Part 3

Onnellisimmat olivat molemmat lapset silloin, kuin kuningatar otti heidät mukaansa, käydessään alamaistensa luona rakkauden ja hyväntekeväisyyden asioilla. Pojat sitä vastoin jäivät kirjojensa ääreen. Iloisina tytöt kulkivat eteenpäin kuningattaren valkoisen hevosen rinnalla, jota Wernheri talutti, ja kuuntelivat ahkerasti kehräävän ratsastajattaren ystävällisiä sanoja. Taikkapa he juoksentelivat edellä, Adelheid lapsellisesti riemastuneena, Waltrud levollisempana ja vakavampana, mutta kuitenkin iloisena. Ei kukaan ollut metsiin ja niittyihin niin perehtynyt kuin hän. Paljon kasveja hän tunsi ja tiesi niitten parantavat ominaisuudet. Vähäpätöisimmistä kukista ja ruohoista hän osasi sommitella kokoon vihkoja, seppeleitä ja muita koristeita, jotka miellyttivät itse kuningatartakin. Adelheid ihaili hänen pajuvalmisteitaan, monenlaisia koreja, erimuotoisia ja erisuuruisia, eikä hänellä ollut mitään rauhaa, ennenkuin oli oppinut palmikoimaan samanlaisia ja sai näyttää ensimmäisen hyvin tehdyn taideteoksen äidilleen.

"Tänään lähdemme tapaamaan paimentyttöä Giselaa ja hänen äitiänsä", sanoi Bertha eräänä aamuna. Hän oli juuri laskenut luotansa viimeiset monista avunpyytäjistä, joita määrätyllä ajalla joka aamu saapui linnaan saamaan kuningattarelta lohdutusta, rohkaisua ja aineellista tukea.

Paimentytön asunto ei ollut kaukana, ja ilma oli kirkas, joten lapset saattoivat kulkea jalkaisin. Kuningatar istui valkoisen hevosensa selässä, jota Wernheri talutti, kehräten tapansa mukaan. Tie kulki pitkin metsän syrjää, ja lapset poimivat kukkia ja marjoja. Waltrud oli tavallista vakavampi; hänen ajatuksensa näyttivät kiitävän kauas. Kumppaninsa iloisiin leikkipuheisiin hän vastasi ystävällisin katsein, mutta vaipui jälleen äänettömyyteen.

"Mitä sinä ajattelet, Waltrud?" kysyi Adelheid vihdoin. "Ajatteletko Bertramia?"

He puhuivat usein keskenään Bertramista, kadonneesta veljestä. Mutta Waltrud vain pudisti päätään.

"En Bertramia", sanoi hän hitaasti, "vaan juutalaista Aamosta". Ja hänen silmänsä välähtivät.

"Älä ajattele sitä pahaa miestä, hän ei koskaan tule tänne. Pelkäätkö häntä?"

"En, en pelkää häntä. Äitisi minua kyllä varjelee."

"Miksi siis ajattelet sitä pahaa miestä?" kysyi jälleen pieni kumppani.

"Hän oli kovin paha, -- oi, sinä et tiedä, kuinka paha hän oli, ja minä vihaan häntä", sanoi hän tavattoman kiivaasti.

Adelheidin ruskeat silmät täyttyivät kyynelillä. Sellaisena hän ei vielä milloinkaan ollut Waltrudia nähnyt.

"Mutta sinä et saa vihata häntä", sanoi Adelheid murheellisena. "Rakas Vapahtajamme ei vihannut niitä pahoja miehiä, jotka naulasivat hänet ristinpuuhun."

"Niin, sepä se juuri on", vastasi tyttö, "sitä minä en voi ymmärtää. He löivät häntä vielä paljon enemmän kuin juutalainen löi minua. Luin eilen siitä suuresta kirjasta, että hän vielä rukoilikin niitten pahojen ihmisten puolesta: Isä, anna heille anteeksi. Luettuani sen en voi olla sitä ajattelematta. En saata sitä ymmärtää. Ja onhan se kai kuitenkin aivan totta, vai kuinka?"

