Part 2

He seisoivat siinä pitkän valkoiseksi maalatun talonpoikaistalon päärakennuksen edessä, jonka seiniä viiniköynnökset peittivät. Piha oli siistiksi lakaistu. Sen molemmilla puolilla olivat avarat tallit ja navetat. Kaksi sievää, siististi puettua palvelustyttöä tuli sieltä esiin, ja he tervehtivät kuningatarta, joka käski vanhemman heistä kertoa, miten nautakarja ja siipikarja menestyivät. Bertha lausui heille monta kiitos- ja kehoitussanaa, sillä he olivat ahkeria ja uskollisia, ja kuningattaren tyytyväisyys tuotti heille nyt suurta iloa. Pietari näytteli ylpeänä ja tyytyväisenä puutarha-uudistuksiansa, jotka olivat erittäin onnistuneet. Hän oli laittanut vihanneskasvisarkoja, kylvänyt kurkkuja ja meloneja, vieläpä istuttanut kastanja- ja viikunapuita. Siemeniä ja istukkaita hän oli saanut luostarin puutarhasta, ja kaikki ne näyttivät hyvin menestyvän ja kasvavan. Siihen aikaan olivat luostarien puutarhat parhaiten viljeltyjä; suurin osa muuta seutua oli vielä erämaan kaltaisessa tilassa. Maalaiskansan velttous ja huolettomuus tuntui melkein auttamattomalta, siitä asti kuin hunnit, joiksi he unkarilaisia nimittivät, aina yhä uudestaan tunkeusivat maahan hävittäen sitä. Bertha ja hänen voutinsa saivat kovin taistella tätä juurtunutta toimettomuutta vastaan. Mutta he eivät väsyneet. "Tulee kyllä vielä parempia aikoja", lohdutti kuningatar ystävällisesti, kun Pietari valitti, etteivät hänen ponnistuksensa mitään auttaneet, "parannus kyllä tulee, vaikka vähitellen. Ihmiset oppivat iloitsemaan työn siunauksesta. Tuo autio lakeus tuolla vuoren rinteellä on kerran viinitarhoina kukoistava. Kuuma liuskakivipohja sopii sellaiseen viljelykseen täällä yhtä hyvin kuin Schwabenissa. Ehkä mekin saamme sen vielä nähdä, Pietari, mutta kärsivällisyyttä tarvitaan!"

Kuningattaren keskustellessa Adelheid ruokki kyyhkysiä ja iloitsi siitä, että ne olivat kesyt. "Katso, äiti, tuota valkoista kyyhkyä, tuota jolla on ruskeat siivet ja kruunu päässä! Sen nimi on Immo. Se lentää olkapäälleni ja nokkii virnoja suustani! Tämä valkoinen lempeä, joka on kädelläni, on tuon toisen puoliso. Katso, miten se nokkii!"

Wernheri seisoi vieressä, iloiten samoin kuin tyttökin. Silloin Trudelin pyöreät ystävälliset kasvot pistäytyivät ovesta näkyviin; hän pyysi vieraita aamiaiselle. Erinomaisen hyvältä maistuikin, pitkän ratsastuksen jälkeen, vasta leivottu vehnäleipä, rasvainen, voimakas juusto ja makea rievä maito.

"Nyt meidän täytyy ratsastaa eteenpäin metsätietä pitkin ja sitten kotiin jälleen", sanoi kuningatar. Vastenmielisesti erosi lapsi tästä miellyttävästä paikasta, mutta äitiä vastaan tietysti ei sopinut sanoa. Pian he siis istuivat jälleen ratsujensa selässä ja lähtivät, jätettyään sydämmelliset jäähyväiset, metsään päin. Bertha kehräsi kuten ennenkin. Hevosen selässä istuessaankin hän ahkerasti teki työtä, osottaen siten esimerkkiä, joka sai monet häpeämään.

