takaa-ajajien eteen.

"Antakaa vanhuksen olla", sanoi hän. "Koko joukko yhtä vastaan! Mitä hän on teille tehnyt? Näettehän, ettei hän teille mitään voi!"

"Hän on juutalainen eikä kuulu meidän kaupunginosaamme! Hän on ryövännyt kristityn lapseni" Näin he huusivat toinen toistansa kovemmin.

"No nyt hän on satimessa, älkää laskeko häntä enää uudestaan irti!" kuului toisaalta vimmainen melu.

Pakoon hän ei voinutkaan päästä. Joukko palasi raahaten häntä. Hänen käsivartensa riippuivat tarmottomina, toinen sääri oli poikki, mies oli tainnoksissa.

Useimmat tunsivat Waltrudin ja kunnioittivat häntä lempeän kuningattaren avustajana hänen armeliaisuustoimissaan. Sen vuoksi he kuuntelivat, kun hän heitä puhutteli ja nuhteli heitä heidän kovuudestaan vanhaa miestä kohtaan. Mutta eivät he kuitenkaan mieltänsä muuttaneet.

"Hän tahtoo myrkyttää kaivot, lyökää hänet kuoliaaksi!" kuului taaskin ääni joukosta huutavan.

"Ei suinkaan", vastasi tyttö varmasti. "Tuokaa tänne vanhus ja kuulkaa mitä hän sanoo."

Muutamat raahasivat hänet esille, mutta hän oli enemmän kuolleen kuin elävän näköinen. Hänen valkoiset hiuksensa olivat veriset ja likaiset ja peittivät osan kasvoista; myöskin pitkä harmaa parta oli veren tahraama. Miehen pää oli varmaankin pahoin haavoittunut. Waltrud katseli häntä säälien, ja omituisia muistoja heräsi hänen mielessään.

"Tuokaa tänne vettä", käski hän, "jotta hän herää tainnoksistaan. Te olette pahoin häntä pidelleet; pelkään, tokko hän toipuukaan. Ajatelkaa, että olette kristityitä ihmisiä. Luuletteko, että Herra Jeesus Kristus on hyvillään, kun te noin olette käyttäytyneet vanhaa miestä kohtaan, vaikka hän onkin juutalainen?" sanoi hän moittien.

He olivat vaiti, sillä saksenilaisen tytön vakavuus vaikutti noihin raakoihin mieliin. Miehelle annettiin vettä, ja lähimpänä-seisojat kostuttivat hänen huuliaan ja pesivät veren hänen hiuksistaan ja kasvoistaan.

"Hän virkoaa", he sanoivat. "Kas, nyt hän aukaisee silmänsä."

Waltrud astui lähemmäksi. Katse vanhuksen silmistä kohtasi häntä. Ne olivat samat silmät, joita hän lapsuutensa ajoista asti ei milloinkaan ollut unohtanut. Veri kuohahti hänen sydämmessään, ja hänen poskensa kuumenivat. Kaikki ne kärsimykset, jotka tuo onneton mies oli hänelle tuottanut, muisti hän tällä hetkellä, ja hänen päätänsä pyörrytti, mutta hän hillitsi itsensä kansan tähden.

"Kysykää mieheltä, missä hän asuu", sanoi hän. "Kentiesi hän on tajuissaan. Kantakaa hänet asuntoonsa. Jos hän on lapsen ryöstänyt, niin löydätte sen sieltä."

Tämän väkijoukkokin ymmärsi oikeaksi, ja he kävivät käsiksi vanhukseen, vaikka vastahakoisesti. Kun Waltrud sen huomasi, sanoi hän palvelijallensa:

"Menkäämme mekin mukaan. Ryhdy toimeen sinäkin, siitä kuningatar pitää."

Vanhus oli heikolla äänellä ilmoittanut asuntonsa ja oli sitten jälleen vaipunut tiedottomaan tilaan. Veri pisarteli lakkaamatta hänen päässään olevasta haavasta.