"Kaikki on totta, mitä raamatussa kerrotaan", vastasi Adelheid varmana.

"Samaa sanoi kuningatarkin. Ja hän rakasti noita pahoja ihmisiä, -- Jeesus nimittäin. Kun minä eilen luin siitä, lensivät ajatukseni juutalaiseen. Minä en voi häntä rakastaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi hän surullisena.

Lapset eivät innossaan huomanneet, että äiti oli heitä aivan lähellä, niin että hän oli kuullut heidän viimeiset sanansa. Osaaottavasti hän katsoi Waltrudiin.

"Tule tänne, lapsi", pyysi hän ystävällisesti.

Waltrud totteli.

"Olet oikeassa, lapseni, sinä et voi rakastaa Aamos juutalaista. En minäkään voi. Ei kukaan ihminen voi rakastaa vihamiehiään".

Adelheid katsoi hämmästyneenä äitiinsä. Tämä jatkoi:

"Mutta meidän täytyy oppia sitä, jos tahdomme menetellä Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen mielen mukaan. Vaikeaa se kyllä on, sen on Waltrud jossakin määrin saanut kokea. Ainoastaan Vapahtaja itse voi opettaa meitä rakastamaan vihollisiamme, ja sen hän tekee, jos sitä rukoilemme häneltä."

Waltrud katsoi kiitollisena kuningattareen. Tämä käsitti hänen katseensa ja sanoi ystävällisesti:

"Sinäkin voit sitä oppia, lapseni. Rohkaise mielesi ja rukoile häntä auttamaan".

Tyttö ei puhunut mitään, mutta hänen kasvonsa kävivät iloisiksi ja hänen silmänsä tähtäsivät miettiväisinä etäisyyteen.

Hiljakseen he jatkoivat matkaa eteenpäin, kunnes ennättivät Jutta rouvan asunnolle.

Paimentyttö istui oven edustalla kehräten. Iloisena nousi hän istualta, nähdessään tervetulleet vieraat, ja meni heitä vastaan. Punastuen ja kunnioittavasti hän kumarsi kuningattarelle, joka hyväntahtoisesti hymyili hänelle ja mielihyvällä kiinnitti katseensa tuohon somaan tyttöseen.

"Olemme tulleet katsomaan äitiäsi, Gisela. Onko hän sisällä?"

"On, armollinen kuningatar."

Mökki oli pieni, ja olkikatto ulottui matalalle maata kohti. Murattiköynnös kiertyi hauskannäköisesti akkunan ja oven ympäri. Bertha rouvan komea vartalo ei mahtunut ovesta sisälle syvään kumartumatta. Heikossa päivänvalossa, joka tuvan ainoasta pienestä ikkunasta pilkisti, näki Bertha vasta vähitellen huoneen kehnon sisustuksen, sekä luuvalon vaivaaman naisen, joka makasi olkivuoteellaan. Olkien päälle oli mukavuudeksi levitetty lammasnahkaturkiksia.

"Jumala siunatkoon kuningatarta!" kuului lempeä ääni vuoteesta. Vaimo, joka sanat lausui, lepäsi puoleksi makaavassa, puoleksi nojaavassa asennossa.

"Olen pahoillani siitä, etten voi paremmalla tavalla ottaa vastaan näin korkeita ja arvokkaita vieraita", jatkoi hän, "mutta jäseneni eivät sitä salli, luuvalo pitää niin lujasti kiinni. Gisela, nosta jakkara kuningattarelle."

Kuningatar istui sairaan vuoteen ääreen ja katsoi syvästi sääliväisenä noita kalpeita kasvoja, joissa näkyi pitkien kärsimysten jäljet, ja laihoja käsiä, jotka vielä äskeisen kehruun jäljeltä pitelivät värttinää. Kuihtunut äiti oli terveen ja kukoistavan tyttärensä täydellinen vastakohta.