Vuohilauma oli laitumella vihreällä rinneniityllä, jossa kasvoi hyvänhajuisia alppiyrttejä. Kallionkielekkeellä istui paimentyttö iloisesti joikuen ja kehräten uutterasti. Ratsastajat tulivat esiin metsästä tienkäänteessä, ja kuningatar huudahti: "Ah, mikä ihana näky! Paimentyttö, joka paimentaa laumaansa ja kuitenkin kehrää! Sellaista en ole koskaan ennen nähnyt täällä Burgundissa, ja se virkistää mieltäni. -- Tule tänne lapseni", pyysi hän ystävällisesti, "ja näytä työsi ja itsesi kuningattarellesi!"

Punastuen totteli tyttö.

"Sinä todellakin näytät siistiltä tytöltä; sinun asuntosi luona ei lähde turhaan virtaile, sinä ansaitset kiitosta. Annappas kun katson työtäsi. Kas, miten hienoa lankaa! Tarpeeksi hienoa kuninkaallista pukua varten! Jos kaikki tytöt rakastaisivat työtä kuten sinä, niin näyttäisi tämä maa toisenlaiselta! Mikä on nimesi, lapseni, ja missä asut?"

"Nimeni on Gisela, ja minä asun metsän tuolla puolen, äitini, Jutta rouvan kanssa. Vuohet ovat tässä ympäristössä asuvien talonpoikien omia. Minä johdan ne joka aamu laitumelle ja ajan ne taas illalla kotiin."

"Entä äitisi?"

"Hänen täytyy pysyä kotona, sillä luuvalo on jäykistänyt hänen jalkansa niin, ettei hän pääse paljon liikkumaan. Mutta hän tekee kuitenkin työtä ja kehrää, ja hänpä minutkin on opettanut työtä tekemään", sanoi hän iloisen ylpeänä.

"Sinä Gisela teet minulle enemmän iloa kuin saatat käsittää. Sano äidillesi terveisiä ja ilmoita hänelle suuri iloni siitä, että hän on kasvattanut tyttärensä siisteyteen ja ahkeruuteen, sekä siitä, että hän on opettanut sinua kehräämään; sitä taitoa ei moni tässä maassa tunne. Tyytyväisyyteni todisteeksi ja muistoksi tästä hetkestä tahdon antaa sinulle tämän ristini."

Hän irroitti kaulastaan kultaisen ristin vitjoineen, kumartui alaspäin ja laski sen tytön kaulaan. "Näin kunnioittaa sinun kuningattaresi ahkeruutta," sanoi hän, antaen tytölle kättä. "Mutta työtä tehdessäsi älä unhota rukoilla suurta taivaan Herraa!" [Tätä tapahtumaa esittävä maalaus on nimilehtenä eräässä vanhassa kronikassa, joka kertoo Bertha kuningattaresta.]

Giselan kasvot loistivat ilosta. Punastuen hän otti kuningattaren lahjan vastaan ja kuunteli hänen lempeitä sanojansa. Myöskin pieni Adelheid kurotti hänelle kätensä hyvästijätöksi, huutaen: "Hyvästi, Gisela, näkemiin asti!" Sitten he ratsastivat eteenpäin ja paimentyttö katsoi heidän jälkeensä kyynelsilmin, kunnes he katosivat näkyvistä.

Keskinäisessä keskustelussa kului matka, kunnes he taas joutuivat sen luhistuneen savihökkelin lähelle, jonka menomatkallaan olivat nähneet. "Wernheri", sanoi Bertha, "taluta sinä lapsen hevosta solan läpi, sillä välin kuin minä yksin lähden tuohon hökkeliin, jossa sairas vaimo makaa. Odottakaa minua siinä, missä niityt alkavat." Hän kiinnitti värttinänsä satulaan, tarttui ohjaksiin, noikkasi ystävällisesti lapsille ja ratsasti pois.