Kuninkaallinen palvelija tarttui häneen, muutamat muut seurasivat esimerkkiä, ja niin he kantoivat hänet ahtaita ja likaisia katuja pitkin hänen huoneeseensa. Sisään he pääsivät avaimilla, jotka he löysivät hänen taskuistaan. Huone oli pimeä ja ummehtunut. Kurja olkivuode oli toisessa nurkassa, sen vieressä lukittu arkku ja huoneen keskellä karkeasti kyhätty pöytä ja horjuva tuoli. Käytettyjä vaatteita riippui seinillä kaikkialla ympäri huonetta; ne olivat nähtävästi myyntitavaraa. Mutta ei merkkiäkään mistään elävästä olennosta näkynyt, vaikka he kuinkakin olisivat etsineet. Pettyneinä he lähtivät pois, ainoastaan Waltrud ja palvelija jäivät jäljelle. Tyttö repi vaatekappaleista palasen ja sitoi sillä vanhuksen päässä olevan haavan. Sitten hän katsoi ympärilleen tuumien mistä saisi apua. Matalan oven ulkopuolella oli muutamia puolikasvuisia tyttöjä, jotka uteliaina kurkistivat sisään. Ne olivat juutalaiskorttelista, ja kun kansanjoukko oli hajaantunut, olivat he uskaltaneet hiipiä esiin piilopaikoistaan. "Asutteko te tässä talossa?" kysyi Waltrud.

Vastaamatta he tuijottivat tuohon vieraaseen tyttöön, mutta vihdoin yksi heistä, tehden merkitsevän liikkeen kädellään, sanoi: "Tuolla vastapäätä."

"Kutka vielä siellä asuvat?"

Taaskin sama äänettömyys, kunnes Waltrud toisti kysymyksensä. Silloin vastasi sama tyttö, joka äskenkin oli puhunut:

"Rebekka muori."

"Mikä on sinun nimesi?"

"Ester." Hän oli oikea laiminlyödyn lapsen perikuva, likainen, kaikkea järjestystä vailla; ja hänen pikimustat hiuksensa, kampaamattomat ja takkuiset, riippuivat kasvojen ympärillä, joista mustat silmät suurina tuikkivat.

"Tahdotko mennä pyytämään Rebekka muoria tänne, Ester?" kysyi Waltrud ystävällisesti, ja tyttö totteli.

Kutsuttu tuli pian. Hän oli vanhanpuoleinen nainen, joka epäluuloisesti katseli vieraita.

"Me tahtoisimme vain sinun apuasi tälle vanhalle miehelle", selitti Waltrud. "Voitko pitää huolta hänestä ja antaa hänelle ruokaa ja juomaa, kun hän jälleen virkoaa? Hän on kurjassa tilassa, kuten näet."

Silloin muijan kieli pääsi liikkeelle, ja hän puhkesi valittamaan: "Oi, voi, isä Aamos, mitä sinulle on tapahtunut?"

"Onko hän sinulle sukua?" kysyi Waltrud.

Vaimo pudisti päätään, jatkaen valitustaan: "Kuollut hän on! Kuollut hän on!"

"Ei, hän ei ole kuollut", sanoi tyttö. "Tahdotko hoitaa häntä niin, ettei hän kuole hoidon ja ruoan puutteeseen?"

"Rebekka raukalla ei itselläänkään ole mitään!" valitti muija, "mutta minä tahdon pitää huolta hänestä sen verran kuin saatan."

"Hän kuuluu sinun kansaasi, ajattele sitä", sanoi Waltrud. "Tässä on rahaa. Osta mitä hänelle on tarpeellista. Kentiesi sinun täytyy lähteä tuomaan lääkäriä. Katso myöskin haavaa ja hoida sitä, jos osaat. Minun täytyy nyt mennä."

Ahneudesta säihkyivät muijan silmät, kun hän näki hopearahat. Waltrud havaitsi sen ja sanoi varoittaen: "Se on häntä varten, pidä huolta siitä, että hän saa mitä hän tarvitsee. Minä tulen takaisin."

