Part 1

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KUNINKAANTYTÄR

Kirj.

L. Schorsch

Saksasta suomentanut

Th. Yrjö-Koskinen [Theodolinda Hahnsson]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS:

Alkulause. I. Onnellinen koti. II. Hurskas kehrääjätär. III. Kultakutrinen tyttö. IV. Aika rientää. V. Taaskin vanhassa kodissa. VI. Italiassa. VII. Mestarin jäljessä. VIII. Kuolema tulee. IX. Jumalattomien neuvot. X. Syvyydessä. Xl. Äidinsuruja. XII. Jumalan suojeluksessa. XIII. Turvassa. XIV. Pelastaja. XV. Kunnian kukkuloilla. XVI. Jälleennäkeminen.

Kuninkaantytär! Kukapa ei mielellään seuraisi kappaleen matkaa kuninkaantyttären elämänvaiheita, varsinkin, jos ne ovat niin mieltäkiinnittävästi kuvatut, kuin kertojatar tässä on kyennyt sen tekemään. Niin erityisen ihmeelliset ovat tämän kuuluisan kuninkaantyttären, keisarinna Adelheidin, Otto suuren puolison elämäntiet, että ne, vaikkakin ovat tarkoin totuudenmukaisesti kerrotut, usein tuntuvat perin satumaisilta. Ne johtavat elämän ylimmille huipuille, mutta myöskin syvimpiin syvyyksiin; ne vievät pimeimpiin vankilakomeroihin ja jälleen valtaistuimen valoisaan korkeuteen. Sekä kypsyneempi nuoriso että vanhempi yleisö voivat lukea tätä arvokasta kertomusta ja yhtyä sen loppulauseeseen: "Herran tiet ovat ihmeelliset ja hän vie ne ihanaan päätökseen."

_Ludvig Schneller_.

ENSIMMÄINEN LUKU

Onnellinen koti

Aurinko laski kuten tulipallo alas vuorten huippujen taakse ja sen viimeiset säteet verhosivat lumenkruunaaman Montblancin purppurahohteeseen. Genèvejärven pohjoispuolella, ylhäällä vuorenkukkulalla sijaitsi Colombierin linna. Se oli aivan yksinkertainen rakennus, kokoonkyhätty neliskulmaisista kivistä, vahvamuurinen ja pieni-ikkunainen, kuten linnat tavallisesti keskiajan alkupuolella. Vuorenrinteellä, lähempänä rantaa, sijaitsivat maalaiskansan asunnot, joitten yläpuolella linna kohosi ikäänkuin vartijana.

Eräässä linnan suurista huoneista seisoi auki olevan akkunan ääressä pieni suloisen näköinen tyttö, tuskin kuusivuotias, katsellen herkeämättä järven takaista loistavaa näkyä, "valkoista vuorta", joka säteili ja säihkyi yhä ihanammin, kunnes kirkkaus vähitellen muuttui rusohohteeksi. Lapsen tummista, sielukkaista silmistä tuo loisto näytti heijastuvan. Hänen hienoilla, vaaleanruskeitten kiharain ympäröimillä kasvoillaan oli ruusuinen hohde ja miettivä ilme, sellainen, jota harvoin tapaa hänen ikäisillään lapsilla. Tyttö oli ajan tavan mukaan puettu yksinkertaiseen valkeaan pellavakankaiseen pukuun. Ainoastaan sen kultareunus osoitti hänen kuuluvan korkea-arvoiseen säätyyn.

Pitkä hoikkavartaloinen nainen lähestyi häntä. Ensi näkemältä huomasi heti, että siinä oli äiti ja tytär. Samat lempeät, miellyttävät piirteet, sama miettivä ilme, sama yksinkertainen puku. Ainoastaan silmät ja hiukset olivat äidillä vaaleammat.