"Oletko kauankin ollut vuoteen omana, vaimo parka?" kysyi kuningatar.

"Kuusi vuotta, aina siitä asti, jolloin minä mieheni kanssa lähdin hunneja pakoon. Silloin oli talvi, ja me kuljimme kauan kodittomina. Lausannessa me asuimme. Kun hurskas piispa Boso murhattiin, täytyi meidän paeta, ja silloin tulimme tänne."

"Tunsitko sinä sen hurskaan piispan?"

"Tunsin. Minä olin luostarin palvelijattarena Lausannessa, kunnes Hannu minut nai. Hän kaitsi luostarin karjaa, ja apotti piti hänestä paljon. Se oli onnellinen aika. Mutta sinä tiedät, rouva kuningatar, miten sitten kävi. Luostarimme, kaupunkimme, kaikki hävitettiin."

Vaimon silmät täyttyivät kyynelistä, ja kuningatar nyökkäsi hänelle sanoen:

"Kerro vielä, miten sinun Hannullesi kävi?"

"Hän kuoli kuumetautiin pian sen jälkeen. Silloin näytti minusta siltä, kuin en enää milloinkaan voisi tulla iloiseksi, mutta taivaan Herra on auttanut."

Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miettiväisenä eteensä.

"Vaimo parka, sinä olet kovia kärsinyt, mutta sinä tiedät myöskin, että Jumala kärsimyksiä lähettää. Missä olet sen oppinut?"

"Luostarissa, rouva kuningatar. Sunnuntaisin tuli piispa sinne ja kertoi meille pyhästä raamatusta, Vapahtajastamme, joka kuoli meidän puolestamme. Silloin opin käsittämään, että kaikkien kristittyjen miesten ja vaimojen tie käy monen vaivan kautta. En kuitenkaan paljon sitä ajatellut, sillä olin nuori ja iloinen, ja kun minä mieheni kanssa asuin Lausannessa, unohdin suuren onneni vuoksi melkein Jumalanikin. Vasta myöhemmin, kun kärsimysten päivät tulivat, muistelin jälleen tuota kaikkea. Silloin minä hädässäni huusin Jumalaa, ja hän lohdutti minua, ja nyt minä tiedän, että ilman kärsimisiä emme pääse taivaan valtakuntaan."

Syvästi liikutettuna kuningatar kuunteli vaimon kertomusta. "Olet oppinut suuria asioita", sanoi hän, "koska tiedät, että Herra sinua rakastaa, vaikka hän joskus lähettää sinulle kärsimyksiä. Tämä on vaikea läksy, ja monelta kuluu pitkä aika ennenkuin hän sen oppii. Tunnetko evankeliumin kertomuksen miehestä, jolla oli luuvalon kuivettama käsi?"

Kuningattarella oli sisäinen tarve kertoa Vapahtajan elämästä, kun hän kävi katsomassa sairaita ja kärsiviä. Sen hän teki nytkin, lempeällä ja sydämiä voittavalla tavallaan. Hän kertoi kertomuksen toisensa perästä, joita sairas ja lapset mielenkiinnolla kuuntelivat, kunnes jo oli aika lähteä. Lempeästi Bertha sanoi jäähyväiset, luvaten illempana lähettää sairaalle lämpimän peiton hänen vuoteeseensa sekä polttopuita uunia varten; ja hiljaiset siunaukset seurasivat häntä.