Sitten hän sanoi hyvästi ja meni pois palvelijan seuraamana. --

Adelheid oli ääneti kuunnellut Waltrudia. Nyt hän liikutettuna sanoi: "Waltrud, Vapahtaja on antanut sinulle tilaisuuden koota tulisia hiiliä vihollisesi pään päälle, kuten evankeliumissa sanotaan, ja sinä olet sen tehnyt."

"Valtijatar", sanoi Waltrud, "älä minua kiitä, sillä sydämmeni tunteet eivät ole täynnä rakkautta. Mitä olen tehnyt, se minun täytyi tehdä, se oli velvollisuuteni. Mutta kaikki paha, millä tämä mies on minua kiusannut, heräsi taas muistiini. En ole rakkaudesta häntä auttanut, vaan velvollisuudesta. Sydämmessäni tunnen kaunaa ja vastenmielisyyttä, kun ajattelen taaksepäin noita vanhoja aikoja. Se minua huolestuttaa."

Kuningatar syleili itkevää tyttöä hellästi.

"Minun mielestäni sinä tuomitset itseäsi liian ankarasti. Olethan sinä kuitenkin täyttänyt Vapahtajan käskyn; 'Tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.' Olethan sinä pelastanut hänen henkensä. He olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi."

Waltrud pudisti päätään. "En tietänyt, että se oli hän. Kun hänet isä Aamokseksi tunsin, olin hänet jo pelastanut. Kentiesi muuten olisin menetellyt toisin enkä auttanutkaan häntä."

"Vapahtaja on siis näin selvästi varjellut sinua tekemästä rikosta. Kiitä häntä siitä!"

"Luuletko, että hän minua varjeli? Ah valtijatar, kuinka vaikea minun nyt olisi olla, jos olisin jättänyt juutalaisen noitten raakojen ihmisten käsiin! En milloinkaan saisi rauhaa. Olen kiitollinen siitä, ettei niin käynyt. Mutta en voi rukoilla tuon jumalattoman miehen puolesta."

"Sen opit kyllä vielä", vakuutti Adelheid varmasti. "Muista ristiinnaulittua Vapahtajaa, miten hän rukoili vihamiestensä puolesta."

"Isä, anna heille anteeksi", lausui Waltrud vakavasti. "Kun hän niin saattoi puhua Isälleen, silloin oli hän jo itse antanut heille anteeksi ja rakasti heitä; ja kumminkin he olivat tehneet hänelle enemmän pahaa kuin Aamos juutalainen minulle. Ah valtijatar, en milloinkaan ajatellut niinä vuosina, jolloin olin hiljaisuudessa iloisena sinun ja äitisi kanssa yhdessä, että olisi näin vaikea antaa anteeksi ja rakastaa vihollisiansa! Minä luulin, että olin jo antanut anteeksi. Mutta minä tahdon oppia sitä tekemään. Valtijatar, lupaathan että huomenna taas saan mennä hänen luoksensa?"

"Mene, mutta yksinäsi et saa lähteä, palvelijan täytyy saattaa sinua. Ota mukaasi myöskin voidetta ja vanhaa pellavaista liinavaatetta haavansiteeksi sekä virkistävää juomaa sairaalle. Ehkä laupias Jumala antaa hänelle vielä armonaikaa. Mutta sinua, uskollinen Waltrud, siunatkoon Herra!"

Seuraavana päivänä Waltrud meni vanhuksen luo. Hänen sydämmensä oli rohkea ja rauhallinen. Hän oli vastaanottanut anteeksiannon armoa ja rakkautta, ja kaikki katkeruus oli hälvennyt pois.

Hän tapasi miehen kuluttavassa kuumeessa. Levottomasti hän käänteli itseään kovalla vuoteellaan ja valitteli. Rebekka muori oli kutsunut lääkärin, ja tämä oli selittänyt, että haava päässä oli hengenvaarallinen. Hän ei tietänyt paljon neuvoa, ja vanhus kieltäytyi yksipäisesti ottamasta lääkettä. Poikkimenneen säären oli lääkäri sitonut jotakuinkin. Waltrud istui vuoteen viereen ja kostutti kylmillä kääreillä polttavaa otsaa. Hän toimitti myöskin, että ummehtuneeseen huoneeseen laskettiin raitista ilmaa. Sairas kävi pian levollisemmaksi, mutta hänen puheensa oli sekavaa, hän houraili eikä tuntenut ketään.