"Katsoppas, äiti kulta, kuinka ihanaa! Nyt sillä on punainen kultakruunu kuten kuninkailla, mutta paljon ihanampi kuin isän kruunu! Nyt se kalpenee -- ja nyt on kaikki kadonnut!" lisäsi hän valittaen.

"Niin, aurinko kulta on nyt laskenut vuorten taa", selitti äiti. "Sen säteet saattavat meidän lumivuoremme hehkumaan, mutta nyt ne ovat poissa. Tule, Burkhard, pane pois pergamenttilehdet, on aivan liian pimeä lukeaksesi."

Poika nousi tottelevaisesti lattialta, jossa hän puoleksi makaavassa asennossa oli lukenut paksua kirjaa.

"Äiti kulta, kun minä tulen suureksi, tahdon minä tulla piispaksi", sanoi hän astuessaan äitinsä eteen silmät loistavina.

"Miksi tahdot tulla piispaksi?" kysyi äiti, hellästi silitellen kahdeksanvuotiaan poikansa kiharaista päätä.

"Saadakseni lukea paljon kirjoja ja kaikkea mitä ihmiset ovat niihin kirjoittaneet. Ja roomalaisten kielen tahdon oppia perusteellisesti, -- vähänhän sitä jo osaankin, -- ja kreikkalaisten kieltä myöskin tahdon oppia, niinkuin Lausannen piispa Bruno. Minä tahdon tulla oppineeksi mieheksi ja mainehikkaaksi kuten apotti Rabanus Fuldassa ja Otfried Weissenburgilainen!" [Rabanus Maurus, apotti Fuldassa, sittemmin Mainzin arkkipiispa, k. 886 jälkeen Kr, -- Otfried, Evankeliumikirjan tekijä k. 870 jälkeen Kr.] Pojan silmät loistivat innosta hänen puhuessaan.

"Poikani", lausui äiti, "ei piispalle saa olla tärkeintä tulla kuuluisaksi, vaan pääasia on, että hänestä tulee oikea Herran palvelija. Herran sijaisena hänen tulee hoitaa eksyksissä kulkevia lampaita ja saattaa ne Vapahtajan luo. Niin on kirjoitettu kirjojen kirjaan."

"Niin, äiti, mutta onhan kuitenkin ihanaa olla oppinut ja kuuluisa!"

"Kyllä niin, kunhan oppiasi käytät -- jos se nimittäin osaksesi tulee -- Jumalan ja lähimmäisesi hyväksi. Mutta semmoinen tietoviisaus, joka ei tuota siunausta kenellekään, on aivan arvoton, vaikka kuinkakin paljon kunniaa sillä saavuttaisit. Muista se, poikani. En moiti sinua pyrkimyksistäsi, mutta ennen kaikkea, halaja tulla Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi."

Pieni tyttö oli tarkkaan kuunnellut äitinsä sanoja.

"Äiti kulta, kerro minulle vielä kerran Lausannen piispasta Bososta", pyysi hän.

"Niistä ajoista on nyt kulunut kuusi vuotta. Konrad oli nelivuotias, sinä Burkhard olit kaksivuotias, ja pieni Adelheid ei ollut vielä syntynytkään. Silloin kohtasi maatamme kova aika. Unkarilaiset hyökkäsivät joka haaralta, polttivat ja hävittivät kylät ja tappoivat turvattomat. Valitusta ja vaivaa ei voi sanoin kertoa. Minä pakenin molempien poikieni ja koko huonekuntani kanssa Neuchâtelin linnan torniin, joka sijaitsi jyrkällä kalliolla Neuchâteljärven äärellä. Siellä olimme varmassa turvassa. Sillä aikaa olivat unkarilaiset ennättäneet Genèvejärven rannoille Lausanneen asti ja uhkasivat kaupunkienkin asukkaita kuolemalla ja hävityksellä. Lausannessa oli silloin piispana Boso, kunnianarvoisa vanhus, jota hänen alamaisensa yleisesti rakastivat ja siunasivat."

"Oliko hän oppinut?" kysyi Burkhard.

