Part 4

"Älä itke, rakkaani. Minustakin tuntuu vaikealta olla ilman sinua. Mutta vielä on pitkä aika siihen, kun sinun täytyy muuttaa Italiaan -- seitsemän vuotta tai ehkä enemmänkin. Älä ole pahoillasi, Adelheidini, sillä molemmat isät ovat sen toisillensa luvanneet, ja se on Jumalan tahto. Ja sinähän rakastat Vapahtajaa Jeesusta Kristusta ja tahdot totella hänen tahtoansa, eikö niin?"

Adelheid noikkasi. "Vielä seitsemän vuotta olen luonasi, äiti." Sillä hän nyt koetti lohduttaa itseänsä.

Mutta Bertha hymyili surullisesti. "Ei koko sitä aikaa. Muutamia vuosia täytyy sinun viettää Einsiedelnin luostarissa. Niin olemme päättäneet, -- holhoojasi, kuningas Otto ja minä. Sillä vastaisen kuningattaren tulee opetella kaikenlaisia tieteitä ja taiteita, ja tilaisuutta siihen ei ole muualla kuin luostarissa pyhien naisten luona. Sinä tiedät, että isoäitisi, rouva Regulinda nyt asuu Einsiedelnissä, jonka hurskas suojelija hän on."

Adelheid oli ääneti kuunnellut. Hän käsitti, ettei tähän voinut mitään sanoa vastaan, koska vanhemmat ja holhoojat olivat asian päättäneet. Elämän vakavuus astui ensi kerran elävänä hänen eteensä.

"Täällä on niin ihanaa, äiti", sanoi hän syvästi huoaten.

"Niin, täällä on ihanaa. Myöskin Schwabenissa, minun kotimaassani, oli ihanaa. Ja kuitenkin minun täytyi se jättää, kun sinun isäsi tuli minua noutamaan. Ero kodista ei ollut helppo."

Ihmeissään tyttö katsahti äitiin. "Ja sinä olet kuitenkin niin mielelläsi täällä ja olet yhtä onnellinen kuin minäkin, äiti kulta."

"Tulin tänne Jumalan tahtoa totellen, ja minulla on täällä nyt kotini. En halaja milloinkaan muuanne, sillä täällä on Jumala antanut minulle työtä ja täällä saan häntä palvella. Suuri taivaan Herra totuttaa meitä tottelemaan, lapseni. Onnellinen, ken nöyränä häntä palvelee! Hän kypsyy taivasta varten."

Adelheid ei oikein käsittänyt äidin ajatusta, mutta se tieto lohdutti, että äiti oli kokenut samaa, mikä häntä odotti vastaisuudessa.

"Editha täti on myöskin jättänyt kotinsa, ja älä luulekkaan, että hän halajaisi takaisin", jatkoi Bertha. "Ei, hänelle on Kristus uskonut korkean kutsumuksen. Ja oi, miten ihanasti hän sen täyttää! Kaikille, jotka tulevat tekemisiin hänen kanssaan, on hän suureksi siunaukseksi. Kun pyhitämme elämämme Vapahtajallemme ja kanssaihmistemme hyväksi, silloin olemme onnellisia. Ei se riipu paikasta, jossa työskentelemme. Sinä saat olla iloinen ja onnellinen, lapseni, sillä sinä rakastat Herraa Kristusta, ja äitisi rukoilee puolestasi, että kasvaisit armossa ja oppisit Häntä palvelemaan."

Hetken perästä äiti jatkoi: "Pian saat nähdä kihlattusi. Hugo kuningas poikansa kanssa on jo matkalla tänne, jotta kihlajaiset vietettäisiin tapojen vaatimuksen mukaan. Ota tuleva puolisosi ystävällisesti vastaan ja ole hyvä hänelle, mutta ennen kaikkea, rukoile hänen puolestaan. Molempiin olet velvollinen, sillä se on Herran Kristuksen tahto."

Niin tapahtui kuin äiti oli määrännyt. Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin ylhäisiä vieraita jälleen tuli Colombieriin, tällä kertaa idästä päin, yli Alppien ja Genèvejärveä pitkin. Vieraat olivat Italian kuningas Hugo nuoren poikansa Lotharin kanssa. Kuninkaantyttären sydän sykki odotuksesta, puolittain pelokkaasti, puolittain uteliaana. Hän seisoi äitinsä ja veljensä Burkhardin kanssa linnan sisimmäisen portin luona, lausuakseen vieraat tervetulleiksi.