Mutta Rebekka ei nyt enää pelännyt vierasta neitiä. Tuo vaalea olento, joka oli hiljainen ja lempeä, näytti hänestä Jehovan lähetiltä, ja mielellään hän teki, mitä Waltrud määräsi.

Muutama päivä kului tällä tapaa. Neljäntenä päivänä kuume väheni, ja ensi kerran mies tiesi, missä hän oli. Rebekka muorin hän tunsi, mutta vierasta tyttöä hän katseli kysyvästi ja levottomasti. Monta pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun hän luolan luona jätti tytön, ja nämä vuodet olivat hänet muuttaneet lapsesta neitoseksi.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän, aikoen nousta istumaan, mutta vaipui taas alas huudahtaen tuskasta, sillä jokainen liike koski sidottuun sääreen.

Tyttö rauhoitti häntä lempeillä sanoilla, kostutti hänen otsaansa ja antoi hänelle virvoittavaa juomaa. Sairas oli liiaksi voimaton jaksaaksensa puhua. Taaskin hän ummisti silmänsä, ja pian hän oli nukahtanut. Waltrud nousi hiljaa mennäksensä kotiin. Ovella antoi hän Rebekalle suuren hopearahan ja käski hänen jälleen kutsua lääkäriä.

Kun hän seuraavana päivänä tuli takaisin, odotti vanha Rebekka häntä kynnyksellä.

"Valtijatar, anna minun puhua kanssasi, ennenkuin menet sisälle. Hän kyllä on tajussaan, mutta hän käyttäytyy niin kummallisesti. Oppinut tohtori on täällä, mutta hän sanoo, että ei ole mitään toivoa, sillä isä Aamos on niin vanha ja heikko. Kuollahan meidän kaikkien täytyy, toisen ennen, toisen myöhemmin, ja hän on mielestäni jo kyllin vanha. Mutta hän ei tahdo kuolla. Hän tahtoisi mieluummin jäädä tänne maailmaan, vaikka hänen elämänsä on ollut hyvin kurja."

Tämä oli ensi kerta kuin Rebekka näin suoraan puhui vanhuksesta. Waltrud kysyi: "Kuinka kauan hän on asunut täällä? Ja mitä tointa hänellä on ollut?"

"Kaksi vuotta sitten hän tuli kaupunkiin. Hän on viettänyt raskasta, vaivalloista elämää, niinkuin yleensä me kaikki, kaupustellen vanhoja vaatteita, joita hän osti halvalla. Aina hän oli yksin. Teidän kansanne on siinä luulossa, että hän on varastanut lapsia, mutta ei asian laita ole sellainen, vanha Rebekka puhuu totta. Olen usein elämässäni valehdellut, mutta sinulle en voi valehdella, sinä olet kuten Jumalan enkeli."

"Miksi hän siis tuli kristittyjen kadulle?"

"Ainoastaan tehdäksensä kauppaa. Ennen", jatkoi hän, "on isä Aamoksella ollut toisenlaista tointa, joka on tuottanut hänelle paljon rahaa. Mihin hän sen on kuluttanut, siitä ei hän ole kertonut vanhalle Rebekalle. Mutta hän on paljon matkustanut ja nähnyt monta maata, on asunut Unkarissa ja muhamettilaisten maassa. Nyt hänelle tulee viimeinen matka -- kentiesi jo muutaman päivän päästä. Silloin hän joutuu isäinsä luo, mutta hän ei tahdo vielä. Hän on myöskin kysynyt sinua, valtijatar, mutta ei tietänyt nimeäsi."

Tämä oli tytöstä mieluisaa. Hän astui hiljaa huoneeseen. Mies kääntyi hänen puoleensa. "Kuka olet?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä. "Ja mitä tahdot isä Aamokselta? Isä Aamoksella ei ole yhtään rahaa."