"Ei, ei hän sitä ollut, mitä maailma oppineella tarkoittaa, mutta hänellä oli _jumalallista viisautta_. Kun viholliset lähestyivät, riensivät kaupungin ja lähiseutujen asukkaat hänen luokseen ja kokoontuivat kuten lapset isänsä ympärille, toivoen saavansa häneltä apua ja pelastusta. Hän sääli kansaa ja hänen sydämmensä hehkui armahtavaisuudesta. -- Jääkää tänne, -- sanoi hän, -- minä tahdon käydä vihollisia vastaan. Ehkä voin heihin vaikuttaa ja saada heidät takaisin palajamaan. -- Sinäkö tahtoisit syöksyä pedon kitaan? -- huusi kansa kauhistuen. -- Taivaan Herra voi minut pelastaa pedonkin kidasta, jos hän sen hyväksi näkee. Mutta ellei se ole hänen tahtonsa, niin ottakoon hän henkeni uhriksi teidän tähtenne! --"

Hänen omaistensa kyyneleet ja rukoukset eivät voineet estää häntä; päinvastoin hän kävi yhä rohkeammaksi, ja iloinen päättäväisyys loisti hänen silmistään.

-- Tiedättekö! -- huudahti hän, -- nuo pakanat eivät milloinkaan ole kuulleet iloista sanomaa Vapahtajasta, jota minä olen teille ilmoittanut. He eivät tiedä, mitä tekevät, kun he teitä kiusaavat ja ahdistavat. Minä tahdon lähteä puhumaan heidän kanssaan. --

He eivät antaneet hänen mennä yksinään, vaan muutamat kaupungin vanhimmista lähtivät piispansa mukana. Toiset piiloutuivat luoliin, vuoren onkaloihin ja metsiin.

Vaudin maakunnassa he sattuivat yhteen pakanain kanssa. Piispa meni heitä vastaan. Hänen kunnianarvoisa olentonsa, hänen lempeytensä ja ystävällisyytensä näytti hetkiseksi tekevän vaikutuksen noihin raakoihin pakanoihin. -- Viekää minut johtajanne luo! -- sanoi piispa. -- Täällä minä olen, -- huusi eräs, joka näytti erittäin raa'alta, -- mitäs tahdot, kristitty koira? --

-- Armoa kaupunki raukalleni! Ole armollinen turvattomille vanhuksille, heikoille naisille ja lapsille, jotka siellä asuvat! Kylmä talvi on kohta tulossa, anna heidän olla rauhassa! Kristittyjen Jumala on sinua siunaava, jos osotat heille rakkautta! --

-- Mitä minuun koskee kristittyjen Jumala? -- tiuskasi hän. -- Liian kauan olen kuunnellut puhettasi, kristitty koira. Mene, muuten en sääli sinun vanhaa ikääsi. -- Herra, -- kuului vastaus. -- Minun henkeni ei ole suuriarvoinen. En rukoile omasta puolestani, vaan ainoastaan laumani turvattomien lampaitten puolesta. Ota henkeni, mutta säästä heitä! --

-- Houkkio olisin, jos tyytyisin sellaisiin lunnaisiin, -- ivasi pakana. -- Se on ehkä kristittyjen tapa. Korviini on tullut huhu, että teidän Jumalanne itse on antanut itsensä lunnaiksi edestänne. Saammepa nähdä, mitä hyötyä sinulla siitä on, ukkopaha! -- Silloin piispan kasvot loistivat kuin enkelin, ja hän huudahti: -- Se Jumala, jota pilkkaat, on myöskin _sinun_ Vapahtajasi, hän on antanut itsensä lunnaiksi _sinunkin_ puolestasi, hän on _sinuakin_ rakastanut. Oi, älä vastusta häntä! Lakkaa sotimasta häntä ja hänen kansaansa vastaan! Lopeta pahat tekosi ja käänny hänen puoleensa! --

-- Vai niin, sinä uskallat käyttää tuollaista kieltä? Vieläpä minulle! Minulle! -- huusi pakanapäällikkö vimmastuneena. -- Lyökää hänet kuoliaaksi! -- Pakanain keihäät lävistivät hänen sydämmensä, ja hän vaipui maahan autuaallinen hymy huulillansa, lausuen: -- Jeesus Kristus minun Herrani! -- ja niin hän meni uuteen elämään. [Boso, Lausannen piispa, kuoli 951 palavan uskonsa ja alttiutensa uhrina.]