Ensiksi hänen silmänsä osuivat kuninkaaseen, joka etummaisena ratsasti ulkoportista sisään. Sellaiseksi lapset eivät koskaan olleet kuvitelleet kuningasta, he jotka olivat nähneet isänsä ja uljaan Otto kuninkaan. Heidän kasvoissaan ilmeni selvästi, että olivat odotuksessaan pettyneet, joten kuningattaren täytyi muistuttaa heitä kohteliaasti tervehtimään. Kuningas itse tuskin huomasi lapsia. Kun hänen tallimestarinsa oli auttanut hänet alas ratsun selästä, tervehti hän kuningatarta kumartamalla ja suudellen hänen kättään. Kohteliaisuus ja sujuva käytös näyttivät olevan hänen synnynnäisiä ominaisuuksiansa, mutta hänen kasvojensa ilme ei herättänyt luottamusta. Ehdottomasti johtui Adelheidin mieleen Aamos juutalainen. Kuningas oli vain komeampi ja hienosti puettu ja piti harmahtavan päänsä pystyssä. Hänen terävät silmänsä näyttivät kuitenkin, samoin kuin juutalaisen, viekkailta ja vakoilevilta, ja hänen suuren parrattoman suunsa pielissä väreili ylenkatseellinen hymy. Lapset eivät milloinkaan olleet voineet ajatella, että kuningas saattaisi olla noin vastenmielinen.

Silloin ilmestyi äkkiä nuori reipas poika, joka kepeästi hyppäsi alas ratsun selästä ja kasvot hymyilevinä astui kuningattaren luo, iloisesti huudahtaen:

"Terve teille, rouva äiti! Minulle on suuri ilo, että saan teidät nähdä". Hänen sanojensa totuutta todisti se avomielinen, luotettava katse, jonka hän loi kuningattareen. "Ja tässä on minun pikku rakas morsiameni!"

Niin nopeaan, ettei Adelheid tietänyt, miten se tapahtui, oli voimakas poika nostanut hänet syliinsä keveästi kuin höyhenen, antanut hänelle sydämmellisen suutelon ja iloisesti nauraen katsonut häneen. Tyttö nauroi myöskin, mutta sanoi: "Laske minut alas!"

Hän laski hänet varovasti maahan, mutta piti kuitenkin hänen kätensä omassaan ja tarkasteli häntä huomattavalla mieltymyksellä.

"Olemmehan hyviä tovereita sillä aikaa kuin täällä olen, eikö niin, pikku morsiameni? Ja sinä näytät minulle kaikkea mistä pidät sisällä linnassa ja sitten ulkona mailla ja metsissä. Tahdotko tehdä niin, pikku ystäväni?"

Lapsi nyökkäsi tyytyväisenä päätään ja katseli häntä tarkkaavasti.

"Et sinä ole sen näköinen kuin isäsi."

"En, Jumalan kiitos, olen muutamia vuosia nuorempi kuin hän." Ja taaskin hän iloisesti nauroi.

"Ja paljon iloisempi sinä olet", jatkoi lapsi. "Minä pidän paljon enemmän sinusta kuin hänestä."

"Sen kyllä uskon. Paha olisi, jos asian laita olisi päinvastoin!" vastasi hän. "Mutta tule, äiti viittoo!"

Sitten hän veti lapsen käden käsikoukkuunsa, jolloin hänen oman solakan vartalonsa täytyi vähän taipua, ja yhdessä he lähtivät muitten perässä sisälle linnaan.

Sitte seurasi sarja iloisia päiviä. Lothar oli sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta ihan isänsä vastakohta. Hän oli kaunis muodoltaan, eikä hänessä ollut yhtään viekkautta. Rakastettavalla, ystävällisellä olennollaan hän voitti kaikkien sydämmet. Adelheidin kanssa hän tuli hyvin tuttavalliseksi. Hän otti osaa hänen leikkeihinsä ja antoi tytön kertoa, mitä hän oli oppinut, -- myöskin äidin opettamia raamatun kertomuksia, jotka Adelheidille olivat kaikkein rakkaimmat. Lotharille ne olivat uusia, ja hän kuunteli niitä usein ihmeekseen, mutta kuitenkin mieltymyksellä. Waltrudista ja hänen elämänkohtaloistaan Adelheid myöskin kertoi hänelle, ja tuo hiljainen, uskollinen tyttö miellytti Lotharia.