"Mies raukka, minä en tarvitse rahojasi. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen. Tahdon auttaa sinua. Kun sinua vainottiin ja sinä kaaduit, tulin luoksesi ja toimitin, että sinut kannettiin kotiisi. Tässä annan sinulle virkistävän juoman."

"Se on tekevä minut terveeksi. Isä Aamos ei vielä tahdo kuolla. Mutta miksi sinä tulet tänne?" kysyi hän epäluuloisena. "Sinä et kuulu meidän kansaamme."

"Minun kuningattareni lähettää sinulle tämän virkistävän juoman."

"Kuningatar on hyvä, olen kuullut sanottavan."

Voimattomana hän vaikeni, mutta hänen ajatuksensa askarsivat asioissa, jotka eivät olleet juuri hauskaa laatua. Äkkiä hän puhui taas: "Oppinut tohtori sanoo, että isä Aamoksen täytyy kuolla. Mitä hän tietää? Isä Aamos ei vielä tahdo kuolla, Oi, miten paljon pahaa he ovat tehneet, ne pahat ihmiset! Hätyyttäneet kuoliaaksi vanhan miehen, joka ei milloinkaan ole koskenut hiuskarvaan ainoankaan lapsen päässä. Oi, voi minua!"

"He tekivät kovin pahoin", vastasi Waltrud lempeästi. "Mutta", jatkoi hän, "ajattele loppuasi, vanha mies, jotta suuri Herra, joka taivaassa asuu, voisi ottaa sinut sinne!"

"Noin puhui äitini minulle, kun olin vielä poikanen", sanoi hän ihmetellen. "Lempeä oli hänen äänensä, kuten sinun nyt, ja kuitenkin toisenlainen. Mutta sinun äänesi, -- missä olen sen kuullut?"

Hän ajatteli ajattelemistaan, mutta tyttö keskeytti hänen ajatusjuoksunsa.

"Lääkäri on sanonut että loppusi on lähellä, sen tiedät. Mutta tiedätkö myöskin, onko Jumala sinulle armollinen?"

Vanhus käänteli itseään edestakaisin. Hänen kasvoissaan kuvastui kova tuska.

"Jos tulen terveeksi, tahdon täyttää Jehovan kaikki käskyt", sanoi hän.

"Mies raukka, mutta ellet tule terveeksi? Olet vanha ja heikko sekä kovin sairas. Jumalan käskyjä vastaan olet rikkonut, sitä et milloinkaan voi sovittaa. Rukoile kuningas Daavidin tavoin, niinkuin hän rukoili, kun hän oli syntiä tehnyt: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen, pyyhi pois minun rikokseni ja pese minut puhtaaksi pahastateostani.' Tunnethan sanat?"

Kyyneleet vierivät vanhuksen kuihtuneita kasvoja pitkin. "Äitini, minun äitini. Noin hänkin puhui viimeisillä hetkillään. Sano ne sanat vielä kerran!"

Tyttö toisti hitaasti samat sanat, ja vanhus lausui ne hänen jäljissään. Hän kävi vähän levollisemmaksi.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän yhtäkkiä jälleen. "Kuka on lähettänyt sinut lohduttamaan vanhaa miestä?"

"Jumala on minut lähettänyt", vastasi tyttö. "Hän rakastaa sinua,"

"Ei, Ei! Ei!" huudahti mies liikutettuna. "Hänen vihansa on suuri, en ole pitänyt hänen käskyjänsä, en ole huolinut hänen laistansa. Hän suuttuu hirmuisesti."

"Hänen armonsa on suurempi kuin hänen vihansa. Hän upottaa syntisi meren syvyyteen, jos sinä niitä kadut."

Sairas voihki, ja tyttö valmistautui lähtemään. Vanhus tarttui hänen käteensä. "Tuletko takaisin?" Tyttö lupasi tulla. "Mutta tule pian!" pyysi sairas tuskallisesti.

* * * * *