Näin pitkälle oli äiti kertonut. Kyyneleet silmissä katsoi Adelheid häneen.

"Äiti, menikö hän heti kultaiseen taivaansaliin?"

"Meni, lapseni, samoin kuin Stefanus, josta kirjassa kerrotaan."

"Hän oli Jumalan palvelija", huomautti Burkhard miettiväisenä. Häneenkin oli äidin kertomus tehnyt syvän vaikutuksen. -- "Boso kuoli kansansa puolesta, mutta myöskin Vapahtajansa tähden, eikö niin, äiti?"

"Kyllä, lapseni. Mutta hän oli myöskin _elänyt_ Vapahtajallensa ja palvellut häntä. Jospa sinäkin, Burkhardini, tulisit Herran nöyräksi palvelijaksi."

"Ja minä", kysyi Adelheid, "miksi minä voin tulla?"

"Herran palvelijattareksi, köyhien ja halpojen auttajaksi. Lapseni, totuta itsesi aikaisin näihin avuihin. Ainoastaan se antaa elämälle arvoa."

"Sellaiseksi kuin sinä, äiti kulta! Kaikkihan tulevat kovin iloisiksi, kun sinä tulet heidän kotiinsa ja kun sinä kehut heidän hienosti kehrättyä lankaansa ja luet heille siitä suuresta kirjasta ja kun sinä lohdutat heitä -- oi, äiti, sitä kaikkea minäkin tahdon oppia! Mutta vaiti, tuolla tulee Konrad. Kuulen hänen askeleensa!"

Komea, reipas, vaaleakutrinen poika, jolla oli säihkyvät, siniset silmät, astui nyt sisään. Hän oli lapsista vanhin, isänsä kuva ja äitinsä ylpeys. Hän oli ollut ulkona ratsastamassa vanhan Kunon, asemestarin kanssa, jonka johdolla hän oli oppinut käyttämään jousta ja nuolta. Hän tervehti kunnioittavasti äitiänsä, suudellen hänen kättänsä, ja pientä sisartaan hän sydämmellisesti syleili. Pikku Adelheidille tämä ritarillinen veli oli äärettömän rakas. Aina Konrad toi hänelle jotakin kotiin tullessaan. Nyt hänellä oli somasti palmikoittu koppanen täynnä herkullisia mansikoita.

"Katsoppas, pikku sisko, tämä on sinua varten! Olen ostanut sen muutamalla pennillä kultakutriselta tytöltä."

"Oi, miten kaunis! Tällaista en ole milloinkaan ennen nähnyt! Onko hän sen itse tehnyt? Missä on tyttö ja mistä hän tuli?"

"Liian monta kysymystä yht'aikaa, siskoseni, vastatakseni niihin heti", sanoi Konrad nauraen. "Annappas kun tuumaan: Onko hän sen itse palmikoinut? Se kyllä on mahdollista, sillä se vanha juutalaisnaamainen mies, jolle tyttö kuului, ei suinkaan ollut sitä palmikoinnut. Sitten, kuka hän on? Niin, sitä en tiedä, en ole sitä häneltä kysynyt, enkä myöskään tiedä, mistä hän on kotoisin. Minun tuli sääli tyttö raukkaa; hän näytti rääsyiseltä ja surkealta ja onnettomalta myöskin."

"Oi, Konrad, miksi et tuonut häntä tänne!"