Nyt he kulkivat jälleen ulkona vapaan taivaan alla. Tällä kertaa he eivät matkanneet metsän syrjää pitkin vievää tietä, vaan toista, joka johti Hohenthalin linnan ohitse. Siinä sijaitsi jylhä kivirakennus vuorenrinteellä, jolta oli näköala laakson yli. Hohenthalin herrat olivat rohkeita metsästäjiä ja urhoollisia sotureita. Nykyinen omistaja oli sodassa kuningas Rudolfin mukana, kuten enimmät muutkin maan herroista. Sillä aikaa linnojen rouvat palvelusväkineen toimivat kodeissaan, miten parahiten ymmärsivät. Mutta maa oli monin paikoin autiona, ja myöskin värttinä oli monen aatelisrouvan talossa joutilaana, vaikka asiat olivatkin paljon parantuneet, sitten kuin kuningatar Bertha oli tuonut uusia oivallisia tapoja mukanaan Schwabenista ja itse väsymättä käytti ahkeria käsiään. Hohenthalin rouva oli kuullut, mitä Giselalle oli tapahtunut ja miten kuningatar oli hänelle suosiotaan osottanut. Tämä tapaus oli herättänyt linnan rouvan ja hänen tyttäriensä kateutta ja kiihottanut heitäkin etsimään korkeasti kunnioitetun kuningattaren mielisuosiota. He rupesivat nyt myöskin käyttämään värttinätä, mutta heidän kätensä olivat kykenemättömät ja lanka tuli karkeata.

Kun Bertha ratsasti linnan ohi, istuivat linnan rouva ja hänen kolme tytärtänsä pihalla kehräämässä, sillä he olivat kuulleet kuningattaren lähenevän. Kunnioittavasti he nousivat paikoiltaan ja astuivat tervehtien kuningattaren luo. Ystävällisesti Bertha vastasi tervehdykseen ja seisahutti hevosensa.

"Kas, te kehräätte! Sehän ansaitsee kiitosta, jos olette ahkeria ja vähän näette vaivaa, niin lankanne varmaan pian tulee yhtä sileäksi ja hienoksi kuin paimentytön Giselan."

"Kuningatar, me kiitämme sinua lempeistä sanoistasi", sanoi linnan rouva. "Katso, minun tyttäreni ovat kilttejä ja ahkeria, mutta kehruu on raskasta työtä. Etkö tahdo antaa heille kehoitukseksi jotakin, kuten annoit Giselalle?"

Nyt kuningatar nauroi, sanoen: "Paimentyttö tuli ensiksi ja on kuten Jaakob ottanut siunaukseni. Mutta jatkakaa työtänne, koettakaa parastanne ja rukoilkaa myös, niin ei teiltä milloinkaan puutu Herran siunausta".

Ystävällisesti noikaten heille hän lähti sieltä, jättäen linnan naiset hämmästyneinä ja pettyneinä katsomaan hänen jälkeensä.

Waltrud oli ääneti kuunnellut äskeistä keskustelua ja kulki nyt miettiväisenä Adelheidin rinnalla. Hänestä joskus tuntui melkein kuin hän näkisi unta. Uusi elämä oli herännyt hänessä. Oi, miten hyvä Bertha rouva oli, ja miten viisas! Hän oli sanomattoman kiitollinen hyväntekijättärellensä. Samalla hänen sielunsa silmien eteen kuvastui mies, joka ristillä riippuen rukoili vihollistensa puolesta. Ja oppimaton tyttö tunsi ensi kerran sydämmensä syvyydessä, että tuo mies oli tehnyt hänenkin hyväksensä vielä paljon enemmän kuin jalo kuningatar, ja että hänen rakkautensa oli monin verroin suurempi; ja hänessä heräsi lapsellinen halu ja kaipuu saada häntä palvella ja elää hänen mielensä mukaan.

NELJÄS LUKU

Aika rientää

Vuosi oli kulunut loppuun. Siunaus kuningattaren hiljaisesta ja uskollisesta hallituksesta tuli yhä tuntuvammaksi maassa, mutta varsinkin hänen omassa kodissaan. Adelheid kasvoi suloudessa ja hyveissä hurskaan äitinsä kasvattamana, pojat olivat ahkeria lukemaan ja Waltrud oli muuttunut niin, ettei häntä entiseen verraten olisi tuntenut samaksi. Hän oli tullut suureksi ja vahvaksi ja näytti kukoistavalta punaposkineen ja kullanhohtavine vaaleine palmikkoineen. Puheliaisuus ei enemmän kuin ennenkään ollut hänen ominaisuuksiaan, mutta ahkerasti hän toimi tehtävissään, ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta. Kuninkaantyttärelle hän oli tullut välttämättömäksi toveriksi, eikä kuningatarkaan mielellään olisi antanut häntä pois.