He eivät olleet kauan ratsastaneet, ennenkuin ehtivät solaan, joka kulki kahden vuoriseinämän välillä. Tästä pieni laakso kaikessa kauneudessaan levisi heidän eteensä. Jättiläismäiset puut, jalavat, pyökit ja niitten välillä vaaleat hopeahaavat levittivät suojelevia oksiaan yli pienen lorisevan puron, jota ei näkynyt, vaikka loiske ja solina kuului. Mehevään vehreyteen verhotuilla rinteillä kasvoi monivärisiä kukkia. Adelheid riemuitsi ja huudahti: "Anna minun astua alas, Wernheri, minä tahdon poimia kukkia äidille. Oi, miten ihanasti ne kukkivat!"

Mielellään Wernheri noudatti lapsen pyyntöä. Itse hän ohjasi molempia säyseitä hevosia, jotka hiljakseen tulivat hänen perässään, haukaten silloin tällöin suunsa täydeltä tien vieressä kasvavaa vehmasta ruohoa. Pehmeällä nurmella ei edes kavioiden kapsetta kuulunut.

Adelheid juoksi edellä kiiveten ja etsien kauneimpia kukkia, iloisena jokaisesta, jonka sai poimituksi. Hiljempään seurasi Wernheri jäljessä hevosten kanssa; heillä ei ollut kiirettä. Laaksotie ei ollut pitkä, ja heidän tuli odottaa kuningatarta sen loppupäässä, joka jo näkyikin etäältä. Silloin Wernheri sitoi hevoset kiinni puuhun ja katseli ympärilleen, etsien pientä suojattiansa; mutta nähtyään hänen poimivan kukkia vaarattomalla nurmirinteellä, viskautui hän lepäämään ruohostoon. Hiljaisuus vallitsi yltympäri, jopa linnutkin näyttivät pitävän päivällislomaa. Joku sirkka sirkutteli, mutta sekin pian lakkasi ääntämästä; ainoastaan puro loiski ja porisi, lakkaamatta juosten eteenpäin. Poika rupesi vaipumaan uneen. Myöskin Adelheid oli väsyneenä kiipeemisestään istahtanut siimehikkään puun alle.

Silloin kuului hiljaisuuden keskestä äkkiä vaikeroiva ääni. Poika kuunteli, ja tyttökin oli sen kuullut. Mistä se tuli? Se ei ollut järjettömän eläimen ääni! Nyt -- jälleen sama ääni -- sydäntä vihlova tuskanhuuto.

Wernheri hypähti pystyyn. Tuossa tuokiossa hän joutui Adelheidin luo, joka myöskin oli noussut seisoalle ja hämmästyneenä katsoi poikaan. "Mitä se oli, Wernheri? Tule, menkäämme etsimään!"

Adelheid ei ensinkään pelännyt. Hän tarttui voimakkaan toverinsa käteen ja tunsi mielensä turvalliseksi.

"Ehkä olisi paras odottaa, kunnes kuningatar tulee", virkkoi poika vähän levottomana, huolehtien suojatistaan.

"Ei, emme saata odottaa!" vastasi Adelheid kiihkeästi. "Tule mukaan, hyvä Wernheri, muuten se kuolee!"

Mitä Adelheid tarkoitti sanoessaan "se", siitä hän tuskin olisi voinut tehdä selvää.

He kiirehtivät siihen suuntaan, mistä vaikeroiva huuto oli kuulunut. Mutta sitä ei toistettu. He kulkivat joutuisasti eteenpäin pitkin kapeata polkua. "Se ei huuda enää. Missä se mahtanee olla? Wernheri, huuda sinäkin kerran, mutta niin kovaa kuin vain jaksat!"

Wernheri totteli. Hän pani kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi: "Kuka valittaa? Kuka on siellä?"

Ei kuulunut vastausta. Lapset kiirehtivät käsikädessä eteenpäin. Hetken perästä Wernheri huusi jälleen.