"Lapsi, eihän minun sovi tuoda kotiin kaikkia kuljeksivia kerjäläisiä, varsinkaan, jos ovat tuollaisen vanhan likaisen juutalaisen seurassa."

"Missä tapasit tytön, Konrad?" kysyi äiti.

"Tuolla kaukana, pyökkimetsän takana. Hän istui nojautuneena puuta vasten, silmät suljettuina, ja näytti pikemmin kuolleelta kuin elävältä. Lähestyessäni hän nousi vaivalloisesti seisoalle ja tarjosi koriansa, katsellen minuun rukoilevaisesti. Olin juuri sanomaisillani jotakin, kun vanha ruma juutalainen äkkiä ilmestyi, ikäänkuin maasta nousten. -- Jumala siunatkoon nuorta herraa, -- sanoi hän, -- siitä mitä hän tekee tyttäreni hyväksi. -- Mutta hänen äänensä oli raaka ja katseensa terävä ja inhottava. Silloin Kuno huusi minua, ja minä ratsastin sieltä pois."

Äiti oli tarkkaavasti kuunnellut häntä.

"Tuo tyttö raukka nähtävästi on sairas. Monet juutalaiset kiertävät maata ja korjaavat itselleen, mitä pakanat ovat murhatessaan ja ryövätessään jättäneet jälkeensä. Monta kristittyä lasta he salaa ovat vieneet mukanaan, olen kuullut siitä puhuttavan."

"Onko kultakutrinen tyttö kristitty lapsi?" kysyi Adelheid innokkaasti.

"En vielä tiedä, mutta mahdollistahan se on, paljonpa hätää ja vaivaa on täällä maailmassa!" sanoi äiti surullisena.

Adelheid loi vakavan katseen äitiinsä.

"Äiti, etsisimmekö tuota tyttöä?"

"Me tuskin häntä löytäisimme, lapseni. Vanhus on kaiketi yön varalle hakenut heille turvapaikan metsästä. Emme nyt saata mitään tehdä. Mutta rukoile että Vapahtajamme Jeesus Kristus suojelee sitä lapsi raukkaa. Hän ainoastaan voi sen tehdä ja tekeekin, olkoon se sitten juutalaisen tai kristityn lapsi."

Adelheidin surullisiin kasvoihin välähti iloinen loiste; ja kun hän illalla pian tämän jälkeen makasi pienessä vuoteessaan ja äiti polvistui sen ääreen, silloin hän lapsen hurskaasta sydämmestä rukoili äidin, veljien sekä kaukana sodassa olevan isänsä puolesta, mutta erittäinkin sairaan kultakutrisen tytön puolesta.

Hiljaisuus vallitsi linnassa ja sen ympäristössä, ainoastaan äiti istui vielä kauan valveilla, kehräten värttinällä rouviensa ja neitojensa kanssa. Työskennellessänsä naiset hartaasti kuuntelivat kertomuksia, joita heidän valtiattarensa miellyttävällä tavalla heille kertoi kirjojen kirjasta.