Silloin tuli tieto, että pitkä sota, jota italialaisten kanssa käytiin, oli loppunut. Rudolf kuningas oli auttanut appeansa Burkhardia kukistamaan heitä rangaistukseksi heidän rosvohyökkäyksistänsä Schwabeniin. Suuri oli ilo, kun tämä sanoma saapui -- nyt siis vihdoinkin kuningas tulisi kotiin!

Malttamattomuudella odotettiin kunniarikasta voittajaa kotiin linnaan, ja pojat uneksivat öin ja päivin voitoista ja sankaritöistä. Ja odotettu saapui, suuri saattue mukanansa. Uljaana, ryhdikkäänä hän istui ratsunsa selässä, sankarina muodoltaankin, ja poikien oli syytä ylpeillä sellaisesta isästä. Mutta kuningas näytti surulliselta ja vakaalta, kun hän syleili puolisoansa, sillä hänen täytyi tuoda se surullinen sanoma, että kuningattaren isä, herttua Burkhard, oli kuollut voitokkaan taistelun jälkeen, kavalan salamurhaajan käden kautta. Jalon kuningattaren iloon puolison palaamisesta sekaantui siis isän kuoleman tuottama suru.

Elämä Colombierissa tuli nyt vilkkaammaksi kuin ennen. Joka päivä lähti maan hallitsija retkille ympäristöön, tarkastaen kaupunkeja ja kyliä, luostareita ja mökkejä. Terävin katsein hän tutki, missä jotakin oli epäkunnossa ja missä oli puutetta ja hätää. Kuten lempeä isä hän piti huolta hätääkärsivistä. Kerran viikossa hän istui tuomarina, kuninkaallinen valtikka kädessä, ja jokainen, jolla oli asioita toisen kanssa ratkaistavana, sai tulla esittämään niitä kuninkaalle, joka tuomitsi viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Iloiten kuningas näki, miten hänen puolisonsa, jalo Bertha, kaikkialla jo oli paljon saanut aikaan parannusta maan hyväksi, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän nyt vihdoin taas sai olla kotona.

Pojillekin oli nyt tullut onnellinen aika. Burkhardkin, joka tavallisesti mielellään istui kirjojen ääressä, lähti nyt innostuneena mukaan, kun jahtitorvea toitotettiin. Koirat laskettiin irti, ja isä lähti metsästämään. --

Mutta kerran tuli päivä, jolloin hiljainen kulkue astui esiin metsästä. Siinä oli jono köyryssä kulkevia ihmisiä, joitten kasvot olivat synkät ja mieli järkkynyt. He kantoivat oksista kyhättyjä paareja, joilla kuningas makasi kuolettavasti haavoitettuna. Hän oli pudonnut kalliolta, ja se tapaturma oli tehnyt lopun rakastetun valtiaan elämästä. Berthan helmassa hän veti viimeisen henkäyksensä. Tämä rohkeamielinen nainen oli itsensä unohtaen syrjäyttänyt oman tuskansa, lohduttaaksensa kuolevaa puolisoansa pyhän evankeliumin sanoilla ja siten evästääksensä häntä kotimatkalle.

Nyt vallitsi hiljaisuus linnassa, jossa kuukausimääriä ilo ja riemu oli vallinnut. Kovimmin oli tämä tapaus koskenut kuningattareen. Mutta hänellä oli voimakas sydän, voimakas Jumalan armosta, johon hän tiesi turvata. Hän ei milloinkaan voinut unhottaa, miten köyhässä mökissä makaava halvaantunut nainen kärsimysten kautta oli tullut lähemmäksi Jumalaa ja hiljaa alistui taivaallisen Isänsä tahtoon. Olisiko hän tuota vaimo raukkaa heikompi?