Silloin kuului ikäänkuin hiljainen valitus, ja äkkiarvaamatta, kuin maasta nousten, seisoi mies heidän edessään. Adelheid hätkähti ja astui askeleen taaksepäin, tarttuen tukevammin pojan käteen kiinni. Tämä asettui suojelevasti kuninkaanlapsen eteen ja katsoi rohkeasti mieheen, jonka muoto kyllä oli sen laatuinen, että se saattoi säikähyttää pelottomiakin lapsia. Rohjuinen olento, eteenpäin koukistunut vartalo, pukuna pitkä, musta, likainen viitta, takkuisessa päässä karvalakki, kummallakin ohimolla rasvainen, riippuva hiuskihara. Pitkä ohut parta ja kaareva nenä ilmaisivat miehen sukuperän, ja hänen ryppyisistä kasvoistansa vilkkui terävä, ilkeä katse. Kädessään hänellä oli mukulasauva.

"Mitä lapsia te olette ja mitä tahdotte?" kysyi hän käheällä äänellä, nauraen kasvot irvissä muka ystävällisesti.

Rohkeana asettui poika hänen eteensä ja katsoi häneen vakaasti. "Me kuulimme valittavan äänen ja tulimme auttamaan, jos millään tavalla voisimme sen tehdä."

Taaskin ilmeni hänen kasvoilleen kamala irvistys, ja Adelheid rupesi pelkäämään. Hän tarttui vielä tukevammin Wernherin käteen, ja poika samoin vastasi kädenpuristuksella, saattaaksensa lapsen levolliseksi.

"Pieni kyyhkyni, miksi piiloudut? Älä pelkää isä Aamosta! Isä Aamos on aina ollut hyvä mies, ei ole koskaan tehnyt pahaa edes kärpäselle. Hänellä on itselläänkin tytär, jota hän hyvin rakastaa."

Hän puhui hyväilevällä äänellä, mutta katse oli paha ja viekas.

"Onko tyttäresi sairas?" kysyi Wernheri jälleen. "Mikä häntä vaivaa? Onko hän täällä?"

"Tuolla!" sanoi Adelheid hiljaa pojalle, osottaen sormellaan oikealle, jossa näkyi puoliksi pensaiden peittämä luolan-aukko. "Kuuntele, Wernheri!"

Epäilemättä vaikeroiminen tuli luolasta. Adelheid, joka säälistä unhotti pelkonsa, astui askeleen eteenpäin, mutta poika esti häntä.

"Tuo tyttäresi ulos päivän valoon, mies!" käski poika päättävästi. "Sairastava lapsi ei voi hyvin luolan ummehtuneessa ilmassa. Laske hänet tähän viheriälle nurmelle lepäämään, jotta lämmin aurinko saisi paistaa hänen päällensä ja tehdä hänet terveeksi."

"Kuka on sanonut, että lapseni on sairas?" tokasi mies, katsahtaen viekkaasti lapsiin.

Äkkiarvaamatta hänen äänensä muuttui ja hän huudahti vaikerrellen:

"Oi, kukapa lahjoittaa isä Aamokselle hopeata, että hän saisi ostaa maitoa sairaalle tyttärellensä ja tehdä hänet jälleen terveeksi!"

"Hopeata meillä ei ole", vastasi Adelheid rohkeasti, "mutta tuo meille nähtäväksi tyttäresi. Meillä on paljon maitoa ja leipää ja minä tiedän, että äitini mielellään sitä antaa hänelle niin paljon kuin hän vain tarvitsee."

Vanhus näytti aprikoivan asiaa. Viisas Wernheri epäili miestä hänen kavalan ulkomuotonsa takia eikä laskenut Adelheidin kättä irti.

"Tuo hänet ulos", vaati hän vielä kerran. Silloin kuului hevosen kavioiden astunta aivan läheltä. "Äiti!" huusi lapsi riemuiten, "oi, nyt käy kaikki hyvin!"

"Kuningatar!" riemuitsi Wernheri samaten. Hämmästys kuvautui miehen kasvoissa. Hän näytti olevan kahdenvaiheilla, lähtisikö tiehensä vai katoaisiko luolaan, hiipiäkseen sieltä tyttärensä kanssa pois toisesta uloskäytävästä. Mutta mikä hyöty hänellä oli siitä, että kuljeskeli pitkin maita, raahaten sairasta myötään? Voittoa ja hyötyä hän tahtoi tytöstä. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä -- hän meni luolaan.