"Kun pieni morsiameni tulee Italiaan, silloin sinä tulet hänen mukanaan", sanoi hän monesti Waltrudille, ja tämä aina vakuutti varmasti tulevansa.

Ulkona metsissä ja niityillä retkeilivät lapset, Lothar, Burkhard ja Adelheid, mielin määrin; ja jos Waltrud ei ollut mukana, pyysi Lothar herttaisesti kuningattarelta, että hänkin pääsisi, sillä pikku morsiamen leikkitoveri kuului heihin, arveli hän. Lothar opetti heille uusia leikkejä ja vaikuttipa iloisuudellaan vielä vakavaan tiedonhaluiseen Burkhardiinkin niin, että tämä vähäksi aikaa unohti rakkaat kirjansa leikin ja miekkailuharjoitusten tähden.

Usein Lothar lähti kuningattaren mukaan hyväntekeväisyyskäynneille kansan koteihin, ja kuningatar iloitsi sydämmessään, kun näki pojan silmissä sääliväisyyden kyyneleitä. Hän tunsi mielensä levolliseksi lapsensa tulevaisuuden suhteen, sillä Lotharissa oli hyviä edellytyksiä, valhe ja viekkaus oli hänestä kaukana. Kuningatarta hän kunnioitti kuten pyhimystä ja uskoi pikku morsiamelleen, ettei toista sellaista ihmistä löytynyt koko maan päältä. Sillä poika paran äiti oli ollut häijy nainen, eikä hän koskaan ollut saanut osakseen äidin rakkautta eikä äidin uskollista ohjausta.

Bertha rouva sulki hänet omien lastensa kera sekä rakastavaan sydämmeensä että esirukouksiinsa.

Pian tämä onnellinen aika kului loppuun ja tuli vierailun viimeinen päivä, jolloin kihlaus oli tapahtuva. Linnan kappelissa Lothar ja Adelheid juhlallisesti kihlattiin toisilleen. He allekirjoittivat lapsenkädellä sopimuksensa; sitte seurasivat vanhempien allekirjoitukset. Seuraavana aamuna Lothar ja hänen isänsä lähtivät, ja linnaan jääneitten ajatukset ja hyvät toivotukset saattoivat heitä.

Näin oli siis kuninkaantyttären tuleva kohtalo ihmisten nähden päätetty, ja hurskaan äidin rukoukset nousivat lakkaamatta näiden molempien kihlattujen lasten puolesta suuren taivaan Herran luo.

VIIDES LUKU

Taaskin vanhassa kodissa

Vuosia on vierinyt. Colombierissa on elämä hiljaisempaa kuin ennen, sillä lapsellinen nauru ja iloiset lastenäänet ovat vaienneet. Burkhard oleskelee St. Gallenin luostarissa, oppiaksensa siellä kaikkea mitä Kristuksen lauman paimenelta vaaditaan. Adelheid on sijoitettu Einsiedelniin, perehtyäksensä hurskaiden naisten ohjaamana kaikenmoisiin jaloihin taitoihin, lauluun, harpunsoittoon ja hienoihin käsitöihin, mutta ennen kaikkea latinan- ja italiankieleen. Bertha rouva jäi siis ihan yksin, ilman lapsiansa. Mutta sitä innokkaammin ja uskollisemmin hän nyt viisaudella ja lempeydellä hoiti maatansa. Mitä hän kymmenkunta vuotta sitten oli sanonut keskustellessaan vanhan Pietarin kanssa kuninkaallisessa maatalossa, oli nyt monessa kohden käynyt toteen. Silloinen autio ja viljelemätön maa oli nyt viiniköynnösten peittämänä, tai oli se muuttunut puutarhoiksi ja vihannesmaiksi. Talonpoikaistaloja oli noussut sinne tänne, ja kansa oli oppinut iloitsemaan maansa viljelemisestä ja työnsä tuloksista.