Vielä suuremmalla huolella kuin tähän asti hän nyt kasvatti lapsiansa, kun hänen täytyi hoitaa sekä isän että äidin tehtävät. Mutta tulisen, tarmokkaan Konradin puolesta hän pelkäsi. Hänen, tulevan hallitsijan, piti ensin oppia hallitsemaan. Monena unettomana yönä uskollinen äiti makasi hereillä surujen ja huolten vaivaamana, rukoillen: "Neuvo ja auta minua, taivaan Herra!"

Maan kreivit ja muut jalosukuiset herrat tulivat käymään kuningattaren luona, ottaaksensa osaa hänen suruunsa, kuten sanoivat. Mutta he tulivat oikeastaan antaaksensa hyviä tai huonoja neuvoja Konrad pojan suhteen ja kehoittaaksensa kuningatarta asettamaan hänelle holhoojakunnan, jotta hän maan jalosukuisilta saisi hallitustaidon opetusta. Mutta nämä ehdotukset eivät olleet kuningattarelle mieluisia. Hänellä oli toiset tuumat.

Taaskin oli kevät. Colombierin linnassa varustauduttiin ottamaan vastaan ylhäisiä vieraita, joiden oli määrä saapua pohjoisesta päin Solothurnin tietä pitkin. Keitä he olivat, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin kuningatar ja hänen uskollinen ystävänsä Lausannen piispa. Ylhäinen vieras oli nimittäin pyytänyt, ettei mitään julkista vastaanottoa valmistettaisi hänelle. Ainoastaan piispan piti miehineen ratsastaa häntä vastaan, niin oli päätetty, ja varmaa tietä viedä hänet Colombieriin.

Konrad odotti malttamattomana. Hänestä ja hänen vastaisesta kasvatuksestaan oli lähimpinä päivinä päätettävä, sen hän tiesi. Hän aavisti myöskin, että se mies, jonka kanssa äiti tahtoi neuvotella ja jota hän halusi poikansa holhoojaksi, varmaan oli etevä ja mahtava henkilö. Ehkäpä joku ruhtinas Saksenin kuningassuvusta? Kenties itse nuori Otto kuningas? Vasta muutaman vuoden hän oli käyttänyt valtikkaa ja kruunua, mutta jo oli moni kuljeksiva laulaja vienyt maineen hänen voimastaan ja viisaudestaan aina Burgundiin saakka. Hän kuului olevan yhtä rohkeamielinen kuin isänsäkin, mainehikas Henrik; jopa moni kehui häntä vielä enemmän. Mutta ei hän kuitenkaan voinut olla suurempi ja mahtavampi Henrikiä, jonka edessä hunnitkin vapisivat, niin tuumasi poika. Joka tapauksessa hänen nuori sydämmensä hehkuvasti ihaili Otto kuningasta; sen kuningatar hyvin tiesi.

Kun nyt piispan lähettämät sanansaattajat saapuivat ilmoittamaan vieraitten tulosta, kertoi äiti lapsilleen, että vieras oli itse Otto kuningas, korkein ja mahtavin herra koko kristikunnassa. Hän jutteli heille, mitä hän Schwabenissa oli kuullut kuninkaasta tämän vielä ollessa nuorukaisena, ja miten lasten äidinisä, herttua Burkhard, uskollisesti oli kiintynyt Oton isään Henrikiin, vaikka ensin olikin häntä vastustanut. Lapset kuuntelivat mielenkiinnolla kertomusta, pyytäen jatkoa. Ja äiti kertoi, miten hänen isänsä oli lähtenyt Henrikin kanssa saaliinhimoisia slaavilaisia vastaan Haveljoelle, sekä miten he keskitalvella olivat menneet jäätyneen joen yli ja vallanneet heidän linnansa Brennaborgin. Äiti puhui myöskin siitä suuresta taistelusta, jossa kuningas Henrik löi unkarilaiset ja pyhä miekka kädessään ja arkkienkeli Mikaelin lippu sivullaan järjesteli joukkojaan, rukoili heidän kanssaan ja sitten meni rohkeamielisenä vihollisia vastaan, sekä miten hän täydellisen voiton saatuaan lankesi polvilleen koko sotajoukkonsa kanssa ja kiitti suurta taivaan Herraa.