TOINEN LUKU

Hurskas kehrääjätär

Kymmenennen vuosisadan syvästä hämäryydestä nousee lempeässä valossa silmiemme eteen ylä-Burgundin kuningattaren Berthan olento. Häntä nimitettiin hurskaaksi kehrääjättäreksi. Vielä tänäkin päivänä hänen muistoansa siunataan siinä maassa, jossa hän melkein vuosituhat takaperin hallitsi viisauden ja rakkauden valtikalla -- Vaudissa, nykyisessä romanilaisessa Schweitsissä, Genèvejärven rannoilla Solothurnissa, Neuchâtelissa ja aina Reuss-virtaan asti. Schwabenissa, silloisessa Allemannian herttuakunnassa, vietti Bertha lapsuutensa ja nuoruutensa päivät, urhean isänsä, herttua Burkhardin hovissa ja äitinsä, hurskaan Regulindan vaikutuksen alaisena. Bertha sai erittäin hyvän kasvatuksen ja harvinaisen sivistyksen. Allemannian herttuakunta, joka sulki piiriinsä Bodenjärven ympäristöt, pohjoisen Schweitsin ja maa-alueet nykyiseen Elsassiin asti, oli siihen aikaan enemmän kuin mikään muu maa Europassa tietojen ja sivistyksen ahjona. Siitä se sai kiittää St. Gallenin kuuluisaa luostaria, joka valoi loistoansa myöskin Schwabenin herttuan pieneen hoviin. Nuori herttuatar Bertha sai oppia latinaa, ja latinalaista raamattuaan hän joka päivä luki ahkerasti. Ei mikään ihme siis, että hän jumalallisen totuuden tuntemisessa, yksinkertaisessa uskossa ja arvostelukyvyn selvyydessä oli sen ajan naisia paljon etevämpi. Hän oli hyvin nuori, kun hän meni naimisiin ylä-Burgundin kuninkaan Rudolf II:n kanssa ja siirtyi pois vanhempainsa kodista. Ero isästä ja äidistä tuntui hänestä vaikealta. Mutta hän otti mukaansa kalliin aarteen, latinalaisen raamattunsa, joka antoi hänelle rohkeutta ja lohdutusta pimeinäkin päivinä. Hänen kohtalonsa ei ollut helppo. Maan, joka nyt tuli hänen kotimaaksensa, olivat unkarilaiset ja saraseenit hävittäneet. Köyhyyttä, tietämättömyyttä, raakuutta hän kohtasi kaikkialla. Genèvejärven nykyään ylen ihanat rannat olivat silloin erämaan näköisiä, jonka vuoksi sitä saksankielellä nimitettiinkin Wüstenseeksi -- "erämaanjärveksi". Rudolf oli enimmiten poissa sodassa taistelemassa lombardilaisia ja muita rajanaapureita vastaan, joten kotoinen hallitus oli kokonaan kuningattaren huolenpitona.

Bertha hoiti vaikean tehtävänsä rohkeudella ja innolla. Aina ensi nuoruudestaan asti oli hänen päämääränään ollut tulla Jeesuksen Kristuksen palvelijattareksi. Hän otti kutsumuksensa siis Herran kädestä ja sai joka päivä voimia hänen sanastaan ja rukouksesta. Ja pian kyllä näkyi kaikkialla jälkiä hänen siunausta tuottavista toimistansa. Hävitetyt maat muuttuivat viljaviksi vainioiksi. Hyviä maanteitä syntyi kaupungista kaupunkiin. Kuninkaalliset maatilat tulivat vuodesta vuoteen tuottavammiksi ja olivat kansalle mallitiloina. Etenkin koetti Bertha saada naispuolista nuorisoa ahkeruuteen ja järjestyksellisyyteen ja opetti heitä kehräämään. Nämä tähän asti alituisessa pelossa eläneet maalaiset nyt vihdoinkin ikäänkuin vapaammin hengittivät, tuntien itsensä vauraammiksi ja onnellisemmiksi kunnioitetun ja rakastetun kuningattarensa viisaan hallituksen aikana kuin koskaan ennen.

* * * * *

Kertomuksemme alun jälkeisenä aamuna oli kuninkaan kartanossa jo aikaisin eloa ja tointa, sillä kuningatar Berthan hovissa ei kukaan saanut olla toimettomana, ja hän oli itse loistavana esimerkkinä muille. "Rukoile ja tee työtä!" -- tämä oli hänen tunnuslauseensa, eikä kukaan sitä tarkemmin seurannutkaan kuin hän itse. Hallitsijattaren silmät olivat kaikkialla, kyökissä ja kellarissa, pihassa ja puutarhassa.

Hänen palvelus väkensä tiesi sen ja teki innolla työnsä, sillä niin vaikeata kuin oli kuulla moitetta tai vakavaa muistutusta, niin hauskaa oli saada kiitoslause rakkaalta kuningattarelta.