Bertha oli kuullut lasten huudon ja rupesi laskeutumaan alas hevosen selästä.

"Jää Adelheidin luo, Wernheri!" huusi hän pojalle, kun tämä aikoi juosta auttamaan hallitsijatartaan.

Hän sitoi valkoisen hevosensa laakson suuhun käytävän luo ja kiirehti kepein askelin sille paikalle, missä hän oli nähnyt noiden kolmen seisovan. Vanhus oli pian jälleen tullut esiin luolasta. Hän kantoi väsynyttä olentoa sylissään. Hervottomina, ikäänkuin eloa vailla, riippuivat lapsen käsivarret. Pitkät, kullanvaaleat hiukset valuivat hänen kasvoilleen. Adelheid huomasi sen, näky vaikutti häneen syvästi. Hän riensi äitinsä luo, tarttui häneen kiinni ja huusi nyyhkyttäen: "Äiti, kultakutrinen tyttö!"

KOLMAS LUKU

Kultakutrinen tyttö

Vanhus oli laskenut tytön ruohikolle. Hän väänteli käsiään ja ruikutteli sekä käyttäytyi ikäänkuin hänen sydämmensä olisi ollut murtumaisillaan lapsiraukan tähden. Bertha ei ollut huomaavinaan hänen käytöstään; hän vain laskeutui polvilleen tytön viereen, tarttui hänen kuihtuneeseen käteensä ja tunnusteli valtimoa -- se oli aivan heikko.

"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen, "nälkä, väsymys ja pahoinpitely ovat saattaneet sinut tuohon tilaan!" Tytön kaulassa ja hartioissa oli sinisiä naarmuja, jotka osottivat, että häntä oli lyöty. Kasvot ja hiukset olivat veren tahraamat; nähtävästi hän oli kaatunut terävää kiveä vasten, haavoittaen päänsä. Tiedotonna, kankeana, silmät kiinni makasi hän siinä.

Kuningatar nousi ylös. "Mistä olet saanut lapsen?" kysyi hän. "Kautta harmaan pääsi, vanhus, älä valehtele. Sinun tyttäresi hän ei ole!"

"Minun hän on! minun hän on!" kirkasi mies käheästi. "Olen ostanut hänet yhdestä guldenista. Olen pitänyt häntä kuten omaa lasta. Voi minua! He tahtovat ryöstää isä Aamokselta hänen ainoan lapsensa!"

Mies oli inhottava katsella. Bertha kääntyi hänestä pois tytön puoleen, joka aukaisi suuret siniset silmänsä, katsoen tuskaisesti, sanattomin rukouksin ihanaan kuningattareen ja ummistaen ne sitten heti jälleen. Hän loi vain yhden katseen, mutta se kertoi koko tarinan kärsimyksistä ja sydäntä järkyttävistä asioista.

"Yhden guldenin annan sinulle lapsesta, sitten on hän minun, eikä sinulla ole mitään oikeutta häneen. Tässä saat, ja lähde nyt pois näiltä seuduilta. Pahoin sinulle kävisi, jos huomiseksi tänne jäisit; en voisi sinua varjella joutumasta kansani vihan esineeksi."

Ahnaasti juutalainen otti rahan. Hän aikoi puhua, mutta arvokkaalla liikkeellä kuningatar esti sen, viitaten poispäin. Kiireesti mies katosi, eikä häntä siinä seudussa enää milloinkaan nähty.

Sitten Wernheri talutti esiin molemmat hevoset. Adelheid kostutti nenäliinansa purossa ja vilvoitti sillä sairaan otsaa. Tämä ystävällinen menettely teki sairaalle hyvää. Hitaasti hän aukaisi silmänsä, katsoen ympärilleen. "Hän on poissa", sanoi Bertha. Silloin herahti tyttönen itkemään oikein ääneen, ja se huojensi hänen sydäntänsä.