Lasten silmät loistivat.

"Siis hän nyt on taivaassa", sanoi Adelheid.

"Hän oli hurskas mies ja rakasti kallista evankeliumia. Siksi hän nukkuikin rauhassa kuolemaan, kun hänen loppunsa tuli. Hän rakensi hävitetyt kirkot ja auttoi köyhiä, joilta julmat unkarilaiset olivat ryöstäneet tai hävittäneet kaiken omaisuuden."

"Se oli kauniisti ja oikein tehty", sanoi Burkhard varmasti.

"Kiitettävämpi oli urhoollisuus, jota hän sodassa osotti", tuumi Konrad.

"Molemmat olivat kiitettäviä tekoja", vastasi äiti. "Hän turvasi Jumalaan, joka soi hänelle voimia ja rohkeutta. Tämäkin on lahja ylhäältä, Konradini. Kuningas Henrik sen hyvin tiesi, sen vuoksi hän antoikin Jumalalle kunnian voiton saatuaan."

"Otto kuningashan on hänen tapaisensa, niin sanotaan. Oi, äiti, kuinka hauskaa, että saan hänet nähdä!" riemuitsi Konrad.

"Hän on Jumalan voideltu", sanoi äiti. "Muutamia vuosia sitten hän Aachenissa kruunattiin [937]. Kruunausaterialla teidän setänne, Schwabenin herttua Hermann, ojensi hänelle maljan."

Taaskin lasten silmät loistivat, siitä heidän setänsä, mahtava Hermann herttua, oli heille rakas.

* * * * *

Juhlallista oli nyt Colombierissa. Ylhäiset vieraat olivat saapuneet. Otto kuningas oli tullut hurskaan puolisonsa Edithan kanssa, joka oli kotoisin Englannista. [Hän oli Englannin kuninkaan Athelstanin sisar sekä Alfred Suuren pojantytär.] Kuninkaan seurassa oli myöskin Schwabenin herttua Hermann, Berthan setä, joka oli kuninkaaseen uskollisesti kiintynyt. Hän oli leskimies ja oli kihlannut ainoan tyttärensä, pikku Ithan, Oton pojalle Ludolfille, saadaksensa tulevaisuudessa arvokkaan hallitsijan perintömaalleen.

Molempien ruhtinasten saattueeseen kuului suuria sankareita, mutta Otto oli uljain kaikista. Majesteetillisena hänen vartalonsa kohosi yli muiden; täynnä arvokkaisuutta ja kuninkaallista lempeyttä oli hänen käytöksensä; rohkeina säihkyivät hänen sinisilmänsä. Mutta kun ne katsoivat hänen armaaseen puolisoonsa, silloin ilmeni niissä sanomaton hellyys ja lempeys. Sillä Editha oli hänen hyvä enkelinsä, jonka pyynnöt usein hillitsivät hänen vihansa, ja Edithan rukoukset seurasivat häntä kaikilla hänen matkoillaan. Kansalleen kuningatar oli kuin hellivä äiti. Kuningas rakasti häntä suuresti, ja hän ymmärsi johtaa kuninkaan mielen Jumalan puoleen.

Molemmat kuningattaret näkivät nyt toisensa ensi kerran ja heidän sydämmensä olivat heti alttiit ja avoimet keskinäiseen ymmärtämykseen, sillä pian he havaitsivat, että sama usko ja sama rakkaus asui heissä molemmissa ja molempien elämäntarkoituksena oli palvella Jeesusta. Siksi he liittyivät lämpimästi ja sydämmellisesti toisiinsa.