Monta kirkkoa ja kappelia oli rakennettu maan eri osiin. Hurskas kuningatar oli ne rakennuttanut, jotta kansa uskollisten paimenten avulla johdettaisiin iäisen sanan laitumille, kun kellot sunnuntaisin ja juhlapäivinä kutsuivat jumalanpalvelukseen. Monet naiset harjoittivat kehruuta, seuraten jalon kuningattaren esimerkkiä. Hän ruokki nälkäisiä, kävi katsomassa sairaita, lohdutteli surevia ja hallitsi rakastavan äidin tavalla maatansa, jossa häntä vielä tänä päivänä säilytetään siunatussa muistossa. --

Suuri ilo odotti Berthaa, kun hänen tyttärensä oli tuleva kotiin. Adelheid oli viettänyt kuukausimääriä Uffnaun saaressa [Uffnau on saari Zürichin järvessä], isoäitinsä Regulindan, Einsiedelnin luostarin perustajan ja suojelijattaren linnassa. Einsiedelnistä oli Regulinda jo aikoja sitte muuttanut saarilinnaansa, ja iloitsi saadessaan olla yhdessä rakkaan lapsenlapsensa kanssa. Mutta Adelheidin oloaika Uffnaussa oli nyt kulunut loppuun, ja Bertha odotteli äidillisellä huolella ja toivolla nuorta tytärtänsä. Kammariherra Dietrich oli komean joukon saattamana ratsastanut noutamaan kuninkaantytärtä kotiin.

Tämä oli ihanimpia päiviä Berthan monivaiheisessa elämässä, kun hän pitkien vuosien erossa olon perästä jälleen sai sulkea rakkaan tyttärensä syliinsä. Sydämmellisesti he syleilivät toisiansa, ja ilon kyyneleitä kimalteli heidän silmissään. Adelheidistä oli muodostunut suloinen, kukoistava neito. Kuninkaallinen ja samalla hempeä oli hänen olentonsa, harvinaisen ihana hänen muotonsa, sielukkaat ja kuitenkin lapsellisen iloiset olivat hänen tummat silmänsä, lempeä ja ihastuttava hän oli, ja sydämmiä voittavalla herttaisuudella hän kaikkia kohteli. Hän oli kasvanut viisaudessa, mutta ei ainoastaan maallisessa, vaan myöskin hengellisessä viisaudessa. Sydämmessään iloiten äiti sen havaitsi. Suuri oli riemu myöskin palvelusväen kesken, joka oli hänet tuntenut pienestä pitäen ja rakastanut häntä. Innokkaasti he kaikki tunkeilivat lähelle saadaksensa sanoa kuninkaantyttärelle tervetuliaiset ja tuodakseen hänelle lahjoja. Hän seurusteli nyt yhtä vapaasti ja luonnollisesti heidän kanssaan kuin ennen lapsuutensa päivinä, ikäänkuin he olisivat olleet hyviä, vanhoja ystäviä. Jokaiselle hänellä oli pieni lahja, ja mikä vielä parempi, iloinen, ystävällinen sana.

Waltrud seisoi hallitsijattarensa takana. Hän oli kaiken aikaa ollut kuninkaantyttären mukana ja oli nyt myöskin seurannut häntä kotiin. Ujosti hän vetäytyi syrjään, ääneti ja liikutettuna hän katseli herttaista näkyä edessänsä. Silloin kuningatar astui hänen luokseen.

Hän laski kätensä tytön hartioille, sanoen: "Kiitän sinua, rakas Waltrud, siitä, että olet uskollisesti palvellut Adelheidiäni!"

Tyttö punastui ja sanoi: "Älä minua kiitä, rouva kuningatar, Kiitos ei kuulu minulle, sillä en milloinkaan voi maksaa kaikkea sitä, mitä olet minulle tehnyt!"

"Komeaksi olet tullut, Waltrud", sanoi kuningatar, katsellen häntä tyytyväisenä. "Olet oikea saksenilainen tyttö!"

Taaskin tyttö punastui, ja moni katse suuntautui häneen mielihyvällä, kuningattaren noin ystävällisesti häntä puhutellessa. Hän oli tullut suureksi ja voimakkaaksi, hänen kultakutrinsa olivat paksuilla palmikoilla, ja ilme hänen suurissa sinisilmissään oli onnellinen ja iloinen.

Äidin kanssa Adelheid kävi katsomassa vanhoja tuttuja paikkoja ja entisiä ystäviä. Pietari, vanha talonhoitaja, oli harmaantunut, mutta hän liikkui vielä ketteränä talossa ja vainioilla; myöskin hänen vaimonsa, kunnon Trudel, työskenteli ahkerana toimissansa. Molemmat katselivat hyvillään ja ihastuneina suloista kuninkaantytärtä, ja Adelheid nauroi.