"Sinä kaiketi et enää tahdo hänen luokseen?" kysyi Adelheid.

"En, en milloinkaan!" Hän pudisti kiivaasti päätään ja oikaisi kätensä ikäänkuin kammosta.

"Ole levollinen, lapsi", lohdutteli kuningatar. "Älä puhu, olet vielä liian voimaton. Me nostamme sinut hevosen selkään ja viemme kotiin, sinne ei ole pitkä matka."

Wernheri nosti tytön ratsun selkään ja kuningatar auttoi; sitten poika kulki hevosen vieressä pidellen kiinni tytöstä. Hitaasti he matkasivat eteenpäin, kunnes joutuivat linnan luo ja ratsastivat linnanpihaan. Kuningattaren viittauksesta tuli Irmengard ja nosti uupuneen tytön syliinsä.

"Hoida häntä niin hyvin kuin voit", sanoi Bertha, ja Irmengard vei hänet palvelijain huoneustoon.

* * * * *

Monta viikkoa oli kulunut. Kultakutrinen tyttö oli tullut terveeksi. Hän oli nyt puhtaassa puvussaan ihan toisen näköinen kuin ennen, kultakutrit olivat paksuissa palmikoissa ja posket hohtivat ruusuisina. Kun ei enää ollut mitään tartunnan vaaraa, oli Adelheid joka päivä päässyt tytön luo viemään hänelle kukkasen tai mehukkaan hedelmän ja muuten ystävällisesti häntä katsomaan. He eivät paljon puhuneet keskenänsä, sillä vieras tyttö oli ujo vielä, mutta kuitenkin Adelheid sai tietää, että hänen nimensä oli Waltrud sekä että hän oli kotoisin Saksenista.

Tänään Waltrud istui ensi kerran linnan suuressa salissa. Kuningatar kehräsi, kuunnellen molempien lasten iloista puhetta. Adelheidia kohtaan tyttö oli ujostelematon ja vastasi avomielisesti hänen lapsellisiin kysymyksiinsä.

"Kuinka vanha sinä olit, kun juutalainen otti sinut mukaansa?"

Waltrud mietti. "Kahdeksan vuoden, luullakseni, ehkäpä yhdeksän. Kolme kesää ja kolme talvea olen kuljeksinut tuon pahan miehen kanssa."

"Sittenhän olet nyt kahdentoista vuotias, ja minä olen pian seitsemän. Ja sinä olet asunut suuressa rakennuksessa? Isäsi ja äitisi luonako?"

Tyttö noikkasi myöntävästi; surullinen ilme levisi hänen kasvoilleen.

"Kerro", pyysi Adelheid. "Kerro minulle enemmän itsestäsi, sillä minä pidän sinusta."

Hän silitti hyväilevästi toverinsa kättä. Tytön suupielet värähtelivät, ja hänen silmänsä säihkyivät puolittain ujosta ihmettelystä ja puolittain kiitollisuudesta, kun hän katsoi lapseen. Sitten hän sanoi: "Tahdon kertoa. Isä ja äiti olivat vapaita ihmisiä. He viljelivät maata, joka kuului taloomme; sitä oli paljon, ja Bertram veli auttoi heitä. Silloin hunnit tulivat, tappoivat heidät ja polttivat talomme. Koko karjamme he ryöstivät, ja heidän hevosensa sotkivat viljamme. Minä istuin piiloutuneena ontossa puussa. Seuraavana päivänä he löysivät minut ja veivät minut mukanaan."

"Entä mihin joutui veljesi Bertram?"

"Hän oli suuri ja vahva ja asettui isän eteen suojellaksensa häntä, mutta silloin he löivät hänet maahan ja tappoivat isän ja sitten vielä äidinkin."

Tyttö puhui heikolla ja toivottomalla äänellä, ikäänkuin hän olisi väsynyt elämään.

"Waltrud parka!" huudahti Adelheid säälivästi.