Leskikuningattarelle tuntui hyvältä saada uskoa huolensa ja surunsa ystävättären sydämmelle. Editha ymmärsi suloisimmalta tavalla lohduttaa häntä kalliin raamatun sanoilla.

Eräs munkki Weserjoen luota oli kirjoittanut Vapahtajan elämäkerran omalla Saksenin murteellaan. Hän oli antanut tälle kirjoitukselle nimen: "Laulu Jeesuksen elämästä." ["Heliand".] Editha osasi paljon kertoa tästä kirjasta ystävänsä iloksi. Saksenin kuningatar puolestaan näki ihastuksella kaikkialla jälkiä Berthan siunausta tuottajasta vaikutuksesta maassaan.

Päätettiin että nuori Konrad seuraisi mukana kuningas Oton hoviin, saadaksensa kasvatuksensa siellä. Niin siis täyttyi pojan sydämen hiljainen halu ja unelma, jota hän tuskin oli uskaltanut todeksi toivoa, Kun muutaman viikon perästä korkeat vieraat jälleen lähtivät kotiinsa, oli hyvästijättö vähän surunsekainen. Kuningattaret aavistivat, etteivät enää kohtaisi toisiaan täällä maan päällä. Bertha näki vanhimman poikansa, joka oli ilmetty isänsä kuva, jättävän kotinsa moneksi vuodeksi, ja kyynelsilmin katseli Adelheid lempiveljeänsä, joka iloisena lähti pois suureen vieraaseen maailmaan.

Hiljaista oli nyt perhepiirissä, kun vilkas poika oli heidät jättänyt. Adelheidin sydäntä painoi vielä muukin asia kuin ero veljestä. Äiti oli kertonut hänelle, että isävainaja jo monta vuotta takaperin oli luvannut hänet Italian kuninkaan Hugon pojalle puolisoksi, sekä että nuori Lothar kerran tulisi noutamaan hänet pois kodista ja äidin luota, viedäkseen hänet vaimonaan omaan kotiinsa. Ajatus, että hänen pitäisi jättää rakas kotinsa, tuntui hänestä katkeralta. Äidin lohduttavat sanat, että siihen saattoi kulua vielä monta vuotta, eivät oikein auttaneet. Usein hän unohti huolensa, kuten lasten on tapana, mutta toisinaan hänen pienet kasvonsa äkkiä kävivät vakaiksi ja silmät sumuisiksi, ja silloin hän hyväillen painautui lähemmäksi äitiään, jota hän niin syvästi rakasti ja kunnioitti.

Taaskin hän seisoi kapean akkunan ääressä ja katseli "valkoisen vuoren" ihmeellistä loistoa laskevan auringon säteillessä, mutta ei niin riemullisena kuin ennen.

Bertha oli tarkannut pientä tytärtään ja meni hänen luokseen. Vaiti katselivat molemmat tuota ihanaa näytelmää, kunnes loiste kalpeni.

"Äiti kulta", sanoi Adelheid huoaten, "Italiassa kaiketi ei ole ollenkaan vuoria, vai miten?"

"Ei ole niin korkeita kuin täällä, mutta maa on ihana kuten puutarha, niin sanoi isäsi."

"Mutta ihmiset siinä ihanassa maassa ovat epäluotettavia, kuulin isäni sanovan. Mitä hän sillä tarkoitti?"

"He eivät ole suoria ja uskollisia kuten meillä. Heidän sanoihinsa ei voi luottaa, sillä he puhuvat toisin kuin ajattelevat. Mutta kaikki eivät ole sellaisia", jatkoi hän lohduttaen. "Nuoresta Lotharista isä kertoi paljon hyvää."

"Äiti kulta, minä tahtoisin jäädä sinun luoksesi koko elämäkseni. _Täytyykö_ minun sitte jättää sinut ja meidän ihana maamme ja kaikki nämä hyvät ihmiset, joita rakastan?"

Ja kyynel kyynelen perästä vieri hänen poskilleen.

Äiti lohdutteli ja syleili itkevää lastansa.