"Vanha Pietari, etkö enää tunne minua?" hän sanoi leikillään. "Etkö muista, kuinka usein olet minua kantanut käsivarsillasi? Entäs miten lemmikkini kyyhkyset jaksavat?"

"Nuori hallitsijatar on vielä sama rakas kuninkaanlapsi kuin vuosikausia sitten", sanoi Trudel loistavin katsein. "Ja kuten ennen tahtoo vanha Trudel nopsasti valmistaa aamiaisen", ja niin hän kiirehti sisään.

Pianpa vieraat istuivat puhtaaksi hangatun pöydän ääressä, syöden Trudelin laitteita hyvällä maulla. Pietari ylläpiti puhetta, kertomalla kuningattarelle miten hänen viimeiset istutuksensa olivat onnistuneet, ja Trudel kertoi siipikarjastansa. Silloin Adelheidistä oli kuin unta, että hän milloinkaan oli ollut poissa, niin kotoiselta tuntui kaikki.

"Kuinka Jaakob, teidän poikanne jaksaa? Missä hän on?" kysyi Adelheid.

"Hän on hyvin menestynyt, rouva kuningattaren avulla", sanoi Pietari. "Ja -- -- --" Mutta kuningatar laski sormensa suulleen, vaitiolon merkiksi. Vanhus hymyili.

"Me lähdemme häntä katsomaan jonakuna päivänä", sanoi Bertha, ja siihen Adelheid tyytyi.

Adelheid kysyi paimentyttö Giselaa ja kuningatar ilmoitti, että hänen äitinsä oli pari vuotta sitten päässyt lepoon kaikista kärsimyksistään sekä että Gisela vielä asui samassa paikassa, ahkerasti tehden työtä käsillään. Hänen luoksensa äiti ja tytär muutaman päivän kuluttua lähtivät käymään. He ratsastivat metsänreunaa pitkin -- nyt piti paimentytön mökin jo näkyä. Mutta ei vain näkynyt, turhaan Adelheid sitä etsi. Mökin sijasta hän näki suurehkon talonpoikaistalon, samankaltaisen kuin kuninkaallinen maatila, jota Pietari hoiti.

Adelheid pidätti hevosensa. "Missä on mökki, äiti kulta?"

"Ratsasta sinä edellä, niin saat sen nähdä", vastasi kuningatar hymyillen.

Tytär kannusti hevostansa, jotta mentiin eteenpäin hyvää vauhtia.

"Kas vain, sinä olet utelias", väitti kuningatar ja ratsasti yhtä nopeasti, joten he pysyivät rinnatusten.

Pian he olivatkin perillä talon luona, jonka ympärillä oli taaja aitaus. Ratsupalvelija aukaisi portin, ja he ratsastivat pihaan. Siinähän nyt oli tuo matala mökki, murattiköynnösten verhossa, valkoiseksi kalkittuna ja hauskan näköisenä. Mutta aivan sen lähellä kohosi tilava uhkea asuinrakennus siihen kuuluvine talleilleen ja latoineen. Nuori ruhtinatar oli ihmeissään. Silloin talon asukkaat astuivat ulos ovesta ja tervehtivät iloisesti korkeita vieraitansa. Etupäässä tulivat nuori isäntä ja hänen vaimonsa.

"Gisela! Jaakob!" huusi Adelheid iloisesti hämmästyen. "Äiti, miten hauska yllätys!"

Hän tervehti sydämmellisesti tätä onnellista pariskuntaa, joka kuningattaren huolenpidon kautta oli saanut sievän kotinsa. Kohta Jutta rouvan kuoleman jälkeen oli rakennustyö alotettu, mutta murattiköynnöksen peittämä pieni mökki oli kuningattaren käskystä Giselan suureksi iloksi jätetty paikoilleen. Ja sitten oli Jaakob ottanut Giselan vaimoksensa, eikä hän ketään parempaa eikä ahkerampaa olisi voinut saada, sen hän kyllä tiesi. Kuningatar piti näin huolta alamaisistaan, ja se tuli siunaukseksi ja onneksi koko maalle.