Tyttö jatkoi: "Illalla pimeän tullen, kun kaikki oli hiljaista, hiivin minä ulos puustani ja rupesin etsimään isää ja äitiä. Löysin heidän kuolleet ruumiinsa, mutta en löytänyt Bertramia. Kauan, kauan etsin häntä, mutta turhaa se oli. Silloin minä itkin ja ryömin jälleen puuhuni ja nukuin, sillä minä olin väsynyt ja vielä sangen pieni. Näin unta, että he olivat laahanneet veikon pois, ja myöhemmin olen monta kertaa nähnyt unta Bertramista ja uskon hänen elävän."

"Sittekö ne pahat hunnit löysivät sinut?"

"Löysivät, seuraavana aamuna. Monet palasivat katsomaan, olisiko jossakin aarteita kätkössä, ja he osuivat myöskin sen ontelon puun luo, jossa minä olin. He vetivät minut esiin, ja minä vapisin pelosta."

"Waltrud parka! Löivätkö he sinua?"

"Löiväthän hekin, mutta eivät niin paljon kuin isä Aamos. Muutamat heistä olivat hyviä minua kohtaan; he antoivat minulle ruokaa ja panivat minut istumaan eteensä hevosen selkään. He kulkivat monen maan läpi ja veivät minut mukanaan. Minä itkin kauan isää, äitiä ja veljeäni. Pitkän ajan olin heidän luonaan. He vaativat minua tanssimaan ja olemaan iloisena, mutta sitä en voinut. Kuulin kerran heidän puhuvan suuresta tappelusta, ja sitten he äkkipäätä lähtivät matkaan. He olivat kyltyneet minuun ja jättivät minut jälelle, yöllä kun nukuin. Aamulla herätessäni he olivat poissa, ja minä olin yksin. Silloin tuli juutalainen ja vei minut kanssansa, vaikka koetin vastustaa."

"Mitä juutalainen pani sinut tekemään?" kysyi kuningatar.

"Kesällä vaati hän minua marjoja poimimaan ja myymään sekä kerjäämään. Myöskin tahtoi hän minua ottamaan muitten tavaraa ja antamaan hänelle, ja ellen sitä tehnyt, niin hän löi minua pajuvitsoilla. Silloinkin hän löi, kun en tarpeeksi hänelle kerjännyt. Usein sain koko päivät nähdä nälkää, kun ei ollut muuta syötävää kuin juuria vainioilta ja marjoja metsästä, enkä niitäkään aina saanut. Ja minä olin niin kovin väsynyt, niin väsynyt. Ellen jaksanut häntä seurata, löi hän minua jälleen. Eräänä päivänä hän löi ja tyrkkäsi minua niin, että kaaduin ja iskin pääni terävään kiveen. Hän laahasi minut pimeään luolaan, ja minä olin niin kovin kipeä. Luulin kuolevani, ja olin iloinen siitä. Silloin tulit sinä, oi kuningatar!"

Jota kauemmin Waltrud puhui, sitä vilkkaammaksi hänen äänensä muuttui. Viimeisiä sanoja sanoessaan hän joutui valtavaan liikutukseen, lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja syleili hänen polviansa.

"Nouse ylös, lapseni", sanoi Bertha järkytetyin mielin. "Täynnä kärsimystä on sinun lyhyt elämäsi ollut. Paljon tuskaa on suuri taivaan Jumala sallinut osaksesi, mutta nyt hän on sinut pelastanut. Oletko häntä kiittänyt?"

"En", sanoi tyttö. "Paha Aamos ja hunnit ovat minua kiusanneet, ja sinä, kuningatar, olet pelastanut minut, eikä suuri taivaan Jumala. Häntä ei Waltrud raukka tunne; kuinka voisin häntä kiittää?"

"Mutta suuri Jumala taivaassa tuntee hyvin Waltrud raukan", sanoi kuningatar vakuuttavalla äänellä. "Hän tuntee jokaisen linnunkin taivaan alla ja pitää siitä huolen; kuinka hän ei ottaisi huomaansa kurjuuteen jäänyttä ihmislasta, jolla ei ole isää eikä äitiä? Usko minua, kun sanon, että hän tuntee sinut ja pitää sinusta huolen. Kirjojen kirjassa se on kirjoitettuna."