Hän seisoi nyt pihalla valmiina nousemaan valkoisen hevosensa selkään, sillä myöskin maalais-alamaistensa luona hän tahtoi käydä saadaksensa neuvoa ja auttaa heitä.

Hänellä oli kuninkaallinen ryhti, joka välttämättömästi vaati kunnioitusta. Kunnioittavana seisoi kammariherra Dietrich kuningattaren vieressä, valmiina nostamaan hänet hevosen selkään.

"Äiti kulta, pääsenkö minä mukaan?" huusi pyytävä lapsen ääni. "Olen lukenut kaksi kokonaista tuntia, ja isä Reginhard sanoo, että olen ollut ahkera, niin että työ nyt aamuksi riittää. Brunhilda on pian satuloitu, ja metsässä on kovin ihanaa!"

Ikävöitseviltä kuuluivat viimeiset sanat, ja äiti oli pian valmis myöntämään, mitä tyttö halusi.

"Poika Wernheri saa seurata mukana ja ohjata hevosiamme", sanoi Bertha.

Iloisesti taputti Adelheid käsiään. Kammarirouva Irmengard puki hänet valmiiksi ratsastusta varten, ja sitte hänet nostettiin pienen ruskean hevosen selkään. Iloisella hirnunnalla se tervehti nuorta valtiatartansa. He olivat hyviä ystäviä, hepo ja tyttönen, sillä Brunhilda oli hyvin kasvatettu ja tiesi miten tuli käyttäytyä kuninkaantyttären mielihevosena.

"Nyt, Irmengard, anna minulle värttinäni", käski kuningatar. Kammarirouva antoi sen hänelle. Wernheri tarttui valkoisen hevosen ohjiin, mutta kun hän tahtoi samalla pidellä ruskeaakin hevosta, kielsi lapsi sen.

"Ei, Wernheri, Brunhilda ja minä ymmärrämme toisiamme hyvin. Äiti kulta, saanhan?"

"Aikaisin tahdot koetella itsenäisyyttäsi", sanoi äiti hymyillen. "Olkoon niin."

Sitten he lähtivät, Bertha tapansa mukaan ahkerasti kehräten, Adelheid vapaasti antaen onnelliset kasvonsa järveltä päin tulevan tuulen hyväiltäviksi.

Heidän ratsastuksensa päämääränä oli tällä kertaa etäinen kuninkaan omistama maatalo. Tie kulki vainioitten ja niittyjen läpi. Siellä täällä työskenteli ahkeraa väkeä; kuningattaren ratsastaessa ohitse he lakkasivat työstään hetkeksi, tervehtien kunnioittavasti, ja kuningatar sekä lapsukainen vastasivat tervehdykseen ystävällisesti.

"Äiti, missä lienee kultakutrinen tyttö?" kysyi Adelheid äkkiä.

"Hän on kenties mennyt eteenpäin, lapseni. Nuo kuljeksivat juutalaiset eivät ikänä kauan pysy paikoillaan. Tyttö raukka! Täynnä kärsimystä tulee hänen elämänsä olemaan täällä maailmassa, ellei taivaan Herra häntä siitä päästä."

"Juutalaiset ovat pahoja ihmisiä", sanoi lapsi vakavasti. "He ovat ristiinnaulinneet Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen."

"Niin, ne kyllä olivat pahoja, jotka hylkäsivät ja ristiinnaulitsivat Vapahtajansa, mutta eivät kaikki juutalaiset olleet sellaisia. Muista, että Vapahtajan oppilaatkin olivat juutalaisia, ja he juuri ovat meille saattaneet tiedon Vapahtajasta. Eivät myöskään kaikki kristityt taivaan Herraa tyydytä, vaan ainoastaan ne, jotka palvelevat häntä koko sydämmestään."