Kotona istuivat Bertha ja Adelheid usein yhdessä, lukien pyhää raamattua, jolloin Waltrud oli tarkkaavana kuuntelijana. Bertha oli tyttärensä kotiin tultua lahjoittanut hänelle latinalaisen raamatun, jonka hän oli antanut Lausannen luostarissa munkkien jäljentää Adelheidiä varten, jotta hän Italiassakin voisi viljellä kallista Jumalan sanaa. Sillä Adelheid oli yhtä taitava latinankielessä kuin äitinsäkin ja käänsi sitä saksaksi kumppanilleen. Sitten he keskustelivat luetuista asioista, ja kuningatar varoitti tytärtään, ettei hän milloinkaan sallisi sydämmensä vieraantua Jumalan sanasta. "Hädän tullen on se ainoa lohduttaja", sanoi hän, "ja onnen päivinä opi siitä palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistä, niinkuin Jeesus Kristus on tehnyt. Sillä palvelemaan me olemme tänne maailmaan tulleet, etenkin me ruhtinattaret."

Kuningas Otolta tuli tietoja Magdeburgista, jossa hänen hovinsa tätä nykyä oleskeli. Kuljeksiva luostariveli toi viestin Burgundiin. Sanoma oli surullinen: jalo Editha oli kuollut, ja hänen kuolemansa oli kovasti koskenut Otto kuninkaan sydämmeen. [Editha kuoli 946.] Joka päivä hän kävi kirkossa sillä paikalla, jossa Edithan luut lepäsivät. Hänen äitinsä Mathilda ja hänen veljensä, hurskas Bruno, koettivat häntä lohduttaa, mutta hän ei tahtonut ottaa lohdutusta vastaan. Kuitenkin oli hänelle mieluista saada pitää heitä läheisyydessään, ja sydämmensurussaan hän kuunteli vakavammin kuin ennen jumalallista sanaa, jota he hänelle lukivat, mieluimmin hänen Editha vainajansa kirjasta, joka Saksenin murteella kertoi runomittaisesti Vapahtajan elämästä. Kaikesta tästä tuo kuljeksiva veli kertoi. Myöskin Konradista hän toi tietoja, ja ne olivat hyviä. Hän oli kuninkaan suuressa suosiossa, oli urhea sotilas ja mahtavan hallitsijansa uskollinen palvelija.

Burkhardilta oli Adelheid tuonut terveisiä. Hän oli tavannut veljensä isoäitinsä Regulindan luona Uffnaussa, jossa velikin oleskeli muutamia viikkoja. St. Gallenin luostarissa hän oli ahkerimpia ja oppineimpia, ja Bertha toivoi saavansa nähdä hänet kerran Lausannen piispanistuimella. [Burkhard tuli sittemmin piispaksi Lausanneen.]

Viimein tuli myöskin tietoja Lotharista. Eräs kuljeksiva laulaja toi niitä, laulaen odottavalle morsiamelle, miten hänen kihlattunsa sydän kaipaili häntä ja miten hänen tarkoituksensa oli noutaa hänet jo pian. Vähän surunsekaisella ilolla Adelheid kuunteli, mitä vaeltava laulaja lauloi. Lothar oli hänelle kyllä rakas ja kallis, ja joka päivä hän vei sulhasensa rukouksissaan Jumalan luo, mutta vaikealta tuntui hänestä jättää äitinsä, jonka hän vasta nykyään oli saanut tavata ja jota hän nyt oli oppinut vielä paremmin ymmärtämään ja hellemmin rakastamaan kuin milloinkaan ennen. Äidille ei ollut vähemmän vaikeata eritä tyttärestään, vaikka hän paremmin osasi tunteensa peittää. Lohdutuksena oli heille molemmille se vakuutus, että heidän täällä maailmassa tuli toteuttaa Jumalan tahtoa. Nuori ruhtinatar päätti itsekseen, että hän äitinsä esimerkkiä noudattaen myöskin kaukaisessa Italiassa eläisi Herran palvelijattarena.

KUUDES LUKU

Italiassa

Taaskin oli runsaammin kuin vuosi kulunut. Paviassa, hallituskaupungissa, oli Italian nuoren kuninkaan loistava hovi. Tämä komeus ja loisto ei miellyttänyt nuorta yksinkertaisuuteen ja vaatimattomuuteen tottunutta kuningatarta. Hän oli kuitenkin onnellinen keskellä vierasta ympäristöänsä, sillä hänen tyytyväinen mielensä mukautui epäsuotuisiinkin oloihin. Hugo kuningas oli kuollut vuosi sitten, eikä kansa häntä kaivannut, sillä hän oli itsekkäällä vallanhimollaan ja mielivaltaisuudellaan kylvänyt vihaa ja vastenmielisyyttä. Hänen oli myöskin täytynyt jakaa kuninkuutensa erään anastajan, Ivrean rajakreivin kanssa, joka riisti itsellensä kuningasvallan, jotta Hugolle jäi ainoastaan kuninkaan arvo.