Hän laski kätensä latinalaisen raamattunsa päälle, joka oli hänen edessään. Pelokkaasti tyttö katsoi tuota kummallista kirjaa.

"Kerrotaan, että kirja voi puhua", kuiskasi hän, "onko se totta?"

Vastauksen sijasta Bertha aukaisi raamatun. "Kuuleppas nyt", sanoi hän, "minä luen sinulle, mitä tässä sanotaan."

Ja kääntäen latinaa saksaksi kuningatar luki ne lauseet, joissa Vapahtaja vakuuttaa, että pieni varpunenkaan ei putoa maahan ilman taivaallisen Isämme tahtoa, ja me olemme paljon paremmat kuin monta varpusta.

Waltrud ei voinut sitä käsittää. Vähänpä hän oli kuullut Vapahtajasta ja taivaallisesta Isästä.

"Isä minulla oli Saksenissa", sanoi tyttö. "Hän on kuollut,"

"Mutta taivaallinen Isäsi ei ole kuollut, hän elää ja pitää sinusta huolta", sanoi kuningatar.

"Taivaassa asuu korkea Herra Jumala", sanoi tyttö ihmeissään. "Sanotko sinä, että hän on minun Isäni? Tunteeko hän minut?"

"Niin, hän on sinun Isäsi ja minun Isäni ja meidän kaikkien Isämme, ja hän tuntee sinut ja rakastaa sinua."

"Waltrud", sanoi Adelheid hiljaa ja vakavasti, "minä olen häntä rukoillut. Sinä iltana, jolloin sinä myit mansikat veljelleni, ja hän sanoi, että sinä näytit väsyneeltä ja sairaalta, -- silloin minä rukoilin Jumalaa auttamaan sinua. Ja näetkö, hän teki sen jo seuraavana aamuna. Eikö hän olekin hyvä? Etkö ole iloinen siitä?"

Adelheidin silmät loistivat, ja vieras tyttö tunsi sydämmessään ihmeellistä liikutusta. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Sinä olet hyvä", sanoi hän. "On pitkä aika siitä kuin kukaan on rakastanut Waltrud parkaa."

"Taivaallinen Isä rakastaa sinua vielä paljon enemmän kuin me", sanoi kuningatar lempeästi.

Tämä oli Waltrudin ensimmäinen opintotunti. Siitä päivästä alkoi hänelle järjestyksellinen elämä. Ahkerasti täytyi hänen auttaa kotitoimissa. Hän oli reipas ja teki mielellään työnsä. Samalla hän tuli terveeksi ja voimakkaaksi, niin että pian tuskin saattoi hänessä tuntea luolasta tuotua tyttöä. Hämärän saapuessa hän tuli värttinöineen kuningattaren luo, joka opetti häntä kehräämään, ja myöskin pieni Adelheid koetti kilvalla oppia tätä jaloa taitoa. Silloin kuningatar kertoi kertomuksia tuosta suuresta kirjasta, ja mielenkiinnolla Waltrud kuunteli hänen selityksiään. Hän ei paljon puhunut, mutta silmänsä ilmaisivat, miten sanat tunkivat hänen sydämmeensä. Kävellessään ulkona käsi kädessä Adelheidin kanssa hänen oli helppo olla avomielinen, ja hän rupesi kyselemään monesta asiasta, jota hän ei ollut vielä käsittänyt.

Waltrud piti itseään kuninkaantyttären palvelijattarena. Kiitollisessa sydämmessään hän lupasi, ettei hän milloinkaan jättäisi hallitsijatartansa. Äiti näki, miten lapset pitivät toisistaan, ja antoi heidän olla rauhassa. Hänen tarkka silmänsä oli havainnut, että Waltrudilla oli uskollinen, luotettava mieli.