"Katso, äiti, tuonne kauas tien viereen", Adelheid osotti sormellaan rääsyistä naisolentoa, joka istui kyyryssään tien varrella ja nähtyään tulijat hitaasti nousi seisoalle. "Mutta hän ei ole kultakutrinen." Mielipaha väreili lapsen äänessä.

Tämä tyttö näytti voimakkaalta. Musta takkuinen tukka peitti pään ja muoto ei ollut miellyttävä, sillä kasvot, kädet ja jalat olivat lian peitossa. Rohkeasti hän astui valkoisen hevosen luo.

"Kuningatar, hyvä kuningatar, antakaa apua köyhälle!" pyysi hän karkealla äänellä.

Paheksien katseli kuningatar tuota epämiellyttävää olentoa.

"Missä sinä asut?"

"Tuolla!" Tyttö osotti metsän äärellä sijaitsevaa huonoa savihökkeliä.

"Teidän lähteessänne näyttää olevan niukasti vettä. Onko se ihan kuivunut?" sanoi kuningatar ankarasti.

"Kyllä se juoksee, hyvä kuningatar", vastasi tyttö surkealla äänellä. "Pesin itseni viime kuussa, mutta ei siitä ole mitään apua, lika tulee aina takaisin."

"Mitä työtä sinä teet?"

"Äiti on kotona sairaana", vastasi tyttö vältellen.

"Silloin sinun tulisi kahta enemmän tehdä työtä, omasta puolestasi ja äitisi puolesta. Onko ihmettä, että niin moni sairastaa ja kuolee ennen aikojaan, kun rypevät liassa ja saastassa?" sanoi kuningatar huoaten, "Semmoista ei Schwabenissa ollut." Sitten hän kääntyen tytön puoleen lausui: "Pese itsesi ja vaatteesi puhtaiksi lähteessänne, ja puhdista myöskin kotisi, jossa äitisi makaa sairaana, niin kyllä minä sitten tulen teitä katsomaan."

Hän ratsasti eteenpäin yhä kehräten, mutta ajatellen vakavasti kansan veltostunutta tilaa sekä keinoja sen parantamiseksi. "Suurin osa heistä ei tahdo antaa itseänsä auttaa ja vielä vähemmän he itse tahtovat kohottautua rappiotilastaan", ajatteli hän itsekseen, "mutta valaise heitä sinä, taivaallinen Isä!"

Kuninkaallisella maatilalla ahkerat kädet olivat toimessa, ja yleinen iloisuus vallitsi kaikkialla vieraitten tulon johdosta. Taloudenhoitajatar, siisti, reipas talonpoikaisnainen, jolla oli häikäisevän valkoinen esiliina edessään, riensi portille tervehtimään tulijoita.

"Tervetuloa, kuningatar! Tervetuloa, pieni neiti! Siunattu olkoon se päivä, jona teidän hevosenne astuvat tästä portista sisään! Tuolla tulee Pietari, minun mieheni."

Pietari, suuri vahva maamies, astui esiin. Hänen koko kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, kun hän auttoi kuningatarta alas ratsun selästä ja senjälkeen nosti satulasta tyttösen, joka oli keveä kuin höyhen.

Ystävällisesti kuningatar ojensi kätensä noille molemmille, sillä välin kuin Adelheid vielä hetkisen istui miehen vahvalla käsivarrella, tuttavallisesti kuiskaten hänelle: "Pietari, mitä ne suuret kyyhkyset tekevät? Tiedäthän, että on kulunut pitkä aika siitä kuin minä ne viimeksi näin. Wernheri antoi minulle virnoja mukaan, että saisin syöttää linnuille. Luuletko, että ne syövät kädestäni?"

"Kyllä kaiketi, miksi eivät ne sitä tekisi?" sanoi ystävällinen mies ja laski lempeästi tytön maahan, "Mutta nyt kaikkein ensiksi täytyy vieraittemme saada vähän virkistystä. Trudel, sinä kaiketi pidät siitä huolen?"