Tämän surullisen sekasorron aikana oli Lothar isänsä kuoleman jälkeen noussut valtaistuimelle. Kuninkaan arvo ja nimi hänellä oli, mutta kuninkaan vallan ja hallituksen otti häneltä kunnianhimoinen rajakreivi Berengar, vaikka vasten kansan tahtoa, sillä se rakasti Lotharia.

Sellainen tila ei ollut helppo nuorelle kuninkaalle, ja hän mietti, miten aikaa myöten saisi olot muuttumaan. Vielä hänen täytyi odottaa, kunnes oikea hetki tulisi. Ilo nuoresta suloisesta puolisosta ja myöskin hänen luonnollinen reipasmielisyytensä estivät häntä joutumasta alakuloisuuteen ja kärsimättömyyteen. Nuori kuninkaallinen pari eli onnellista elämää, sillä he rakastivat toisiansa sydämmestänsä. Jumala oli antanut heille tyttösen, ja pieni Emma kasvoi ja varttui äidin ja uskollisen Waltrudin hoitamana. Waltrud oli seurannut nuorta valtijatartaan, ja hyvästijättäessään oli Bertha liikuttavin sanoin uskonut Adelheidin hänen hoimiinsa: "Pidä huolta lapsestani, aarteestani", oli hän lausunut. "Vieras on maa, jonne hän joutuu, vieraita hänelle ovat sen tavat. On vaarallista asua italialaisten maassa. Sinulle tahdon sen sanoa, lapseni ei tiedä kaikesta. Viekkaita ja kavalia ovat italialaiset, ja moni on sinne lähtenyt ikänä palaamatta. Minun isä raukkani, herttua Burkhard, joutui siellä salamurhaajan uhriksi. Olen levoton lapsestani. Sinä olet uskollinen, varjele häntä, Waltrud! Ja jos jokin paha uhkaa häntä, ilmoita se minulle. Suuri taivaan Jumala suojelkoon teitä pyhien enkeleinsä kautta, teitä molempia lapsiani sekä hyvää Lotharia, jolla on uskollinen ja vilpitön sydän!"

Waltrud kätki nämä sanat sydämmensä syvyyteen ikäänkuin kuninkaallisen hyväntekijättärensä pyhänä testamenttina. Hän piti huolta nuoresta hallitsijattarestaan, ei palvelijattarena, vaan kuin rakastavana vanhempana sisarena. Samoin Adelheid kohteli häntä ystävättärenä eikä palvelijana; hänhän oli muisto kalliista lapsuuskodista.

Uskollisesti toteuttaen omaa päätöstänsä ja äitinsä kehoitusta, koetti nuori kuningatar uudessakin kotimaassaan palvella kanssaihmisiänsä. Kuten hän oli oppinut äitinsä esimerkistä, piti hän itse silmällä kaikkia talon toimia, työskennellen uutterasti mukana. Hallitsijattaren huomio riitti kaikkialle. Linnan palvelijat tiesivät sen, mutta he tiesivät myöskin, että ystävällinen, hellä katse heitä seurasi, ja kuningattaren sanat soivat lempeiltä silloinkin, kun hänen täytyi heitä oikaista. Pian he rakastivat ja kunnioittivat hallitsijatartansa niin, kuin eivät muita milloinkaan olleet rakastaneet.

Ulkopuolella kotia, kaupungin köyhien joukossa Adelheid joka päivä teki armeliaisuuden työtä, ja Waltrud oli hänen apunaan käynneillä köyhien ja kärsivien luona. Ihmetellen kansa katseli noita kahta naista, jotka vaatimattomasti puettuina, kori käsivarrella rohkeasti suuntasivat askeleensa köyhimpiin ja etäisimpiin kaupunginosiin.

Lothar tiesi Adelheidinsä toimista ja oli niistä iloinen. Usein hän kehoitukseksi ilahutti häntä, lahjoittamalla hänelle hopeata tai kultaa. Hellästi huolehtien rakkaasta puolisostaan hän myös aina lähetti uskollisen palvelijan seuraamaan hänen askeleitansa, jotta hänellä olisi varalla suojelija vaaran sattuessa.